Taloutta perustamaan ruvetessa ei Allilla ollut sanottavasti varoja,
Laurilla vieläkin vähempi. Kuitenkin oli Lauri äskettäin päässyt parin
tuhannen markan palkalle pienen, kahdesti viikossa ilmestyvän, vähän
laajennettavaksi aiotun sanomalehden toimitukseen, ja siihen luottaen
nuoret menivät vihille.
Eräs Allin sukulainen arvasi, miten tukala on sellaiseen aikaan tulla
toimeen rahatta ja lähetti viisisataa markkaa. Niillä Alli osteli ja
hankki minkä mitäkin talon tarpeita.
Vihkiäisten jälkeen Lauri toisena päivänä virkkoi Allille:
"Tehkäämmepäs nyt selko raha-asioista."
Alli veti laatikostaan esille tukun maksettuja rätinkejä ja alkoi
laskea summia yhteen.
Miten lieneekään ollut, hän ei oikein päässyt niistä selville.
Niinpä hän jätti paperit pöydälle ja toi laatikosta toisen tukun ja
rahakukkaronsa.
"Tässä on jäännös rahoista. Ja tässä on muut."
"Mitkä muut? Kas, arvopapereja! Onko sinulla niitä? — No, hyvähän tuo
on. Mutta niihin ei kosketa."
"Parasta onkin säilyttää ne."
"Paljokos sinun rahoistasi meni meidän tarpeihimme?"
Allin silmät alkoivat kiiltää.
"Mitäs niistä niin tietoa tahdot ja tarvitset? Mikä on mennyt, ei tule
takaisin."
Ääni vähän värähteli. Alli luuli Laurin tinkivän tiliä, nähdäkseen
vain, kuinka paljon hän oli muka tuhlannut.
"Panisin vain muistiin, minkä verta sinulla oli varoja, kun rupesimme
kotia puuhaamaan, että sitte voisin tarvittaessa tehdä tilin."
"Lauri, Lauri, mitä sinä puhut? En minä niitä tahdo sitä varten
muistiin pantavaksi. Mitä sinä ajatteletkaan minusta?"
"Totta ainakin nämä arvopaperit? Muuten ei minusta ole oikein."
"Ei, ei niitäkään. Kaikki meillä pitää oleman yhteistä."
"Saattaisipa se kuitenkin olla tarpeen. Katsos, kun minulla on vain
velkoja, niin voisihan sattua, että saamamiehet rupeisivat perimään ja
silloin menisi nuokin sinun varasi kaikki tyyni."
"Menkööt vain. Johan sanoin, että kaikki meillä nyt on yhteistä."
Ja sikseen sen asian täytyi jäädä.
Tämä se oli nuoren avioparin ensimmäinen salakari, vaan onnellisesti
sentään avioliiton kaksoislaiva livahti siitä ohitse, vaikka molemmat
nuoret olivatkin ihan tottumattomat perää pitämään.
Kuluipa kuitenkin vuosi ja toinenkin, ennen kuin Lauri tottui katsomaan
yhteisiksi Allin tuomia varoja, vaikka ne eivät olleetkaan suuret.
Matkalla varsinkin alussa pyrkivät alukset usein kolahtelemaan milloin
kaikenlaisiin pikku kareihin, milloin selvälläkin vedellä vastakkain;
mutta onnellisesti ne sentään kaikki vältettiin, kun aina ajoissa
peruutettiin, milloin vähänkin tuntui kivet pohjaa raapivan, eikä
työnnetty aluksia väkisin ylös kuivalle asti.
* * * * *
Viisi vuotta oli kulunut äsken esitetystä tapauksesta ja vuosikausi
ensi luvussa kerrotusta illasta.
Alli tuli sukanneule kädessä istumaan Laurin kirjoituspöydän viereen.
Kohta juoksivat siihen myöskin tytöt Lempi ja Ruusu ja poika Urho
konttasi minkä enimmän ennätti perästä.
Eiväthän ne lapset malta niin hiljaa olla, kuin sietäisi ajatuksillaan
työskentelevän luona, vaikka Lauri kyllä jo oli tottunutkin melkoiseen
hälinään.
Lempi oli ensin ehtinyt äitinsä polviin nojaamaan. Siihen teki
Ruusunkin mieli; hän koetti tunkeutua, mutta ei oikein mahtunut. Jo
kuului kinaa, paraiksi sen verta, että se häiritsi Lauria.
"Isä, isä, ei Lempi laske minua."
"Menkää juoksemaan, niin sovitte molemmat."
Aika hajakkaa läksivät he, isompi edeltä, pienempi perästä. Kiireessään
ei Lempi nähnyt Urhoa, joka juuri sai toisen kätensä kammarin
kynnykselle, tulla kontaten vähän syrjästä päin.
Ensin kimakka parahdus, sitte sekakööri.
Jo piti Allin ja Laurinkin hätään joutua, ohjaamaan laulua
tasaisemmaksi.
Pian sentään rakentui rauha. Liisu-tyttö korjasi Urhon pois toisten
jaloista ja samaan seuraan hävisivät nuokin huimapäät.
