Puut joen partailla huminoi
ja laineen liplatus vastaan soi
ja kaisla rantoja kaulaa,
pyy soidinpilliä soittaa suoltaan
ja kuovi kutsuu ja huutaa huoltaan
ja uros naaraalle laulaa.
Jo kukkii koivu ja kuohuu maa
ja synnyintuskiaan aavistaa,
on puron juoksussa kaiho,
ja harjun varjossa virta soutaa
ja taivas hehkuu ja lupaa poutaa,
sit' toivoo taimiva laiho.
Ja luonnon sydän se tykkii vaan,
soi lempi sylissä ilman, maan,
soi läpi paateron harmaan,
se lemmen lientävi talven töihin,
se henkii päiviin, se henkii öihin,
kuin hellyys äidin ja armaan.
Ja lemmen hylkykin katseen saa,
kun parit aamussa armastaa
ja veri on poskipäissä,
ei kukaan tunteensa tulta salaa
ja käsi pyytää ja silmä palaa
öin uuden luomisen häissä.
Kili-Aatu.
-- "Hei, kili-kili kelloa, Aatun kello kilkkaa!"
poikapahat hupsuparkaa pilkkaa.
-- "Kun Kili-Aatu soittaa, niin havulinna aukee,
kalliot ne halkee ja taivaan kaaret laukee."
Sun linnasi on koirankoppi, veräjät ne paukkuu,
ei taitu heikoin korsikaan, mut pennut sulle haukkuu.
"Ja Kili-Aatun helmikellon teki vuoren ukko
Aatulla on morsian ja neitsyt-aittaan lukko."
Sun kellosi on porokello, tehty pukin luista,
sun aittasi on sikolätti, etkö sitä muista!
-- "Ja kullasta se Kili-Aatu sulhastakin saapi,
ja vuoren ukko myötäjäiset oivat lahjoittaapi."
He, hullu-Aatu, hullu-Aatu, viemme kellon sulta,
nääs, kanto sull' on morsian ja aarre katinkulta.
Hei, kili-kili kelloa Aatun kello kilkkaa,
poikapahat hupsuparkaa pilkkaa.
Voi, hento Henna...
Voi, hento Henna, sä oot kuin terttu,
mi tuoksuu tunteita sunnuntain,
kun päivä laski ja nukkui kerttu
ja lahti päilyen lepää vain.
Soi laulus ilmojen hopeassa,
se yli lehtojen kaijun tuo,
se mulle kalleint' on maailmassa,
se työlle tyhjälle tuoksun suo.
Ja sulle raadan ma miehen miellä,
saan palkan parhaan, kun illoin nään
sun kaukaa vastassa laiduntiellä
ja norjan varren ja pienen pään.
Sun silmäs nauraa, kun kerrot kaihon,
mi sinut kaskelle luoksein toi,
kun rinnan astumme läpi laihon
ja vihkivirret taas lintuin soi.
En muista murhetta pientä silloin,
en muista köyhäksi neitoain,
kun oot niin hellä kuin kesä illoin,
kun lahti päilyen lepää vain.
Talkoopolska.
Tän kylän pojat tanssimahan,
Lassi ja Aku, Taavi,
nurkkihin rahit ryskyen vaan,
pellolle vesisaavi!
Pirttihin väki tunkien käy,
eikö jo Puuska talkoihin näy?
Hempukat nuo,
tulkatte luo,
tirskuen pilamielin!
Voi, jopa Puuska korkoa lyö
vääntäen viuluansa,
renki se tytön piirihin tuo
pistäen pilojansa
permantopuilla keinuessaan,
näin sitä meillä mennähän vaan,
raukka on tää,
joukosta jää,
leikki on elon polska!
Pölkyllä paras, sukkela mies,
joutio, Joki-Tuomas,
huijari, kylän teikari, kas,
pulskimman tytön huomas.
Hei, huli, hui, tui, tilan tei,
Jannekin Vapun valssihin vei,
pillit ne soi,
tässäpä voi
teuhata ylen määrin!
Ohraista oltta piikaset tuo,
heitähän Puuska viulu,
iltaa et jaksa, juo, joka voit,
piipari, ota kiulu!
Silsut ja sirot heilit ja muut,
hilloina hohti posket ja suut,
polvilla näin
heiluvin päin
pellavatukat istuu.
Tän kylän pojat pyörivät taas,
röijyt ja nutut sinkuu,
uksella Suutar-Jussikin on,
-- Musti se yhä vinkuu;
penkiltä nousi vaarikin pois,
sieppasi tytön, nuori kuin ois,
hapsia, nääs, --
ritkuun jo pääs,
kiertävi ovensuuta!
Purpurin eessä suutar' on mies,
kengistä korot lähti,
rallattaen ja ilmassa käs',
rinnalla pilatähti, --
tuiskuna akka pirttihin sai,
tiuski ja toru: "vai, sinä, vai,
hyys, sinä, hyys!"
Jussi se pyys,
kuistilla ihan itki...
Kolke ja tanhu syksyhyn soi,
kuu ohi tähden kulkee,
lehtohon poika kultansa vie,
lämpivän poven sulkee...
keväällä kun on lähdössä jäät,
silloin on noilla huikeat häät --
Luhdat ja maat,
mannut ja ha'at,
kuuhuen kera loistaa --.
