III.

Puut näyttivät olevan jo valmiina kesäisen elämän aloittamiseen.

Viluiset kuuset ja petäjät olivat karistelleet vanhentuneen osan

karvastansa, sysivätpä jo hankeakin juuriltaan ulommaksi. Mutta hanki

teristäysihe vielä kovaan vastarintaan ja paneusi yön aikoina niin

lujaksi, että sai hevosella ajaa, mistä halutti. Ilma oli raikas ja

kuulakka.

Kangaspuiden nausketta kuului jokaisen talon tuvasta. Nuoret emännät ja

tyttäret heitellä vilkuttivat kankaan kahta puolta sukkulaa, joka

hätäisenä hyppäsi pirran sivua ja taas viriäisen auettua hyökkäsi käden

tulisesta survauksesta takaisin uraansa. Pienet tyttäret ja vanhat

mummot tehdä junnasivat käämejä eli puojia ja olivat kutojain alituisen

kiirehtimisen alaisina. Missä ei ollut tällaista varaväkeä, siinä

saivat kutojat itse tehdä kääminsä, ja silloin olivat vyyhdet

pahemmassa kuin pöläkässä.

Anna Liisalla oli kangas alulla. Se oli sijoitettuna suuren tuvan

karsina-akkunan alle.

--Puolan pohjalliset ovat vähinä, valitti Anna Liisa. Jos te, rengit,

toisitte ruokoja tuolta rannalta, kun menette heinään.

--Mahtaneeko siellä olla, arveli Aapeli. Ja ehkä ovat vielä jäässä

kiinni. Lukkarissa ne niitä näkyivät tekevän paperista.

--Lieneekö meillä niin vahvaa paperia.

--Välttää siihen, kunhan on paperia, tiesi Aapeli ja meni kaapistaan

noutamaan tarpeettomia, opettelun aikuisia paperisälyjä.

--Näistä niitä saapi aluksi, sanoi hän ja alkoi muutamia leikellä

ruokatunnin loppua odotellessaan.

Pihan toiselta puolen, tallin luota, kuului ajon perästä pudistautuvan

hevosen tiukujen äkkipikainen helähdys ja reen aisojen lotina.

--Ketäs siihen ajoi, sanoi piika-Maija ja kokistausihe suoremmaksi

puolarukkinsa takana.

Anna Liisa kurotti päätänsä kangaslaudalta akkunaan päin. Toinen renki

oli kohonnut penkiltä pitkältään puoliksi istuma-asentoon ja katseli

ruumistaan kääntämättä, kaula kierteellä, ulos ja saneli:

--Ei näy olevan kaukalaisia. Seppälän Aatu tuossa on yhtenä. Mikähän

asianakin lienee.

Maija kohosi rukkinsa takaa ja meni Anna Liisan korvaan supattelemaan

ja yhä vaan nauraen lähenteli, vaikka toinen sysi pois luotaan.

Malinen tuli kamarista tupaan. Se oli siellä tehnyt tärkeitä

havannoita, sen näki tuihailevasta käynnistä ja sieraimien liikkeistä.

--Aapeli, pane ori aisoihin. Äitisi kutsui Anna Liisaa kamariin, mene

heti.

Vierasten käsi kahmuili jo ulkoa päin oven rivassa, kun isäntä sai

sanottavansa sanotuksi, Ovessa hän ne sivuutti ja tervehti niin

joutuin, kuin on tavallista käymään lähtevän laivan ovella, jossa

toisia tulee ja toisia menee. Maija ja toinen renki jäivät tupaan

vieraita puhuttelemaan. Anna Liisan tultua kamariin sanoi hänen isänsä

hänelle:

--Nyt lähtään niitä lankoja ostamaan.

--Eihän niillä niin kiirettä olisi ollut, sanoi Anna Liisa.

--No ei se parane, kun käypi, niin se on käytynä. Pane vaan joutuin

vaatteita päällesi.

Hän oli itse siinä saapuvilla, että vaatettuminen kävi vilkkaasti. Reki

oli jo kartanolla, mutta ei vielä näkynyt hevosta. Hän odotti vielä

vähän, mutta ei sittenkään. Jo täytyi lähteä kiirehtimään.

--Vastako sinä suitsia täällä laittelet, ihmetteli hän tallin ovella.

--Niin, kun en tahtonut löytää setolkkanauhaa, selitti Aapeli ja

liikkui nyt kuin tulen sammuttaja.

--Eipä se saisi olla niin hakemisessa.

Yhdessä he laittoivat oriin aisoihin.

--Käy noutamassa tyyny ja sano Anna Liisalle että joutuu heti.

