_Marcus Tullius Cicero_ syntyi 3 p:nä tammik. v. 106 e.Kr. lähellä
Arpinumin pikkukaupunkia Italiassa. Isä oli tilanomistaja ja kuului
talonpoikaissukuun. Nuori Marcus sai huolellisen kasvatuksen Roomassa
Qvintus-veljensä kanssa. Hänen opettajanaan oli muiden muassa
kreikkalainen runoilija Archias, jonka puolesta hän myöhemmin piti
puheen oikeuden edessä. Ajan sivistysvaatimusten mukaisesti Cicero
etupäässä opiskeli kreikan kieltä ja kirjallisuutta, filosofiata
ja puhetaitoa. Varsinaisen kouluajan päätyttyä hän kuunteli
useiden oppineiden luentoja, harjoittaen uutterasti puhetaitoaan.
Hän esiintyi jo v. 81 ensi kerran julkisesti puhujana eräässä
oikeusjutussa ja rohkeni seuraavana vuonna puolustaa amerialaista
isänmurhasta syytettyä Sextus Rosciusta kaikkivaltiaan diktaattorin
Sullan suosikkeja vastaan. Kehittyäkseen vielä monipuolisemmin
oleskeli Cicero vv. 79-77 Italian ulkopuolella, harjoittaen
opintoja Kreikassa, Vähässä-Aasiassa ja Rhodos-saarella kuuluisien
opettajien johdolla. Palattuaan Roomaan hän otti vilkkaasti osaa
valtiolliseen elämään, tuli v. 75 kvestoriksi (valtionvarain
hoitajaksi), v. 69 ediliksi (järjestysvirkamieheksi) sekä v. 66
pretoriksi (ylituomariksi). Näitä virkojaan hän hoiti tunnollisesti
ja oikeudenmukaisesti, joten hän saavutti yleistä suosiota. Vaikka
Cicero olikin nousukas (_homo novus_), valittiin hänet konsuliksi
varhaisimpana lain myöntämänä ikävuotena, vuodeksi 63 e.Kr.
Konsulina Cicero paljasti Catilinan vallankumoukselliset vehkeet
ja tukahutti hänen suunnittelemansa salaliiton, johon kuului
paljon ylhäisiä roomalaisia. Hän sai senaatin päättämään, että
Catilinan Roomaan jääneet puoluelaiset olivat mestattavat saamatta
oikeutta vedota kansaan. Cicero oli nyt valtiollisen toimintansa
huippukohdassa ja sai osakseen valtavia suosionosoituksia. Mutta
koska Catilinan rikostoverien kuolemantuomio oikeastaan oli ollut
laiton, täytyi Ciceron huhtikuussa v. 58 vapaaehtoisesti lähteä
maanpakoon Kreikkaan kansantribuuni Publius Clodius Pulcherin
tekemän lakiehdotuksen takia. Jo seuraavana syksynä v. 57 kutsuttiin
hänet takaisin. Kaikkialla otti kansa hänet vastaan suurella
riemulla. Seuraavina vuosina Cicero toimi etupäässä asianajana ja
puhujana, saavuttamatta enää entistä vaikutustaan. Sitten hänet
v. 51 lähetettiin prokonsulina (maaherrana) hoitamaan Kilikian
maakuntaa Vähässä-Aasiassa. Siellä hän tunnollisesti koetti perehtyä
maakuntansa tarpeisiin sekä edistää sen parasta. Hän otti m.m. osaa
muutamiin vähäisiin sotaretkiin. Kun Cicero v. 50 jälleen saapui
Italiaan, oli Caesarin ja Pompeiuksen välinen sisällissota jo
alkamaisillaan. Kauan aikaa epäröityään Cicero asettui jälkimmäisen
puolelle sekä lähti hänen luokseen Kreikkaan. Kun Pompeius joutui
tappiolle Pharsaloksen taistelussa v. 48, palasi Cicero Italiaan ja
sai Caesarilta armahduksen. Muuttuneiden valtiollisten olosuhteiden
johdosta Cicero toistaiseksi vetäytyi yksityiselämään, omistautuen
kokonaan kirjallisille ja tieteellisille harrastuksilleen.
