II.

Marraskuun alkupäivät olivat käsissä. Kaikissa taloissa ja kylissä

elettiin vähillä töillä. Laiskoja, venytteleviä nuoria miehiä veteli

suurissa joukoin paikasta toiseen, ja he kokoontuivat siihen, missä

hupaisimmalta tuntui ja missä viimeiset säästöön jääneet pennit

parhaiten hupenivat. Naiset näyttivät vähän toimekkaammilta, ompelivat

ja paikkasivat kuluneita vaatteitaan tai keittivät kahvia. Lumirännän

lioittelemilla, lokaisilla kylän väliteillä näkyi vain joutoväen

tallaamia, kirjavia polkuja. Tiheämpäin talojen välillä ne olivat

velloutuneet oikeaksi puuroksi, kun ei joutanut eikä nähnyt pimeinä

öinä seuran tansseihin mennessä katsomaan, mihin astuu. Täytyi vain

antaa jalan porskahtaa vaikka keskelle pahinta lätäkköä. Sokea

soittoniekka siinä vellomistyössä teki oman osansa, kun se viulu

kainalossa kekkaniskaisena astua tämppäili milloin minkin taluttamana

ja juonitteli, että on niin huonot tiet.

--Mitä se nyt paranee tällä paikan muutolla tänne Seppälään! juonitteli

sokea taaskin taluttajalleen. Eikö ne olisi saattaneet siellä

Toppilassa tanssata?

--Olisi minulle kelvannut olla sielläkin, selitti taluttaja, mutta tämä

Seppälän Aatuhan se kävi kotiinsa kärttämässä moneen kertaan.

--Vai se sitä hommasi! Eikö se saattanut sinne nyt koipeilla, niinkuin

ennenkin?

--Eikö tuo olisi koipeillut, mutta sillä on mielessä kuljettaa tänne

näitä tämän puolen tyttöjä.

--Kuka niistä niin hyvä on, että oikein niitä varten tanssit muuttaa?

--Tuota kai se Malilan Anna Liisaa etupäässä koettaa saada tänne.

--Joko Malilan Anna Liisa lähtee Seppälän Aatun tanssiin?

--Jospa se lähtee.

--En toki Anna Liisana vanhoja virsujanikaan laittaisi. En katsoisi en

sinnepäinkään...

Perille tultua koetettiin miehissä palkita sokealle matkan vaivoja,

juottelemalla puoliskuppisia. Pian se leppyikin ja veteli kohta paikan

uudistajaisiksi pitkäveteisen, valittelevan »Hukkuneen pojan» valssin,

jossa valituksen lomasta kuuluu kutittelevaa rallatusta. Tuo rallatus

se tanssihaluisten kantapäitä kytäisytti, niin että tavallisessa

kävelyssä pyrki koholle kimmoittelemaan. Sananviejiä laitettiin

ympäristön taloihin, niillekin, jotka eivät kuuluneet näiden

joutilasten joukkoon.

Malilan talo oli vähän ulompana, ja ilojen puuhaajilla oli päämääränä

saada sieltä Anna Liisa tulemaan. Hänen tuloaan ei pidetty varmana

paljaalla sanan lähettämisellä, vaan Aatu pani iltamassa hevosen

kärryjen eteen ja lähti sisarensa kanssa hakemaan.

Sisar yksin tuli piilotietä pihaan, hevonen ja Aatu odottivat pellon

takana. Anna Liisaa peloitti, että jos isä pääsee tietoon, mutta

houkutukset ja mieliteko saivat voiton. Vanhempain nukuttua puikasi hän

kamaristaan hakijan mukaan, ja kyllä sitten Aatu piti huolen tanssiin

joutumisesta.

Anna Liisan takaisintulo meni aamupuoleen yötä, ja nytpä maistui uni

hyvältä. Hän uneksi ensin tanssista ja sitten oli kulkevinaan pimeässä

yössä ja ukkonen jyrisi. Mutta se jyrinä olikin vain isän koputusta

ovelle. Jymy yhä koveni, niin että viimein täytyi herätä.

--Kyllä, kyllä!--Anna Liisa hyppäsi puolitointuneena ovelle.

--Kylläpä sinua sieti koputtaa. Tule tänne kamariin.