Aapeli näytti vielä herrojen rengin tapaa ja puhaltui täyteen juoksuun.

--Nyt joudu! kiirehti se vuorostaan Anna Liisaa. Mistä minä tyynyn

otan?

--Ota vaatekahverista.

--Tule neuvomaan, että mikä se otetaan.

--Minä tulen.

Anna Liisan jouduttua oli jo Aapelilla tyyny kainalossa. Se vaan odotti

neuvomaan tulijata ja sieppasi nyt taskustaan torvelle pyöräytetyn

paperin ja sanoi hiljaa:

--Tässä on vielä yksi puolan pohjallinen, vaan katsohan sisään,

ennenkuin panet muiden joukkoon. Arvaat.

Samassa piti joutua tyynyä viemään ja kohta joutui Anna Liisakin.

Viivytteleminen ei olisi ollut terveellistä kumpaisellekaan.

Pettyneinä kurkistelivat vieraat tuvan ikkunasta lähteviä. Malinen ei

katsahtanut kertaakaan sinnepäin, hän oli niin tietämätön, kuin ei

olisi ollut mitään. Ei ollut niiden hevostakaan huomaavinaan, vaikka

hänen tapansa oli käydä huonompienkin kylkeä kopaisemassa, varsinkin

kun oli noin orihevonen. Malisen sisällä pullisteli tyytymättömyys,

mutta hän halveksi niin paljon noita tyytymättömyyden tuojia, ettei

olisi näyttänyt sitäkään heidän ansainneen. Huulet rautaisessa hymyssä

istahti hän kukkansa rinnalle ja näytti ajattelevan, että katoaa tämä

teidän katseltavistanne. Kohta se olikin matkan päässä. Peltojen takaa

jo hulmusi oriin harja ja pikku-ukon muhkea hille-rihattu leiskui

kevään hyppyrisellä tiellä.

Aapeli meni vielä tupaan vieraita puhuttelemaan.

--Ollaanko kauaksikin menossa? kysyi hän.

--Ei niin erittäin kauaksikaan, mitenpähän matkoissa näkyy, sanoi

vanhempi mies.

Toinen, Seppälän Aatu, nypelöi miettiväisenä turkkinsa hihansuusta

villoja ja kierteli niitä näpissään.

--Taisi olla kiire asia teidän talon isännällä, näytti vähän siltä,

arveli naurahtaen äskeinen mies.

--En tietänyt asioitaan, sanoi Aapeli, vaan ainapa se näkyy liikkuvan

joutuisasti.

--Hyvähän on olla joutuisa, vaan sanovat tapahtuvan joskus, että

härkäkin tavoittaa jäniksen.

--Kukapa tuo lienee nähnyt härän jänistä ajavan, vaan se on paremmin

uskottava, ettei ole hätää härällä, kun on Paavo paimenessa.

Aapeli tahtoi olla niinkuin syrjäinen ainakin ja laski leikkiä

vierasten viihdykkeeksi, kun niille talon puolesta tuommoinen pyöräys

valmistettiin. Ei ne pitkään ruvenneet olemaan ilkuttavina, sillä

semmoiselta se vähän kuului tämäkin rengin puhe. He pistäytyivät

rekeensä tyhjin suin, vaikka kyllä emäntä oli nostanut jo pannun

tulelle: pitäähän vieraille antaa kahvit, vaikkapa he olisivat mitä.

* * * * *

Omanseutulaisille tuli mieltä, niin etteivät ne Aatun tavalla tulleet

luvatta Malilaan sulhasiksi. Luvan kysyjiä kyllä kävi, mutta eivät

lupaa saaneet, lauloivatpa millä kielellä hyvänsä. Muutamat puhemiehet

jo kyllästyivät ja pistelivät mahtia. Yhteen jo Malinen niin suuttui,

että oli vähällä työntää niskasta ulos. Se olikin kovin hävytön, kun

uskalsi sanoa, että jospa isännän tyttärellä lieneekin kaikki tarpeet

tasaisin kotona, koska täältä sysätään pois, tulipa kuka hyvänsä

tarjolle.

Malisen mielestä tämä oli niin pahasti sanottu, että olisi sietänyt

oikeuteen vetää, ja hän tuli näille puhemiehille yhä äkäisemmäksi.

Yksinänsä hän kiukkusi:

--Helvetti, kun pitäisi tyttönsä työntää menemään jokaiselle, joka vaan

kättänsä ojentaa, ja kun ei anna, niin nämä rupeavat hävyttömiksi.

Saavathan sen, kun tulee mies, joka on jotain...