-- -- Sammui jo päre, mennyt on yö,
pirtissä nyt on hiljaa...
nuoret jo kulki kuusikon taa,
aamulla puidaan viljaa.
Tram! Porin marssi raitilta soi,
taivaalle koitti ruusunen koi,
lehviltä puun
lintusen suun
kuuluvi huomenlaulu.
Mustalaispoika.
Tuli pohjasta äitini, kulta,
isän Unkarin tuuli kai toi,
näin syntyissä nuotiotulta,
iloviulut ja laulut ne soi.
Perin Suomen verta ja kielen,
mut tulta mun suoneni lyö,
sain äitini hellän mielen,
mut sieluss' on hehkuva yö.
Kylän tanhussa vieraana kuljen,
tytöt karttavat katsettain,
tuhotuskani rintaani suljen,
kodin lämpöä vaill' olen ain.
Toki kaunis on rannan lehto,
sekä siintävät vetten vyöt,
ja tääll' oli syntyni kehto
ja täällä ma itkin yöt.
Mut tullessa joukon tumman,
en tänne ma jäädä voi,
saan kulkuhun kaihon kumman,
kun viulut ja laulut ne soi.
Erotessa.
Älä sure neitoni,
älä neito pieni,
muuten musta muisto ois
ja pitkä matkatieni!
Isän pirtti pieni on
ja heikko pellon juuri,
nuorta voimaa mulla on
ja maalima on suuri.
-- Länteen päivä laski jo
ja pilvet kultaa piirtää,
aamun armas aurinko
taas vaaran varjot siirtää.
Katso, keto kellastuu
ja tuuli maita ajaa,
kevään lehti vihertyy --
ja lintu laittaa majaa.
Älä itke itseäsi,
älä syksyn töitä,
muista mua murheessasi,
muista kesä-öitä!
Katso vielä silmihin
ja pyhi kyynelkulta,
ennenkuin sen tiedätkään,
saat kultaketjut multa!
Sulle ma laulan.
Sulle ma laulan ja sulle ma raijun,
silloin saa metsäni kauniimman kaijun
Sieluskin on kuni kansanlaulu
niin kaino ja kaunis ja suruinen.
Lauluni lahjana saat sinä multa,
niissä on rakkaus, rikkaus, kulta,
vastalahjaksi suo, sulo neitoni,
mullekin lemmestä muruinen.
Kyytipojan rallatuksia.
Juokse, vanha Purmo, taival taitavasti,
kyytipoika sulle laulaa iltaan asti,
joudu sukkelaan,
muuten toraa saan!
Häijy kievar huusi: "nouse kyytiin siitä,
ohraleivän saat ja uutta päivää kiitä!"
Huutia ma saan,
sentään nauran vaan!
Tiuvut tiheästi kengän kapseen toistaa,
päivän paistehessa pyörät, valjaat loistaa,
niitut vihannoi,
kaukaa koski soi --
Näillä rattahilla kulkee suuret herrat,
-- keisar huolissaan kai itkee monet kerrat.
Enpä piiskaa vaan
vaihtais valtikkaan!
-- Kotipuolla on kai touvon aika parhain
isä pellollansa, äiti työssä varhain,
siskot tuokon tuo,
veljet mahlaa juo.
Voi, kun mittumaariks saan ma viikon lomaa,
kotitöllin nään ja silloin vast' on somaa
juosta nummet, ha'at,
nähdä järvet, maat!
-- Vielä kaksi virstaa, ällös, Purmo, huokaa,
oot kai vanha jo, saat kohta vettä, ruokaa,
tuoll' on kievarha'at,
sieltä herkut saat!
Lip-lap! Kylän nään, päivän loimu sammuu,
tytöt huutelee ja lehmät vastaan ammuu,
saunat savuaa,
kukot kiekattaa.
Kotiin, kotiin, hoi, kas, jo vauhtiin pääsit,
heipparallalei, nytpä notkuu kääsit,
tuoss' on raitin suu..,
seis jo Purmo, -- ptruu!
Maailmalla.
(Toikon Teppo merellä).
Kotimaani jäi ja kukka rannalle,
varsa viidakkoon ja pursi sannalle,
eikä lehtosaarta, sinivaaraa näy;
täällä villit, vihreet tyrskyt taivoon käy,
kokkakuohut kiehuu,
mastonuorat liehuu,
tuulten ilveslaumat ulvoo läpi yön.
Syttä taivas on ja mustan pilven tuo.
koti taivaan ranta heloruskon luo,
siellä hymyhuulin laaksot vihannoi,
lahden rauhaan sotka pesän saada voi,
täällä lokit vinkuu,
laiva lentää, sinkuu,
niinkuin omatunto sitä kiidättäis.
Laivan kannella ma yössä vartioin,
katson taivasta, kun meri ryöppyy noin,
aallon kuohuissa ma Suomen talven nään,
lumihuiput nään ja kotilahden jään,
läpi vinhan tuulen
aisakellot kuulen,
harmaa kirkko loistaa, kirkon kellot soi.
Vanha äitikulta tuolla templiin käy,
itkee poikaa, jot' ei vuosikausiin näy,
somat neidot niijaa valkopuvuissaan,
muistaa, muistaa ehkä kaukosulhastaan...
Hei, nyt ulvo tuuli,
poika kutsun kuuli,
kevätlintuna taas kotimaille saan!
Suntion Sanna.
