VANHUUDESTA

_Titus Pomponius Atticukselle_.

1. "Oi Titus, auttaa jos Sua voin tahi huoltasi häätää,

nyt joka syöntäsi särkevi noin sekä kalvaen kiusaa,

paljonko palkkaa saan?"

Sallitaanhan minun puhutella Sinua, Atticus, samoilla säkeillä,

joilla Flamininusta puhuttelee:

"mies, johon luottaa voi, jos kohtakin köyhä ja halpa".

Kuitenkin tiedän varmasti, ettet, kuten Flamininus,

"öitäsi, päiviäs, oi Titus, noin surusynkkänä vietä".

Tunnenhan kyllä mielenmalttisi ja tasaisuutesi sekä tiedän, että

olet tuonut mukanasi Ateenasta paitsi lisänimeäsi myös hienoa

sivistystä ja kokemusta. Ja kuitenkin otaksun, että samat asiat,

jotka tuottavat surua minulle itselleni, toisinaan liian kovasti

huolestuttavat Sinuakin; mutta niihin nähden lohduttaminen kävisi

liian pitkälliseksi sekä olisi siksi toiseen ajankohtaan lykättävä.

Nyt sensijaan olen parhaaksi katsonut kirjoittaa Sinulle jotain

vanhuudesta. Tahdon näet, että me molemmat, sekä Sinä että minä

itsekin, saamme huojennusta tuosta jo meitä rasittavasta tahi

varmasti lähenevästä vanhuuden taakasta, mikä on meille yhteinen.

Tiedän toki, että Sinä puolestasi kannat sitä, niinkuin kaikkea,

maltillisesti ja viisaasti nyt ja vast'edeskin. Mutta tahtoessani

kirjoittaa jotakin vanhuudesta, näytit Sinä mielestäni ansaitsevan

tätä lahjaa, josta me molemmat saatamme hyötyä.

Minulle ainakin on tämän kirjasen valmistaminen ollut niin mieleistä,

että se on poistanut kaikki vanhuuden vaivat sekä lisäksi tehnyt

sen suloiseksi ja miellyttäväksi. Niinmuodoin ei voida milloinkaan

kiittää filosofiata tarpeeksi hyvin, koska sen, neuvoja noudattava

henkilö saattaa viettää koko elinaikansa vapaana vaivoista. Muista

filosofisista aiheista olemme puhuneet paljon ja tulemme vielä

useinkin puhumaan; nyt omistan Sinulle kirjan vanhuudesta.

En ole tehnyt Tithonosta koko esityksen päähenkilöksi, kuten

keolainen Ariston (satuhenkilöllä olisi näet liian vähän arvoa), vaan

olen siksi määrännyt vanhan Marcus Caton, jotta esitykselläni olisi

suurempi vaikuttavaisuus. Hänen luonaan annan Laeliuksen ja Scipion

lausua ihmettelynsä siitä, että hän niin helposti kestää vanhuuttaan,

sekä annan hänen vastata heille. Jos hän näyttää Sinusta haastelevan

oppineemmin kuin hänellä on tapana omissa kirjoissaan, niin laskepa

se Kreikan kirjallisuuden ansioksi, jota hän, kuten tiettyä on,

hartaasti tutki vanhoilla päivillään. Mutta miksi tarvitaan

enempää selittämistä? Heti kohta on Caton oma puhe selvittävä koko

käsityksemme vanhuudesta.

2. _Scipio:_ Usein ihmettelen yhdessä ystäväni Laeliuksen kanssa

sinun erinomaista ja täydellistä viisauttasi, Marcus Cato, sekä

kaikissa muissa suhteissa että erittäinkin siinä, etten koskaan

ole huomannut vanhuuden sinua rasittavan, vaikka se varsin useille

vanhuksille on niin vastenmielinen, että he väittävät kantavansa

raskaampaa taakkaa kuin Aetna on.

_Cato:_ Näytättepä te, Scipio ja Laelius, ihmettelevän asiaa, joka

ei ole yhtään pulmallinen. Niille tosiaan käy vaikeaksi jokainen

ikäkausi, joilla itsessään ei ole mitään apukeinoja hyvään ja

onnelliseen elämään; mutta niille, jotka etsivät kaikkea hyvää

omasta itsestään, ei mikään saata näyttää pahalta, minkä välttämätön

luonnonlaki tuopi muassaan. Tällainen on vanhuus varsinkin; kaikki

toivovat saavuttavansa sen, mutta moittivat sitä jouduttuaan siihen

tilaan. Niin suuri on typeräin ihmisten epäjohdonmukaisuus ja

nurinkurisuus. He väittävät vanhuuden hiipien yllättävän heidät

pikemmin kuin he olivat luulleetkaan. Ensiksi: kuka on pakottanut

heidät tuohon väärään luuloon? Mitenkä vanhuus pikemmin seuraa

nuoruutta kuin nuoruus lapsuuden aikaa? Toiseksi: kuinka vanhuus

olisi heille vähemmin rasittava, jos kävisivät 800. vuottaan, kuin

jos kävisivät 80:ttä? Kun mennyt vaikka kuinkakin pitkä aika olisi

kulunut umpeen, ei minkäänlainen lohdutus enää voisi lieventää

houkkion vanhuutta. Jos te siis tavan takaa ihmettelette viisauttani

-- kunpa se vastaisikin teidän luuloanne ja minun lisänimeäni --,

niin tietäkää, minä olen viisas vain siinä suhteessa, että seuraan

parasta johdattajaa, luontoa, aivan kuin jumalaa ja tottelen sitä;

eihän ole todenmukaista, että se hyvin järjestettyään kaikki muut

ikäkaudet olisi hutiloinut viimeisessä näytöksessä huonon runoilijan

tavoin. Mutta sittenkin on ollut välttämätöntä, että on jotain

lopullista sekä lakastumista että varisemista, niinkuin puiden

hedelmien ja maan tuotteiden laita on määräaikaisen kypsymisen

jälkeen. Tätä on viisaan tyynesti kestettävä. Mitäpä on sotiminen

luontoa vastaan muuta kuin taistelemista jumalain kanssa giganttien

tavalla?

_Laelius:_ Kuitenkin teet sinä, Cato, suuren palveluksen meille

molemmille -- vakuutan sen myös Scipion puolesta --, jos me

toivoessamme tulla vanhoiksi tahi ainakin sitä varmasti halutessamme

jo aikoja ennen saamme oppia sinulta, millä tavoin helpoimmin voimme

kestää iän rasitusta.

_Cato:_ Tahdon sen tehdä mielelläni, Laelius, varsinkin, koska se

teille molemmille sanojesi mukaan on mieleistä.

_Laelius:_ Haluamme todellakin, ellei se sinulle. Cato, tuota vaivaa,

saada nähdä, millainen saavuttamasi päämäärä on, koska jo olet

kulkenut tuon pitkän matkan, jota meidänkin on astuttava.

3. _Cato:_ Sen teen niin hyvin kuin voin, Laelius. Usein olen

läsnäolevana kuunnellut ikätoverieni valituksia -- vanhan

sananlaskunkin mukaan yhtäläiset helpoimmin yhtyvät. Niinpä

suunnilleen minun ikäisteni entisten konsulien Gaius Salinatorin

ja Spurius Albinuksen oli tapana päivitellä toisinaan, että

heillä ei ollut tarjona aistillisia huvituksia, joiden puuttuessa

he pitivät elämää arvottomana, ja toisinaan taas, että saivat

osakseen ylenkatsetta niiden puolelta, jotka tavallisesti olivat

kunnioittaneet heitä. Mutta minusta nämä eivät näyttäneet syyttävän

sitä, mitä oikeastaan piti syyttää. Sillä jos tuo tapahtuisi

vanhuuden vaikutuksesta, tulisi sama kohtaamaan minua ja kaikkia

muita vanhanpuoleisia miehiä. Mutta olen huomannut, että useiden

vanhuus ei ole antanut aihetta valituksiin, koska nämä eivät ole

pahoitelleet vapautumistaan himojen kahleista eivätkä ole liioin

kärsineet omaistensa puolelta ylenkatsetta. Syy kaikkiin tuonlaisiin

valituksiin johtuu luonteesta eikä iästä. Tasaiset vanhukset, jotka

eivät ole ärtyisiä eivätkä epäystävällisiä, viettävät helppoja

vanhuudenpäiviä, äreys ja tylyys taas ovat vastukseksi joka

ikäkaudelle.

_Laelius:_ Kyllä niin on, kuin sanot, Cato; mutta ehkäpä joku voi

sanoa, että vanhuus näyttää sinusta siedettävämmältä vaikutusvaltasi,

varallisuutesi ja arvokkaan asemasi takia, mitkä sentään eivät saata

tulla monenkaan osalle.

_Cato:_ Tuo todella kuulostaa joltain, Laelius, mutta eihän kaikki

millään muotoa ole niistä riippuvaa. Niinpä esimerkiksi kerrotaan

Themistokleen vastanneen riidan aikana eräälle seripholaiselle, joka

oli sanonut, ettei Themistokles ollut saavuttanut loistavuutta oman

kunniansa, vaan isänmaansa kunnian nojalla: "Totta tosiaan, minä en

olisi milloinkaan tullut kuuluisaksi, jos olisin seripholainen, etkä

sinä, vaikka olisitkin ateenalainen." Samaan tapaan voidaan sanoa

vanhuudestakin. Vanhuus ei saata olla keveä viisaallekaan suurimmassa

köyhyydessä eikä helppo houkkiolle suurimmassa varallisuudessakaan.

Tieteet ja harjoitukset hyvissä avuissa ovat joka tapauksessa, Scipio

ja Laelius, vanhuuden parhaimpia puolustuskeinoja vaivoja vastaan.

Kun niitä joka ikäkausi harrastetaan, kantavat ne ihmeteltäviä

hedelmiä pitkän ja toimekkaan elämän jälkeen sekä sentähden, etteivät

ne milloinkaan meitä petä, eivät edes elämän viime hetkenäkään --

mikä kuitenkin on mitä tärkeintä --, että sentähden, että tietoisuus

hyvin vietetystä elämästä ja monen hyvän työn muisto ovat perin

suloisia.

4. Olen nuorukaisena rakastanut Qvintus Fabius Maximusta, Tarentumin

valloittajaa, aivan kuin ikätoveriani, vaikka hän olikin vanhus.

Siinä miehessä näet oli ystävällisyyden lieventämää arvokkuutta, eikä

vanhuus muuttanut hänen luonnettaan. Kuitenkin aloin pitää häntä

kunniassa, kun hän ei vielä ollut kovin vanha, mutta silti iäkäs.

Sillä vuoden kuluttua syntymästäni oli hän ensi kerran konsulina,

ja kun hän oli sinä neljättä kertaa, lähdin ihan nuorena hänen

seurassaan sotamiehenä Capuan edustalle ja viisi vuotta senjälkeen

Tarentumia vastaan. Sitten tulin neljä vuotta myöhemmin kvestoriksi.

Tätä virkaa hoidin Tuditanuksen ja Cetheguksen ollessa konsuleina,

silloin kuin Fabius vanhanpuoleisena miehenä puolusti Cinciuksen

lahjuksia ja lahjoja koskevaa lakiehdotusta. Hän kävi sotia aivan

kuin nuorukainen, vaikka hän oli peräti vanha, sekä hillitsi tyynellä

kestävyydellään Hannibalia, joka riehui eteenpäin nuorukaisen lailla.

Hänestä lausui ystävämme Ennius:

"Yks on vankaks valtamme viipymisellähän saanut.

Juoruja halpoen valtion vain hän onnea valvoi,

siksipä miehen maine on kirkas nyt kuni ennen."

Millä valppaudella, millä neuvokkuudella hän saikin Tarentumin

valtaansa! Kun Salinator paettuaan linnaan, sittenkuin oli

menettänyt kaupungin, kerskaili sanoen: "Minun avullani Sinä,

Qvintus Fabius, olet valloittanut takaisin Tarentumin", virkkoi

Fabius hymyillen hänelle minun kuullessani: "Totta kyllä, sillä,

jollet Sinä olisi menettänyt sitä, en olisi koskaan valloittanut

sitä." Hän oli yhtä etevä rauhan töissä kuin sodassa. Hän vastusti

toisena konsulikautenaan niin kauan, kuin hän jaksoi, virkaveljensä

Spurius Carviliuksen pysyessä toimettomana, kansantribuuni Gaius

Flaminiusta, kun tämä vastoin senaatin mielipidettä tahtoi jakaa

Picenumin ja Gallia cisalpinan alueen kansalle miesluvun mukaan.

Vaikka hän olikin augurina, rohkeni hän väittää, että se tapahtui

parhaiden ennusmerkkien mukaan, mikä tapahtui valtion hyväksi; se

taas, mitä ehdotettiin valtion vahingoksi, ehdotettiin vastoin

ennusmerkkejä. Olen oppinut tuntemaan paljon eteviä ominaisuuksia

tässä miehessä; kuitenkaan ei mikään ole enemmän ihmeteltävää kuin se

tapa, millä hän kesti mainion poikansa, entisen konsulin, kuoleman.