Vasta toisena talvena sattui tulemaan semmoinen sulhanen, joka mahtoi

olla »jotain», koska Malinen kysyi, eikö panna hevosta talliin. Mutta

se olikin toisesta kirkkokunnasta, kuulun rikkaan poika. Liikaa

ihastumista ei hän siltä näyttänyt, ainakaan alussa, ja matkassa oleva

puhemies olisi saanut olla parempi. Se oli Turunen nimeltään, Maliselle

vanha tuttu ja markkinatoverina mitä parhain. Niillä retkillä olivat

tulleet toisensa tuntemaan, mutta juutasko hänet satutti nyt

puhemieheksi. Malinen oli kuullut, että sillä on liikanimenä

Silmäilijä, ja kyllä se olikin nimensä näköinen. Ensin se katsella

vilkkui hyvän mielen näköisesti maurottavilla silmillään puhuteltavansa

päästä jalkoihin, ikäänkuin mittaili, ja sitten huulillaan omituisesti

hekkoillen yhtäkkiä pasahti ääneen, ettei toinen arvannutkaan. Malista

suututti, kun hän ajatteli tätä laukeilemista, sitten kun se ottaa

asian puheeksi. Ja tuo mittaileminen noilla suututtavan pyöreillä

silmänmaurakkeilla! Markkinoilla se oli mennyt mukiin, siellä kun ei

siihen ollut niin aikaa. Mutta nyt se mittaili, mittaili niin hiton

rajusti, että Malinen olisi sen laittanut ulos, jos ei sulhanen ollut

niin kuulusta paikasta ja muutenkin vakavan näköinen poika. Eiköhän

tuolla muita ollut, ajatteli Malinen harmissaan.

He istuivat kamarissa ja olivat juoneet kahvia. Puheen lomat tahtoivat

tulla pitkiksi. Turusen huulet jo hyvin hekkoilivat, niin että

sulhanenkin näki asian kohta kypsyvän, ja hän meni vähäksi aikaa ulos.

Melkein lopussa oli Malisen kärsimys, kun Turunen pasahti:

--Sinulla on tyttö.

--Mikä sitten, oli samanmallinen vastaus.

--Minulla on poika, näithän.

--Olkoon!

--Entäs kun on tyttö ja poika...

--»Entäs kun on ...» nyt helvetti!

--Niin, että kun on tyttö ja poika, niin mitähän niistä tulisi.

Turunen iski viekkaasti silmääkin, mutta toinen miltei kimmastui.

--Tulenee noista jotain, mutta tuosta sinun puheestasi ei tule mitään.

--Kyllä tulee, kyllä tulee, alkoi Turunen pitää kiirettä. Kun on tyttö

ja poika, niin niistä tulee jotain, kun ne tutustuvat. Mutta saapiko ne

tutustua?

Malisen kieleltä oli pääsemässä kirkas peijakas, mutta ei hän

kumminkaan antanut tulla, kun toivoi vielä muuten selvittävän.

--Etkö sinä tajua, pasahti Turunen. Minä olen puhemies ja tuo poika on

sulhanen.

--No sen minä ymmärrän, mutta semmoista mutkuilemista minä en ota

korviinikaan. Minulle pitää puhua suoraan ja sen, jolla on asiata.

Puhemies vähän nolostui.

--Kyllä se puhuukin, mutta kun on tapana että puhemies ensin...

Turunen heitti mittailemisen ja hekkoilemisen vähän vähemmälle, ja nyt

he alkoivat sopia paremmin puheilla. Malinen ei sallinut itseänsä hyvin

tarkasteltavan, hän pelkäsi, että niillä on kaikilla samat ajatukset

kuin muutamalla pohjolaisella, joka hänestä arveli, että tuo vaari on

jäänyt yläpäästä vähän lyhkäiseksi.

--Mikä se onkaan tämän pojan ristimänimi? kysyi Malinen ohjatakseen

itse puhetta.

--Lassi tämä on ja onkin kelpo poika. Ei parane, usko minua.

--Voipi olla ja talohan siinä on hyvä.

--No, ilman epäilemättä hyvä. Neljäkymmentä lehmää, eikä kuin kaksi

veljeä. Pitäisikö vielä muuta olla!

--Mitäpä tuohon. Kyllä minun puolestani.

--No, sittenpä pannaan rukkaset vähäksi aikaa naulaan ja kuulostellaan.