Se naiminen on kai mettä ja mannaa
ja kiivaimmin kiusaa se suntion Sannaa
jo monta pitkää vuotta
se ootteli sulhasta suotta
ja vieläkin oottavi kai.
Suvi-illoin se käeltä urkkivi tuota:
"Sano, häitäkö saan!" Käki kukkuvi: vuota
Se sitoo seppeleitä
ja kiertää kaivoteitä,
kuka nais, pojan runtti ken nais!
Ja nappularillat ja porsaan ja kukon,
ja tilkkusen peltoa kuoltua ukon
se onnen poika saisi,
joka suntion Sannan naisi,
mut runtit ne ei kosi vaan.
Nääs, porsas ja kukko ne häissä jo syötäis,
nappularillat ne kihloihin myötäis
ja se vanhan neidon saisi,
joka suntion Sannan naisi,
kuka, tokkelo, vanhan nais!
Oli Sannakin sievä ja katsanto vievä,
mut rukkasten annossa liiaksi lievä,
siks monta pitkää vuotta
se ootti jo sulhasta suotta
ja vieläkin oottavi kai.
Suntion arkilaulu.
Kovasti se sättii hornan paulaa,
sielut höylää hiki otsallaan,
Tuuska laihan laulun lehteriltä laulaa
ja kovakorvaiset ne torkkuu vaan.
Sitte koko viikon "kiskon hirttä",
vaikk' ois lopun loppu ovellain,
kyljeltäni laulan pitkää piimävirttä,
kun viisillä näin saan maata vain.
Mut kun unikelloani koitan,
annas, ukki herää unestaan,
muorin korviin "tätä armon aikaa" soitan
ja seurakunnan tunnon vaivaan saan.
Puron suru.
Puro pieni metsässä liritellen sousi,
silmihin sinisiin ilokyynel nousi,
kesäkukat tuoksuivat partaallaan,
siksi se lauleli onnestaan.
Puron luota keijunen kesäkukat riipi,
puro ali juurien surumielin hiipi,
keijusen silmissä syys oli vaan,
keltaiset lehdet oli otsallaan.
Lammaspaimen.
Lampaat ne ruohoja ojan luota kitki,
pikku paimen yksin kulki maantietä pitkin,
niinkuin pikku paimenell' ei vaivaa ollut kellään,
lintuset ne lauleli ja tuuti, tuuti hellään,
mättähälle paimen istui, päivä silmiin paistoi,
muurahaiset puuhaili ja sääsket hyppi mäissä,
pikku pää se kellahti ja armas uni maistoi,
lammaspaimen prinssinä nyt kulki keijuin häissä.
-- --
Myllyrengit ajoi karjaa kauramaita pitkin --
Pikku paimen heräsi ja illan suussa itki:
voi, mun laito lampahani, kilit kiltit, pienet!
Tielle jätti vatut, puolat, mättähille sienet,
kyynel vieri, vieri kyynel santaan --
Köyrinä.
Otan köyrinä, köyrinä uudet pestit
ja sitte ne alkaa seittemät kestit,
kun viikon alkuun jo heitän työn
ja omasta kontista syön!
Minä riistin ja raastoin kuin hupsu ja huima,
joka päiv' oli tiukka ja työ oli tuima,
kesän kenttiä syksyn mä ruhtovan näin
ja ma talven tuiskuhun jäin.
Mut nyt olen isäntä itse ja porho
ja riemulle altis ja neuvolle korho,
minä nuoren aikani vallita voin,
ja ma liikun näin sekä noin.
Ja joskin ma palkasta puolisen tuhlaan
ja riennänkin riehussa runtuina juhlaan
ja käteisen kielen parjaus soi,
mitä maalima mulle voi?
Ja köyrinä kulkeissa maantietä silloin
on joka talon ressulat vastassa illoin,
en köyrinä kynnä, ma laulelen vaan
ja ma vapaana olla saan!
Poutasäällä.
(Seutumaalaus.)
Keskitaivahalle päivän silmä hiipi,
pääskyn poutalaulu korkealla soi,
lahden silopintaan siintyi linnun siipi,
hieno väre varjokuvan umpeen loi.
Valkokoivut, lepät, hennot haavat
hellekuumeen kastekaihon saavat,
päivän rintehellä kukka vaikeroi.
Lautan pärekatto hohtaa päivän eessä,
kodan harmaa sauhu näytti himmenneen,
tuolla kaislan luona tytöt veuhtoo veessä
nostain ujostellen kättä rinnoilleen...
Pieni poika kaarnaruuhtaan ohjaa,
laiturilta tutkii lahden pohjaa,
jossa toinen taivas kirjaa kirkkaan veen.
Kultapihkaa tihkuu pensahalle puusta,
auervirta leijaa yli seutujen,
lampaat läähättää, käy Musti kieli suusta,
karia aitoviertä syöksyy rannallen,
poika viheltää ja tammaa juottaa,
ukko aitaa vasten kuivaa nuottaa,
silmut, siimat välkkyy vettä tippuen.
On kuin puut ja pensaat oikoisivat kättään,
taivahilta pyytäin kylmää kylpyään,
kulon korret kuihtuu, marja varren jättää,
rotkon reipas puro itkee köyhyyttään.
Miehet viikatteitaan hijoo suolla,
torpin tyttö kantaa kaljaa tuolla;
-- Minne viileänsä tuuli kätkeekään?