Vasta sitten kuin Caesar oli saanut surmansa v. 44, astui Cicero
jälleen valtiolliselle näyttämölle. Hän tahtoi palauttaa vallan
senaatille ja konsuleille sekä piti vallantavoittelija Marcus
Antoniusta vastaan neljätoista kiivasta hyökkäyspuhetta (n.s.
filippiläistä). Mutta kun Caesarin ottopoika Octavianus odottamatta
sopi Antoniuksen kanssa ja molemmat ynnä Marcus Aemilius Lepidus
tekivät kolmiliiton, jakaakseen vallan keskenään, joutui Cicerokin
Antoniuksen vaatimuksesta valtionkirouksen alaiseksi. Cicero aikoi
vielä paeta Italiasta, mutta takaa-ajavat sotilaat yllättivät hänet
matkalla ja surmasivat 7 p:nä jouluk. v. 43 e.Kr. lähellä Caietaa.
Hänen päänsä ripustettiin Roomassa puhujalavalle, jonka kunniana hän
niin kauan oli ollut.
Ciceron luonne ja toiminta ovat hamasta muinaisuudesta saakka
joutuneet eriävien arvostelujen alaisiksi. Varsinkin on hänen
valtiollista toimintaansa usein tuomittu ankarasti. Muutamat, kuten
etupäässä tunnetut saksalaiset historioitsijat W. Drumann ja Th.
Mommsen, ovat hänessä nähneet vain valtiollisen teeskentelijän,
jolla on ollut yhtä vähän kykyä kuin vakaumusta ja enemmän sanoja
kuin aatteita. Totta onkin, että häneltä puuttuivat ne ominaisuudet,
etupäässä se luonteenlujuus ja päättäväisyys, joita valtiomieheltä
vaadittiin Rooman tasavallan loppuaikoina, kun koko yhteiskunta
oli ikäänkuin käymistilassa. Sitävastoin Cicero on puhujana ja
kirjailijana saavuttanut jotensakin yleisen tunnustuksen sekä
pysyväisen maineen. Cicero on ollut Rooman kuuluisin puhuja, joka
hienostuneella, tenhoavalla käytöksellään, selkeällä ja vaikuttavalla
esityksellään ja milloin koruttomalla, milloin mahtipontisella, jopa
pöyhkeämuotoisella, mutta silti aina sujuvalla ja mallikelpoisella
sanonnallaan täydellisesti lumosi kansalaisensa. Kuitenkaan eivät
hänen puheensa vaikuta enää yhtä voimakkaasti kuin niitä aikoinaan
pidettäessä, eivätkä luonnollisesti tehoa yhtä välittömästi jäykkiin
pohjoismaalaisiin kuin herkkämielisiin, helposti innostuviin
romanilaisiin kansoihin.
Ciceron jälkeensäjättämien kirjallisten tuotteiden lukumäärä on
hyvinkin suuri. Näissä hän on helposti tajuttavassa ja miellyttävässä
muodossa esittänyt kreikkalaisen sivistyksen tuloksia sekä kohottanut
latinan kielen täydellisyyteen, josta tuli esikuva kaikiksi ajoiksi.
Ciceron tuotannosta on nykyaikaan säilynyt puheita, retorisia
kirjoituksia, filosofisia teoksia, kirjeitä, historiallisia ja
maantieteellisiä kyhäelmiä sekä runoja. Hänen puheitaan tunnetaan
ainakin nimeltä noin 105; jälkimaailmalle säilyneistä ovat
tärkeimmät: 6 puhetta Verrestä vastaan, puhe Gnaeus Pompeiuksen
ylipäällikkyydestä, 4 puhetta Catilinaa vastaan, puheet runoilija
Archiaan puolesta ja Milon puolustukseksi sekä 14 filippiläistä
puhetta Antoniusta vastaan. Retorisista kirjoituksista nimettäköön
seuraavat: "Puhujasta". "Ihannepuhuja", "Brutus" l. "Mainioista
puhujista", ja filosofisista: "Valtiosta", "Laeista", "Korkeimmasta
hyvästä ja äärimmäisestä pahasta", "Keskusteluja Tusculanumissa",
"Jumalien luonnosta", tähän suomennossarjaan käännettävänä oleva
"Velvollisuuksista" y.m. Ciceron kirjeitä on tallella neljä, hänen
vapautetun orjansa ja kirjurinsa Tiron toimittamaa kokoelmaa, jotka
tarjoavat ylen tärkeitä tietoja Ciceron elämän ja toiminnan sekä
yleensä koko aikakauden historian valaisemiseksi. Ciceron teoksia
on kaikkina aikoina innokkaasti luettu ja uutterasti tutkittu sekä
käännetty jokaisessa sivistysmaassa.