Isän ääni oli juonikasta, kiivakkaa, aivan kuin olisi puhunut rengille.

Anna Liisaa kohtaan oli se aina ollut lempeätä, vaikkakin tuollaista

lempeätä, joka on ominaista kiivasluontoisille. Pelko yöllisestä

matkasta jylähti nyt heti mieleen. Luultavasti se tietää koko käynnin.

--Missä sinä olit yöllä? oli ensimmäinen kysymys kamariin tultua.

--Eihän kun minua nukutti, soperti Anna Liisa unisena ja hätäisesti.

--Niin, niin sinua nukutti, mut sanohan missä kävit yöllä?

--Enhän minä kun kävin ulkona.

--Ei ulkona niin kauan tavallisesti olla. Minulle pitää sanoa suoraan,

ilman kieroilematta, missä kävit ilman lupaa. Isän nyrkki jytyytti

hänen sanainsa vahvikkeeksi pöytää. Sieraimet laajana katsoi hän

tutkittavaansa, joka itkun ja tunnustuksen välillä taisteli.

--Enhän minä olisi mennyt, vaan kun se Seppälän Loviisa houkutteli,

täytyi Anna Liisan alkaa selitystään.

--Vai niin, Seppälän Loviisa. Minnekä se sinua houkutteli?

--Sinne kotiinsa.

--Vai kotiinsa. Mitä siellä tehtiin, sano suoraan.

Päättävästi tehty varotus pakoitti Anna Liisan sanomaan suoraan, vaikka

mieli teki salata pääkohta.

--Sitä minä kuulen! Meidän tyttö riiviikkolaisrotaleiden tanssissa,

tuollaisen matkan päässä, tällä siivolla. Lienee ne vaatteet nyt

hyvänpäiväisenä.

--En minä jalan kulkenut, oli niillä hevonen.

--Silläkö tytöllä? Sano suoraan.

--Sen veli oli kanssa.

--Aatu... Sen kärristä pysytä itsesi poissa, niin hyvin kuin

sellaisista iloista. Muista vasta, että elä jalkaa astu kumpaisiinkaan,

tai se ei lopu tähän.

Näin kiivakkana ei isä ollut ollut vielä milloinkaan, mutta ei Anna

Liisakaan ollut ennen luvatta tanssissa käynyt. Hyvin pahasti kävi

mieleen tuollaiset isän uhkaukset, niin että hän meni kamariinsa vielä

lisää itkemään. Emäntä aikoi myös torua tytärtään luvatta

liikkumisesta, mutta kun hän siinä mielessä tuli Anna Liisan luo ja

näki itkevän, muuttui se enemmän lohdutukseksi.

--Pahastihan sinä teitkin, kun menit luvatta, puheli hän. Vaan olisihan

se isältäsikin välttänyt vähän vähemmällä, mutta sillä kun on niin

pikainen tuo luonto. Varo nyt vasta, pahaa minustakin oli, kun tiesin

sinun menneen, oikein pahaa.

--En minä vasta menekään, vaikka luvattaisiin.

--Elä sano niin, se on vaan katkeruutta vanhempia kohtaan, eikä se ole

hyvä. Jos isäsi kerran lupaa, niin saat silloin mennä. Eläkä nyt enää

itke, se pikastuu siitäkin, jos sattuu näkemään.

Emäntä sipasi kädellään tyttärensä hajaantunutta tukkaa ja meni

töillensä. Anna Liisa haki kamman ja rupesi purkamaan tukkaansa

palmikolta.

* * * * *

Palvelijain laiskoitteluviikko loppui pian. Yksi ja toinen alkoi

hiljaisuudessa kyhnystellä vaatenyyttyineen olopaikoillensa ja

painautua palkkalaisen kaipaavan levollisin mielin syksyn likaisiin

töihin, elähyttäen kuivaa elämäänsä niillä vähäisillä muistoilla, mitä

oli sattunut joutoviikon ajalla näkemään. Harva sai osakseen sen

kunnian, että hevosella kyydittiin taloonsa, ellei maksanut omasta

kukkarostaan.