-- Käy jo ukkonen ja soi kuin jätin tykki,
jyske pilven toi, mi metsän tummentaa,
varjot vaihtui, luonnon hellä sydän sykki,
kostein huulin maa jo tultaan sammuttaa,
sataa -- sataa, kuuma multa kastuu,
maanmies uusin voimin kylään astuu,
hiet, huomenhuolet, helteet unhoittaa.
Nyt on puissa, maassa vasta juhlatuoksu,
täyttä rintaa tuulten palkeet puhaltaa,
nurmen villa nousee, pulskuu puron juoksu,
ilma puhdas on ja raikas, raitis maa,
nuori ulpu aueta jo ehti,
vettä tippuu joka oksan lehti,
sadekaaren värit kannen kaunistaa.
Kuule kuinka linnun laulu maita kiertää,
käki suven maille kultariistaa suo,
talonpoika taasen kytömaitaan viertää,
kesän onneksi taas leilin pohjaan juo.
Kylän räätäl' laulaa, kiekuu kukko,
töllistänsä katsoo nuotta-ukko:
päivä kajanteesta maihin kasvot luo --
Koko maaliman polska.
Tän kylän miehet ja siukut ja veikot,
älkätte surko, jos hullusti ois,
tulkatte rammat ja hienot ja heikot,
tulkatte joutuen joukkohon pois!
Maalima kulkee ja maalima tietää,
maalima tallaa ja nostaa ja lyö,
nyt kesän keijuset riemusi sietää,
huomena halla jo toivosi syö.
Anna sen maaliman mennä ja tulla,
peijaiskemuhun häistä se vie,
suru se on sulla ja mure se on mulla,
meitähän varten riemukin lie!
Saita on onni ja tuohta on mahti,
onnesta naura, kun nauraa voi,
kainalosauvalla kolkuta tahti,
surusi surmaten polska kun soi!
Vanhuus ja vaiva ne hiipii kuin varjo,
jalka ei notkusta nousekkaan,
nyt ilon kättä sa neidolle tarjo,
päivä nyt paistaa yli koko maan!
Orvon kyyneleet.
Tuuli on tuima ja taloton on tieni,
avomailla itken ma orpo rukka pieni,
pahat peikot kiiluvat pensaista öisin,
olis pala leipää, sen nälkääni söisin,
ken se kuivaa orvon kyyneleet!
Ohut mun on takki ja repaleinen paita,
äiti jo kuoli eikä uutta mulle laita,
koirat ja pakkanen kintuilla kierii,
kyynel se poskia polttaen vierii,
ken se kuivaa orvon kyyneleet!
Karsas on katse, kun käsi pieni pyytää,
tyly vouti kylmään mun ärjyen syytää,
veräjillä ilkkuvat lapset talon vauraan,
nuttuni reikiä pistää ja nauraa,
ken se kuivaa orvon kyyneleet!
Tulis suvilinnut ja sinikukat mättään,
orpokin rohkeimmin oikoisi kättään,
marjani paistais ja päivä lämmön loisi,
rikkahat leppeemmin leipäpalan soisi,
ken se kuivaa orvon kyyneleet!
Rientäisin riemuten seutuhun tuttuun,
joka ilta pistäisin lusikkani huttuun,
siell' ois hyvä olla ja siellä ilo oisi,
orpokin leikkikin leppyä voisi,
silloin kuivuis orvon kyyneleet!
Reservilomalla.
(Suomalainen sovitus.)
Tomu pilvenä pöllyvi raitin tiellä,
ken, lemppari vie, se se astuvi siellä?
Joki-Tuomas! no, voi sitä kummaa,
jo se valkeissa housuissa jauhaa,
kato vyötä ja takkia tummaa,
sinipuhdasta olkansa nauhaa,
sun suutari, vallan kuin keisarin mies
ja "reitteri" kuka sen ties!
Jo se suipukkalakkia sormin raapas
ja, voi, miten päivässä kiiltää sen saapas,
Joki-Tuomas se notkuu jo tänne,
"rau-rautaset rattaat!" se huusi
ja sen liikkuu ja käy joka jänne,
niin Tuomas on pulski ja uusi,
helovitjat ne soi, kun se korkoa lyö,
ja kiiltävi solki ja vyö!
Kylän joukolle "stroissat" ja "volnat" se näyttää,
ja reimasti seivästä pyssynä käyttää,
johan lampaatkin niitulla kääntyy,
lutin portaill' on neitoiskansa,
ilon ihmeestä loisetkin nääntyy,
talon miehet on kummissansa,
Joki-Tuomas on vallan kuin keisarin mies
ja "reitteri" kuka sen ties!
Heili ja leili.
Voi, oisipa mulla hopealeili
ja lienten läike se leilissä sois,
voi, oisipa mulla solea heili
ja huulensa nauru ja hunaja ois!
Niin tokko ma heilihin vaihtaisin
ilojuomat ja veikkoja kaihtaisin?
Sitä pulmaa punnin ja mietin noin:
Kai sarkkani sakkaan juoda voisin
ja riemua riittäisi illaksi vain,
mut heilini huulilta ijäti joisin,
ja suukkoja suikkaisin lauluistain.
Mut maljatta elo on kolea,
siis oottaa saa neitoni solea,
hei, krouvari, -- maljansa juoda voin!
"Oma tupa, oma lupa."