Lauri palasi työhönsä ja Alli pöydän viereen.
"Etköhän sinä koettaisi vähän kirjoittaa minulle, minä sanelisin?"
kysyi Lauri.
"Oletko väsyksissä?"
"En, mutta minun pitäisi ehtiä enempi. Sanellen joutuisi sukkelammin."
"Koetetaan vain."
Alli istui pöydän eteen, Lauri kirja kädessä kiikkutuoliin.
Hyvästi sujui työ viisi minuuttia.
"Saisko Tilda puhtaan astiapyyhkeen?" toimitti Lempi, juostuaan
täyttä vauhtia äitiinsä käsiksi, että suuri harakanvarvas ja pieniä
mustepilkkuja ilmestyi paperille.
"Mitä noin lennät? Katsos nyt, millaiseksi teit isän paperin!"
Vahingon syyksi luettiin enin osa, joten toruminen jäi vähemmälle.
Alli läksi antamaan anottua pyyheliinaa. Lauri kirjoitti loppuun
Allilta kesken jääneen lauseen, jopa toisenkin.
Sitte Alli palattuaan jatkoi taas viisi minuuttia.
Äkisti kuului kova hätähuuto. Alli juoksi lasten huoneesen; lause jäi
kesken.
Laurin piirrellessä sanaa toisensa perästä paperille juosta haihatti
Lempi kertomaan:
"Ruusu seisoi tuolilla ja vahingossa kaatui. Päässä on suuri kuhmu.
Äiti painelee sitä villaisella."
Kului hetkinen. Alli istui jo taas kirjoittamassa.
"Äiti, äiti, Tilda kutsuu kyökkiin."
Lempi se niin toimitti työtä käskettyä. Alli kaiketi arvasi Tildan
asian, koska ei tarkemmin kysellyt.
"Ei taida tulla tästä minun kirjoittamisestani mitään, Lauri kulta.
Enhän saa hetkeäkään rauhassa istua."
"Mene vain! Kirjoitan, minä itsekin."
Allista tuo vastaus tuntui vähän tylyltä.
Lauri kirjoitteli ehtimiseen. Alli hoiteli lapsia, laitteli heille
vaatteita ja luki enimmät korjausluvut sekä sanomalehteen että Laurin
suomennoksiin.
Mutta ei Lauri mielestään saanut kylliksi valmista käsistänsä
lähtemään. Hän järjesteli työnsä tarkemmin. Sanomalehteen kului häneltä
ainoastaan pari kolme tuntia päivässä. Ne hän nyt sovitti kokonaan
iltapuoliksi ja otti aamupäiväksi kirjurin, joka sai ruveta jo kello
seitsemästä joka aamu kiinnittämään Laurin ilmassa lenteleviä sanoja
paperille.
Tätä vauhtia kasvoi kasoittain käsikirjoituksia ja sikäli myöskin
lisäytyi kirjapainon korjausarkkien lukua.
Laurin silmät riippuivat kiinni kirjoissa aamusta iltaan. Itse hän
ei tuosta tuntenut mitään haittaa. Mutta — kukapa sen olisi osannut
arvata? — siitä kasvoi uusi kari Allin purjehdusvesille.
Oli synkän näköinen syyspäivä. Lauri oli sanellut kirjurillensa jo
neljä tuntia, kaksi ennen aamiaista ja kaksi jälkeen. Lapset saivat
pysyä poissa häiritsemästä työtä. He olivatkin jo vähitellen tottuneet
katselemaan kirjoitustätiä jonkinlaisella kammolla ja hänen tullessaan
aina pakenivat äitinsä turviin. Tämä kammo lienee ollut tarttuvainen,
sillä Allikin alkoi kartella miehensä työhuonetta.
Nyt hän mainittuna päivänä avasi oven ja astui kirjakaapin luo.
Lauri vilkasi häneen, lakkasi sanelemasta ja tirkisti tarkemmin,
sillä Allin silmissä näkyi jotakin omituista. Tirkistää hänen
täytyi sentähden, että silmistä oli monituntinen kirjaan katsominen
heikontanut mukautumiskyvyn, jonka avulla muuten nähdään yhtä selvään
lähelle kuin etäällekin.
Samalla kirjurikin kohotti päätään, kun saneleminen taukosi.
"Luonnonkirjaa minä etsin", selitti Alli tulonsa syytä. "Sen pitäisi
Lemmen saada, kun muuten siellä yhä kiukuttelee."
"Se pitäisi Lemmen saada", oikasi Lauri hymyillen.
Alli punastui hiukan, katsahti Lauriin, näki hymyn, katsahti kirjuriin
ja näki hänenkin hymyilevän.
Puna levisi Allin kasvoilta korviin saakka. Hän löysi Luonnonkirjan ja
pakeni oven taa, joka paiskahti jotenkin rajusti kiinni.
Lauri jatkoi sanelemistaan.
Parin minuutin kuluttua kuului salista päin Lemmen juoksu. Jo hän
tuossa paukutti kämmenellään ovea ja huusi itkuäänellä:
"Isä, isä, äiti kuolee!"
Lauri hypähti seisalleen ja riensi pois.
