Lauri Valju istui ahkerassa työssä kirjoituspöytänsä ääressä niin
ajatuksiinsa vaipuneena, että tuskin ollenkaan huomasi puolisonsa tuloa.
Allin laskiessa kätensä hänen olkapäälleen hän säpsähti.
"Hyvää yötä, kultaseni!" — Allin ääni soi hyvin lempeältä.
"Hm!" vastasi Lauri. Hän ei vieläkään ollut oikein herännyt työstään,
ei ainakaan siltä näyttänyt.
Kiirepä siinä Valjulla muuten olikin. Äsken hän jo luuli päässeensä
pariksi päiväksi vähän helpommalle, kun sai huomeispäiväisen
sanomalehtensä täytetyksi. Mutta tuosta edessään olevasta kirjasta
täytyi hänen nyt vielä saada joku lehti käsikirjoitusta latojalle
huomeisaamuksi. Juoksupoika oli tuonut kirjan juuri vähän ennen Allin
tuloa.
Ei Lauri kuitenkaan enää aikonut kauan viipyä työssä, se kun häneltä
paremmin sujui aamusilla. Sen tähden hän ja myöskin luontaisen
harvapuheisuutensa vuoksi ei tullut vastanneeksi Allin hyvästiin;
oli tuo lausekin siinä kesken kirjoittamisen, pitkänlainen ja vähän
"konstikas", valmiiksi mietittynä.
Alli ikävystyi odottamiseen ja poistui.
Lauri jo aikoi huutaa jäljestä, mutta arveli sitte: "no, joudunhan minä
tästä ennen, kuin hän ehtii nukkua."
Hän jatkoi työtään. Kappale toisensa perästä kasvoi paperille, aine
miellytti ja Lauri unohtui istumaan, kunnes alkoi selkää vähän jomottaa.
Päästyään taas puolisivuisen kappaleen loppuun katsahti Lauri kelloaan.
"No, johan tämä aika hyvin hurahti, kohta yö puolessa. Taitaapa nyt
uni pettää huomeisaamuna. Vaan johan tätä tässä onkin latojalle työtä
aamupäiväksi. Kas noin."
Hän kiersi paperit torvelle, kourasi paperikorista käärettä, puhalsi
lampun sammuksiin ja astui pimeässä ruokasalin kautta makuukammariin,
jättäen paperitorven ruokapöydälle.
Alli jo nukkui. Lauri ensin aikoi suudella häntä, mutta mietti sitte:
"ehkä herää suotta, kun kuitenkin makaa noin rauhallisesti."
Yölampun hämärässä valossa ei Lauri huomannut mitään erinomaista. Hän
riisui hiljaa vaatteensa ja asettui hyvin varovasti vuoteelleen, että
vain ei suotta herättäisi Allia unen suloisesta rauhasta.
Jo oli Lauri ihan nukkumassa, kun yht'äkkiä Allin povesta nousi syvä
huokaus. Lauri heräsi ihan virkeäksi ja kuunteli. Allin hengitys ei
ollut nukkujan tasaista huo'untaa.
"Onkohan hän vielä hereillä? Jokohan kysyn? hiljaa, ihan hiljaa."
Alli makasi seljin. Lauri laski hiljaa kätensä hänelle olkapään ylitse
kaulaan.
Se vaikutti kuin sähköpatteri. Alli alkoi väristä, vavahdella hiljaa
ja tiheään, sitte yhä kovemmin ja harvempaan. Jo puhkeili syviä
huokauksiakin. Ja viimein koko ruumis milloin vapisi kuin haavanlehti,
milloin koukistui kuin ankarasta suonenvedosta.
Lauri ensin yritti maltittomasti kääntymään seljin ja ruveta nukkumaan,
kun häntä melkoisesti väsytti pitkän päivätyön jälkeen. Hän oli
ennenkin huomannut Allinsa itkeskelevän ja se oli vähän loukannut
häntä, koska se muka todisti, että Alli ei enää tuntenut itseään
onnelliseksi omassa kodissaan.
Mutta näin kovaa itkun puuskaa ei ollut vielä ennen tapahtunut. Se
haihdutti Laurilta kaiken närkästyksen.
"Alli kulta, mikä sinulla on?" — Laurin äänestä kaikui hellää osanottoa
ja ikäänkuin hätäilemistä.
Alli ei vastannut mitään, ehkäpä ei vielä kyennytkään. Pahin puuska oli
jo sentään mennyt ohitse.