* * * * *
"Kukapa ei olisi lukenut Ciceron Catoa? Kenpä ei olisi tuntenut
mielenylennystä kaikesta siitä, mikä tässä on lausuttu vanhuuden
hyväksi sekä sen nurjaa arvostelemista tahi halveksimista vastaan?"
_Jakob Grimm_: "Puhe vanhuudesta".
Ciceron filosofisiin teoksiin kuuluu myös kirjanen _Cato Maior De
senectute_, joka nyt julkaistaan suomenkielisenä. Alkuaan Cicero
tutki filosofiaa vain kehittyäkseen puhetaidossa, mutta syventyi
siihen perusteellisemmin sellaisina aikoina, jolloin hänen oli pakko
pysyä erillään julkisesta elämästä. Kirjoituksillaan hän tahtoi
tutustuttaa kansalaisiaan kreikkalaisten filosofiaan, johdattaakseen
nimenomaan nuorisoa paremmille teille. Filosofisissa tutkimuksissaan
Cicero ei johdonmukaisesti seurannut mitään oppisuuntaa eikä
omaksunut mitään itsenäistä kantaa, vaan oli n.s. eklektikko, joka
valitsi ja omisti itselleen eri järjestelmistä sen, mikä näytti
hänestä oivalliselta ja tarkoituksenmukaiselta. Sentähden hän
itsekin nimitti tutkielmiaan jäljitelmiksi (_apographa_), sanoen
niistä kerrankin: "Lisään vain sanoja, joita minulla on yllin
kyllin". Vaikka niissä onkin paljon ristiriitaisuuksia, puutteita
ja vaillinaisuuksia, on niillä sittenkin ollut suuri merkitys
sekä Ciceron aikalaisille että myös jälkimaailmalle. Niissä näet
Cicero loi varman ja täydellisen latinankielisen filosofisen
sanaston sekä esitti kreikkalaisen filosofian tuloksia hauskasti ja
helppotajuisesti.
Kuten jo edellä mainittiin, antautui Cicero kirjallisille
harrastuksilleen varsinkin senjälkeen kuin hän oli tullut takaisin
maanpaostaan, ja toistamiseen, kun hän oli saanut armahduksen
Caesarilta. Etenkin jälkimmäisellä kerralla oli hän vaipunut syvään
alakuloisuuteen ja hervottomuuteen, kun huomasi joutuneensa kaikesta
valtiollisesta toiminnasta syrjään. Lisäksi kohtasi häntä mitä
ankarin isku, rakkaan tyttärensä Tullian kuolema v. 45. Tämä saattoi
hänet erittäin kiihkeästi syventymään filosofiaan, saadakseen siitä
huojennusta surussaan. Silloin syntyivät kaikki Ciceron filosofiset
teokset, myöskin nyt kysymyksessä oleva.