Hänen ruumispuheensa on vielä saatavissamme. Emmekö pidä jokaista

filosofia köykäisenä hänen rinnallaan lukiessamme sitä? Hän oli suuri

julkisuudessa ja kansalaistensa silmien edessä, mutta vielä etevämpi

perheensä keskuudessa. Millainen puhelahja, millainen opetuskyky

ja millainen muinaisuuden tuntemus hänellä olikaan ja kuinka syvät

tiedot augurioikeudessa! Hänellä oli paljon kirjallista sivistystä,

ollakseen roomalainen. Hän muisti sekä kotimaan että myös ulkomaiden

historian. Nautin silloin niin halukkaasti hänen keskustelustaan,

ikäänkuin olisin aavistanut sitä, mikä todella tapahtui, nimittäin,

ettei minulla hänen kuoltuaan enää olisi ketään, jolta voisin oppia.

5. Miksi nyt näin paljon puhetta Maximuksesta? Siksi, itse asiassa,

että huomaisitte olevan väärin sanoa sellaista vanhuutta kurjaksi.

Tosin eivät kaikki saata olla semmoisia miehiä kuin Scipio ja

Maximus, jotka voivat muistella kaupunkien valloituksia, maa- ja

meritaisteluja, käymiänsä sotia sekä voittokulkuja. Myöskin

rauhallisesti ja lisäksi nuhteettomasti ja sivistyneesti vietettyä

elämää seuraa suloinen ja tyyni vanhuus. Semmoinen oli tietääksemme

Platonin, joka kuoli 81 vuoden vanhana kirjoittaessaan paraikaa.

Semmoinen oli myös Isokrateen, joka omien sanojensa mukaan 94.

ikävuotenaan kirjoitti _Panathenaikos_-kirjansa ja senjälkeen eli

vielä viisi vuotta. Hänen opettajansa Gorgias Leontinoi'n kaupungista

täytti 107 vuotta eikä koskaan herjennyt työstään eikä toimestaan.

Kun häneltä kysyttiin, miksi hän tahtoi niin kauan elää, vastasi hän:

"Minulla ei ole mitään aihetta moittia vanhuutta." Sepä oivallinen

ja oppineelle miehelle sovelias vastaus! Sillä omista vioistaan

ja omasta virheellisyydestään syyttävät ymmärtämättömät ihmiset

vanhuuttaan. Niin ei tehnyt juurikaan mainitsemani Ennius:

"Kuin hepo vikkelä tuo, joka voittanut on monikertaan

kilvass' Olympian, nyt lepäjää ikäloppuna vihdoin."

Hän vertaa omaa vanhuuttaan uljaan ja voittoisan ratsun vanhuuteen.

Hänetpä saatatte oivallisesti muistaa. Sillä yhdeksäntoista vuotta

hänen kuolemansa jälkeen nämä nykyiset konsulit Titus Flamininus

ja Manius Acilius ryhtyivät toimeensa. Hän kuoli Caepion ollessa

ensi kerran ja Philippuksen toistamiseen konsulina, kun minä itse

65-vuotiaana tervekeuhkoisena vahvalla äänellä puolustin Voconiuksen

lakiehdotusta. Seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä, niin vanhaksi näet

eli Ennius, hän kesti kahta rasitusta, joita pidetään suurimpina,

nimittäin köyhyyttä ja vanhuutta, siten, että näytti miltei

iloitsevan niistä.

Miettiessäni asiaa huomaan todellakin olevan neljä syytä siihen,

miksi vanhuutta pidetään kurjana:

ensiksi, koska se estää toiminnasta;

toiseksi, koska se tekee ruumiin heikommaksi;

kolmanneksi, koska se yleensä riistää meiltä kaikki aistilliset

nautinnot;

neljänneksi, koska se ei ole kaukana kuolemasta.

Katsokaamme, jos suvaitsette, kuinka pätevä ja kuinka oikeutettu

jokainen näistä on.

6. "Vanhuus estää toiminnasta." Mistä toiminnasta? Siitä kaiketi

vain, mikä aikaansaadaan nuoruuden voimilla. Eikö siis vanhuudelle

ole tarjona minkäänlaisia töitä, joita silti voitaisiin suorittaa

sielunvoimilla, vaikka ruumis onkin heikko? Eikö sitten Qvintus

Maximus toimittanut mitään, eikö sitten isäsi Lucius Paulus,

kelpo poikani appi? Eivätkö nuo muut vanhukset, Fabriciukset,

Curiukset, Coruncaniukset, tehneet mitään suojellessaan valtiota

neuvokkuudellaan ja vaikutuksellaan? Appius Claudiuksen vanhuuden

lisäksi tuli vielä hänen sokeutensa; kuitenkin hän, kun senaatin

mielipide kallistui rauhan ja liiton tekoon Pyrrhoksen kanssa, lausui

empimättä sen, minkä Ennius on kertonut säkeissään:

"Miksikä mielenne, jotk' ain' ennen suorana seisoi,

poikenneet ovat harhaan puuttuen mieltä ja määrää?"

sekä muutakin erittäin painavaa. Onhan runo teille tuttu, ja

lisäksi on Appiuksenkin puhe vielä tallella. Ja tämän hän teki

seitsemäntoista vuotta toisen konsulikautensa jälkeen, vaikka oli

kymmenen vuotta kulunut hänen kumpaisenkin konsulikautensa välillä

ja hän ennen ensimmäistä konsulivuottaan jo oli ollut censorina.

Tästä voidaan päättää, että hän todellakin oli vanha Pyrrhoksen sodan

aikana. Kumminkin olemme näin kuulleet hänestä isiltämme. Niinmuodoin

ne eivät esitä mitään pätevää, jotka väittävät, että toiminta ei

kuulu vanhoille. He menettelevät samoinkuin ne, jotka hokevat, että

perämies ei tee mitään purjehdittaessa, kun hän istuu peräkeulassa

levollisena pitäen peräsintä, samalla kuin toiset kiipeävät

mastoihin, toiset juoksentelevat pitkin laivan kantta ja toiset

ammentavat pohjavettä. Hän ei toimita sitä, minkä nuoret laivamiehet

tekevät, mutta itse asiassa hän tekee paljon parempaa ja tärkeämpää

työtä. Suuria ei saada aikaan ruumiinvoimilla eikä vikkelyydellä tahi

nopeudella, vaan ymmärtäväisyydellä, vaikutusvallalla ja harkinnalla.

Puhumattakaan siitä, että nämä ominaisuudet vähenisivät vanhoiksi

tullessamme, ne tavallisesti vielä lisääntyvätkin.

Ehkä minä oltuani monenlaisissa sodissa tavallisena sotamiehenä,

sotatribuunina, alipäällikkönä ja konsulina nyt teidän mielestänne

olen joutilaana, kun en ota osaa sotiin. Mutta senaatille minä

määrään, mitä sotia on käytävä ja miten niitä on käytävä. Minä olen

jo aikoja sitten uhannut sodalla Karthagoa, jolla kauan aikaa on

ollut pahaa mielessä. En lakkaa sitä pelkäämästä, ennenkuin kuulen

sen olevan perinpohjin hävitetyn. Jospa kuolemattomat jumalat

säästäisivät tämän voiton sinulle, Scipio, jotta päättäisit sen,

minkä isoisäsi on jättänyt tekemättä. Hänen kuolemastaan on kohta

kuusineljättä vuotta kulunut, mutta moisen miehen muistoa tulevat

kaikki seuraavat vuodet ylläpitämään. Hän kuoli vuotta aikaisemmin

kuin olin censorina sekä yhdeksän vuotta konsulikauteni jälkeen

tultuaan valituksi toistamiseen konsuliksi tuona virka-aikanani.

Olisiko hän ollut tyytymätön vanhuuteensa, vaikka olisikin elänyt

satavuotiaaksi? Ei toki, sillä ei hän hyökkäisi eikä hyppäisi

eikä käyttäisi heittokeihästä kaukaa taisteltaessa tahi miekkaa

käsikähmässä, vaan hän käyttäisi ymmärrystä, järkevyyttä ja

harkintaa. Ellei sellaisia ominaisuuksia olisi vanhuksilla, eivät

esi-isämme olisi maininneet ylintä neuvostoa vanhain neuvostoksi

eli senaatiksi. Lakedaimonilaisten keskuudessa nimitetään ylintä

valtionvirkaa hoitavia henkilöitä vanhuksiksi, joita he ovatkin.

Jos tahdotte lukea tahi kuulla ulkomaiden historiata, saatte tietää,

että nuoret miehet ovat järkyttäneet suurimpia valtioita, mutta, että

vanhukset ovat pitäneet niitä pystyssä sekä saattaneet ne jälleen

entiselleen.

"Kuink' ompi valta vahva teiltä sortumaan jo joutunut?"

Näin näet kysytään Naevius-runoilijan Ludus-nimisessä näytelmässä.

Siihen vastataan paljon muun ohella pääasiassa seuraavasti:

"Se tointa suurisuisten on, se työtä keltanokkien."

Onhan ajattelemattomuus ominaista kasvavalle iälle ja viisaus

vuorostaan vanhenevalle.

7. "Mutta muisti heikkenee." Luulenpa sen kyllä, ellet harjoita

sitä tahi myöskin, jos olet hitaanlainen luonnostasi. Themistokles

oli oppinut kaikkien kansalaisten nimet. Luuletteko sitten hänellä

vanhemmaksi tultuaan olleen tapana Aristeidesta Lysimakhoksena

tervehtiä. Minä puolestani en tunne vain nykyään elossa olevia

henkilöitä, vaan myöskin heidän isänsä ja isoisänsä enkä

pelkää ihmisten puheen mukaan kadottavani muistiani lukiessani

hautakirjoituksia. Juuri niitä lukemalla palautan vainajat mieleeni.

Tosiaankaan en ole kuullut yhdenkään vanhuksen unohtaneen, mihin

hän on kaivanut aarteensa. He muistavat kaiken sen, mikä heillä on

huolena, nimittäin säädetyt määräpäivät, velallisensa ja velkojansa.

Entäpä edelleen? Mitäpä arvelette lainoppineista, ylimmäisistä

papeista, augureista ja filosofeista? Kuinka paljon he muistavatkaan

vanhuksina! Hengen voimat säilyvät vanhoilla, jos vain intoa ja

uutteruutta kestää, niin hyvin etevillä, kunniavirkoja saavuttaneilla

henkilöillä kuin myös yksityisillä ja rauhallisilla eläjillä.

Sophokles kirjoitteli murhenäytelmiä aina korkeimpaan ikään saakka.

Kun hän kirjailijatoimensa takia näytti laiminlyövän taloutensa

hoidon, haastoivat hänen omat poikansa hänet oikeuteen, jotta

tuomarit erottaisivat hänet muka tylsämielisenä talouden toimista.

Niinhän meidänkin tapamme mukaan omaisuudestaan välinpitämättömiä

isiä kielletään sitä hoitamasta. Silloin kerrotaan vanhuksen

lukeneen tuomareille parhaillaan tekeillä olevan kappaleen, minkä

hän vast'ikään oli sepittänyt, nimittäin "Kolonolaisen Oidipuksen",

sekä sitten kysyneen heiltä, tuntuiko tämä runoteos tylsämielisen

sepittämältä. Kun hän oli lukenut sen julki, vapautettiin hänet

syytöksestä tuomarien päätöksen mukaan. Onko siis vanhuus pakottanut

hänet tahi Homeroksen, Hesiodoksen, Simonideen, Stesikhoroksen tahi

ennen mainitsemani Isokrateen ja Gorgiaan tahi filosofien johtajat

Pythagoraan, Demokritoksen, Platonin ja Ksenokrateen tahi stoalaisen

Diogeneen, jonka itse olette nähneet Roomassa, onko siis vanhuus

pakottanut kaikki nämä miehet herkeämään harrastuksistaan? Eikö

kaikilla tieteellinen harrastus kestänyt yhtä kauan kuin heidän

elämänsä?

Jättääkseni nämä jalot harrastukset sikseen saatan lisäksi nimittää

roomalaisia maamiehiä, naapureitani ja tuttaviani sabinilaisalueelta,

joiden poissa ollessa tuskin koskaan toimitetaan mitään tärkeämpää

maanviljelystyötä kylvön, elonleikkuun ja sen korjuun aikana.

Kumminkin tämä on vähemmän ihmeteltävää semmoisiin töihin nähden.

Eihän kukaan ole niin vanha, ettei hän toivo jaksavansa elää vielä

vuotta. Mutta nuo samat miehet näkevät vaivaa sellaisestakin, mikä

heidän tietämänsä mukaan ei ollenkaan hyödytä heitä.