Ma lasna astelin näillä mailla
ja aamut, illat ma telmin vain,
ma tunsin tuomet ja kivet korven
ja iltasoitolla leppätorven
taas talon tanhuille karjan sain.
Ja tänne veistän ma mökin pienen,
sen sulle veistän, mun ainosein,
on mulla voimaa ja kättä kaksi,
ei työni tunnukkaan raskahaksi,
kun raadan omalle kullallein.
Kun mäet marjoja täynnä puuntaa
ja nuori laihomme kellastuu
ja solkikoivut ne hymyy haassa
ja ilma seestyy, on rauha maassa,
myös silloin onnemme seijastuu.
Ma tapan riihtä ja laarit täyttyy,
sa astut aittasi polulla,
sun vartes notkuu, sun silmäs loistaa,
sun kaunis naurusi harmit poistaa,
kun seison pirttini ovella.
Kun ilta joutuu ja vaivat vaihtuu
ja käki kumpuja kaijuttaa,
sun soudan laineille kotilahden,
me siellä kiitämme Luojaa kahden
ja rinta rikkahan rauhan saa.
Leenan Jukka.
Kyliä kulkevi Leenan Jukka
joka ilta joutessaan,
keikarihupsun on voideltu tukka,
helatuppi on kupeellaan;
korvalla keikkuvi samettilakki,
kaukaa jo loistavi punainen takki,
kyliä kulkevi Leenan Jukka
nakkia lyöden ja huijaten vaan.
Leenan Jukka on kiertänyt maita,
moukat töilleen tallustaa,
kuokkikoon peltoja lampuri saita,
kadon siitä se palkaks saa;
maalaistyttö on litteä ruuhi,
renki on tuhkimon tuhma kuin uuhi;
tuumii kopea Leenan Jukka,
laiskan toimissa taivaltaa.
Kaupungissakos riemua riitti,
siellä herrat käydä voi,
niijasi mampselit, ryökkinät kiitti,
ujon silmän ne maahan loi;
siell' oli vääpelit, kullat ja kuomat,
kestit jo pestissä, työssäkin juomat,
kun sitä asteli Leenan Jukka,
torvet ja rummut vastassa soi.
Kyliä kulkevi Leenan Jukka,
vaihtaa lainavaatteitaan,
töllissä uurtavi Leena rukka,
kiskoo ja penkoo pellollaan --
toimii ja toivoo ja anteeksi antaa,
parhaimmat palat se pöydälle kantaa,
kullan muruksi poikaansa kutsuu,
poika se kyliä kulkevi vaan...
Jouluksi kotiin.
Hup! Ruuna lönkytti tullin suusta
ja vieri verkkaan kuin unissaan,
reenlaitaan keikahti Sampan ukko
ja mäiski tyynenä piippuaan.
sai rekeen nassakan, vehnäpussin
ja eukon silkit ja lelut Jussin,
myös uudet suitsensa ruuna saa,
no sitte kelpaakin herrastaa.
Tien kuuset nyökkyivät lumiparroin
ja lehdot hopeaharsoissaan
ja tuikut, tilhit ne siperrellen
taas lauloi joululle laulujaan,
jäätähdet hangella helmin tuikki
ja jänö pensaasta metsään luikki,
kun vaskikulkuset tieltä soi
ja lumi ilmoissa karkeloi.
Ja jalas luistaa niin tuutivasti,
nyt Samppaa oikein jo naurattaa,
on hauska kulku ja kevyt aatos,
kuin hienoin hiude kun seijastaa,
ei huolet taivu nyt arkivaivaan,
on mieli kirkas kuin kansi taivaan,
kun rinta lämpii ja sulaa jää
ja sydän riemusta sykähtää.
Hup! Virstat vilkkuu ja salot siintää,
jo ruuna nopsemmin viilettää,
on tuttu seutu ja tuttu kansa,
jo kirkon nirkkokin kimmeltää,
soi kellot --, siivillä ilman lauhan
ne tuovat juhlan ja rinnan rauhan:
ei vielä ahteelta kylää näy,
mut humu kulkee ja haukku käy.
Jo pappilassa on naurun helke,
vöin lapset kuustansa koristaa,
hoi, kirkkomiehet ja vauhkot orhit!
Viel' urut ovilta humajaa,
käy virsikirjoineen jalkakansa,
Ruot-Leena, nojaten sauvallansa,
pien' Erkki suksilla laskettaa
ja tytöt poikia lumittaa.
Pois töllin ukselta vaari hoippuu
ja heittää linnuille jyviään,
hän on niin kaunis kuin itse talvi,
on lieke herttainen silmissään.
Mut säkkipillineen kaihomiellä
käy kulkusoittaja raitin tiellä,
hän Pohjan joulua vierastaa,
siks soitto pehmeän kaijun saa.
"Ptruu ruuna, ollaan jo kotosalla!"
ja ruuna tallille hirnahtaa,
kas, Samppa reestään tuo tulijaiset
ja oven pirttiinsä raottaa,
voi, joulupahnoilla lapset pyörii
ja padan ääressä vaimo hyörii,
on siellä onni ja huolettuus:
"hyv'iltaa, rauha ja joulu uus!"
Neitosen valitus.
Ma olin kuin kukka kedolla
ja kasteen sain ma sulta,
kun päivä harjulla vaelti,
se välkkyi niinkuin kulta.