Alli istua kyyrötti kokoon kiertyneenä makuukammarin sohvalla, kädet
kovasti puserrettuina kasvoille ja ruumis vavahtelevana.
Lempi ja Ruusu katsoivat oudostellen äitiänsä, vaan eivät enää
itkeneet, kun isä jo oli turvana.
"Menepäs, Lempi, sanomaan tädille: ei isä nyt jouda sanelemaan enää
tänä päivänä."
Lemmen palattua lähetti Lauri lapset Liisun luo.
"Isä, kuoleeko äiti?" kysyi Lempi ovella mennessään.
"Ei kuole, kyllä hän paranee."
Lauri sulki oven, otti sängyltä tyynyn, sovitti sen sohvan päähän ja
kaatoi puoliväkisin Allin lepäämään sekä avasi leningin napit, että
keuhkot pääsivät vapaasti paisumaan.
Sitte hän nosti tuolin aivan sohvan viereen ja alkoi silitellä Allin
tukkaa.
Ensimmältä Laurin kosketukset vaikuttivat Alliin kuin sähkön iskut;
ruumis joka kerran vavahti. Vähitellen ne värähdykset alkoivat
kuitenkin hiljetä.
"Onkohan se kari suurikin, jolle laivasi nyt on joutunut, muijaseni?" —
Lauri sanoi sen melkein suputtamalla Allin korvaan.
Myrsky oli jo tyyntynyt, mutta maininki kävi vielä väkevästi. Sen
suurimmat harjat antoivat vielä silloin tällöin aika jysäyksen kylkeen.
"Tuntuu niin kolkolta, olen aivan kuin tiellä sinulla."
"En vielä tiedä karin laatua."
"Sanovathan silmäsi joka kerran, kuin kammariisi astun: mitä sinulla
on täällä tekemistä? Sitä paitsi olen juuri pitänyt mielessäni, että
koko kahteen kuukauteen et ole kertaakaan sanonut etkä osoittanut
rakastavasi minua."
"Miltäs ne silmäni sitte näyttävät?"
"Niin harmailta ja tuijottavilta, ja muotosikin on niin hirveän totinen."
Lauria yritti naurattamaan.
"Vieläkö pilkkaat minua?” — Viimeinen maininki puristi Allin rinnasta
syvän huokauksen.
"En, kultaseni, en ollenkaan pilkkaa. Minulle vain muistui mieleen,
mitä sisareni ennen aina sanoi, kun pikku poikana lueskelin: 'Niin
noita silmiäsi tiukkaat kirjaan, että ovat oikein harmaina.' Nyt alan
ymmärtää, mitä hän sillä tarkoitti."
"Mitäs te sitte nauroitte, kun satuin erehtymään puheessa?"
"Minua nauratti punastumisesi ja oma erehdykseni. Tuo kielivikojen
korjaileminen on minulla tullut melkein toiseksi luonnoksi, että
välistä eksyn siihen sopimattomissakin tiloissa. Olethan sitä paitsi
pyytänyt minua oikomaan virheitä, että lapset eivät niihin tottuisi."
"Niin, mutta tee se kahden kesken äläkä vierasten kuullen."
"Sen kyllä olen arvannut, vaan enhän tuosta tottumuksesta niin helposti
pääse. Eikä niitä muistakaan noita korjattavia sitte enää perästä päin."
"Mitäs se kirjurisi sitte nauroi?"
"En minä sitä huomannutkaan. Jos hän nauroi, niin lienee kai hänkin
aikaa myöten huomannut sopimattomaksi minun mestaroimiseni."
"Minä luulin teidän pilkkaavan minua."
"Ja sentähden itkit. — Kuulepas, muijaseni, ethän vain samalla luullut
jotain muutakin?"
"Mitä muuta?"
"Ethän vain liene ollut mustasukkainen kirjurin tähden?"
Allia nauratti. — Meren pinta välkkyi jo aivan rasvatyynenä.
"Hänenkö! Johan nyt lasket leikkiä. Kauniimpi hänen ainakin pitäisi
olla. Ja muuten, luulenpa olevani ainakin siinä asiassa järkevä."
"Ei mustasukkaisuus järkeen katso. Jos se vieras sattuisi vastoin
luuloasi joskus vast'edes tulemaan, muista silloin oma liittosi, että
mitään emme saa salata toisiltamme."
"Vaikeampi sen pitäminen näyttää olevankin, kuin ensin luulin. Tuskin
minä sitä enää uskallan yhtä varmaan luvata kuin silloin, vaikka paras
kai olisi, jos niin tulisi tehdyksi."
Lempi juoksi salista päin kammariin, vaan ikäänkuin jotakin muistaen
pysähtyi oven suuhun.
"Isä, joko äiti on terve?" kysyi hän hyvillään.
"Jo, lintuseni, jo minä olen terve", vastasi Alli.
"Äiti, mitenkäs sinä olit kipeä?"
Vastaus jäi sikseen, kun toisetkin lapset, tullen kumpikin tavallansa,
keskeyttivät vakavan keskustelun.
Suloinen sopu ja rauha vallitsivat taas Valjun perheessä.