"Puit' uuden hän polven noin hyödyksi kylvää",

niinkuin Statiuksemme sanoo "Nuoruudentoverit" (_Synephebi_)

näytelmässään. Ja empimättä maanviljelijä, olipa hän kuinka vanha

hyvänsä, vastaa sille, joka kysyy, kenenkä hyväksi hän istuttaa:

"Kuolemattomien jumalien hyväksi, jotka ovat tahtoneet, että niin

hyvin vastaanottaisin tämän esi-isiltäni kuin myöskin jättäisin sen

jälkeläisilleni."

8. Parempi on tämä Caecilius Statiuksen lausunto ukosta, joka

huolehtii tulevasta sukupolvesta, kuin saman runoilijan seuraavat

sanat:

"Jumal'aut', jos, vanhuus, muut' et vammaa tuonekaan,

niin kylliks yks on tää Sun kumppanis:

saa nähdä paljon moista, mit' ei mieli tee."

Ja ehkäpä paljon sellaista, jota haluaa! Useinhan nuoruus kohtaa

sellaista, jota ei halua. Mutta vielä, nurjempi on seuraava Caecilius

Statiuksen lausunto:

"Sen kurjimmaksi katson vaivaks vanhuuden,

olevansa että tietää vaivaks toisellen."

Hauskuudeksi pikemmin kuin vaivaksi. Samoinkuin viisaat vanhukset

iloitsevat lahjakkaista nuorukaisista ja siten nuorison

kunnioittamien ja rakastamien henkilöiden vanhuus tulee keveämmäksi,

samoin nuorukaisetkin nauttivat vanhusten jaloihin pyrintöihin

johtavista opetuksista. Tiedänpä varmaan, että olen teille samassa

määrässä hauskuudeksi kuin te minulle. Mutta huomaatte, ettei vanhuus

ole veltto eikä saamaton, vaan se päinvastoin on toimelias sekä aina

hommaa ja puuhaa jotakin, tietysti sen mukaan kuin jokaisen harrastus

on ollut hänen edellisenä elinaikanaan. Entäpä ne vanhukset, jotka

oppivat vielä jotakin lisää? Niinhän näemme Solonin kerskaillen

väittävän säkeissään, että hän vanhenee oppiessaan joka päivä

jotain lisää. Niinhän minäkin olen tehnyt, kun vanhana miehenä olen

tutkinut Kreikan kirjallisuutta. Siihen ryhdyin niin innokkaasti,

kuin olisin halunnut sammuttaa pitkällisen janon, tutustuakseni juuri

näihin asioihin, joita nyt käytän esimerkkeinä, kuten huomaatte.

Ja kuultuani, että Sokrates oli tehnyt näin soitantoon nähden,

olisin puolestani tahtonut tehdä samoin -- opettelivathan vanhan

ajan ihmiset soitantoakin. Joka tapauksessa olen pannut vaivaa

kirjallisuuteen.

9. Enkä ainakaan nyt kaipaa nuoruuden voimia -- tämähän oli toinen

kohta vanhuuden haitoista puhuttaessa --, en kaipaa niitä suuremmassa

määrässä, kuin nuorukaisena ollessani kaipasin härän tai norsun

voimia. Kunkin tulee käyttää sitä, mitä on tarjona, ja voimiensa

mukaan tehdä kaikki se, minkä tekee. Mikä lausunto näet voi olla

halveksittavampi kuin krotonilaisen Milonin. Kun hän vanhuksena

näki taistelijain harjoittelevan kilparadalla, katseli hän, niin

kerrotaan, käsivarsiaan sekä huudahti kyynelet silmissä: "Nämäpä

ovat jo kuolleita!" Tosiaankaan eivät ne siinä määrässä kuin sinä,

lavertelija, itse. Ethän sinä koskaan tullut kuuluisaksi itsesi

takia, vaan kylkiesi ja käsivarsiesi vuoksi. Sellaista ei puhunut

Sextus Aelius eikä Tiberius Coruncanius monta vuotta aikaisemmin

eikä Publius Crassus aivan äskettäin. Nämä säätivät lakeja

kansalaisilleen, ja heidän tietonsa pysyivät aina heidän viimeiseen

hengenvetoonsa asti.

Puhuja vain veltostuu vanhuudesta, pelkään minä. Hänen toimintansa

ei ole yksistään henkistä työtä, vaan se on myöskin rinnan ja

ruumiinvoimien. Yleensä raikastuu, kumma kyllä, vanhalla iällä äänen

sointuisuus, jota minä puolestani tähän asti en vielä ole menettänyt

-- ja te näette minun vuoteni. Siitä huolimatta on vanhuksen tyyni

ja hiljainen puhe miellyttävä, ja kaunopuheisen vanhuksen sävyisä ja

lempeä esitys herättää itsestään tarkkaavaisuutta. Ellet itse voi

aikaansaada sitä, saatat silti antaa opetuksia jollekin Scipiolle ja

Laeliukselle. Mikähän on miellyttävämpää kuin opinhaluisen nuorison

ympäröimä vanhus?

Vai mitä, emmekö jätä edes niinkään paljon voimia vanhukselle,

että hän voisi opettaa ja neuvoa nuorukaisia sekä ohjata heitä

velvollisuuksien kaikinpuoliseen täyttämiseen? Mikä saattaa olla

mainiompaa kuin tämä toimi? Ainakin minusta näyttivät Gnaeus ja

Publius Scipio sekä molemmat isoisäsi Lucius Aemilius ja Publius

Africanus onnellisilta ylhäisten nuorukaisten seurassa. Yleensä on

pidettävä kaikkia jalojen tieteiden opettajia onnellisina, vaikka

heidän ruumiinvoimansa olisivatkin vanhentuneet ja vähentyneet.

Ruumiinvoimien väheneminen johtuu kumminkin useammin nuoruuden

hairahduksista kuin vanhuuden puutteellisuuksista. Sillä irstas

ja hekkumallinen nuoruus jättää vanhuudelle heikontuneen ruumiin.

Ainakin väittää Kyros siinä Ksenophonin kirjassa olevassa puheessa,

jonka hän hyvin vanhana piti kuolinvuoteellaan, ettei hän koskaan

huomannut tulleensa vanhuudessaan heikommaksi, kuin hän oli ollut

nuoruudessaan. Muistan lapsuudestani, että Lucius Metellus, joka

tultuaan ylimmäiseksi papiksi 4 vuotta sen jälkeen, kuin oli ollut

toistamiseen konsulina, hoiti tätä papintointa 22 vuotta, oli niin

hyvissä voimissa loppuiällään, ettei ollenkaan kaivannut nuoruuttaan.

Eihän ole ensinkään tarpeellista minun puhua itsestäni, vaikka niin

onkin ukkojen tapana ja suodaan iällemme.

10. Huomaatteko, miten Nestor Homeroksen runoissa hyvin usein puhuu

kiittäen omista ansioistaan. Hän näet eli jo kolmannen miespolven

aikana, eikä hänen suinkaan tarvinnut pelätä, että hän puhellessaan

tosiasioita itsestään näyttäisi kerskujalta tahi lavertelijalta.

Sillä, kuten Homeros sanoo, hänen kieleltään valui puhe mettä

makeampana, eikä hän tarvinnut mitään ruumiinvoimia siihen

miellyttävyyteen. Tuo kuuluisa Kreikan johtaja Agamemnon ei koskaan

kuitenkaan toivo, että hänellä olisi kymmenen Ajaksin vertaista, vaan

kyllä kymmenen Nestorin vertaista miestä; jos sellaista tulisi hänen

osalleen, on hän varma Troian pikaisesta kukistumisesta.

Palaan kumminkin jälleen itseeni. Käyn 84. vuotta ja soisin voivani

kerskata samasta kuin Kyroskin. Vaikka en enää ole samoissa

voimissa kuin ollessani sotamiehenä ja kvestorina puunilaissodassa

tahi ollessani Hispaniassa konsulina tahi neljää vuotta myöhemmin

taistellessani sotatribuunina Thermopylai'n luona Manius Glabrion

konsulivuotena, kumminkin saatan sanoa sen, ettei ikä ole kokonaan

heikontanut eikä nujertanut minua, kuten itse näettekin. Eipä

senaatin kokouksen tahi forumin puhelavan, eipä ystävien eikä

turvattien tahi kestitoverien tarvitse kaivata voimiani. Enhän

koskaan ole hyväksynyt tuota vanhaa kiitettyä sananlaskua, mikä

kehoittaa tulemaan aikaisin vanhaksi, jos haluttaa olla kauan

vanhana. Mieluummin tosiaan tahtoisin olla vähemmän aikaa vanhuksena

kuin tulla vanhukseksi, ennenkuin oikeastaan olen semmoinen. Siksi

ei tähän asti ole kääntynyt puoleeni kukaan, jota varten minulla

ei olisi ollut aikaa. Mutta minulla on, niin sanotaan, vähemmän

voimia kuin kummallakaan teistä. Eihän teilläkään ole centurio Titus

Pontiuksen voimia; onko hän silti teitä etevämpi? Käytettäköön

voimia vain kohtuudella, ponnistakoon kukin sen verran, kuin voi;

silloin hän todellakaan ei suuresti kaipaa voimia. Kerrotaan Milonin

kulkeneen Olympiassa kilparadan päästä toiseen kantaen härkää

hartioillaan. Tahtoisitko nyt, että sinulle annettaisiin moiset

ruumiinvoimat mieluummin kuin Pythagoraan hengenvoimat? Sanalla

sanoen, käytettäköön tuota hyvää niin kauan, kuin sitä on olemassa:

älköön sitä kaivattako, kun sitä ei enää ole. Eihän nuorukaisten sovi

kaivata lapsuudenikäänsä eikä iässä jonkun verran edistyneempien

nuoruuttaan. Elämällä on määrätty kulkunsa ja luonnolla vain yksi,

sekin yksinkertainen, tie. Kullekin ikäkaudelle on määrätty sen

oma luontainen kehitys, joten lasten heikkoudessa, nuorukaisten

tuimuudessa, tasaantuneen iän vakavuudessa sekä vanhuuden kypsyydessä

on jotain luonnonmukaista, jota aikanaan on nautittava.

Luulen sinun, Scipio, saaneen kuulla, mitä isoisäsi kestiystävä

Masinissa tekee vielä tähän aikaan yhdeksänkymmenen vuoden ikäisenä.

Aloitettuaan matkansa jalkaisin ei hän ollenkaan nouse hevosen

selkään; aloitettuaan sen ratsain ei hän astu alas hevosen selästä;

ei mikään rankkasade eikä mikään pakkanen saa häntä olemaan pää

peitettynä; hänellä on ylen sitkeä ruumis, ja siksipä hän täyttää

hallitsijan kaikki velvollisuudet ja tehtävät. Niinmuodoin saattaa

harjoitus ja kohtuus vielä vanhoilla päivillä säilyttää osan

aikaisemmasta voimakkuudesta.

11. Vanhuudella muka ei ole voimia! Eihän vanhuudelta

vaaditakaan voimia. Sentähden onkin ikäluokkamme sekä lakien että

perinnäistapojen nojalla vapautettu sellaisista toimista, joita

ei voida suorittaa ilman ruumiinvoimia. Saatikka sitten, että

meidät pakotettaisiin siihen, mitä emme voi, ei meitä pakoteta edes

siihen, minkä voimme. Onhan monta niin raihnaista vanhusta, etteivät

jaksa toimittaa mitään virkatehtävää tahi yleensä elämäntehtävää.

Mutta tämä ei ole mikään vanhuudelle ominainen vika, vaan on se

terveydentilasta riippuvainen. Kuinka heikko olikaan Publius

Africanuksen poika, joka sinut otti pojakseen: kuinka arka tahi

olematon olikaan hänen terveytensä! Ellei asianlaita olisi ollut

näin, olisi hänestä tullut valtiolle toinen loistava valo, sillä

hänellä oli runsaammin sivistystä yhtyneenä isän mielenylevyyteen.

Mikä ihme on siis, jos vanhukset joskus ovat voimattomia, kun eivät

nuorukaisetkaan voi välttää sitä?