"Armas muijaseni, sanopas nyt, mikä sinulla on!" Ja Lauri kiersi
uudestaan käsivartensa Allin ympäri.
"Tuntuu niin autiolta ja tyhjältä." — Allin sydänala vielä harvakseen
nytkähteli.
"Mikä sitte?"
"Koti ja elämä ja kaikki tyyni."
"Minkä tähden?" — Lauri oli kuin pilvistä pudonnut.
"Viime aikoina on tuntunut, kuin et sinä välittäisikään minusta, ja se
on niin katkerata." — Allia pyrki uudestaan itkettämään.
"Nyt minä en käsitä sinua ollenkaan." — Lauri hiukan maltittomasti
vetäsi pois käsivartensa.
"Ja tuonkin sanot niin kylmästi."
"No, olisiko kumma, jos sinun itkemisesi viimein alkaisikin tuntua
minusta raskaalta?"
Alli vavahti ja vastasi kolealla äänellä: "Lauri parka, sinä et rakasta
enää minua. Nyt minä kyllä ymmärrän kaikki. Voi, Lauri raukka, mihin
olet joutunut!"
"Mutta minä en ymmärrä mitään. Mistä tiedät, ett'en sinua rakasta? Ja
minkä tähden olen raukka?"
"Niin, niin, olen kyllä huomannut, että olen sinulle taakka, ja
sentähden juuri olen koettanutkin olla niin vähän kuin mahdollista
sinua häiritsemässä."
"Sanopas, muijaseni, mistä oikeastaan olet saanut päähäsi nuo luulot?"
"Kun tulen sanomaan sinulle 'hyvää yötä', vastaat sinä vain 'hm' ja
tuskin sitäkään."
Laurin suu vetäytyi hymyyn.
Alli oli tällä välin kääntynyt puolittain Lauriin päin ja huomasi sen.
"Onko tämä sinusta niin hauskaa, että oikein naurattaa?"
"Ei juuri hauskaa, mutta joutavaa."
"Minäkö olen joutava?"
"Et sinä, vaan sinun syysi. Minä kun juuri tänäkin iltana käydessäsi
kummastelin, mihin sinulla sellainen kiire oli. Ja samaa olen
kummastellut muulloinkin, kun et ole pitkään aikaan istunut
työskentelemässä pöytäni vieressä. Minä olen nähnyt sinun jotakin
surevan, vaan luulin syyksi vallan toista, enkä ole sentähden huolinut
sinua häiritä siitä. Äskenkin aioin vain kirjoittaa lauseen loppuun
ja sitte ottaa sinut polvelleni ja kertoa sinulle hauskan uutisen.
Juoksupoika toi H:lta juuri paksun kirjan välitöinäni suomennettavaksi
35 markasta arkilta ja sitä ruvetaan latomaan huomeisaamuna. Alku on
nyt tuolla pöydällä."
Allin käsivarsi oli kiertynyt Laurille kaulaan. Kuiskaamalla sanoi hän:
"Lauri, annatko anteeksi?"
"Mitä sitte?"
"Että olen tuottanut sinulle pahaa mieltä, vaikka juuri sitä tahdoin
karttaa."
"Mitäs joutavasta."
"Ja sanotkos nyt, mitä muuta luulit suruni syyksi?"
"Ajattelin vain — voithan sen arvatakin — ja luulin sinunkin
valmistautuvasi lähtemään, jos Isämme tahto on, että sinä jätät meidät.
Tietysti jo se ajatuskin on tuntunut minusta raskaalta, mutta paras
olla kuitenkin valmis."
"Sitäkö luulit? Olen kyllä sitäkin ajatellut, mutta siitä sanon
luottamuksella: tapahtukoon Herran tahto! Pidäthän sinä lapsistamme
huolen ja hankit heille toisen äitin, paremman minua."
"Vaikea minun, kultaseni, on sitä ajatella. Mutta älkäämme nyt huoliko
raskauttaa mieltämme. Kyllä Isä tekee, mikä meille on parasta."
Suutelulla vahvistettiin sovinto. Mutta mielenliikutus oli tehnyt
molemmat niin virkeiksi, että unen tulosta ei ollut tietoakaan.
"Kuulepas, oma Alliseni," jatkoi Lauri, "sanos nyt kerran suoraan:
oletko minuun oikein tyytyväinen vai tahtoisitko minua toisenlaiseksi
millään tavalla?"