Turunen teki, niinkuin aikoi, pani rukkasensa naulaan ja alkoi liikkua

hyvin etsivän näköisenä. Etsittävänsä hän löysi kamarista. Anna Liisa

kun ei ollenkaan tietänyt tämän puhemiehensä tapoja, niin hän hämmästyi

ensi silmänmittauksista melkein sanattomaksi. Posket sävähtivät aivan

punaisiksi, ja hän painautui kamariinsa tuolille istumaan. Turunen

hämmentyi toisen nähtävästä hämmästyksestä ja tuli mittailleeksi vähän

enemmän kuin oikein. Hän rykästeli puheensa alkajaisiksi ja sitten

ilmoitti:

--Minä tulin lähteneeksi tuon nuoren miehen matkaan, semmoiseksi,

miksikä minä itseäni sanoisin. Vaan jokohan me tehtiin turha reissu.

Silmäilyn lisäksi käsitti Anna Liisa nuokin sanat aivan väärin. Hän

luuli, että tuo mies näkee enemmän kuin tavalliset ihmiset, se varmaan

tuntee, mikä hän on, ja siksipä oli vähällä päästä itku tulemaan.

Puhemies pelkäsi tarttuneensa liian pian itse asiaan ja korjatakseen

sitä haki toisia puheen aineita. Katseli muutamakseen huonetta ja

huonekaluja. Sillä aikaa Anna Liisa vähän rauhoittui, mutta ovinurkassa

olevan kaapin tekijätä kysyttäessä hämmentyi hän niin, että jäi ihan

selittämättä, kuka sen haltija on.

--Ollaanko me teille vastenmielisiä vieraita? kysyi Turunen, kun ei

enää muuta osannut.

--Ei toki, ei ollenkaan, sanoi Anna Liisa kiireesti.

--Sepä hyvä. Minä tässä vähän niin luulin, vaikka kyllä minä jo isänne

mielet kyselin. Ja nythän se on minun osaltani sanottuna.

Anna Liisaa helpotti paljon, kun kuuli että se nyt on toki jo

sanottuna. Pahempaa oli pelännyt. Yksinään jäätyään painautui hän

sänkynsä päälle itkemään. Turunen meni isännän kamariin ja pasahti

siellä:

--Ujo sinulla on tyttö. En minä saanut siltä mitään selvää.

--Niinhän se taitaa olla, myönsi Malinen. Vaan siihen on paljon syynä

se, kun ne asiat ovat sille vielä aivan outoja. Minä en ole antanut en

puhutellakaan noiden kutos-sulhasten.

--Se on ollut oikein. Mutta nyt on sulhanen, joka ei ole kutos.

Tuumikaat asiansa, minä katselen valmista.

Vaikka puhemies rehenteli, näki kuitenkin Malinen, ettei se ole

morsiamen ujouteen oikein tyytyväinen. Muuten se ei olisi haitannut

mitään, mutta jos lienee kohdellut niin tylysti, että sulhanenkin

pahastuu ja heittää koko yrityksen siihen. Hän pistäytyi sopivassa

lomassa tarkastamaan tyttärensä mielialaa.

--Anna Liisa! sanoi hän varoittavalla äänellä, kun huomasi, että se on

itkenyt. Onko tuo nyt oikein kaukaisia vieraita kohtaan! Käytä itsesi,

niinkuin on tavallista. Mikä typerä sinä olet! Käy huuhtomassa silmiäsi

vedellä ja ole niinkuin ihmiset.

Isän ääni oli kylliksi vakavaa muistuttamaan, että nyt täytyy mukautua,

tai häneltä kärsimys kohta loppuu. Anna Liisa sen ymmärsi ja lähti

tottelevaisena liikkeelle. Jäsenet valtasi semmoinen pelonsekainen

velttous, joka tulee silloin, kun ihminen tietää lähestyvänsä jotain

toivomatonta tapahtumaa, mutta ei kumminkaan tiedä, kuinka lähellä se

on. Silloin saattaa se myöntyä mihin hyvänsä, johon käsketään,

varsinkin, jos tietää sillä aikaa pitentävänsä.

Iltapuolella tuli jo kihlaus julkisesti puheeksi. Kamariin oli koottuna

kaikki asiaan kuuluvat. Malinen istui pystynä pöydän päässä, emäntä

toisella puolen ja Anna Liisa hänen takanansa nurkempana. Sulhanen

istui isännän puoleisella sivuseinämällä ja puhemies oli asettunut

lähelle uunin suuta, jonne säräytteli joka toinen minuutti

pikanellisylkeä, kuin hyvä tulipalon sammuttaja, ja loma-ajat mittaili.

--Aloittaako tässä muut, vai minäkö, pasahti hän, kun oli tehnyt omat

työnsä.