On välttämätöntä vastustaa vanhuutta, Scipio ja Laelius, ja

korvata sen puutteita huolellisesti. On taisteltava vanhuutta

vastaan niinkuin tautia vastaan; on pidettävä huolta terveydestä

sekä harjoitettava kohtuullisia ruumiinliikkeitä, käyttäen vain

niin paljon ruokaa ja juomaa, että voimat virkistyvät siitä

eivätkä herpaannu. Mutta pidettäköön huolta paitsi ruumiista

vielä paljoa enemmän hengestä ja mielestä! Sillä nämäkin kuluvat

loppuun vanhuudesta, ellei ikäänkuin valeta öljyä lamppuun. Ruumis

rasittuu väsyttävistä harjoituksista, mutta mieli tulee keveämmäksi

harjoittelemisesta. Niillä näet, joita Caecilius Statius nimittää

"huvinäytelmän typeriksi ukoiksi", tarkoittaa hän herkkäuskoisia,

huonomuistisia ja tylsistyneitä vanhuksia. Nämä viat eivät yleensä

ole ominaisia vanhuudelle, vaan yksin toimettomalle, veltostuneelle

ja uneliaalle vanhuudelle. Samoinkuin vallattomuutta ja himokkuutta

tavataan enemmän nuorukaisissa kuin vanhuksissa, mutta ei silti

kaikissa nuorukaisissa, vaan ainoastaan epävakaisissa, samoin

tuotakin vanhain hupsuutta, jota nimitetään höperyydeksi, tavataan

kevytmielisissä vanhuksissa eikä suinkaan kaikissa. Tuo vanha ja

lisäksi sokea Appius hallitsi neljää vankkaa poikaansa, viittä

tytärtään, suurta huonekuntaansa ynnä lukuisia turvattejaan. Hänen

mielensä näet oli jännitetty jousen lailla eikä hän velttona

vaipunut vanhuuden valtaan. Hänellä oli sekä arvonantoa että valtaa

omaistensa keskuudessa; hänen orjansa pelkäsivät häntä, hänen

lapsensa kunnioittivat häntä, kaikki pitivät häntä rakkaana; siinä

kodissa vasta vallitsivat esi-isäin tavat ja kuri. Ainoastaan sikäli

on vanhus arvossa pidetty, kuin hän pitää puoliaan, pysyy kiinni

oikeudessaan eikä antaudu kenenkään valtaan sekä on omaistensa

herra aina viimeiseen hengenvetoonsa asti. Sillä samoinkuin minua

miellyttää sellainen nuorukainen, jossa on jotain ukkomaista, samoin

minua miellyttää sellainen vanhus, jossa on jotain nuorukaisen

tapaista; se joka pyrkii tällaiseksi, saattaa olla ruumiiltaan

vanhus, mutta mieleltään ei milloinkaan.

Minulla on tekeillä "Muinaishistoriani" 7. kirja; kokoelen kaikki

muinaisuuden muistotiedot; parast'aikaa juuri viimeistelen niitä

puheita, joita olen pitänyt kaikissa merkillisissä oikeusasioissa

esiintyessäni puolustajana; käsittelen augurien ja ylimmäisten

pappien oikeutta sekä kansalaisoikeutta; harrastan suuresti myös

Kreikan kirjallisuutta ja harjoittaakseni muistiani pythagoralaisten

tapaan palautan joka ilta mieleeni, mitä sinä päivänä olen sanonut,

kuullut tahi toimittanut. Tämä on henkeni harjoitus, tämä on sieluni

kilvoittelu, enkä suuresti kaipaa ruumiinvoimia hikoillessani ja

vaivaantuessani näissä toimissa. Olen ystävieni apuna oikeuden

edessä, käyn usein senaatin kokouksissa ja esitän siellä omasta

aloitteestani asioita, joita kauan olen paljon miettinyt, sekä

puolustan niitä henkeni, enkä ruumiini voimilla. Ellen kykenisi tätä

kaikkea suorittamaan, olisin iloinen lepotuolissani ajatellessani

juuri sitä, mitä en enää voisi aikaansaada. Se, joka elää tällaisissa

harrastuksissa ja hommissa, ei huomaa, milloinka vanhuus hänet

yllättää. Niinmuodoin ikä huomaamatta hiljalleen vaihtuu vanhaksi

eikä murru äkkiä, vaan sammuu ajanpitkään.

12. Sitten seuraa kolmas moitelause vanhuutta vastaan, nimittäin,

että siltä, kuten sanotaan, puuttuu aistillisia nautintoja. Oi,

miten ihanaa onkaan tämän iän tehtävä, jos se näet poistaa meistä

juuri sen, mikä on moitittavin puoli nuoruudessa. Kuulkaa, hyvät

nuorukaiset, mainion tarentolaisen Arkhytaan muinaista esitystä,

mikä kerrottiin minulle ollessani nuorukaisena Tarentumissa Qvintus

Maximuksen seurassa. Hän väitti, että aistillinen nautinto on

turmiollisin pahe, minkä luonto on jättänyt ihmisille, ja että himot

sitä haluten kiihottuvat hurjaan ja hillittömään hekkumoimiseen.

Tästä johtuvat isänmaankavallukset, vallankumoukset ynnä salaiset

neuvottelut vihollisten kanssa. Sanalla sanoen, ei ole mitään

rikosta eikä yleensä mitään pahaatekoa, jonka harjoittamiseen

nautinnonhimo ei yllyttäisi; yksinpä irstaisuus ja aviorikokset

sekä kaikki sellaiset häpeätyöt saavat yllykettä vain aistillisen

nautinnon viettelyksistä. Koska ei luonto eikä mikään jumala ole

antanut ihmiselle mitään, joka olisi järkeä jalompi, niin ei

mikään ole tälle jumalalliselle armolahjalle niin haitallista kuin

aistillinen nautinto. Himon hallitessa ei kohtuudella ole mitään

olopaikkaa eikä hyve missään tapauksessa voi saada mitään jalansijaa

nautinnon valtakunnassa. Jotta tätä voitaisiin ymmärtää paremmin,

kehoitti hän kuvittelemaan jotakuta henkilöä, joka olisi siihen

määrään aistillisen nautinnon villitsemä, kuin yleensä voidaan

ajatella. Hän arveli jokaisen empimättä uskovan, että tämä ei voisi

suorittaa mitään henkistä työtä eikä saada mitään aikaan järjellään

ja ajattelullaan, niin kauan kuin hän täten riehuisi. Siksipä ei

ole mitään niin inhottavaa ja niin turmiollista, kuin aistillinen

nautinto on, koska se kokonaan sammuttaa järjen valon ollessaan liian

suuri ja pitkällinen.

Tästä oli Arkhytas puhunut samnilaiselle Gaius Pontiukselle, siis sen

miehen isälle, joka Caudiumin taistelussa voitti konsulit Spurius

Postumiuksen ja Titus Veturiuksen. Siten kestiystävämme tarentolainen

Nearkhos, joka oli pysynyt ystävyydessä roomalaisten kanssa, kertoi

meille kuulleensa vanhemmilta ihmisiltä. Tuon keskustelun aikana oli

läsnä ollut ateenalainen Platon, jonka huomaan saapuneen Tarentumiin

Lucius Camilluksen ja Appius Claudiuksen konsulivuotena.

Mitä tarkoittaa nyt tämä kaikki? Tietenkin sitä, että ymmärtäisitte

meidän olevan suuressa kiitollisuuden velassa vanhuudelle, joka estää

meitä haluamasta sitä, mitä ei sovi, jollemme me järjellisten syiden

ja viisauden avulla kykene luopumaan aistillisista nautinnoista.

Aistillisuus näet estää järkevää ajattelemista, se on järjen

vihollinen ja niin sanoakseni sokaisee sielun silmät eikä ole missään

yhteydessä hyveen kanssa. Vastenmielisesti kyllä poistin senaatista

kunnon Titus Flamininuksen veljen, Lucius Flamininuksen 7 vuotta

sen jälkeen, kuin hän oli ollut konsulina, mutta olin sitä mieltä,

että irstaisuus oli leimattava häpeällä. Sillä ollessaan konsulina

Galliassa suostui hän kemuissa kevytmielisen naisen rukouksista

mestauttamaan erään niistä, jotka olivat vankeudessa hengenrikoksista

tuomittuina. Hän pääsi rangaistuksesta veljensä Tituksen ollessa

censorina juuri lähinnä ennen minua; me taas, minä ja Flaccus,

emme voineet mitenkään hyväksyä niin törkeätä ja niin rikollista

vallattomuutta, joka yhdisti henkilökohtaisen häpeän ja valtionviran

häväistyksen.

13. Olen usein kuullut vanhoilta ihmisiltä, jotka vuorostaan sanoivat

kuulleensa lapsuudessaan sen vanhuksilta, että Gaius Fabriciuksen

oli tapana ihmetellä sitä, että hän ollessaan Pyrrhoksen luona

lähettiläänä oli tessalialaiselta Kineaalta saanut tietää Ateenassa

elävän erään miehen, joka väitti itseään viisaaksi, sekä tämän

esittävän, että on arvioitava hekkumallisuuden mukaan kaikkia

tekojamme. Kun Manius Curius ja Tiberius Coruncanius kuulivat tämän

Fabriciukselta, olivat he toivoneet, että samnilaiset ja itse

Pyrrhoskin saataisiin tuohon uskoon, jotta heidät saatettaisiin

voittaa sitä helpommin, kun he olivat antautuneet lihallisten

nautintojen valtaan. Manius Curius oli elänyt läheisessä ystävyydessä

Publius Deciuksen kanssa joka ollessaan neljättä kertaa konsulina

viittä vuotta ennen Curiuksen konsulikautta oli uhrannut henkensä

valtion puolesta; Fabriciuskin oli hänet tuntenut ja niinikään

Coruncanius. Sekä oman elämänsä että varsinkin vastamainitun

Deciuksen teon perusteella päättelivät nämä miehet, että todellakin

on jotakin itsessään kaunista ja jaloa, jota oman itsensä takia

etsitään, ja jota kaikki kunnon ihmiset ajavat takaa hyläten ja

halveksien hekkumallisuutta.

Miksi siis näin paljon sanoja aistillisuudesta? Siksi, että ei

ole mitään syytä moitteeseen vanhuutta vastaan, vaan päinvastoin

on aihetta suurimpaan kiitokseen, koska se ei suuresti kaipaa

minkäänlaisia aistillisia nautintoja.

"Vanhuudelta puuttuvat syömingit, runsaasti katetut pöydät ynnä

lukuisat maljat." Sentähden se myös on vapaa juopumuksesta,

vatsanvaivoista ja unettomuudesta. Jos todellakin on tehtävä

jokin myönnytys hekkumallisuudelle, koska emme helposti vastusta

sen viettelyksiä -- sattuvasti nimittää Platon hekkumaa paheen

syötiksi, tietenkin, koska ihmisiä sillä pyydystetään samoinkuin

kaloja koukulla --, niin vanhuus kumminkin saattaa olla mieltynyt

kohtuullisiin pitoihin, vaikka hän pysyykin poissa ylellisistä

kemuista. Näin usein lapsuudessani Gaius Duelliuksen, Marcuksen

pojan, joka ensimmäisenä oli voittanut puunilaiset meritaistelussa,

vanhana miehenä palaavan kotiin ilta-ateriasta. Hän nautti

tulisoihdusta ja huilunsoittajasta, jotka hän yksityismiehenäkin

oli ottanut käyttääkseen ilman mitään ennakkotapausta; niin suuren

vapauden soi hänelle hänen maineensa.

Mutta miksikä minä puhun muista? Tahdon jo palata itseeni. Ensiksi

minulla aina on ollut seurusveljiä. Seurusveljestöthän perustettiin

ollessani kvestorina, kun idalaisen suuren jumal'emon palvelu tuotiin

tänne. Olin siis seurusveljieni mukana aterioilla, jotka ylipäätään

olivat kohtuullisia. Tosin minussa paloi jonkinmoinen nuoruudentuli,

mutta iän kasvaessa kävi kaikki päivä päivältä lauhkeammaksi. Arvioin

kemujen tuottamaa hupia pikemmin ystävieni seurustelun ja keskustelun

kuin ruumiillisen nautinnon perusteella. Sattuvasti esi-isämme

sanoivat ystävien aterialla-oloa yhteiseloksi, koska se tuo mukanaan

elämänyhteyttä, paremmin kuin kreikkalaiset, jotka sitä nimittävät

väliin yhteisjuomiseksi, väliin yhteissyömiseksi, joten he näkyvät

panevan enimmän arvoa siihen, mikä siinä on vähäpätöisintä.

14. Keskustelun tuottaman hauskuuden takia huvittavat minua myös

aikaisin alkavat pidot niin hyvin ikätoverieni kanssa, joita vain

aniharvoja on enää jäljellä, kuin myös teidän ikäistenne ja teidän

kanssanne. Olen suuresti kiitollinen vanhuudelleni, joka on lisännyt

minussa halua keskustelemiseen, mutta poistanut minusta syömisen ja

juomisen himot. Jos nämäkin miellyttävät jotakuta -- jottei näyttäisi

siltä, kuin olisin tykkänään julistanut sodan nautintoa vastaan,

jota onkin ehkä sallittu luonnostaan jokin määrä --, niin käsitän

kyllä, ettei vanhuudelta puutu halua noihinkaan nautintoihin. Minua

miellyttää todellakin esi-isien säätämä esimiehyys juomingeissa

ja se keskustelu, jota esi-isien tapaan ylläpidetään pikarien

ääressä ylimmästä pöytävieraasta alkaen, sekä nuo pienet pikarit,

joista nautitaan pisaroittain, kuten Ksenophonin "Vieraspidoissa"

sanotaan; lisäksi minua miellyttää viileys kesällä sekä päinvastoin

päivänpaiste tahi takkavalkea talvella. Näistä huvituksista

nautinkin tavallisesti tilallani sabiinien maassa. Täytän joka

päivä pöytäni kutsumalla naapurini luokseni, ja jatkamme sitten

pitoja monenlaisella keskustelulla niin myöhään yöhön, kuin vain on

mahdollista.

