AMALIA (aikoo hyökäistä ylös): Taivaan tähden! Älkää minulle vain pahaa
tehkö!
AKSEL (ottaa häntä käsivarresta): Hiljaa, hiljaa, neitiseni. Ei mitään
kiirettä! Minulla on teille vähän puhuttavaa.
AMALIA (jää istumaan): Minulle?
AKSEL. Niinpä niin, juuri teille. (Erikseen tavallisella äänellään)
Mitä hänelle nyt oikeastaan sanoisin? (Ääneen, entisellä synkeällä
äänellään) Niinkuin sanoin, on minulla teille vähän puhuttavaa.
(Panee käsivarret ristiin rinnalleen ja katselee häntä hetken synkästi)
Minä -- -- minä teitä kiitän!
AMALIA. Kiitätte? Mistä sitten?
AKSEL. Siitä, että luitte kirjeeni, ja siitä erinomaisesta
ystävyydestä, jonka minulle osoititte kertoessanne sen sisällön
vaimolleni.
AMALIA (innokkaasti): Minkä kirjeen? Minä vakuutan -- minä en
suinkaan --
AKSEL (samalla juhlallisella tyyneydellä): Älkää valhetelko -- se on
turhaa! Tiedänhän kumminkin kaikki. Kiitän teitä vieläkin kerran siitä,
että vaimoni silmät avasitte.
AMALIA. Hänen silmänsä avasin! Mitä tarkoitatte?
AKSEL. Teidän terävä järkenne on ainoalla katsahduksella käsittänyt
sieluni sortuneen tilan. Te olette kauan tietänyt asioita, joista
Berthalla ei ole aavistustakaan ollut; teille ei hirmuinen,
vastustamaton pelaamisenhimoni ole mikään salaisuus ollut.
AMALIA. Hyvät ihmiset! Se on siis totta!
AKSEL. Te olette kuitenkin niin kauan kuin mahdollista peittänyt
vikaani, sillä tiedänhän sen, te ette ole mikään kielikello, mutta
ystävyytenne Berthaan pakoitti teitä viimeinkin puhumaan -- ja asia on
nyt siis ilmi tullut.