--Samapa se, kuka aloittaa, sanoi siihen Malinen vakavalla äänellä ja

vihaten puhemiehen esittelytapaa aloitti itse: Asia kuuluu olevan se,

että tämä nuori mies on tullut minulta pyytämään tytärtäni, johon

minulla ei ole vastaan sanomista, miten vaan keskenänne sovitte. Paljoa

en vielä tunne tätä vävykseni aikovaa, mutta isän tunnen kelpo

mieheksi.

--Kyllä se on sitä, että minä olen tuntematon, sanoi sulhanen itsekin.

Vaan ei minulla ole ollutkaan nyt alussa sen suurempaa toivoa, kuin

että pääsisitte edes tuntemaan ja näkemään, mikä minä olen. Onhan tässä

talvea pistäytyä minun kotoakin katsomassa.

--Uskon minä puolestani katsomattakin, sanoi Malinen.

--Eipä sillä, selitti sulhanen. Mutta isäkin toivoisi hyvin, että

kävisitte vanhaa tuttavaanne katsomassa.

--No sitten se on toinen asia, jos tuttavuuden puolesta, sanoi Malinen

ja teki istuma-asennossaan liikkeen, joka osoitti, ettei hänen kanssaan

puhuminen ole enää niin pakosta, saapi sitä puhutella sitäkin, joka on

oikein kysymyksessä.

Sulhanenkin arvasi, mitä hänen on tehtävä, ja lähestyi morsiantaan ja

sen äitiä. Vähän aikaa haasteltuaan alkoi sulhanen esitellä kihloja.

Pidätetyin henkäyksin katseli Anna Liisa, kun hänen helmaansa tuli

rahaa, sormuksia ja kuvikkainen, suuri silkki. Rahat olivat vanhoja

Venäjän kolikoita, joita käyttivät kihloina vanhain rikasten pojat,

eikä niitä muilla ollutkaan.

Malinen ei sekaantunut tähän toimitukseen, hän veteli sillä aikaa

seinä- ja taskukelloja. Sieltä hän salaisesti katseli matkan menoa,

eikä ollut ollenkaan tyytyväinen Anna Liisan käytökseen, kun se otti

kihloja vastaan niin nöyrän näköisellä totisuudella. Emäntä toki vähän

enemmän naurahteli noilla »ruplan lopposilla». Typerästi meni Malisen

mielestä kaikki asiat tänä iltana. Hän lähti käymään ulkona

jäähdyttelemässä. Ovea avatessa kuului sen takaa vähän rumakkata.

--Kenen juuttaan siellä on tarvis kurkuilla, sanoi hän vihaisesti, vaan

ei ruvennut siitä ottamaan tarkempaa selkoa.

Maija oli ollut keittämässä kihlajaiskahvia ja toi kamariin, kun

isäntäkin tuli sinne ulkoa lauhtuneemmalla mielellä. Joukolla joivat he

ensin yhdet kupit, mutta sitten otti talon mies putelin pöytään,

jolloin vaimoväki heitti tämän kamarin ja sulhanen meni niiden mukana.

Puhemies tuli lähemmäksi pöytää, ja nyt se taas meni Malisen mielestä

miehenä, kun pöydän takaa ei ollut niin mukava »mittailla» ja siinä

välillä oli pullo, joka myös veti paljon huomiota puoleensa. He

terästelivät, niin että kieletkin siinä alkoivat terästyä, varsinkin

puhemiehen.

--Otetaan toinen pullo, jos vielä juot? kysyi Malinen.

--Ilmankos. Nämähän ne ovat puhemiehen palkkojakin.

--Olisit lähtemättä sillä palkalla.

--Minäkö lähtemättä! Siitä ei tule mitään. Minä jos yhytän kaksi, jotka

näyttävät yhteen sopivilta, niin minä en saa yhtä rauhaa, ennenkuin ne

ovat yhdessä.

--Tokko sinulla muuta työtä onkaan?

--Pojat tekevät kotitöitä, mut minä teen näitä töitä, ja se on enemmän,

kuin jos tukka märkänä suota sytisin.

--Mitä tyhjää. Enempi tulen näyttäjä poika tekee kuin sinä.

--Eläpäs ukko! Ilman näitä puuhia ei olisi tulen näyttäjiäkään. Mut

minä kun ahkerasti kuljeksin täällä puuhassa, niin tulee tulen

näyttäjiä, pellon kyntäjiä ja kuka sen tietää, mitä herroja niistä

tulee. Vieläkö sanot, että on tyhjää työtä?

--Vielä monestakin.

--No olkoon sinusta niin, mutta minä en heitä ammattiani, niin kauan

kuin pareja löytyy.