"Mutta aistillisten nautintojen houkutus ei ole enää niin suuri

vanhuksissa." Kyllä, mutta ei myöskään niiden tarve. Se taas

on helppoa, jota ei kaivata. Kun joku kysyi iän heikontamalta

Sophokleelta, vieläkö hän oli taipuva rakkaussuhteisiin, vastasi hän

sattuvasti: "Jumalat varjelkoot; mielihyvällä olen niitä paennut

aivankuin raakaa ja hurjaa isäntää." Niille näet, jotka haluavat

tällaisia nautintoja, on kenties kiusallista ja vaikeata olla ilman

näitä, mutta niille taas, jotka ovat saaneet niistä tarpeekseen ja

kylläkseen, on lihallisen nautinnon puute suloisempaa kuin itse

nauttiminen. Se ei tunne puutetta, joka ei kaipaa mitään. Väitän

siis, että tuo kaipaamattomuus on jotakin ihanampaa.

Mutta jos nuori ikä mieluummin nauttii juuri noista huvituksista,

niin se ensiksi nauttii vain vähäarvoisista asioista, kuten sanoin,

ja toiseksi se nauttii sellaisista, joita ei kokonaan puutu

vanhuudeltakaan, vaikka niitä sillä ei ole runsaasti saatavina. Kuten

ensimmäisen rivin katsoja nauttii suuremmassa määrässä Ambivius

Turpiosta, joskohta viimeisenkin rivin katsoja nauttii hänestä, niin

nuoruus ehkä nauttii katsellessaan huvituksia läheltä enemmän; mutta

myöskin vanhuus nauttii niistä senverran, kuin on kylliksi, joskin se

katselee niitä kaukaa.

Kuinka suuriarvoista onkaan, että henki on oma itsensä ja, kuten

sanotaan, elää itsekseen ikäänkuin oltuaan aikansa hekkuman,

kunnianhimon, kilvoittelun, vihamielisyyden ja kaikkien himojen

palveluksessa. Jos sillä vielä on tieteellinen harrastus ja opiskelu

ravintonaan, niin ei ole mitään ihanampaa kuin virkatoimista vapaa

vanhuus.

Näimme, Scipio, kuinka isäsi likeinen ystävä Gaius Galus puuhasi

mitatakseen melkeinpä taivaan ja maan. Kuinka usein yllättikään hänet

päivänvalo, kun hän oli yöllä alkanut piirtää jotakin, ja kuinka

usein taas yö, kun hän oli aloittanut työnsä aamulla! Kuinka suuresti

häntä ilahuttikaan jo kauan edeltäpäin ilmoittaa meille auringon ja

kuun pimennyksistä!

Miten on sitten vähempiarvoisten, mutta kuitenkin älyä vaativien

tointen laita? Kuinka iloitsikaan Naevius "Puunilaissodastaan",

kuinka Plautus "Äkämyksestään" (_Truculentus_) ja "Valehtelijastaan"

(_Pseudolus_)! Näin Livius Andronicuksenkin vanhuksena. Kun hän

Centon ja Tuditanuksen konsuliaikana kuusi vuotta ennen syntymääni

oli esittänyt näytelmäkappaleen, eli hän vielä hamaan nuoruuteeni

saakka. Mitä puhunkaan Publius Licinius Crassuksen toiminnasta

pappis- ja kansalaisoikeuden alalla tahi tämän Publius Scipion

toiminnasta, joka valittiin ylimmäiseksi papiksi muutamia päiviä

takaperin? Ja lisäksi olemmekin nähneet kaikkien mainitsemieni

henkilöiden vanhoilla päivillään palavasti harrastavan näitä toimia.

Tosiaankin, kuinka suurella innolla näimmekään Marcus Cetheguksen,

jota Ennius syystä nimitti "kaunopuheisuuden ytimeksi", vielä

vanhuksena harjoittelevan itseään puhetaidossa! Minkälaiset ateriain

tahi näytelmäin tahi irstaisuuksien tuottamat huvitukset ovat sitten

verrattavat juuri noihin? Nämä ovat nyt tieteellisiä harrastuksia,

jotka lisääntyvät älykkäissä ja tosisivistyneissä henkilöissä

samassa määrässä kuin ikäkin, joten on suuriarvoinen Solonin eräässä

ennenmainitussa säkeessä lausuma ajatus, että hän vanhenee päivä

päivältä oppiessaan lisää; ja varmaan tämä on kaikkein suurin

hengennautinto.

15. Tulen nyt maanviljelijäin huvituksiin, joista minä puolestani

olen sanomattomasti mielissäni. Niitä ei mikään ikä estä, ja

ne näyttävät minusta lähinnä olevan sopusoinnussa viisaan

elämännautinnon kanssa. Sillä he ovat ikäänkuin kauppasuhteissa maan

kanssa, joka ei milloinkaan pyri näistä erilleen eikä milloinkaan

korotta anna takaisin sitä, minkä se on saanut, vaan sen lisäksi

joskus pienehkön voiton, useimmiten sentään suurehkon. Sittenkään ei

minua ilahuta pelkästään sato, vaan myöskin itse maan luomisvoima.

Kun maa on ottanut vastaan kylvetyn siemenen pehmennettyyn ja

muokattuun helmaansa, niin se ensin pitää sitä luonaan pimeään

kätkettynä (tästä multaaminen, joka tämän toimittaa, on saanut

nimensä). Sitten se lämmitettyään siementä kuumalla likistyksellään

painaa sen auki sekä houkuttelee siitä esiin viheriöivän oraan, joka

vähitellen varttuu juurihapsiensa nojassa ja sitten solmuisen korren

kannattamana sulkeutuu tuppeen tavallaan täysikäiseksi tullessaan.

Kun kasvi on tupestaan puhjennut, tekee se tähkänmuotoisen hedelmän

sekä suojelee itseään pikkulintujen nokilta vihneaidallaan.

Mitä tarvitsee minun mainitakaan viiniköynnösten syntyä, istuttamista

ja kasvamista! En voi siitä tuntea kylläkseni ihastusta, sanon sen,

jotta oppisitte tuntemaan minun ikäni virkistyksen ja huvituksen.

En puhu tuosta kaikkia maan tuotteita synnyttävästä voimasta, joka

aivan vähäisestä viikunan idusta tahi viinirypäleen sydämestä tahi

muiden maanhedelmien ja kasvien ylen pienistä siemenistä luo mahtavia

runkoja ja oksia. Eivätkö istukkaat, pistokkaat, haaravesat, aaluvat

ja juurukkaat herätä ihastusta ja ihmettelemistä kenessä hyvänsä?

Viiniköynnös taas, joka luonnostaan on taipuva kaatumiseen ja lankee

maahan, ellei sitä tueta, tarttuu kumminkin noustakseen pystyyn

karhillaan, ikäänkuin käsillä, kaikkeen, mistä se saa kiinni. Kun se

moninaisissa mutkissa ja kiemuroissa luikertelee sinne tänne, niin

taitava maanviljelijä pitää sitä kurissa silpoillen sitä veitsellään,

jottei se pääse taajenemaan liikaoksineen eikä levenemään ylenmäärin

joka taholle. Sitten kevään tullessa ilmestyy jäljelle jääneissä

köynnöksissä oksien niveliin niin sanottu silmu, josta viinirypäle

nousee ja tulee näkyviin. Varttuessaan maan nesteestä ja auringon

lämmöstä se aluksi on kovin katkera maultaan, mutta kypsyttyään se

tulee makeaksi ja lehvien suojassa sekä saapi kohtuullista lämpöä

että välttää liiallista päivänpaistetta. Mikä saattaa olla sitä

maultaan mieluisempaa ja näöltään kauniimpaa?

Kuten jo ennen sanoin, niin ei minua huvita vain viiniköynnöksen

hyöty ja sen laatu, vaan lisäksi sen viljelys: tukipylväitten

rivit, pylväspäiden yhdistäminen poikkipuilla, köynnösten sitominen

ja levittäminen sekä mainitsemani muutamien oksien katkominen ja

toisten jättäminen koskematta. Miksi otankaan puheeksi maan erilaisen

kastelemisen, ojittamisen ja kuokkimisen, joista maa tulee paljon

hedelmällisemmäksi? Mitä sanonkaan lannoittamisen hyödyllisyydestä?

Siitä olen puhunut maanviljelyksestä kirjoittamassani kirjassa.

Siitä ei Hesiodos, niin oppinut kuin olikin, ole lausunut sanaakaan

kirjoittaessaan maanviljelyksestä. Mutta Homeros, joka luullakseni

eli monta vuosisataa aikaisemmin, antaa Laërteen muokata maata

sekä lannoittaa sitä lievittääkseen poikansa takia tuntemaansa

ikävää. Maalaiselämä on huvittava niin hyvin viljalaihojen,

niittyjen, viinimäkien ja puuistutusten takia kuin myös vihannes- ja

hedelmäpuutarhojen sekä eläinlaidunten, mehiläisparvien ynnä

kaikenlaisten kukkien runsauden takia. Mutta ei yksin kylväminen ole

hauskaa, vaan myös oksastaminen, mikä on maanviljelyksen älykkäin

keksintö.

16. Voisin edelleen mainita montakin maalaiselämän hauskuutusta,

mutta huomaan senkin, minkä olen sanonut, käyneen liian

pitkäveteiseksi. Suokaa toki minulle se anteeksi, sillä toisella

puolen on maanviljelyksen harrastus viehättänyt minua, toiselta

puolen taas vanhuus on luonnostaan jotensakin puhelias, myönnän

sen, jottei näyttäisi siltä, kuin tahtoisin vapauttaa sen kaikista

vioista. Sentähden Manius Curius voitettuaan samnilaiset, sabiinit

ja Pyrrhoksen vietti ikänsä loppuosan tällaisessa elämässä.

Katsellessani hänen maatilaansa, se näet ei ole kaukana luotani, en

saata kylliksi ihailla itse miehen kohtuullisuutta tahi toiselta

puolen noitten aikojen ankaraa tapaa. Kun Curius kerran istui

lietensä ääressä toivat samnilaiset suuren määrän kultaa hänelle,

mutta saivat häneltä tarjoukseensa epäävän vastauksen. Kuten hän

virkkoi, ei hänen mielestään kullan omistaminen ollut kunniakasta,

vaan niitten hallitseminen, jotka omistivat kultaa. Eiköhän sellainen

mieliala tekisi vanhuutta suloiseksi?

Palaan taas maanviljelijöihin, jotten jättäisi itseäni. Maalla

elivät siihen aikaan senaattorit (vanhukset nimittäin), koskapa

Lucius Qvinctius Cincinnatukselle hänen kyntäessään ilmoitettiin

hänen valitsemisestaan diktaattoriksi. Tämän diktaattorin käskystä

ratsuväenpäällikkö Gaius Servilius Ahala yllätti ja tappoi

kuninkaanvaltaa tavoittelevan Spurius Maeliuksen. Maakartanostaan

kutsuttiin senaatin kokoukseen sekä Curius että muut vanhukset (siitä

ne, jotka kutsuivat heidät, saivat kulkijain nimen). Surkuteltavako

on näiden miesten vanhuus ollut, he kun huvittelivat itseään maan

viljelemisellä?

Ainakin minun mielestäni tuskin mikään elämä lienee onnellisempaa

niin hyvin toimialan puolesta, koska maanviljelys yleensä on koko

ihmissuvulle terveellistä, kuin myös mainitsemani hauskuutuksen

ja kaikenlaisten ihmisten ravintoon ja jumalienkin palvelukseen

kuuluvien tuotteiden runsauden ja yltäkylläisyyden takia; saatamme

siis, koska muutamat sitä haluavat, vihdoin sopia nautinnonkin

kanssa. Sillä kelvollisen ja uutteran isännän viini- ja öljykellari

sekä ruoka-aitta ovat aina täysinäisiä, ja koko hänen talonsa uhkuu

runsautta. Siellä on yllinkyllin porsaita, vohlia, karitsoja, kanoja,

maitoa, juustoa ja hunajaa. Puutarhaa taas maalaiset itse nimittävät

toiseksi sianreidekseen. Ja vielä hauskemmiksi tekevät linnustaminen

ja muu metsästäminen tämän elämän joutohetkien huvituksina. Mitä

tarvitseekaan minun enempää puhua niittyjen vihannuudesta, puitten

riveistä tahi viini- ja öljymäkien kauneudesta?