Lukkarista Malilaan muuttava renki tuli kyytihevosella, sillä kun näkyi

olevan muutakin tavaraa kuin vaatenyytti. Oli muun muassa pieni,

ruskeaksi maalattu kaappi, jonka hän nosti kyytimiehensä kanssa

porstuan nurkkaan. Isäntä käski laittaa ruuan kamariin ja vasta

tullutta renkiä ruokittiin nyt ensi kerralla niinkuin muuta vierasta.

Sitten sai muuttaa tuvan pöydälle. Ensimmäisenä päivänä ei ollut muulle

työlle kiirettä, kunhan purki vaatteet nyytistä aittaan ja laittautui

huomisen varalle työmiehen pukimiin.

--Mihinkähän minä tuon kaapin sijoittanen, se sietäisi saada johonkin

kuivempaan paikkaan, muuten se tuolla ulkohuoneilla turpuu ja

longistelee liimauksistaan.

--Tarvitsisko siinä Aapeli usein käydä? kysyi isäntä.

--En minä hänessä tarvitse käydä tuskin kuukausiin, kun siellä ei ole

paljon mitään pitämistä, selitti Aapeli, joka oli uuden rengin nimi.

--No jos siellä ei ole asiata, niin nosta vaikka tuonne Anna Liisan

kamarin nurkkaan, sopii se siellä olemaan.

Aapeli kuljetti samana iltana kaappinsa luvattuun paikkaan ja katseli

nyt samalla tiellään tätä talon tyttären kamaria uteliailla silmillä,

varsinkin kun oli isännän sanoista ymmärtänyt, ettei sinne ole lupa

kurkistella kuin suurimmissa tarpeissa. Anna Liisa oli neuvomassa

kaapille paikkaa ja huomattuaan uuden rengin tarkastelun sanoi:

--Eihän tämä toki näytä miltään, kun on niin vähän huonekaluja ja

seinät noin mustuneet.

--Näyttääpähän miltä näyttää, sanoi toinen. Enhän minä sen vuoksi

katsele ... ilman vaan.

--Oliko siellä kanttorissa rengille omituinen kamari? kysyi Anna Liisa

jollain puhetta jatkaakseen.

--Olihan siinä semmoinen vähäpätöinen.

--Näissä talonpoikaisissa taloissa sitä ei ole muuta kuin tupa.

--Mitäpä iloa tuosta lienee muutamasta kamarista, olipa tuota tai ei.

Mielelläni minä jo läksin talonpoikiin, rattoisampi toki täällä on.

--Mistäpä sen vielä tietää, naurahti Anna Liisa.

--Niin minä toivon.

Isäntä tuli hakemaan Aapelia antaakseen neuvoja huomispäivän töistä.

* * * * *

Kesä oli suonut antamiansa niin runsaasti, ettei kuulunut huolissaan

huokailevia talven viettoon lähdettäessä. Pellottomat luottivat

pellollisten jyvävaroihin. Olihan loismiehet puineet talollisille

riihiä ja säkkejä aittaan kantaessaan nähneet, kuinka jyvälaarit

kohosivat kukkuroiksi, jopa niinkin, ettei kyennyt yhtäperää puimaan.

Pari ruisaumaa jäi Malilankin pellolle kevääksi. Kitisemättä niistä nyt

raski mittailla ihmisille ja eläimille, eikä Malinen säälinyt elon

menoa vähempänäkään ollessa, jos oli tallihevonen syötettävä, ja nyt

vielä vähemmän, kun oli mitä antaa. Hänelle sattuikin tällä kertaa hyvä

jauhon surma, suuri, musta oriin konkko ja vielä romuluista tekoa.

