Joka päivä puski tehtaan pilli äkeän puhalluksensa, jonka räikeä
mylvintä kumeasti värähdellen levisi yli savuisen ja rasvaisen
ilmaperän, jossa työläisten hökkelit sijaitsivat; ja kuuliaisina
höyrynvoimalle, purkausi työväki pienistä harmaista asunnoistaan
kaduille. Synkkäkatseisina kiiruhtivat he minkä ennättivät, aivan
kuin pelästyneet russakat, lihakset jäykkinä riittämättömästä unesta.
Kylmässä aamuhämärässä soluivat he kapeita, kivittämättömiä katuja
myöten korkeaan kivihäkkiin, joka odotti heitä kylmällä varmuudella,
valaisten heidän mutaista tietänsä lukuisilla nelisnurkkaisilla
silmillä, jotka olivat keltaisina rasvasta. Muta lätisi heidän
jalkainsa alla ikäänkuin ivaavalla säälillä. Sieltä täältä kuului
unisten äänien käheitä huudahduksia; haukkumiset ja tora täyttivät
ilman pahaenteisinä; ja tätä joukkoa toivottivat tervetulleiksi
koneiden kuuroksi tekevä raskas jytinä ja jyske, sekä höyryn
pullahdukset. Mustina ja pelottavina kohottivat tehtaan piiput paksut
vartensa korkealle kylän yläpuolelle.
Iltasella, kun aurinko oli laskemassa, ja sen punaset piirrot
himmeten välähtelivät talojen ikkunoissa, syöksi tehdas väkensä
ulos kuin poltetun tuhkan, ja taas vaelsivat nämä savusta mustunein
kasvoin pitkin katuja, levittäen ympärilleen kirmakan koneöljyn hajua
ja näyttäen nälkäisiä hampaitansa. Mutta nyt oli heidän äänessään
jotain hyväntuulen, melkeinpä ilon tapaista. Raskaan työn palvelus
oli loppunut siksi päiväksi. Kotona odotti heitä illallinen ja lepo.
Tehdas oli nielaissut päivän mahaansa ja kone oli imenyt ihmisten
lihaksista tarvitsemansa voiman. Kulunut päivä oli pyyhkäissyt
pois jäljettömästi. Mies oli astunut uuden huomaamattoman askeleen
hautaansa kohti; mutta hän näki lähellä edessään levon virkistyksen
sekä kapakan ilot ja hän oli tyytyväinen.
Pyhäpäivänä nukkuivat työläiset kymmeneen asti. Silloin vakavat
ja naineet ihmiset alkoivat pukea parhaisiin tamineisiinsa, ja
ripitettyänsä nuorta väkeä heidän välinpitämättömyydestänsä, menivät
he kirkkoon messua kuulemaan. Kirkosta palattuansa alkoivat he
popsia piirakoita, venäläisten kansallisherkkua, ja painautuivat
taas levolle aina iltaan saakka. Vuosien väsymysten paino oli
hivuttanut pois heidän ruokahalunsa, ja voidaksensa syödä, joivat he
ensin pitkään ja syvään, kiihottaen veltostuneita vatsalaukkujansa
kitkerällä ja väkevällä oluella.
Iltasella huvittelivat he itseänsä joutilaina kaduilla; ja ne joilla
oli kalossit, panivat ne jalkaansa, vaikka olisi ollut aivan kuiva,
ja ne joilla oli sateensuojat, kantoivat niitä, vaikka aurinko olisi
paistanut. Kaikilla ei ollut kalosseja eikä sateenvarjoja, ja sen
vuoksi ne, joilla oli, halusivat edes hiukkasen loistaa tärkeämpänä
kuin naapurinsa.
Tavatessansa toisensa puhelivat he tehtaasta ja koneista, ja heidän
moitteensa esimiestänsä kohtaan kohdistui yksinomaan kaikkeen mikä
hyvin läheisesti koski tehdasta ja heidän työtänsä. Ainoastaan
harvoin, ja silloinkin hyvin heikosti, välähti voimattomien ajatusten
yksinäisiä säteitä heidän väsyttävään, yksitoikkoiseen puheeseensa.
Kotiin palattuansa riitelivät he vaimojensa kanssa, ja usein
pehmittivät heidän selkäänsä armottomasti nyrkeillänsä. Nuori väki
istuskeli kapakoissa, tahi olivat illanistujaisissa toistensa luona,
pelasivat harmonikkaa ja lauloivat rivoja lauluja, joista kauneus oli
kaukana, tanssivat ja puhelivat tuhmuuksia humalapäissään.