Ma olin kuin aamu iloinen,
miks hylkäsit mun, kulta,
sa päivää lemmit ja -- kukkani
ei kestänyt sen tulta. --
Sa olit mun nuori onneni,
ma olin kuin kedon kukka,
nyt rinnassa mulla murhe on
ja itken neito rukka.
Salakrouvissa.
Katsohan tuttua krouvarin Siinaa,
aina sun pullean puhtaana nään,
kaadahan tuoppiin hopeista viinaa,
täällä on hauska ja tänne ma jään!
Viina on tippunut kohdussa korven,
kettujen häissä ja tahdissa torven.
Siinan vaari sa oikein teit,
kun viljasi metsähän veit!
Kippis suutari, iskeppä taulaa,
tässäkös juttua piisata vois,
Puuska se Kyöpelin kullasta laulaa,
vinguta viulusta katrilli pois,
siinä on nuuskaa, sylje nyt tappiin,
jotta sun äänesi kuuluisi Lappiin,
kengän ruojista huolikoon hiis,
jos varpaita vilkkuukin viis!
Elämä se on kuin yrttien saari,
viiniä versoo kunnailla sen,
sukkela lautturi oot sinä vaari,
murheen ranta on kaukainen.
Tervepä suntio, kaulaasi kasta,
huomaatko kehdossa nauravaa lasta?
Jyväverot taskuissas kilkattaa,
siis suntio tarita saa.
Sirkkojen soitossa räiskyvi takka;
suutarin Jussi, no, miks olet vait?
Rauhassa istu, kai kyläss' on akka,
maljasi mies, sinä kaksoset sait! --
Tulkoon niistäkin suutarit oivat,
jotta sun naulasi, naskalis soivat,
jos omat poikani parkuu vaan,
ne lukkarin oppiin pa'an!
"Vait, varas liikkuu!" kierteli muori --
"ken siellä ulkona kolkkaa noin?
Naapurin Liisako, Anna, se nuori?" --
Raapase tulta, niin suudella voin!
Anni on kihloissa, tuumii jo häitä, --
voi, älä naura ja, voi, älä väitä,
kuokkuri oon, jollen kutsua saa,
saan sulhonas ritkuttaa.
Tuollapa Puuska jo töytävi pöytää,
viuluaan etsii ja tuoppeja kaas,
ainoan riemunsa pankolta löytää,
nauraa ja itkee ja soittavi taas. --
Parhaita polskia kuulua anna,
nyt sitä vaappuu vaari ja Anna,
suntio Siinan keskelle vie,
kera suutarin liikun mie!
Haarikka-oltta nyt tahdon ma maistaa,
riemuhun riennän kuin päivä ois yö;
krouvarin naama se kuuna jo paistaa,
suntio korosta tähtiä lyö.
Kuulehan kahasta kelloja karjan,
hengitä tuoksua yrttisen tarhan,
Anna, ma sulle nyt hillikat tuon
ja onneksesi minä juon.
Markkinamiehet, te pirttihin tulkaa,
harjaiskannuja eikö jo näy?
Voi, sitä Ansua, lakkia, sulkaa,
herrana heiluu ja pieksuissa käy!
Riimunne pois ja tulkatte joukkoon,
pöydän päähän, ei kerjurin loukkoon,
varsanne appoo jo ruohoja tien,
nyt lähteestä vettä ma vien.
Täällä on leikkiä, lentoa kyllä,
tuska se polttaa, mut surtaisko, ei!
Siitä ma viis, kun on housutkin yllä,
krouvari ryypystä liivini vei,
Puuskalle tilkka ja mies sepä jaksaa,
lukkarin vaimo sun vaivasi maksaa...
Voi, miten suurelta näyttää kuu
ja himmeeltä maalima muu!
Kotiin palaaja.
Kuusista kuiskutti kesäinen henki,
liiteli marjasta kukkaan,
sirkutti sirkku ja kiistasi kiuru:
aikasi mennyt on hukkaan!
Lehvillä silkkiset seitit ne heilui,
nurmella kastekin kiilsi,
lammella pilvien untuvat päilyi --
Voi, miten sydäntä viilsi!
Laine se laulaen liekutti kailaa,
kaarnoja vaaputti lahti,
leijusi auer ja tuulosen kuului
haikean rattosa tahti.
Aikoja menneitä kaikki ne kaikui,
aikoja sumu jo peitti;
minkäpä kiurut ja lainehet sille,
jos maalima yksin mun heitti.
Min marjain.
"Ei missien puhuta nin selvie suomie,
ku Lamil ja Lamin Kosel..."
Sanokai toi taval, täl taval työ,
tien kylän vällärit, ilkiet noilat,
peltuos penkuot, arraas ku hoilat,
kehriet marjain, nin eletie myö!
Kaua hyö katto, ku marjain hyö näk,
naapur ol kale, ei ollu se mielien,
kylien lens ja ny huus joka pielien:
siel ei o kukkunnu onnien käk!
Tuks ny min marjain ja polvellen ie,
iloin o keväil, ei sil, nieks, o mierie,
hyvie viennetien, oikuus käy vierie,
eihä myö enie välläreit nie --
Kukka yrttimäel.
Tyttö tyrnä kasvo nin ku
yrttimäel on kukka,
nokkosiss se kukka ol
ja mäen al poika rukka.