--Mitkä merkit sinulla on, että nuo ne nyt muka ovat...

--Merkitkö? Tämmöiset merkit: sinulla on tyttö ja minä toin sille

pojan. Ei siinä muuta tarvitse.

--Ainakos ne sattuu...

--Miksi ei satu.

--Valehtelet, helvetissä.

--Minäkö valehtelen. Enpähän. Jos ei tyttö huoli yhdestä, hankin minä

toisen, ja jos ei tyttö näytä mieleiseltä, mennään toisen luokse.

--Kyllä olet koiran viroilla. En, se vie, rupeisi tuommoiseen puuhaan,

en vaikka.

--Elä sano, elä sano. Siellä näin ryyppyjä tulee. Ja en minä saata

huoletonna katsoa, kun tytöt niin miehenpuutteisen näköisinä

leihailevat, missä vähänkin on poikia saapuvilla, ja pojat samoin.

--Mene helvettiin! tosahti jo Malinen totisena. Minun tyttäreni ei kai

ole kertaakaan ollut miehen puutteisen näköisenä »leihailemassa», eikä

ole, saat uskoa sen.

--No, no, elä suutu, enhän minä puhu sinun tytöstäsi, tuleehan sille

leihailemattakin, noin ikään.--Ja Turunen viputti sormellaan viekkaasti

Anna Liisan kamariin päin.

Malinen ei ollut näkevinäänkään näitä sormen viputuksia, oli vain

äänettä ja katseli toisaalle.

--Niitä on muita vähempionnisia, selitti Turunen,--ja pitäähän niitä

kokeneempain auttaa yhteen päin. Ja minä en saa yhtä rauhaa, jos en ole

hommassa, mutta sitten siitä on aivan kuin huoletta, kun näkee että nyt

ne sattuivat. Vie sinä vihtakaarten Petter, kun se on lystiä, ja entä

näitä ryyppyjä!

Totisesti oli hän innostunut aineeseensa, mutta hänen toverinsa

kuunteli sitä aivan vastenmielisesti, eikä sanonut sinne ei tänne päin.

Vielä heistä illan kuluessa tuli aika ystävälliset miehet, kun puhemies

lopetti tuon virkansa ylistelyn.

* * * * *

Huomenna alkoivat vieraat laittautua kotiinsa lähtemään. Viikko

eteenpäin tehtiin liitot käydä sulhasen kotia katsomassa, kuten oli

tavallista. Malinen lupautui tulemaan itse mukaan, kun sulhanen pyysi

moneen kertaan omasta ja isänsä puolesta.

Näinä välipäivinä teki Malinen matkavalmistuksia ja kehoitteli Anna

Liisaakin tekemään. Ori sai uudemmat, napitetut vyöt selkäänsä ja kaksi

hyvin huutavaa kulkusta länkien nokkiin. Peurantaljakin pantiin nyt

reen perän päälle, jota hän muulloin piti säästäen, siitä kun tahtoi

kovin paljon karvoja irtautua.

Anna Liisalla oli eräs omaistyttö toverina. Matka kului huimasti,

vaikka sitä oli monta penikulmaa. Aamusilla kun lähtivät, niin

iltasilla piti olla perillä. Malinen ei osannut hitaasti ajaa, eikä

taas tahtonut ruveta hevostaan syöttelemään remupaikoissa, jos vaan ei

ollut kievaria tai jotain tunnetumpaa taloa. Pikku talojen tuvassa

istua uteliasten katseltavana ja kyseltävänä oli hänestä niin

vastenmielistä, että ennen antoi hevosen kärsiä vähän nälkääkin. Saivat

vain nähdä porhakan sivumenon ja peurantaljan liepsauksen kartanon

solista kiidettäessä.

Ilta jo hämärsi, mutta kohta oli matkakin lopussa. Tie kulki joen

jäätä, kierrätellen sen rantoja pitkin.

--Tätä joen jäätietä kuului olevan pari virstaa, vaan sitten ei enää

maata kuin vähän, kertoi Malinen.

Anna Liisa käänsi päätänsä reen kupeelle päin ja veti huivia enemmän

silmilleen. Hänen sydäntään alkoi nyt kovasti ahdistaa. Kaksi virstaa

vain enää, ajatteli hän tuskaisesti. Miksikä en sanonut tänne

lähtiessä. Voi, kun uskaltaisin, niin sanoisin, että käännytään kotiin.