Lyhyeen sanottuna: ei saata olla mitään hyödyltään parempaa eikä

näöltään somempaa kuin hyvin viljelty maatila. Puhumattakaan siitä,

että vanhuus estäisi nauttimasta tästä, niin se vielä päinvastoin

lisäksi kehoittaa ja houkuttelee siihen. Sillä missä saattaa tämä

ikäkausi paremmin lämmitellä auringonpaisteessa tahi takkavalkean

ääressä, tahi toiselta puolen enemmän terveyden mukaisesti löytää

viileyttä varjossa tahi veden partaalla. Pitäkööt siis nuoret

itseänsä varten aseet, hevoset, keihäät, nuijat ja pallot; pitäkööt

vielä uima- ja juoksuharjoitukset; jättäkööt meille vanhoille monista

leikeistään nopat ja peliarvat ja niistäkin vain sen, minkä tahtovat,

koska vanhuus voi olla onnellinen ilman niitäkin.

17. Monessa suhteessa ovat Ksenophonin kirjat perin hyödyllisiä.

Tehkää hyvin ja lukekaa niitä ahkerasti, kuten kyllä teette.

Kuinka runsassanaisesi hän kiittääkään maanviljelystä kirjassaan

taloudenhoidosta, jonka nimi on _Oikonomikos!_ Ja jotta huomaisitte,

ettei hänestä mikään ollut niin hallitsijan arvoista kuin

maanviljelystoimi, niin kuulkaa, miten Sokrates tässä kirjassa

keskustelee Kritobuloksen kanssa. Nerostaan ja hallitsijamaineestaan

tunnettu persialainen ruhtinas Kyros nuorempi oli näet, kertoi hän,

kun erinomaisen ansiokas lakedaimonilainen Lysandros oli tullut hänen

luokseen Sardes-kaupunkiin tuoden mukanaan lahjoja liittolaisilta,

ollut muutoinkin tälle ystävällinen ja kohtelias sekä lisäksi

näyttänyt hänelle aidatun ja huolellisesti istutetun puiston. Kun

Lysandros ihmetellessään puiden solakkuutta ja roomalaisen viitosen

muotoon istutettuja rivejä, muokattua ja puhdistettua maata sekä

kukista lehahtavia suloisia tuoksuja oli sanonut ihailevansa tätä

kaikkea suunnitelleen ja järjestelleen miehen huolellisuutta ja

taitavuutta, niin Kyros oli vastannut: "Minäpä itse olen kaiken tuon

suunnitellut, minun tekemäni ovat rivit, ja minun on järjestely, minä

itse olen useat noista puista omin käsin istuttanut." Silloin oli

Lysandros huudahtanut katsellen hänen purppuravaatteitaan, sorjaa

vartaloaan ja kullalla ynnä kalliilla kivillä runsaasti koristettua

persialaispukuaan: "Syystä sinua, Kyros, mainitaan onnelliseksi,

koska sinun ansioihisi vielä on liittynyt ulkonainen onni."

Tällaisesta onnesta sallitaan siis vanhuksen nauttia, eikä tämä ikä

estä meitä pitämästä vireillä harrastuksiamme sekä muihin toimiin

että varsinkin maanviljelykseen hamaan vanhuuden loppupäähän saakka.

Tiedämme Marcus Valerius Corvinuksen jatkaneen harrastuksiaan

sadanteen ikävuoteensa saakka oleskellessaan maaseudulla maita

viljelemässä, sittenkuin hänen elämänsä oli ikäänkuin jo umpeen

kulunut. Hänen ensimmäisen ja toisen konsulikautensa välillä oli 46

vuotta. Siten oli hänen virkauransa yhtä pitkä, kuin esi-isiemme

mielestä elämän rata vanhuuden alkuun asti on. Ja hänen loppuikänsä

oli siinä suhteessa keski-ikää onnellisempi, että hänellä oli enemmän

arvoa osallaan, mutta vähemmän vaivaa.

Arvossapito taas on vanhuuden korkein kunnia. Kuinka suuri olikaan

Lucius Caecilius Metelluksen arvovalta, kuinka suuri Aulus Atilius

Calatinuksen! Hänestä on tuo tunnettu hautakirjoitus:

"Yksmielisesti monet heimot tunnustaa

tään yhden ensimmäiseks kansassaan."

Tuttuhan on hautakiveen piirretty kirjoitus kokonaisuudessaan.

Syystä siis hän oli kunnianarvoisa, koskapa kaikkien mielipide oli

yksimielinen hänen ylistämisestään. Minkälaisen miehen näimmekään

hiljattain ylimmäisessä papissa Publius Crassuksessa, minkälaisen

Marcus Lepiduksessa, joka sitten oli samassa pappisvirassa! Mitä

puhuisinkaan Pauluksesta tahi Africanuksesta tahi ennen jo mainitusta

Maximuksesta? Heidän lausunnoissaan, jopa viittauksissaankin ilmeni

arvokkuutta. Varsinkin kunniaviroissa ollut vanhus nauttii niin

suurta kunnioitusta, että se on parempi kuin kaikki nuoruuden

nautinnot.

18. Huomatkaa, että minä kaikissa puheissani ylistän vain nuoruuden

pohjalle perustettua vanhuutta. Tästä seuraa se, minkä kerran lausuin

saaden suuren yleisen hyväksymisen, että se vanhuus on kurja, jonka

täytyy puolustautua puheilla. Eivät harmaat hapset eivätkä rypyt

yht'äkkiä saata vetää kunnioitusta puoleensa, mutta kunniallisesti

vietetty aikaisempi elämä korjaa kunnioituksen lopullisena

hedelmänään. Sillä seuraavatkin vähäpätöisiltä ja tavallisilta

näyttävät seikat todistavat puolestaan kunnioituksesta, nimittäin

tervehtiminen, seuranetsiminen, tieltä väistyminen, seisoalle

nouseminen, saattaminen kotoa kokoukseen ja sieltä takaisin sekä

neuvonkysyminen. Tätä kaikkea noudatetaan sekä meillä että muualla,

sitä tarkemmin, kuta sivistyneempi yhteiskunta on.

Äsken mainitsemani lakedaimonilaisen Lysandroksen oli tapana, niin

kerrotaan, väittää, että Lakedaimon oli vanhusten kunniallisin

asuinpaikka; sillä ei missään pidetty ikää niin suuressa arvossa,

eikä vanhuus missään ollut niin kunnioitettu. Vieläpä kerrotaan,

että, kun Ateenassa eräs vanha mies oli tullut teatteriin näytelmän

aikana, hänen omat kansalaisensa suuressa väentungoksessa eivät

antaneet hänelle tilaa missään, mutta, kun hän oli tullut

lakedaimonilaisten luo, jotka ollen lähettiläitä istuivat määrätyllä

paikalla, sanotaan heidän kaikkien nousseen yht'aikaa sekä

päästäneen ukon istumaan keskuuteensa. Kun yleisö moninkertaisilla

kättentaputuksilla oli ilmaissut hyväksymisensä, oli joku

lakedaimonilaisista lausunut, että ateenalaiset kyllä tiesivät, mikä

oli oikein, mutta eivät tahtoneet sitä tehdä.

Teidän augurikollegiossanne on paljon hyvää; varsinkin on mainittava

se seikka, että jokaisella on oikeus äänestää ikänsä mukaan, ja että

vanhemmat augurit asetetaan sekä niiden edelle, jotka ovat ylempänä

virassa, että niiden edelle, joilla on käskyvalta. Mitkä ruumiilliset

nautinnot ovat niinmuodoin verrattavia arvon ja kunnioituksen

tuottamiin palkintoihin? Ne, jotka loistavasti ovat niitä nauttineet,

ovat minusta suorittaneet elämänsä näytelmän loppuun saakka

eivätkä ole kuten harjaantumattomat näyttelijät loppunäytöksessä

epäonnistuneet uupuneina.

"Mutta onhan itsepäisiä, synkkämielisiä, äreitä ja tylyjä vanhuksia."

Onhan itaroitakin, jos asiata oikein tutkimme; mutta nämä viat ovat

luonteen eivätkä vanhuuden vikoja. Kuitenkin on itsepäisyydellä ja

mainitsemillani muilla vioilla jossakin määrin puolustuksensa, mikä

tosiaan ei ole täysin pätevä, mutta joka tapauksessa siihen määrään,

että se näyttää hyväksyttävältä. He luulevat itseään halveksittavan,

ylenkatsottavan sekä pilkattavan: sitäpaitsi jokainen loukkaus tuntuu

raukeasta ruumiista kiusalliselta. Tämä kaikki lieventyy kumminkin

hyvien tapojen ja sivistyksen avulla, ja se voidaan huomata sekä

tosielämässä että näyttämöllä _Adelphi_-näytelmässä esiintyvistä

veljeksistä. Kuinka paljon tylyyttä onkaan toisessa ja kuinka

paljon herttaisuutta toisessa! Näin on asianlaita; niinkuin ei

kaikki viinikään happane, niin ei joka luonne käy katkeraksi iästä.

Hyväksyn ankaruuden vanhuksissa, mutta sen kuten kaiken muunkin vain

kohtuullisena; katkeruutta en millään muotoa hyväksy. Mutta mitä

itaruus vanhalla iällä tarkoittaa, sitä en ymmärrä. Saattaako mikään

olla tyhmempää kuin hankkia itselleen sitä enemmän evästä, mitä

vähemmän matkaa on jäljellä.

19. Jäljellä on neljäs moitteen syy, joka näyttää eniten ahdistavan

ja huolestuttavan ikäämme, nimittäin kuoleman lähestyminen; tämä ei

tosiaankaan saata olla kaukana vanhuudesta. Oi, kurja on vanhus,

joka ei ole huomannut niin pitkän iän kuluessa, että kuolema on

halveksittava! Sehän on joko tykkänään jätettävä syrjään, jos se

kokonaan hävittää sielun, tahi on se toivottavakin, jos se vie sielun

jonnekin, missä tämä on oleva ikuinen. Kolmatta mahdollisuutta ei

varmastikaan voida keksiä. Mitä siis pelkäisin, jos kuoleman jälkeen

en olisi kurja tahi olisin vielä onnellinenkin? Mutta kukapa on niin

typerä, vaikka onkin nuori, että hän varmaan uskoo elävänsä iltaan

saakka. Onhan sillä iällä paljon useampia kuoleman mahdollisuuksia

kuin meidän iällämme: nuoret miehet sairastuvat helpommin, heidän

tautinsa ovat ankarammat, ja he paranevat vaivalloisemmin. Sentähden

vain harvat pääsevät vanhuuden ikään; jollei näin kävisi, elettäisiin

paremmin ja viisaammin. Ymmärrystä, järkevyyttä ja älyä näet on

vanhuksissa; jollei vanhuksia olisi, ei olisi valtioita yhtään.

Mutta palaan jälleen uhkaavaan kuolemaan. Onko tämä mikään syytös

vanhuutta vastaan, sillä huomaatte tämän koskevan sitä yhtä hyvin

kuin nuoruutta? Olen valitettavasti itse rakkaassa pojassani

samoinkuin sinä, Scipio, veljissäsi, joiden toivottiin kohoavan

korkeimpaan arvoasemaan, saanut kokea, että kuolema on yhteinen

kaikille ikäkausille. "Mutta nuorukainen toivoo elävänsä kauan, mitä

vanhus ei saata toivoa." Hän tekee tyhmästi toivoessaan; sillä mikä

on tyhmempää kuin pitää epävarmaa asiaa varmana ja väärää totena.

"Mutta vanhuksella ei ole edes toivomisen varaa." Sittenkin hän on

paremmassa asemassa kuin nuorukainen, koska hän jo on saavuttanut

sen, mitä toinen vain toivoo. Nuorukainen tahtoo elää kauan, vanhus

on jo elänyt kauan.

Oi hyvät jumalat, mikä on sitten ihmisen elämässä kauan! Sillä

oletapas pisin elinaika. Odottakaamme itsellemme tartessolaisten

kuninkaan ikää: oli näet, kuten huomaan kirjoitetuksi, Gadeessa

muudan Arganthonius, joka hallitsi 80 vuotta sekä eli 120. Minusta

ei ole mikään pitkäkään, jolla on jokin loppu. Sillä kun loppu

tulee, silloin se, mikä on kulunut, on mennyttä; ainoastaan se on

jäljellä, minkä olet saavuttanut kunnolla ja rehellisillä töillä.

Tunnit menevät menojaan, samoin päivät, kuukaudet ja vuodet, eikä

kulunut aika milloinkaan palaa, eikä voida tietää sitä, mikä seuraa.

Kunkin täytyy tyytyä siihen, mitä hänelle on annettu elinaikaa. Eihän

näyttelijän tarvitse näytellä kappaletta loppuun saavuttaakseen

hyväksymistä, jos hän vain miellyttää siinä näytöksessä, jossa hän

esiintyy, eikä viisaan tarvitse päästä elämänsä loppunäytökseen

saakka. Lyhytkin elinaika on kyllin pitkä hyvää ja rehellistä elämää

varten; jos taas päästään pitemmälle, ei ole enemmän aihetta suruun,

kuin on maanviljelijöillä surua siitä, että suloisen kevään kuluttua

on tullut kesä ja syksy. Keväthän on ikäänkuin nuoruuden kuva ja

viittaa tuleviin hedelmiin. Muut ajat vuorostaan ovat määrätyt elojen

leikkuuta ja korjuuta varten. Vanhuuden hedelmä on, kuten usein olen

sanonut, rikas muisto aikaisemmin suoritetuista hyvistä töistä.