Niinkuin näkyy, on tällä kirjasella kaksoisnimitys. Siinä seurasi
Cicero tunnetun monikirjailijan Marcus Terentius Varron antamaa
esimerkkiä; tämä näet lisäsi tutkielmiensa otsakkeihin jonkun
esikuvallisen henkilön nimen, joka elämällään ja toiminnallaan
ikäänkuin valaisi teoksen aihetta ja sisältöä. Täysin varmasti ei
tiedetä, mihin aikaan kirja ilmestyi; useimmat kuitenkin otaksuvat,
että se julkaistiin heti Caesarin murhan jälkeen. Sen omisti Cicero
-- samoinkuin vähän myöhemmin kyhäämänsä kirjasen nimeltä _Laelius De
amicitia_ -- uskolliselle ystävälleen Titus Pomponius Atticukselle.
joka oli häntä kolmea vuotta vanhempi. Lähin aihe sen kirjoittamiseen
oli niinmuodoin se seikka, että kumpikin ystävyksistä oli jo päässyt
vanhuuden ikään. Saadakseen enemmän eloisuutta ja havainnollisuutta
esitykselleen Cicero antoi sille vuoropuhelun muodon, kuten monessa
muussa suurelle yleisölle kirjoittamassaan teoksessa. Kuitenkaan
hän ei Platonin tapaan käyttänyt vuoropuhelua johdonmukaisesti koko
teoksessa, vaan seurasi Aristoteleen menettelyä. Siten vuoropuhelu
muodostaa johdannon sitä seuraavaan yhtenäiseen esitykseen, jossa
vain silloin tällöin viitataan sivuhenkilöihin.
Koko teoksen päähenkilöksi, esityksen varsinaiseksi kannattajaksi,
valitsi tekijä erään Rooman tasavallan merkkimiehistä, Marcus
Porcius Caton, jolla oli lisänimet _Censorius_ (ankara), _Sapiens_
(viisas) ja _Maior_ (vanhempi). Hän oli oikea muinaisajan roomalaisen
perikuva, -- yksinkertainen elämäntavoiltaan, tarkka ja tunnollinen
kaikissa toimissaan, urhoollinen sodassa sekä taitava puhuja ja
monipuolinen kirjailija rauhanaikana; lisäksi oli hänellä tavattomat
ruumiinvoimat, joihin ikä ei näyttänyt pystyvän. Tosiaan Cicero
ei mitenkään olisi voinut löytää miestä, joka paremmin olisi
soveltunut pitämään puolustuspuhetta vanhuuden hyväksi. Cicero on
kyllä pannut omat mielipiteensä Caton suuhun, mutta on kumminkin
kuvaillessaan hänen luonnettaan koettanut noudattaa historiallisia
perinnäistietoja. Sopivissa paikoissa esitetään tapauksia Caton
elämästä, viitataan hänen teoksiinsa ja käytetään vanhentuneita
sanoja ynnä lauseparsia. Kuitenkin täytyy Ciceron toisinaan lieventää
Caton jäykkää yksipuolisuutta sekä ihannoiden tasoittaa hänen
luonteensa karkeita, myöhemmän ajan roomalaisille epämieluisia puolia.
Sivuhenkilöinä esiintyvät vanhan Caton rinnalla ystävykset Publius
Cornelius Scipio Aemilianus _Africanus Minor_ ja Gaius Laelius, jolla
samoinkuin Catolla oli lisänimi _Sapiens_. Muinaisuudessa oli näiden
molempien ystävyys hyvin kuuluisa ja kiitetty. Scipio -- Lucius
Aemilius Pauluksen poika ja vanhemman Scipio Africanuksen pojan
Publiuksen ottopoika -- on Rooman historiassa tunnettu Karthagon
ja Numantian valloittajana. Laeliuksesta sitävastoin tiedetään
verrattain vähän. Hän otti Scipion johdolla osaa 3. puunilaissotaan
ja taisteli myös Lusitaniassa Viriatusta vastaan. Vihdoin hän tuli
konsuliksi v. 140 e.Kr. Laelius oli lempeä, tasapuolinen ja tyyni
mies, joka saavutti suurta kunnioitusta kansalaistensa keskuudessa.
Keskustelu näiden henkilöiden välillä esitetään tapahtuvaksi Caton
kodissa v. 150 e.Kr., vuotta ennen hänen kuolemaansa, jolloin Cato
oli 84 vuoden ikäinen, Scipio 35 ja Laelius 38 vuoden.
Ciceron kirjanen sai pian suosiota osakseen, ja sillä on edelleen
kaikkina aikoina ollut hartaita lukijoita ja ihailijoita.