Mikähän tästä perästä tulee, mikä minut perii! Voi, Jumala armahda,

mikä kosto tästä minulle tulee, kun semmoiseen syntiin... Tuolta kotoa

ne olivat lähteneet matkaan nämä katkerat muistot. Hän ajatteli, että

jos tämä olisi pakomatka toiseen maan ääreen, kauas niistä... Mutta ei

sitä voinut paeta, se seurasi mukana, niin--ihan mukana. Olisi tehnyt

mieli hypätä reestä pois ja juosta lumiseen metsään, kuolemaan sinne.

Hän havahtui, kun serkkutyttö olkapäällään nykäisi ja kysyi, mitä hän

siinä oli niin syrjittäin. Anna Liisa koetti saada mieltään tasapainoon

ja selitti täällä joen jäällä tuulevan silmiin.

Perille päästyä otettiin heidät vastaan mitä ystävällisimmin, aivan

Malisen mielen mukaisesti. Vanha Keränen, sulhasen isä, oli pienenläntä

ukko ja kasvoiltaan kuivakarvaisen näköinen, mutta nähtävän hyvää

mieltä ne osoittivat nyt vieraita vastaan ottaessaan. Sillä oli tapana

räpytellä silmiään sitä sukkelammin, mitä sukkelammin puhui. Nauruakin

siinä puheen seassa olisi ollut, vaikka kasvot eivät ensinkään

taipuneet sitä todistamaan. Tätä puutetta palkitsi hän sillä, että

nykytteli koko päätänsä nähtäväksi ystävyyden merkiksi.

--Vielä toki näkee entisiä tuttaviaan, ihasteli Keränen.--Tuskin sinä

lienet meillä ennen käynytkään.

--Enpä ole käynyt koko puolella kuin yhden kerran, sanoi Malinen.

He vanhat miehet eivät ruvenneet istumaan nuorempien kanssa yhdessä,

vaan asettuivat eri kamariin, joita tässä talossa oli viljalti. Puhe

alkoi matkan pituudesta ja ainahan siihen uutta löytyi, mutta eivät he

sanallakaan koskeneet siihen asiaan, joka heidät oli tällä kertaa

yhteen tuonut.

Tytöt olivat vaimoväen puolella ja siellä se oli sulhanenkin, joshan

toisinaan kävi kuuntelemassa vanhain miesten tarinoita. Ujoina istuivat

tytöt, varsinkin Anna Liisa. Talonväki heitä hyvitteli, miten osasi,

näytettiin huoneita niillä lomilla, kun ei ollut tarjottavaa, ja oltiin

kohteliaita. Navetassakin käyttivät vielä tänä iltana. Kaikkiin seurasi

Anna Liisa jälkimmäisenä ja oli ensimmäinen takaisin tulemaan. Ei

kaikkia edes läheltä katsonut ja kääntyessään sanoi vain että niinpä

on. Tämä ei talonväen mielestä ollut aivan kylliksi. He olisivat

toivoneet saavansa nähdä edes muutaman hyväksymisnaurahduksen, tai

ihastuksen innostuttaman askeleen, mutta ei mitään. Syyksi ajattelivat

he matkalla tullutta väsymystä ja toivoivat aamun tultua voivansa

enemmän ilostuttaa vieraitaan. Mutta aamu ei ollut paljon viisaampi

iltaa. Morsian ei tullut sanottavasti iloisemmaksi entistään. Vaimoväki

tuli hänestä siihen käsitykseen, että hän on perin vakava, tahi sitten

heillä ei ole näyttämistä sen enempää, kuin sillä on kotonaan.

Toista se oli kun isännät lähtivät päivän tultua katselemaan. Talon

mies jos hyvästi selitti, niin vieras selitti vielä lisää, omien

tietojensa valossa. Ne selitettävät siinä joskus sotkeutuivat niin,

ettei ollut oikein selvää, kumpaisenko navetan sisustus tai pellon

ojitus se onkaan puheena. Sitten se vasta selvisi, kun kädellä oikein

viittilöi, miten oli ennen ja mitenkä on nyt. Suuri niityn raivaus

olisi ollut vielä katsottava, mutta se oli lumen peitossa ja jäi sille

näkemiselle, kun isäntä solalta neuvoi suuntaa, jossa se oli.

--Taitaa tämä puolikunta olla rikkaampaa kuin se meidän seutu, sanoi

Malinen, kun he olivat taas tulleet kamariin.

--Siinähän on, sanoi Keränen.--Onhan ne täällä ennen eläneet, vaikka on

näin syrjässä.

--Mikäs nyt on eläessä, sanoi siihen Malinen.--Olet kai sinäkin

rikastunut, niin että lienevätkö ennenkään paremmin.