Kaikkea, mikä tapahtuu luonnon mukaan, on pidettävä hyvänä; mikä

on sitten niin luonnonmukaista, kuin kuolema on vanhuksille? Se

kohtaa nuorisoakin, vaikka luonto tekee ankaraa vastarintaa. Siksi

nuorukaiset näyttävät minusta kuolevan samalla lailla, kuin voimakas

tuli sammuu sitä tukahutettaessa runsaalla vedellä, vanhukset

taas, niinkuin loppuun palanut tuli itsestään sammuu ilman mitään

ulkonaista väkivaltaa. Niinkuin hedelmät töintuskin pudotetaan

puusta, jos ne ovat raakoja, mutta itsestään putoilevat tultuaan

kypsiksi ja tuleentuneiksi, niin väkivalta viepi hengen nuorilta,

mutta kypsyys vanhoilta. Tämä aika on minulle niin suloinen, että

minusta lähestyessäni yhä enemmän kuolemaa tuntuu siltä, kuin pitkän

purjehduksen perästä näkisin maata sekä vihdoin kerran olisin

saapumaisillani satamaan.

20. Vanhuudella taas ei ole mitään määrättyä rataa, ja siinä elää

kukin oikein niin kauan, kuin kykenee täyttämään ja hoitamaan

toimintavelvollisuuttaan. Siitä on seurauksena, että vanhuus on vielä

rohkeampi ja urheampi kuin nuoruus. Tästä juuri johtuu se vastaus,

minkä Solon antoi hallitsija Peisistratokselle. Tämän kysyessä, minkä

turvissa Solon niin rohkeasti vastusti häntä, vastasi Solon, kuten

kerrotaan: "Vanhuuden."

Mutta paras elämän loppu on se, kun luonto itse, hengen voimain

ollessa heikontumattomina ja aistien luotettavina, hajoittaa

kyhäämänsä teoksen. Niinkuin se, joka on rakentanut laivan tahi

talon, itse helpoimmin purkaa sen, niin luontokin parhaiten hajoittaa

ihmisen, jonka se on liittänyt yhteen. Nythän jokainen liitos

irroitetaan vaivoin uutena, mutta helposti vanhana. Siitä seuraa,

että vanhusten ei tarvitse halukkaasti pyytää tuota lyhyttä elämän

loppujäännöstä eikä syyttä luopua siitä. Pythagoras kieltääkin

lähtemästä elämän vartiopaikasta ilman päällikön, s.o. jumalan

käskyä. On tosin olemassa viisaan Solonin sepittämä muistokirjoitus,

jossa hän sanoo tahtovansa, etteivät hänen ystävänsä herkeäisi

suremasta ja itkemästä hänen kuolemaansa. Luullakseni hän tahtoo olla

omaisilleen rakas, mutta kenties lausuu Ennius paremmin:

"Kyynelin älköön surtako mua, ja hautaani mennä

itkuja vailla mun suotakohon."

Hän uskoo, ettei sovi surra kuolemaa, jota kuolemattomuus seuraa.

Vielä saattaa jonkinlainen tunto kuollessa olla vallalla, mutta vain

vähän aikaa, varsinkin vanhuksissa; kuoleman jälkeen taas tunto joko

on toivottava tahi sitä ei ole ensinkään. Mutta meidän pitää jo

hamasta nuoruudesta saakka ajatella sitä, että vähäksymme kuolemaa,

sillä ilman sitä ajatusta ei kukaan saata olla tyyni. Varmasti täytyy

kuolla, ja vain se on epätietoista, tokkopa jo tänään. Kuinka voisi

se siis olla rauhallinen, joka pelkää uhkaavaa kuolemaa joka hetki?

Juuri niin pitkä väittely tästä ei näytä tarpeelliselta, sillä

en muistele Lucius Brutusta, joka surmattiin vapauttaessaan

isänmaataan, en muistele molempia Deciuksia, jotka kannustivat

hevosensa vapaaehtoiseen kuolemaan, en Marcus Atiliusta, joka

lähti kärsimään kidutuskuolemaa pitääkseen viholliselle antamansa

kunniasanan, en myöskään molempia Scipioita, jotka tahtoivat omilla

ruumiillaankin sulkea tien puunilaisilta, en isoisääsi Lucius

Paulusta, joka kuolemallaan sovitti virkaveljensä häikäilemättömyyden

Cannaen häpeällisessä taistelussa enkä vihdoin Marcus Marcellusta,

jonka ruumiilta ei julminkaan vihollinen kieltänyt hautaamisen

kunniaa, vaan palautan mieleeni sen seikan, mistä olen kirjoittanut

"Muinaishistoriassani", nimittäin, että meikäläiset legioonat usein

hilpeinä ja urheamielisinä ovat lähteneet semmoiseen paikkaan,

mistä eivät uskoneet milloinkaan palaavansa. Siis, mitä nuoret

miehet, jotka ovat sekä sivistymättömiä että lisäksi talonpoikaisia,

halveksivat, sitäkö sivistyneet ukot pelkäisivät?

Ainakin minun mielestäni kaikkien mieliharrastusten tyydyttäminen

aikaansaa tyytymyksen elämään. Lapsuudella on omat määrätyt

harrastuksensa; tokkohan nuorukaiset niitä kaipaavat? Niitä on

niinikään alkavalla nuoruuden iällä; etsiikö niitä enää tuo

vakaantunut ikä, niin sanottu keski-ikä? Harrastuksensa on vielä

silläkin iällä; ei niitäkään vanhuudessa tavoitella. Vihdoin on myös

vanhuuden iällä muutamia harrastuksia. Niinkuin siis edellisten

ikäkausien harrastukset katoavat, niin katoavat vanhuudenkin, ja,

kun tämä on tapahtunut, niin tyytymys elämään tuo mukanaan otollisen

kuolemanhetken.

21. Enhän minä puolestani käsitä, miksi en uskaltaisi sanoa teille,

mitä itse ajattelen kuolemasta, sillä minulla on luullakseni tarkempi

silmä tässä, koska olen lähempänä sitä. Luulen, että teidän isänne,

Scipio ja Laelius, nuo mainiot ja minulle ylen rakkaat miehet, elävät

vieläpä sellaista elämää, jota yksin sopii sanoa elämäksi. Niin kauan

kuin olemme suljettuina tähän ruumiin ahtaaseen majaan, toimitamme

ikäänkuin välttämättömyyden määräämää virkaa ja raskasta työtä;

onhan taivaallinen sielu työnnetty alas ylhäisestä asuinsijastaan ja

ikäänkuin vajonnut maahan, joka on sen jumalallisen ja iankaikkisen

olemuksen vastakohta. Mutta uskon kuolemattomien jumalien sirotelleen

sielut ihmisruumiiseen, jotta olisi semmoisia olentoja, jotka

huolehtisivat maasta sekä tarkastellen taivaankappaleiden järjestystä

jäljittelisivät sitä elämänsä tarkkaan määrätyssä säännöllisyydessä.

Eikä vain järkiperäinen tutkistelu ole saattanut minua uskomaan sitä,

vaan myöskin etevimpien filosofien maine ja arvovalta.

Kuulin, että Pythagoras ja pythagoralaiset, jotka ovat melkein

meidän maanmiehiämme (heitä nimitettiinkin muinoin italialaisiksi

filosofeiksi), eivät koskaan epäilleet, etteivätkö sielumme ole

lähtöisin yleisestä jumalallisesta maailmanhengestä. Sitäpaitsi

minulle osoitettiin, mitä Sokrates, jonka Apollon oraakkeli

oli julistanut kaikkein viisaimmaksi, oli esittänyt sielujen

kuolemattomuudesta viimeisenä elinpäivänään. Lyhyesti sanottuna,

siitä olen vakuutettu ja sitä uskon, että, koska sieluilla on niin

suuri nopeus, ja koska niissä asuu niin laaja muisto menneisyydestä

sekä aavistus tulevaisuudesta, niin monta taitoa, niin monta tietoa

ynnä keksintöä, semmoisia ominaisuuksia käsittävä olento ei saata

olla kuolevainen. Ja koska sielu aina liikkuu eikä ole mitään

alkusyytä liikkumiseen, koska se itse panee itsensä liikkeelle, ei

se ole saavuttava liikkeen loppuakaan, sillä se itse ei ole koskaan

jättävä itseään. Edelleen, kun sielun luonto on yksinkertainen,

eikä sillä ole mitään eriarvoista tahi erilaista itsessään, niin ei

sitä voida jakaa; ja jos sitä ei voida tehdä, ei se saata kuolla.

Pätevänä todistuksena taas siitä, että ihmiset tietävät varsin paljon

ennen syntymistään, on se seikka, että pojatkin oppiessaan vaikeita

tietoaineita käsittävät lukuisia asioita niin nopeasti, etteivät

näytä niitä oppivan vasta silloin ensi kertaa, vaan näyttävät

palauttavan ne mieleensä sekä muistelevan uudestaan. Tämä on

jotakuinkin Platonin ajatus.

22. Ksenophonin mukaan taas vanhempi Kyros lausuu kuolinvuoteellaan

seuraavasti: Älkää luulko, rakkaat poikani, että teistä erottuani en

ole missään tahi en ole yhtään olemassa. Ettehän ollessani kanssanne

nähneet sieluani, mutta ymmärsitte suorittamistani töistä sen olevan

ruumiissani. Uskokaa siis sen olevan edelleen olemassa, joskaan ette

näe sitä yhtään. Eiväthän tosiaan kunnianosoitukset mainioita miehiä

kohtaan pysyisi heidän kuoltuaan, elleivät heidän omat sielunsa

toimittaisi mitään semmoista, minkä johdosta kauemmin säilyttäisimme

heidän muistoaan. Minä puolestani en milloinkaan ole saattanut tulla

siihen vakaumukseen, että sielut elävät ollessaan kuolevaisissa

ruumiissa, mutta kuolevat poistuttuaan niistä, enkä myöskään siihen,

että sielu on tajuton poistuttuaan tajuttomasta ruumiista, mutta

päinvastoin silloin täydellisesti tajullinen, kun se vapautettuna

kaikesta ruumiin kosketuksesta on alkanut tulla puhtaaksi ja eheäksi.

Ja kun ihmisen olemus hajoaa kuollessa, on myöskin ilmeistä, minne

mikin sen muista osista erkanee -- kaikkihan poistuvat sinne,

mistä ovat lähtöisin --: sitävastoin sielu yksin ei ole näkyvä, ei

läsnäollessaan eikä erotessaan.

Vielä näette, ettei mikään ole niin kuoleman kaltaista kuin uni,

mutta nukkuvien sielut osoittavat eniten jumalallista luontoaan;

sillä kun ne ovat irralliset ja vapaat, näkevät ne paljon

tulevaisuudessa tapahtuvaa. Tästä ymmärretään, millaisia ne ovat

vastedes, kun ne kokonaan ovat irtautuneet ruumiin siteistä.

Sentähden, päätti hän, jos asianlaita näin on, kunnioittakaa minua

kuin jumalaa; mutta, jos sielu kuolee yhdessä ruumiin kanssa, niin

säilyttäkää muistoni hurskaasti ja loukkaamatta peläten jumalia,

jotka huoltavat ja hallitsevat koko tätä kaunista maailmaa! Täten

puhui Kyros kuollessaan. Katselkaamme nyt omia esimerkkejämme, jos

teitä haluttaa.

23. Ei kukaan saa minua siihen vakaumukseen. Scipio, että isäsi

Paulus tahi molemmat isoisäsi Paulus ja Africanus tahi Africanuksen

isä tahi setä tahi monet muut etevät miehet, joita minun ei tarvitse

luetella, olisivat ryhtyneet niin suuriin jälkimaailman muistissa

säilyviin yrityksiin, elleivät hengessään olisi nähneet jälkimaailman

olevan heidän kanssaan yhteydessä. Vai luuletko, vähän kerskatakseni

itsestäni vanhusten tapaan, että öin ja päivin, kotona ja sodassa

olisin alistunut niin suuriin rasituksiin, jos olisin asettanut

kunnialleni samat rajaviivat, kuin elämälläni on? Eikö olisi ollut

paljoa parempaa viettää joutilasta ja rauhallista elämää ilman

minkäänlaista vaivaa ja voimainponnistusta? Mutta ehdottomasti

sieluni pyrki ylöspäin ja tähysteli siten aina jälkimaailmaa kohti,

ikäänkuin se eläisi vasta elämästä erottuaan.