"Olen, olen minä sinuun tyytyväinen nyt, mutta itseeni en ollenkaan."
"Mistä nyt taas siihen johdut?"
"Näinhän olen nytkin sinua valvottanut ihan suotta, vaikka kyllä
tarvitsisit lepoa."
"Heitä jo joutuvat sikseen."
"Ja sitte esimerkiksi, vaikka niin mielelläni tahtoisinkin nousta
aamusilla juomaan kahvia yht'aikaa sinun kanssasi, kun sanoit sen
maistuvan siten paremmalta, niin enhän tuota mitenkään jaksa. Molemmat
tytöt ovatkin olleet niin rauhattomat ensi vuosinaan, että nyt jo
kolmeen vuoteen tuskin olen saanut yhtenäkään yönä nukkua paria tuntia
rauhassa. Tulitikuista ole lukenut monenakin aamuna, milloin en ole
polttanut lamppua, että olen noussut kolmattakymmentä kertaa."
"Maistuu se kahvi yksinkin. Enkähän minä muista pitkiin aikoihin
tahtoneenikaan sinua nousemaan yht'aikaa aamusilla. Kyllä minä käsitän
aamu-unesi tarpeen."
"Niin niin nyt, mutta ensi vuotenamme kuitenkin sanoit toisin."
"No, katsos, silloin olin vielä aivan poikanulikka, maalla kasvanut ja
toisiin oloihin tottunut. Silloin minusta todellakin näytti aamumakuu
tarpeettomalta vitkastelemiselta. Sitä paitsi pyöri mielessäni
sananlasku: Illan virkku, aamun torkku, se tapa talon hävittää. Kai
sinä nyt voit antaa anteeksi, että keksin tuon kahvijutun. Olihan
siinä sentään vähä tottakin. Kun sinä olit jonakuna aamuna aikaisin
liikkeellä, tuntui mieleni virkeämmältä ja sentähden halukkaammin join
sinun kaatamasi kahvikupin."
"Niinkö päin se olikin. Katsos sinua veitikkaa."
Alli suuteli miestään.
"Tehkäämmepäs nyt luja liitto", jatkoi hän. "Älkäämme salatko mitään
toinen toiseltamme."
"Kyllä minun puolestani."
Kuitenkin kävi Lauri vähän miettiväiseksi: "Sanonkohan nyt?" ajatteli
hän.
"Mitäs nyt tuumit, ukkoseni?"
"Johtuipahan vain mieleeni eräs pyyntö, jota olen jo kauankin aikonut
esittää, vaan olen peljännyt sen ehkä loukkaavan sinua. Nyt kun
lupasimme olla salaamatta mitään..."
"Kun kosin sinua ja sinä estelit ja sanoit luonnettasi taipumattomaksi,
minä siihen vastasin tahtovani sinut aivan sellaisena, kuin olit.
Voitko antaa sen sanani minulle takaisin?"
"Miksi sitä pyydät?" — Alli hiukan oudostui. Se oli hänelle
odottamatonta.
"Katsos, se sanani oli ajattelematon ja se vähän sitoo minua. Niin
kauan kuin se on peruuttamatta, minä en katso itselläni olevan oikeutta
tehdä sinua toisenlaiseksi, kuin silloin kosiessani olit."
"Siis kuitenkin tahdot minua toisenlaiseksi, kuin olen, ja ehkä katsot
ajattelemattomaksi koko kosimistasi."
"Muija kulta, emme nyt huoli taas eksyä karille, kun äsken juuri
toiselta pääsimme ja helppo on tästäkin livahtaa ohitse. Ajattelehan
vähän, miten paljon kuitenkin olet siitä asti muuttunut, vaikka minä en
arkuutesi tähden olekaan uskaltanut sinua sanoin muutella. Muistathan,
miten kerran kiistelimme lasten vaatteista. Sinä väitit, että niille
vain ei maksa vaivaa tehdä mitään vanhasta, ja nyt kaikki hylkynuttuni
kelpaavat vallan hyvin. Ja jos nyt olisimme talouttamme perustamassa,
et arvattavasti suinkaan vastustelisi, jos ehdottaisin, että ostaisimme
kaluja vähitellen huutokaupoista, niinkuin sittemmin olemme vähin
tehneetkin. Vaan silloin se ei sopinut. Nikkarista vain ihka uutta
kaikki tyyni."