--Vähiä nämä ovat, räpytteli Keränen ja nykytteli päätänsä.--Nyt

nykyaikana on mennyt tuo maanviljelys aivan tuottamattomaksi. Ennen sai

elolla teetetyksi kaikki työnsä eikä niistä rahapalkoista ollut

puhettakaan, niin kuin nyt pitää olla.

--Semmoista se on nyt, vahvisti Malinen.

--Niin, se ensinnä, jatkoi Keränen.--Ja siihen aikaan maistettiin

kotona keitettyä viinaa, eikä juotuna näin paljon kahvia.

--Niin oli.

--No, katsopas sitä etua. Rankki jäi omille elukoille ja työmies sai

viinan siitä paikoiltaan, eikä mennyt raha kauppamiehille.

--Niin saivat, mutta joivatpa sitten, pirut, paljon.

--Joihan ne, vaan mitä siitä. Tulivatpa kohta työhön, kun kaikki

joivat. Entäs nyt: otetaan jyviä ja rahaa ja mennään mökilleen

joutilaana niitä syödä kutjottamaan, ja moititaan, että palkat ovat

huonoja. Onko väärin puhuttu?

--Eikä ole väärin, vaan on nyt toki juonti vähän vähemmällä kuin ennen.

--On mitä on. Nyt juovat ukkonsa, akkansa, tyttönsä, poikansa. Silloin

eivät poikaset saaneet viinaa, miehet vain joivat.

--Vaan menipä sillä lailla monta maattomaksi.

--Meni, joka meni, eikä siitä niin suurta vahinkoa tullut. Otetaan nyt

esimerkkiä näistä meidän aikaisista eläjistä. Tuossa on melkein lähellä

talo, jonka miehet eivät juo. Pieniä peltojaan kyntää remuuttavat

siksi, että juuri leivissä pysyvät, ja jokavuotinen veroraha on milloin

mistäkin keräiltävänä. Onko siitä sellaisesta elämästä hyötyä heille

itselleenkään, vielä vähemmän muille. Jos olisi entinen viinan aika ja

joisivat maansa jollekin muulle, niin siitä tulisi paikka mitä parhain,

kun se tulisi työmiehen käsiin. Sitten niistä itsestäänkin tulisi

työmiehiä, vaan nyt ne siinä talonmiesten nimellä laiskoina

lötkehtivät. Eikö ole niin?

--Voipi olla, en tunne. Vaan entäs lapset sitten, jos niillä niitä on.

--Onhan niillä, vaan mitä se haittaa. Yhtä maailman aikaa ne elävät

köyhänkin lapset, ja minä olen merkinnyt, että nuo talosta hävinneet ja

niiden lapset ovat monesti ahkerampia ja nöyrempiä työmiehiä, kuin nuo

synnynnäiset köyhät. Etkö sinä ole sitä merkinnyt?

--Ei tuota ole tullut merkityksi, eikä niitä siellä meidän puolella

paljon olekaan, ne kituroivat niillä paikoillaan niin pitkältä kuin

jaksavat.

Keränen itse oli tutkinut kaikki asiat, mikä se on maanmiehelle

edullista ja mikä ei. Muutamia mielipiteitä Malinen vastusti, mutta kun

toinen toi hyviä etuja väitteensä puolustukseksi, tulivat he lopulta

yksimielisiksi. Maanviljelysasioissa hän ei kyennyt vastustamaan

vähääkään, sillä Keränen oli koetellut kaikkia tapoja, joita vaan oli

kuullut, ja nyt hän tiesi antaa varsin viisaita selityksiä.

Päivä oli jo puolessa ja Anna Liisa toivoi isänsä mainitsevan

takaisinlähdöstä, mutta kun siitä ei alkanut kuulua mitään, haki hän

sopivan tilaisuuden, jossa sai muistuttaa.

--Joko se on niin ... sanoi Malinen ja ajatteli että eiköhän tuo

olekaan tyytyväinen tähän.--Kummapa se olisi.

Talonväki huomasi poislähtöhuhakan ja ne panivat kovan vastalauseen,

ettei yötä vasten ollenkaan, lähtee ennen vaikka aamulla varemmin.

Niiden tahtoa täytyi totella, olisivat ehkä pahastuneet. Tänä toisena

iltana keskustelivat ukot vielä monesta asiasta, vaikka Malista tahtoi

vaivata tuo Anna Liisan kotiinlähtökiire. Hän ajatteli, että

toivoneekohan se hupakko vielä parempaa.

Aamusilla erotessa puristivat apeksiksi aikovat ystävällisesti

toistensa kättä ja tekivät monenkertaisia käymäkutsuja.