Malinen sen kyllä tunsi semmoiseksi, mutta sanoi että kyllä se siitä

pyöristyy, kun panee rukiista »toplingin». Ruokkijoille olikin jauhon

panossa appeeseen annettu semmoinen neuvo, että seinään kun heittää,

niin sen pitää kiinni tarttua. Renki Aapeli koetteli antaa jauhoja

antamalla, eikä mennytkään monta kuukautta, kun oriista paisui aika

eläin. Se kun valjastettiin kiiltomaalisen reen eteen ja Malis-ukko

istui tyttärinensä siihen perään, niin siinä oli huomiota herättävä

matkue, vaikka kuka olisi katsellut. Koko pitäjässä ei ollut suurempaa

oritta, eikä niin pientä ja pystyä ukkoa sen ohjaksissa, ja vielä

lisäksi niin sievää tyttöä sen rinnalla. Melkein jokaisessa lähdössä

pitikin Anna Liisan olla siinä isänsä rinnalla, kuin kukan, eikä voinut

sanoa, kumpaisestako hän enemmän ylpeili, rinnallaistujastaan vai

edelläjuoksijastaan. Harvoin heidän muassaan näkyi muita. Ja jos jotkut

toisen sukupuolen nuoret tahtoivat tuota kukkaa lähestyä

puhuttelemaankaan, joutui Malisen muoto karhakkana huomauttamaan:

pysykää ulompana. Ulompaa ne saivat katsella ja katselivatkin

halukkaasti. Monen huomio kiintyi tyttöön, mutta pienimmätkin

tuttavuuden yrittelijät katkaisi ukko heti.

Kaikkia keinoja nekin koettivat, löysivät asiata taloon, yhtä jos ei

toista. Nuoret miehet näyttivät innostuneen hevosten kasvatukseen, niin

että niitä kulki kevättalvella Malilassa monet tekemässä oriin

tilauksia tammoilleen. Mutta vaikka niillä oli jo käsirahat tarjona,

rupesi Malinen niitä epäilemään, varsinkin kun ne eivät tahtoneet

suoriutua talosta pois lähtemään. Niiltä näkyi pian unohtuvan

alkuperäinen asia, ja ne unohtuivat katselemaan kukkasta.

Ne, jotka eivät osanneet julkista asiata laittaa viivyttelynsä

varjoksi, koettelivat lähestyä piiloteitä, pimeinä aikoina. Usein

karkasi Malinen kamaristaan yösydännä ruoska kädessä porstuaan ja

sieltä ulos, eikä ne hyökkäykset kaikistellen hukkaan menneet.

Kirveltävät makkarat selässä sieltä moni lähti ja olisi lähtenyt

ehdottomasti jokainen, jos he vaan olisivat olleet yhtä

kömpelöjalkaisia. Anna Liisa oli kuullut isänsä puhuvan tuskin yhtä

sanaa näistä hyökkäyksistä, eikä hän varoittanutkaan. Ne ryntäykset

toimitettiin äänettömyydessä, sillä tämä sotilas tiesi karkoituksensa

onnistuvan ja luotti valppauteensa. Mikäpä pakko silloin olisi

vartioitavaa varoitella. Anna Liisa kuuli vain muutamia piiskan siiman

hutkauksia ja siitä seuraavia kipeitä älähdyksiä. Malinen oli niin

valpasuninen, ettei ne monta kertaa ennättäneet kopautella ovelle, kun

saivat palkkansa. Tuskin monesti kopautuksia se kuulikaan, jolle ne

olivat aiotut. Viimein kyllästyi Malinen siihen ryntäysten tekoon ja

laittoi porstuan oviin sellaiset salvat, että niistä ei tullut omin

lupinsa. Nyt oli vain huolena, etteivät muut heittäneet auki salpoja.

Oman seudun poikia hän eniten vihasi, ne eivät saaneet sanaa vaihtaa

Anna Liisan kanssa. Jos tälle kirjeitä tuli, niin niitä ei isä huolinut

pyrkiä tarkastamaan, sillä hän uskoi, että ne ovat kaukalaisilta,

omanpuolelaiset eivät toki ole niin nerokkaita, että osaisivat kirjeen

kirjoittaa. Vielä levollisempi hän oli, jos näki, että se on postissa

kulkenut.

Aivan huonolla pohjalla olikin silloin vielä kirjoitustaito tällä

paikkakunnalla, mutta innostus siihen oli jo herännyt, niin että sitä

tehdä töherrettiin useammassa talossa pyhä-iltoina. Joka lienee

pahaisenkaan a:n ennestään osannut, sille työnnettiin liitunokare

käteen ja sai astua opettamaan.