Ellei asianlaita olisi semmoinen, että sielut ovat kuolemattomia,

ei tapahtuisi niin, että jokaisen sielu pyrkisi kuolemattomuuden

kunniaan sitä enemmän, kuta jalompi hän on. Niinpä, kuta viisaampi

joku on, sitä tyynemmin hän kuolee, ja kuta tyhmempi, sitä

vastahakoisemmin. Eikö siis teidän mielestänne enemmän ja kauemmaksi

näkevä sielu huomaa lähtevänsä parempiin oloihin, ja se sielu taas,

jonka näköaisti on tylsempi, ei sitä huomaa? Minua puolestani

viehättää halu nähdä isänne, joita olen kunnioittanut ja rakastanut,

ja halajan tavata paitsi niitä, joita itse olen oppinut tuntemaan,

myöskin ne, joista olen kuullut, lukenut sekä itsekin kirjoittanut.

Ja mennessäni sinne ei kukaan helposti ole vetävä minua takaisin tahi

uudestaan minua keittävä, niinkuin Pelias keitettiin. Ja jos joku

jumala soisi minun uudelleen tulla lapseksi tästä ikätilastani sekä

parkua kehdossa, niin vastustaisin sitä kovasti enkä todellakaan

tahtoisi ikäänkuin kuljettuani kilparadan päähän tulla kutsutuksi

takaisin sen alkuun.

Mitäpä on elämässä mukavaa? Eikö pikemmin siinä ole vain vaivaa?

Olkoon vainenkin siinä jotain mukavaa, varmaan sillä sittenkin

on kyllästyksensä tahi määränsä. Eihän minua haluta päivitellä

elämää, niinkuin useat oppineetkin miehet ovat tehneet monesti,

eikä minua kaduta elämäni, koska aina olen elänyt niin, etten luule

syntyneeni turhaan. Elämästä poistun ikäänkuin majapaikasta enkä

niinkuin varsinaisesta kodista. Luonto on näet antanut meille täällä

vierasmajan siinä viivähtääksemme eikä asuaksemme ainiaan. Oi ihanaa

päivää, jolloin lähden tuohon sielujen jumalalliseen yhteyteen

ja piiriin sekä erkanen tästä hälinästä ja sekamelskasta! Lähden

paitsi äsken mainitsemieni miesten luo myös oman Catoni luo; hän

oli paras mies ja herttaisin poika, joka milloinkaan on syntynyt.

Hänen ruumiinsa tosin minä poltin tuhaksi, vaikka hänen päinvastoin

olisi pitänyt tehdä se minun ruumiilleni, mutta hänen sielunsa,

joka ei jättänyt minua, vaan katseli puoleeni, on varmasti eronnut

niihin seutuihin, jonne se käsitti minunkin täytyvän tulla. Tätä

onnettomuuden kohtausta näytin kestävän lujamielisesti, mutta en

siksi, että olisin ollut välinpitämätön siitä, vaan sentähden, että

lohduttauduin ajatuksella, ettei eromme tulisi olemaan pitkällinen.

Tämän takia, Scipio, -- sitähän sinä sanoit Laeliuksen kanssa

tavallisesti ihmetteleväsi -- vanhuus on minulle helppo eikä suinkaan

rasittava, vaan lisäksi suloinenkin. Mutta, jos erehdyn luullessani

ihmisten sieluja kuolemattomiksi, niin erehdyn mielelläni enkä tahdo,

että tämä erehdys, josta iloitsen, riistetään minulta eläessäni. Jos

taas kuoltuani, kuten muutamat pikkufilosofit arvelevat, en tuntisi

mitään, niin en pelkääkään, että nuo filosofit kuoltuaan pilkkaisivat

erehdystäni. Mutta, jos emme olisikaan kuolemattomia, on toki

toivottavaa ihmiselle, että hän saa aikanaan sammua. Sillä luonto on

elämälle pannut rajansa, samoinkuin kaikelle muulle. Vanhuus onkin

elämän loppunäytös, aivan kuin se olisi näytelmä; siinä meidän tulee

välttää uupumista, varsinkin jos kyllästys liittyy siihen.

Tämän verran minulla on ollut sanottavaa vanhuudesta. Jospa te

pääsisitte tähän ikään, jotta voisitte kokemuksenne nojalla vahvistaa

sen, minkä olette minulta kuulleet!

Selityksiä.

1. Ciceron käyttämät säkeet kuuluvat _Qvintus Enniuksen_ (239-169

e.Kr.) "Vuosikirjat" (_Annales_)-nimiseen kuusimittaiseen

runoteokseen. Siinä kohdassa, mistä säkeet ovat otetut, kerrotaan,

kuinka roomalaisten ylipäällikkö _Titus Qvinctius Flamininus_

taistellessaan Makedonian kuningasta Philipposta vastaan v. 198 oli

joutunut vaikeaan asemaan, josta muudan paimen pelasti hänet tietä

näyttämällä.

_Titus Pomponius Atticus_, Ciceron läheisin ystävä, oli roomalainen

liike- ja rahamies, joka aina pysyi syrjässä valtiollisesta elämästä.

Hänen lisänimensä Atticus (attikalainen) johtui hänen pitkällisestä

oleskelustaan Ateenassa (87-65 e.Kr.).

_Tithonos_, Troian kuninkaan Laomedonin poika, sai puolisonsa

Eos-jumalattaren pyynnöstä kuolemattomuuden. Kun hän vanhenemistaan

vanheni, muutti Zeus hänet lopulta heinäsirkaksi.

_Ariston_ (n. 225 e.Kr.), peripateettinen filosofi, oli kotoisin

Keos-saarelta.

3. _Gaius Livius Salinator_ oli konsulina 188 e.Kr. ja _Spurius

Postumius Albinus_ konsulina 186 e.Kr.

_Seriphos_, vähäpätöinen saari, kuuluu Aigeian meren Kykladeihin.

4. _Qvintus Fabius Maximus Cunctator_ (vitkastelija), kuollut 203

e.Kr., kuuluisa sotapäällikkö, oli viisi kertaa konsulina ja lisäksi

diktaattorina. Fabius oli tyyni ja harkitseva luonteeltaan sekä

koetti oman vakaumuksensa mukaan aina toimia valtion hyväksi.

_Publius Sempronius Tuditanus_ ja _Marcus Cornelius Cethegus_ olivat

konsuleina 204 e.Kr.

Kansantribuuni _Marcus Cincius Alimentuksen_ tekemä lakiehdotus

kielsi ottamasta minkäänlaista lahjaa tahi palkkaa avustuksesta

oikeuden edessä.

Tarentumin menettäneen päällikön nimi oli _Marcus Livius Macatus_

(eikä Salinator).

_Gaius Flaminius_, joka kaatui konsulina v. 217 e.Kr. taistelussa

Trasumenus-järven rannalla, aikaansai kansantribuunina v. 232

varsinaiselle kansalle edullisen peltolain.

5. _Gnaeus Servilius Caepio_ ja _Qvintus Marcius Philippus_ olivat

konsuleina v. 169.

Kansantribuuni _Qvintus Voconius Saxa_ esitti lakiehdotuksen naisten

perintöoikeuden rajoittamisesta.

_Platon_ (427-347 e.Kr.), kuuluisin kreikkalainen filosofi.

_Isokrates_ (436-338 e.Kr.), tunnettu puhetaidon opettaja, on m.m.

kirjoittanut Panathenaikos-nimisen ylistyspuheen Ateenan kunniaksi.

_Gorgias_ (synt. n. 483 e.Kr.), reettori ja sofisti, oli kotoisin

Sisiliasta Leontinoi'n kaupungista.

6. _Lucius Aemilius Paulus Macedonicus_ (kuollut 160 e.Kr.), joka

voitti Makedonian kuninkaan Perseuksen Pydnan taistelussa 168 e.Kr.,

oli teoksessa esiintyvän _Scipion_ oikea isä. Caton vanhin poika

_Marcus_ kuoli pretoriksi valittuna 152 e.Kr.

_Gaius Fabricius Luscinus_, mainio virkamies ja sotapäällikkö, oli

kuuluisa vaatimattomuudestaan ja nuhteettomuudestaan. _Manius Curius

Dentatus_, konsulina kolmesti, voitti samnilaiset, sabiinit ja

Pyrrhoksen, Epeiroksen kuninkaan. _Tiberius Coruncanius_, samoinkuin

edellinen nousukas, tuli plebeijeistä ensimmäisenä ylimmäiseksi

papiksi 253 e.Kr.

_Appius Claudius_, lisänimeltään _Caecus_ (sokea), oli tarmokas

valtiomies ja uudistusten harrastaja, joka esiintyi senaatissa vielä

280, kun kuningas Pyrrhos oli lähettänyt Kineaan puuhaamaan rauhaa.

_Gnaeus Naevius_ (kuollut n. 204), julkaisi paitsi

"Puunilaissota"-nimistä kertomarunoa huvi- ja murhenäytelmiä.

7. _Sophokles_ (n. 496-405 e.Kr.), suurin kreikkalainen

murhenäytelmäinkirjoittaja. _Hesiodos_, kotoisin Boiotian Askrasta,

mainitaan vanhimmaksi eepilliseksi runoilijaksi Homeroksen

jälkeen. _Simonides_ (556-468 e.Kr.), syntyisin Keos-saarelta,

kuuluisa lyyrillinen runoilija; samoin _Stesikhoros_ (n. 630-550

e.Kr.), Sisilian Himerasta. _Pythagoras_ (synt. n. 580), kotoisin

Samos-saarelta, perusti tunnetun oppikunnan Etelä-Italiaan, Krotonin

kaupunkiin. _Demokritos_ (synt. n. 460 e.Kr.), Thrakian Abderasta,

oli atomiopin perustaja. _Ksenokrates_ (kuollut 314 e.Kr.), Platonin

oppilas. _Zenon_ (n. 336-264 e.Kr.), kotoisin Kypros-saarelta, oli

stoalaisen oppikunnan perustaja. _Kleanthes_ oli Zenonin oppilas ja

seuraaja oppikunnan johdossa. _Diogenes_, akateemikko _Karneades_

ja peripateetikko _Kritolaos_ muodostivat ateenalaisten lähetystön,

jonka senaatti v. 155 e.Kr. Caton vaikutuksesta karkoitti Roomasta.

_Caecilius Statius_ (kuollut 168 e.Kr.) sepitti huvinäytelmiä

kreikkalaisten esikuvien mukaan.

8. _Solon_ (n. 640-559 e.Kr.), kuuluisa ateenalainen valtiomies,

lainlaatija ja filosofi.

9. _Milon_ (n. 580 e.Kr.), kotoisin Krotonista, oli tunnettu

voimailija, josta kerrottiin aivan tarumaisia juttuja.

_Gnaeus Cornelius Scipio_, konsulina 222 e.Kr., ja hänen veljensä

Publius, konsulina 218, kaatuivat molemmat Hispaniassa 212. _Lucius

Aemilius Paulus_, teoksessa esiintyvän Scipion oikea isänisä, kaatui

Cannaen taistelussa 216 e.Kr.

_Ksenophon_ (n. 430-354 e.Kr.), monipuolinen kirjailija, on m.m.

kirjoittanut "Kyroksen kasvatus"-nimisen teoksen, jonka päähenkilönä

on Persian kuningas Kyros.

10. _Masinissa_ (238-149 e.Kr.), Numidian kuningas, oli Rooman

uskollinen liittolainen ja vanhemman Scipio Africanuksen hyvä ystävä.

11. Caton "Muinaishistoria" (_Origines_), vanhin latinankielinen

suorasanainen teos, käsitteli Rooman ja muiden Italian yhteiskuntien

historiata aina tekijän omaan aikaan asti.

12. _Arkhytas_ (n. 400 e.Kr.), Pythagoraan oppilas, oli tunnettu

filosofi ja valtiomies.

Gaius Pontiuksen poika oli _Gaius Pontius Telesinus_, joka sulki

Rooman sotajoukon Caudiumin soliin 321 e.Kr.

_Lucius Quinctius Flamininus_, alussa mainitun Tituksen veli, oli

konsulina 192 e.Kr. ja erotettiin senaatista 184.

13. Tässä on tarkoitettu _Epikurosta_ (341-270 e.Kr.), joka perusti

hänen mukaansa nimitetyn oppikunnan.

_Publius Decius Mus_ vihkiytyi kuolemalle Sentinumin taistelussa

295 e.Kr. hankkiakseen roomalaisille voiton gallialaisista ja

samnilaisista.

Suurta jumal'emoa, _Kybeleä_, palveltiin alkuaan Frygiassa

Ida-vuorella. Sieltä hänen palvontansa koteutui Roomaan 204 e.Kr.

14. _Lucius Ambivius Turpio_ oli kiitetty näyttelijä ja

teatterinjohtaja Terentiuksen aikana.

_Titus Maccius Plautus_ (kuollut 184 e.Kr.), syntyisin Umbriasta,

Sarsinasta, Rooman kuuluisin huvinäytelmäinkirjoittaja, jonka

lukuisista kappaleista vielä 20 on jäljellä.

_Livius Andronicus_ esitti ensimmäisenä Roomassa näytelmäkappaleen

v. 240, Gaius Claudius Centon ja Marcus Sempronius Tuditanuksen

konsulivuotena.