Kierme vienty ruohikkuo,
ku pojan tul kukka ottaa,
käs se palo, sylän se palo,
siit ast ei katto Lottaa.
Ol se heila pojallai,
mut köyhälle ei tukkaa,
kyl se täytyy jättie,
se öylön ei kattonnukkaa --.
Kyyhky ja haukka.
Juostaan, juostaan täyttä laukkaa,
leskisiä leikitään,
kyyhky ajaa suurta haukkaa,
yli nurmen lennellään.
Saitko kiini, kyyhky raukka?
Etpä, etpä, hahhahaa!
-- Kasvanut on nuori haukka,
kyyhky turhaan juosta saa.
Ei oo leikki leikki lasten,
nuoruuden ken jälleen sais:
kyyhky leijuis haukkaa vasten,
haukka se vaan kuhertais...
Noin ne lensi, Anni, Heikki,
Anni juoksi pirttihin --,
elämä on toinen leikki,
hämmillään on haukkakin.
Takamailla.
Illat istun ikävässä,
kankaita aurinko punertaa,
aatos toivon siivillä lentää
viheriäisen metsän ta'a.
Siellä vuorten tuolla puolen
maaliman suonet pulppuilee,
siellä kyliä, kirkkoja kiiltää,
laaksoissa jokia virtailee.
Täällä kolkon korven mailla
kuusisto raskaasti huminoi,
tumma puro vehoista vilkkuu,
kurjen kuikutus suolta soi.
Tääll' on outo naurun kaiku,
naapurin silmäkin vierastaa,
mykkä ystävä kyntää ja kylvää,
halla viljassa vaeltaa.
Tuuin lasta polvellani,
-- hallako puhtaan pulmuni saa?
Aatos syntyy ja aatos lentää
viheriäisen metsän ta'a.
Lypsäjän hyräilyä.
(Huomena taas kun on lauvantai)
hoi, kotiin karjani joutaa,
pusketko Herttaa Heluna vai!
(Jaakko mun lahdelle soutaa).
(Vielä se vieraan leipää syö,)
nostatko noiduttu jalkaa,
sorkkasäärist' on vaiva ja työ,
kas, joko vaskakin alkaa!
(Jaakoll' on tiedossa torpin maat
ja isäntä lainaa kai viljaa --)
kiulusta kuhmuraotsaasi saat,
jollet oo paikalla hiljaa!
(Jaakko on siivokas mies eikä juo,)
soh, sonni sen siunattu aasi!...
(Tuuloksen rattailla häihin mun tuo --)
voi, taivas, jo kiuluni kaasi!
Uusi juhannuslaulu.
Suvi tuli taas mesikukkia kantain,
tuulonen virroilta viestejä toi,
aaltoset laulaen ui ohi rantain,
laajalta laiho jo helmenä soi;
kirsikka kukkii, on tuoksua lehto,
hyttisen juoksu on elonsa ehto
ja kaikki nurmen sirkat soittelee,
kun karin hopeekalat polskailee.
Laastut ja pestyt on aitat ja laarit,
pihlaja pirttiä kaunistaa,
limomajan katveessa istuvat vaarit
ja tyttäret sillalla sirkuttaa.
Hökkelin aarteet ei almua epää,
kirves on naulassa, aurakin lepää,
nyt juhta ikeensäkin unhoittaa
ja ihmisraukka rauhaa rakentaa.
Nythän on häät sekä armahin aatto,
morsian hiipivi kruunussaan,
vierellä metsän mielevä saatto
nauravi piirissä pitojaan,
morsiusviitall' on silkkinen seitti,
iltakin kutria kullalla peitti;
häähuilut kaikki täydet soinnut saa,
kun häitään viettää nuoren vehmas maa.
Ilo nyt on puissa ja laulu on uusi,
lehdot on lemmen leikkiä vaan,
kerkkiään tuutii rinteellä kuusi,
kukkakin uusivi umpujaan,
notkossa puronen lähteensä kohtaa;
kullanvihreinä pilvet ne hohtaa,
kun illan hohde luonnon kirkastaa
ja morsian yön hellän suukon saa.
Tule, tule neitoni, katsohan iltaa,
katsohon aamua juhannuksen,
päivä se kutoo onnelan siltaa,
riemu on säikeissä säteiden.
Lintuset solmivat kotoista pesää,
talvinen rintani laulavi kesää,
mun sielu kaipaa sieluasi sun
ja kesän onneamme sun ja mun --
Matkan varrelta.
Kuule, jo postikellot ne soi,
tuuli se kankaalta kaijun toi -!
Kievarin tyttönen haarikka kanna,
silmies muistoksi juoda mun anna,
puhdas on liinas ja kätes on hienot,
silmäs kuin hangella tähdet, niin vienot,
voi, kump' ei kyyneltä vuotaa ne vois!
Matka pitkä ja liukas on tie,
maantien lokaan et syntynyt lie,
täällä sa äitisi sirkkuna liikuit,
paimenna kuljit ja keinulla kiikuit,
varhain jo töissä ja vuoteessa varhain,
unessa haavehet taivaisten tarhain,
mielessä sulho, mi katsoisi sun...
Kujassa postikellot ne soi,
tomunkin punertaa illankoi,
hollirengit ne vajassa syöttää,
pajassa seppä vaan kenkiä lyöttää,
tuvassa emäntä hyryillen kirnuu,
levoton varsa jo pihalla hirnuu,
hyvästi tyttönen, hyvästi voi!
