Huomenna kirkkoon lähtiessä seisoi Matilta viistoon jäänyt koivu vielä
kallellaan. Isäntä sen käänsi pystyyn ja painoi saappaansa kantapäällä
maata ympärille lujempaan.
Isäntä ja Matti ne vain kirkkoon läksivätkin astumalla. Liena ja Anna
Maija sekä Jussi jäivät kotiin lapsia ja sairasta hoitelemaan.
Jumalanpalveluksen jälkeen astui pappi, kun lähtövirsi oli veisattu,
uudelleen saarnatuoliin kuulutuksia lukemaan, koska juhannus silloin
sattui olemaan sunnuntaipäivänä.
Ensimmäiseksi luki hän erään, jossa kaikkia kehoitettiin ottamaan
kiinni ja vangitsemaan olinpaikaltaan poistunutta Mikko Vaaralaa, joka
oli epäluulon alainen suljettujen kirjeiden avaamisesta ja niistä
rahain ottamisesta sekä sitä paitsi 3,000 markan viemisestä kanssansa.
Tämä oli Vaaran isännälle melkein pahempi isku kuin eilinen kirje.
Ilman Matin apua hän tuskin olisi jaksanut paeta pois häntä
tähysteleväin ihmisten edestä. Pääsivät he sentään metsäpolulle ja sitä
myöten kotiinsa, tapaamatta säälimättömiä katselijoita.
Jo samana iltana saapui nimismies tiedustelemaan Vaarasta, oliko siellä
Mikon olinpaikka tiettynä. Isäntä näytti hänelle Mikon kirjeen. Siihen
tyytyen poistui kruunun palvelija ja lähetti saamistansa tiedoista
kertomuksen asianomaiseen paikkaan.
Muutamien päivien, ehkä viikkokauden kuluttua saapui Jannelta
työpaikalta kirje, jossa hän kutsui perhettänsä pois "varkaiden
pesästä". Anna Maija totteli, mutta selitteli kotiväelle Jannen vain
ikävän tähden tahtovan perhettä luokseen. Niinpä vaaralaiset eivät
lähtöä estelleetkään, mutta eivät myöskään aavistaneet lähtijäin sille
tiellensä jäävän. Janne näet syksyllä asettui kaupunkiin, kuten Vaaran
isäntä alun pitäin oli tahtonut.
Mikon kohtalo ei ollut vaikuttamatta Anna Maijaan; hänestä tuli
toimellinen nikkarin matami, johon osaltansa vaikutti myöskin
ero isänkodista, sillä eihän kaupungissa enää ollut niin suurta
kiusaustakaan tuohon salailemispaheesen.
Kauan sairasti Vaaran emäntä, mutta viimein noustessaan tautivuoteelta
olikin hän terve sekä ruumiiltaan että sielultaan, ja sielun parattuapa
vasta ruumis olikin ruvennut paranemaan.
Hän niin häpesi entistä käytöstänsä, että pitkään aikaan ei sietänyt
salailemisesta puhuttavankaan, ja ryhtyi varsinkin Jussia totuttamaan
suoravaisuuteen ja totuuteen, joka hänelle onnistuikin, kun näet Jussi
oli tähän asti enimmiten pysynyt Lienan seurassa ja sieltä päin saanut
monta hyvää neuvoa ja nuhdetta.
Anna Maijan jouduttua pois kotoa johtui emännälle taas mieleen sisar
Mari, joka oli pysynyt unhotuksissa kauan aikaa. Kun hän viime
aikoina oli kokonaan lakannut käymästä Vaarassa, lähetti emäntä jo
sairaana ollessaan Lienan häntä noutamaan. Siitä pitäin taas Mari kävi
usein eikä koskaan lähtenyt tyhjin käsin, vaan ei kuitenkaan saanut
mitään enää salaa eikä milloinkaan viimeistä leipää. No, eipä Liena
laskenutkaan leipävarastoa niin vähäksi hupenemaan.
Jussin ei ollut mieli tehnyt kouluun, vaan ahkera hän kuitenkin oli
lukemaan, ja Liena opetti hänelle, mitä itse taisi. Olipa jo muutama
vuosi Vaarassa pidetty sanomalehtiäkin ja niistä Jussi aina ensinnä
muista otti selon sekä iltapuhteina kertoeli muulle kotiväelle.
Mikko aikaa myöten suoritti kaikki varastamansa rahat runsaine
korkoineen takaisin. Mutta se hänen toivonsa, että hän vielä kerran
pääsisi takaisin Suomeen, ei näyttänyt toteutuvan, sillä eipä häntä
kuulunut, vaikka hän viime rahakirjettä lähettäessään oli sanonut noin
puolen vuoden kuluttua itsekin tulevansa. Vaan siitä kului kaksikin
vuotta, eikä mitään tietoa tullut, mikä oli hänellä viipymisen syynä.
Eräänä iltana sitte Jussi, käytyänsä päivällä noutamassa sanomalehdet
postikonttorista, luki niistä muun muassa:
"Englannin rannalta on merestä äskettäin löydetty pullo, jonka sisällä
ollut, erään raskaslastisen laivan kapteenin jo vuosi sitte tekemä
kirjoitus ilmoittaa laivan ruvenneen vuotamaan ja vajonneen kaikkine
väestöineen ja matkustajineen, jotka on lueteltu ja joiden joukossa on
myöskin ollut eräs monta vuotta Amerikassa oleskellut suomalainen Mikko
Vaarala."
Vaaran isännälle herahti kyynel silmään. Kadonneen pojan näkemisen
toivo siis oli todella kadonnut.
Toinnuttuaan surun ensi tuskasta virkkoi hän äänellä, jonka soinnusta
kuului vakavuutta:
"Ihmeelliset ovat Herran tiet! Sen koston Hän siis oli Mikolle
valmistanut. Levätköön hän rauhassa syvässä haudassaan!"
"Niin ihmeelliset ovat tosiaankin Herran tiet!" myönsi emäntäkin, jolle
Mikon lankeemus oli tullut nousemiseksi. Ja saman tunnustivat kaikki
muutkin.