Puolikuolleina työstä juoda latkivat miehet kiihkeän nopeasti, ja
jokaisessa sydämessä heräsi ja kasvoi käsittämätön sairaloinen
ärsyminen. Se vaati purkautumista. Ja tarttuen ahnaasti jokaiseen
tekosyyhyn, joka antoi aihetta tämän rauhattoman tunteen
laukaisemiseen, hyökkäsivät he toistensa kimppuun joutavista
vähäpätöisyyksistä, pahaenteisellä petomaisella hurjuudella,
antautuen verisiin riitoihin, jotka toisinaan päättyivät
vaarallisilla loukkauksilla, vieläpä joskus kuolemalla.
Tämä vaaniva pahe kasvoi yhtämittaa, yhtä syvälle syöpyneenä kuin
heidän lihastensa paranematon väsymys. He olivat jo syntyessään
perineet tämän synnin isiltänsä. Mustan varjon tavalla seurasi se
heitä aina hautaan saakka, pakottaen heitä rikoksiin, jotka olivat
hirvittäviä aiheettoman julmuutensa ja raakuutensa takia.
Sunnuntaisin tulivat nuoret kotiin hyvin myöhällä yöllä revityin
vaattein, likasina ja pölysinä, naamat rikki; he kehuivat ilkkuen
miten paljon olivat pieksäneet tovereitansa, tahikka mitenkä he
olivat heitä haukkuneet, kyyneliin saakka raivostuneina iskuista ja
loukkauksista, joita he olivat saaneet, hoiperrellen surkuteltavan
humalassa, onnettomina ja inhottavina. Joskus toivat äidit ja
isät poikiansa kotiin, kun olivat löytäneet heitä kaduilta tahi
kapakoista, tunnottomuuteen saakka juopuneina. Vanhemmat toruivat ja
noituivat heitä ja pieksivät heidän pesusienen kaltaisia ruumiitansa,
jotka olivat viinasta ja oluesta pöhöttyneet; sitte panivat heidät
enemmän tahi vähemmän säännönmukaisesti vuoteille, herättääksensä
heidät varhain seuraavana aamuna, jolloin tehtaan pillin mörisevä
ääni kaikui heidän korviinsa.
He haukkuivat ja pieksivät lapsiansa minkä suinkin saattoivat,
ymmärtämättä että juopumus ja paha käytös, joka oli nuorisolle
moitteen alaista, näytti kuuluvan aivan laillisesti vanhemmille
ihmisille. Kun he olivat olleet nuoria, olivat hekin juoneet ja
tapelleet, ja saaneet samaten selkäsaunoja vanhemmiltansa. Elämä
oli aina ollut tämmöistä. Se virtasi yksitoikkoisesti ja hitaasti
alas mutaiseen ja sameaan virtaan, vuosi vuoden jälkeen; ja se oli
jokapuolelta sidottu kiinni vanhoihin tapoihin, jotka johtivat heitä
tekemään yhtä ja samaa päivästä päivään. Ei kellään heistä nähtävästi
ollut aikaa tai halua pyrkiä vaihtamaan tätä elämänmuotoa.
Joskus, pitkän ajan kuluttua, saattoi muukalainen ilmestyä kylään.
Ensimältä herätti hän huomiota paremmin sentähden että hän oli outo.
Sitte herätti hän kepeän taikauskoisen ihmettelyn kertomuksillansa
entisistä työpaikoistansa. Jonkun ajan kuluttua hupeni uutuuden
viehätys pois, ihmiset alkoivat tottua häneen, ja hän jäi huomiota
herättämättä toimimaan. Hänen jutuistansa selveni, että työmiesten
elämä on sama kaikkialla. Ja jos niin kerran oli, niin mitäpä tuossa
oli jauhamista?
Joskus kuitenkin joku muukalainen puheli omituisia asioita, joita ei
koskaan ennen oltu kuultu kylässä. Miehet eivät väittäneet vastaan,
mutta kuuntelivat hänen kummallisia juttujansa epäuskoisina. Hänen
sanansa herättivät sokeata ärtymistä muutamissa, pelästynyttä
hämmästystä toisissa, jota vastoin muutamien rauha oli häiriintynyt
heikolla, varjon tapaisella toivolla jostakin, he eivät tienneet
mistä. Ja he alkoivat kaikki juoda yhä enemmän, ajaaksensa
matkoihinsa tarpeettoman, levottoman kiihotuksen.