Kuutamolla.
Voi, katsos hellämieltä syyskuun iltaa,
kuu hymyy hyvänsuovaa hymyään,
se kutoo kaislan ääreen kultasiltaa
ja liittää maan ja taivaan seiteillään,
se kultajuovan karjateille johtaa
ja kirkonseinät, riihirivit hohtaa
ja salmensuu se välkkyy helmissään.
Puumyllyn luona leijuu yökön siipi,
jo kiiltomato soihdun sytyttää
ja keltalehtoon kuiskain pari hiipi,
nyt pitkät varjot lehto yhdistää;
ja hiljaa laine läikkyy kirkkorantaan
ja haapain helistessä uupuu santaan,
kun kaikki näkinkengät kimmeltää.
Sous illan lainehilla pieni kuutto
ja sieltä huilu kuului läpi yön,
kun korkealla kulki kurjen muutto,
sen aura liiti alla tähtivyön:
"pois etelään!" soi joka siiven jänne,
"taas kevään tullen yhtä kiirein tänne,
kun maanmies alkaa rakkaan toukotyön!"
Lumppuri.
Hän on köyhin ja halvin lumppuri vaan,
hän on aina niin vaiti ja aina niin yksin,
paha pörhöinen Piski on seurassaan
ja he kulkevat ystävyksin.
Ja nilkku on Piski ja ontuva mies,
niin vaikea köyhän on riemusta laulaa
ja raskas on askel ja raskas on ies,
niin monta on mutkaa ja paulaa.
Mut kerjuss' ei kulje hän kuitenkaan,
ei kunnalt' oo pienintä apua saanut,
oman leipänsä syönyt on polveltaan,
yöt sammalevuoteilla maannut.
Hän on outoja oppinut matkoillaan
ja toveri hällä on visainen sauva:
on kirkkainkin kulta se multaa vaan
ja loisto on oikukas vauva.
Ja kuolee se mahtaja oltuaan
ja maassa ne arvoisat luunsakin maatuu,
viis siitä, jos loisteli aikanaan,
kun haudanristitkin kaatuu. --
Seh, Piskini, eihän niin kierosti lie,
pala leipää on vielä, sen kahtia ja'amme
ja meidän on reppu ja vapaa on tie,
taas kylästä lumppuja saamme. --
Ja Piski käy häntäänsä lieruttain,
kuin sill' ois aarre ja tuhannen luuta,
he kulkevat ystävin rinnakkain,
ei kaipaa ne elosta muuta.
Markkinatyttö.
Minä äidittä jäin, minä mierolle jäin,
ja ma markkinavirsiä laulelen näin
hymysilmin ja maireessa huuli;
turun luona ma seison ja niijaan vaan
ja ma vaskisen almuni poimia saan,
sitä ihmiset iloksi luuli. --
Mut naurusta itkuun on puhjeta suu,
ja mun virteni rintahan tokeltuu,
ja rautana harppuni painaa...
Ilotahdin ma taidan, se riemastaa,
sitä maaliman matkoilla oppia saa,
ilonhupsu sen hupsulta lainaa.
Kai loppuvat rattosat lauluni nää,
surusointuja köyhälle raukalle jää,
joita kehdossa kuulla taisin;
jos kaihoni kullaksi muuttua vois,
ja hopeakaikuja harppuni sois,
uporikkaaksi silloin ma saisin...
Mesikakkuja kauniita mulla ois kuus
ja mulla ois hame niin hieno ja uus,
kuin keisarinnan se oisi.
Ja äitini hauta se ristin sais,
jota kullat ja helmet koristais, --
turun luona mun harppuni soisi.
Syyssumussa.
Sankka sumu suruharson lailla
rämesoistaan ilmaan terhentää,
soutaa vettä, hiipii syksyn mailla,
vanhan kirkon kietoo valkovaippoihin,
kylmän viiman laskee pirttihin,
kylän aamutulet himmentää.
Halkopurret etsii saaren suojaa,
katiskassa lahna kolskuilee,
lauttur' maalta kutsui ruuhen tuojaa,
viime tukkilauttaa ruuna ponnistaa,
keksit tyhjään ilmaan luiskahtaa,
kesähanurit jo vaikenee.
Surman jäätä jätti halla-aamu,
riisti riemut pienten kukkien,
rannan lehto on kuin harmaa haamu,
joka päänsä nostaa kukkahaudastaan,
jäykkä sänki kattaa paljaan maan,
oljet, lehdet peittää riihitien.
Kurjet muutti, surren seisoo kuusi
tyhjää linnun pesää kantaissaan,
närhi yksin näreikössä huusi.
Ahon laita hohtaa puolat povellaan,
vaahtera on punapuvussaan,
sairaan viime punaa on se vaan.
Kesää vie jo syksyn keltapaari,
pilkistäissä himmeen auringon,
itkun impenä on lahden saari,
varis lukkarina virttä vaakuttaa,
talvi puhuu, sumu suitsuttaa,
luonto surussansa mykkä on.
"RIUVUN VETO"
"Riuvun veto".
(Tapakuvaus hämäläisille sävelille)
"Olut on Remusen poika!"
-- -- -- -- -- --
"Olut on oikea nimensä,
hyvä juoma hurskahille
paha paljon juonehille:"
Kanteletar.