"Niin, olen oppinut säästämään."
"Todellakin, eikö ollut se taloutemme perustaminen aivan kuin
ryhtyminen vieraasen ammattiin? Sinä olit tottunut jotakuinkin
mukavuuteen; minulla ei ollut edes aavistustakaan, mitä oli tehtävä.
Sentähden maksettiin oppirahoja vähä kullekin taholle."
"Niinhän se kävi."
"Oletkos pahoillasi, että olet muuttunut?"
"En, en ollenkaan."
"Ja vielä muistuu yksi kohta mieleeni. Alussa sinä olit jotenkin arka
kaikesta 'mitä muut sanovat', varsinkin äitisi ja sukulaisesi. Se minua
melkoisesti harmitti, kun en ollenkaan käsittänyt, mitä muilla oli
tekemistä meidän elämisemme kanssa, kunhan vain itse olimme onnelliset.
Mutta minä en tohtinut vastustaa tuon samaisen lauseeni tähden.
Sentähden olin myöskin tyly äitillesi ja arvelin monesti: menkää jo
viisauksinenne! Tokkohan nyt enää välität, mitä hän sanoo tai muut
ihmiset?"
"En yhtään."
"No niin. Muuttunuthan kuitenkin olet. Voitko siis antaa takaisin tuon
sanani? se minua joskus vähän kiusaa."
"Saat, saat, ja olisit saanut jo ammoin, jos vain olisit näin
selittänyt. — Vaan mitenkä tulit sen oikeastaan lausuneeksi, kun muuten
olit niukkasanainen kosiessasi?"
"Enpä oikein tiedä itsekään. Suoraan sanoen, hyvin vähänhän minä
sinua tunsin. Ja itsekin olin varsin keltanokka vielä. Romaanivehkeet
ja kotoa saatu suoravaisuus taistelivat mielessäni. Kuitenkin voin
vakuuttaa, että kotikasvatus oli vaikuttanut niin paljon, että, mitä
romaaneissa oli turmiollista, ei koskaan päässyt mieleeni juurtumaan,
vaan päin vastoin hyvät siemenet aina sattuivat hyvään maahan.
Kokematon ja kaino kun olin, en osannut oikein sovitella sanojani;
romaanein tavallisia korulauseita en tahtonut käyttää, mutta jotain
minun silloin oli sinulle kuitenkin vastattava. Ja luonnollisimmalta
tuntui se vastaus, jonka sait."
"Sanopas, ukkoseni: rakastitko kosiessasi todellakin minua?"
"Tietysti, enhän muuten olisi kosinut. Mutta miksi sinua rakastin,
en vielä ensi vuotenakaan oikein saanut selville. Nyt sen kuitenkin
tiedän. Sinussa oli jotakin salaperäistä, omaa kokemusta, joka minua
veti puoleensa. — Siltä en kuitenkaan tahdo sanoa, että en olisi
saattanut rakastua toiseenkin tyttöön, jos olisin sinun sijastasi
joutunut niin usein olemaan yhdessä hänen kanssansa. Mutta tuskinpa
vain olisin tullut kenenkään muun kanssa yhtä onnelliseksi kuin sinun
kanssasi. Sentähden minä puolestani olenkin usein kiittänyt suurta
Isäämme, että hän satutti juuri sinut minun eteeni."
Molemmat jäivät vaiti.
"Ethän ole katunut kosimistasi, vaikka minä en olekaan sellainen, kuin
tahtoisit?" kysyi Alli viimein.
"En, ja arvaatko, mistä syystä?"
"Ettäkö minulla on mukautumiskykyä. Saattaapa olla niin, mutta on sitä
sinullakin."
"Monikohan avioliitto olisi onnellinen ilman molemminpuolista
mukautumiskykyä ?"
"Niinpä vainenkin. Mutta eiköhän nyt jo olisi aika nukkua. Taitaa jo
kello olla kaksi!"
"Nukutaan, ja vahvistakaamme todellakin äsken ehdottamasi liittomme,
älkäämme salatko toisiltamme mitään, ei edes tunteitakaan, niin emme
joudu karille."
"Muistatkos, milloin minä ensi kerran yritin ajamaan karille?"
"En."
"No, sen kerron toiste. Hyvää yötä nyt!"
"Hyvää huomenta!"
Kohta olivat Lauri ja Alli rauhallisen unen helmoissa.