Malilan renki Aapeli oli lukkarissa ollessaan oppinut jonkun verran

kirjoittamaan, ja nyt hän pyhinä neuvoi toista renkiä ja ketäpähän

sattui. Malisesta se oli mieleen, vähemmin pyrkivät kylään, ja olihan

se sekin jotain kunniata talolle, kun rengit osaavat kirjoittaa

paremmin kuin muualla taloiset. Joskus hän itsekin näytti kirjoituksen

mallia, että miten ponnosti sen pitää käydä. Ponnosti se kävikin.

Liitupallit halkeilivat käsissä, kun hän painoltaan kahnautteli puolen

kyynärän korkuisia alkukirjaimia. Hupainen sitä oli syrjästä katsoa,

varsinkin jos arvasi tarkastaa nenää, miten sekin näkyi

kirjoitusliikkeitä tekevän.

--Kuluttaa se tuo liitu maalin pöydästä, huomasi hän jo viimein.

Laittakaa semmoinen muu lauta, johon opettelette, se ei kulu ja on

sukkelampi puhdistaa.

Toisina pyhinä heillä jo oli lauta liitukirjoitusta varten. Ennestään

oli Aapelilla teräs- ja lyijykynät sekä paperia, johon itse kirjoitteli

aikansa kuluksi yhtä ja toista. Hän muutamakseen oli oppinut tuon

laulun:

Iltaruskon loistamalla

nuorukaisen istuvan

kaukaisella lounaan maalla

mieli johtui pohjolaan.

Sitä hän laulelikin reen pajulla istuessaan, ja kun ääni oli tavallisen

hyvä, kuului se kauniilta, ja moni alkoi koetella eikö se häneltä

lähtisi.

--Kirjoitapas, Aapeli, minulle se laulu, jota aina laulelet, houkutteli

piika-Maija muutamana pyhänä. En minä sitä opi kuulemalla.

--Se on niin pitkä, että kehtaisiko tuota, esteli Aapeli.

--Kehtaa nyt, en minä muuten muista. Anna Liisakin sitä sanoi kauniiksi

ja että kun olisi, mistä opettelisi.

--No jospa minä tässä jolloinkulloin kirjoitan, lupasi hän, kun kuuli,

että sitä on Anna Liisakin kiitellyt.

Aapeli näkyi parhaillaan opettelevan laskentoa kirjoituslaudallaan.

Maija meni ulos eikä tupaan jäänyt sillä kertaa muita kuin Aapeli

yksinään. Anna Liisa tuli sieltä jotain hakemaan.

--Maija tässä vasta pyyteli sitä laulua kirjoittamaan, jota olen aina

laulellut. Onko se Anna Liisasta sen arvoinen? kysyi Aapeli vähän

arkaillen.

--Taisihan tuo olla jotakuta, myötti Anna Liisa katsahtaen kysyjään.

Se näkyi kääntäneen lautansa toisen puolen ja piirteli siihen kirjaimia

kiireisen ja vähän hätäisenkin näköisenä.

--Tulisko Anna Liisa katsomaan, tässä olisi... Hän ojensi lautaa sinne

päin. Siinä oli sanat: »Minä tahtoisin mielelläni kirjoittaa semmoista

muuta, jos vaan--.»

Anna Liisa sen pian sai luetuksi ja sanoi pois kääntyessään naurahtaen:

--Semmoista muuta Maijalle ... kirjoita toki.

--Ei, ei Maijalle, selitti kirjoittaja kiihkeästi menijän jälkeen,

mutta tämä ei seisahtunut, meni yhtä suoraan pois.

Aapeli seurasi silmillään menijää ja ikäänkuin tahtoi katseellaan saada

hänet kiinni. Hameen helman liepsauskin sulkeutuvan oven raosta oli

vielä katseen arvoinen. Yksinään jäätyään rupesi hän ajattelemaan,

ymmärsiköhän se sitä ja mitähän se tarkoitti sillä, kun sanoi

»Maijalle». Jokohan viittasi tuntemaan huonoutensa. No, yrittänyttä ei

laiteta, kävi miten kävi.

Rohkaistuna ensimmäisestä yrityksestä lisäsi hän sanoja laudalleen ja

välistä paperillekin, joita sopivassa tilaisuudessa näytti, ja

toinenkin vähitellen tottui niitä lukemaan mielihyvällä.