Havatessansa muukalaisessa jotakin tavatonta, pysyttivät kyläläiset
vastenmielisen tunteen kauaksi aikaa häntä kohtaan, ja kohtelivat
häntä epäluulolla. He näyttivät pelkäävän että hän heittäisi jotakin
heidän elämäänsä, joka häiritsisi sen suoraa, kammottavaa väylää.
Surullinen ja vaivaloinen oli tämä kulku vielä luonteeltaan. Ihmiset
olivat tottuneet siihen, että elämä aina painoi ja rasitti heitä
samalla voimalla. Toivottomana käännöksestä minnekään parempaan päin,
katselivat he jokaista uutuutta ainoastaan mahdolliseksi lisäämään
heidän kuormaansa.
Ja maakylän työväki karttoi jokaista joka puhui heille epätavallisia
asioita. Sitte nämä henkilöt katosivat taas, mennen jonnekin muualle,
ja ne jotka jäivät tehtaaseen elivät erillään, jos he eivät voineet
sekoittua ja elää yhdessä yksitoikkoista elämää toisten kyläläisten
kanssa.
Elettyänsä tällaista elämää noin viisikymmentä vuotta, heitti
vaivainen työjuhta henkensä.
Siten eleli myöskin Michael Vlasov, synkkä, peloittavan näköinen
mies, jonka pienet silmät katselivat jokaista tiheäin kulmakarvojen
alta epäluulon alaisesti ja joka hymyili epäluottamuksen pahaa
hymyilyä joka ihmiselle. Hän oli tehtaan paras lukkoseppä, ja väkevin
mies koko kylässä. Mutta hän oli hävytön suustaan eikä kunnioittanut
esimiehiä eikä tehtaan ylipäällikköä, jonka vuoksi hän ansaitsi
vähän; joka juhlapäivä pieksi hän jonkun pahanpäiväisesti, ja sen
vuoksi kaikki inhosivat ja pelkäsivät häntä.
Useamman kerran oli yritetty antaa hänelle selkäsauna vuorostaan,
mutta menestyksettä. Kun Vlasov huomasi että päällensä hyökättiin,
otti hän kiven, puun tai rautapalan käteensä ja odotti sitte
vihollisen lähestymistä hajasäärin. Hänen kasvonsa kun olivat
kokonaan sakean mustan parran peitossa, aina silmistä kaulaan saakka,
ja kätensä paksun villaisen karvan peittämät, herätti hän jokaisessa
kauhun sekaista pelkoa. Väki pelkäsi varsinkin hänen silmiänsä.
Pienet ja terävät kun olivat, näyttivät ne tunkevan ihmisen läpitse
kuin teräsruuvit, ja jokainen joka kohtasi niiden katseen, tunsi että
hänellä oli vastassaan eläimellinen, raaka voima, jolle pelko oli
tuntematon ja joka oli valmiina lyömään armottomasti.
"Pötkikää tiehenne, likaiset madot!" huusi hän vihaisesti. Hänen
rumat keltaiset hampaansa välähtelivät kauheasti sakean parran
sisältä. Miehet menivät matkoihinsa lausuen avuttomia kirouksia.
"Likaiset madot!" huusi hän heille, ja hänen silmänsä kiiluivat kuin
terävät naskalit. Sitte, pitäen kätensä hyökkäysasennossa, lyhyt,
paksu piippu hampaissa, kulki hän heidän perässään, huutaen aina
vähän päästä: "Kuka haluaa kuolemaa, se tulkoon?"
Ei kukaan halunnut.
Hän puhui vähän ja "likainen mato" oli hänen lempilauseensa. Sitä
nimeä hän käytti tehtaan päällyskunnalle ja poliisille, ja näin
tervehti hän tavallisesti vaimoansa: "Sinä likainen mato, etkö näe
että vaatteeni on revitty?"
Kun hänen poikansa Pavel oli neljäntoista vuoden vanha, tuli
Vlasoville äkkiä halu vetää häntä tukasta vielä kerran. Mutta Pavel
tempasi raskaan rautamoukarin, ja virkkoi lyhyesti: "Älä koske
minuun."
"Mitä!" kysyi isä, kumartuen hennon ja pitkän poikansa puoleen.
"Kylliksi!" sanoi Pavel. "Minä en anna enää kurittaa itseäni."
Ja avaten tummat silmänsä selkiselälleen, heilutti hän suurta vasaraa
ilmassa.
Isänsä katsoi häneen, solmi kätensä yhteen selkänsä taakse ja sanoi
hymyten: "Hyvä on."