»Puoli kaksitoista.»
Hitaastipa aika kului! Eevi painoi silmänsä umpeen ja nukahti. Hän oli
vain hetkisen nukkunut, kun ovi hiljaa avautui. »Pastori! -- Herra
siunatkoon, voi pastori kulta, kun tulitte!» Maija syleili nyyhkien
Heikin polvia.
»Miten täällä jaksetaan?»
»Huonosti, huonosti.» Maija pudisti päätään. Heikki läheni vuodetta ja
jäi siihen äänettömänä katselemaan nukkuvaa, kunnes tämä viimein
katseesta heräsi.
»Heikki!»
Hän kumartui häntä suutelemaan. Sitten istuutui hän vuoteen laidalle
Eevin käsi omassaan. --
* * * * *
Oli ollut puhetta kotimatkasta, mutta lääkäri sanoi Eeviä liian
heikoksi. Ei siis ollut matkaa ajattelemistakaan. Oli aamupäivä. Maija
oli mennyt Viljoa kävelyttämään, ja Heikki istui yksin sairaan luona.
»Tule lähemmä», pyysi Eevi, tahtoisin puhua sinulle niin kauan kuin
vielä jaksan, -- puhua suoremmin kuin koskaan ennen. Älä luule», jatkoi
hän kuin anteeksi pyytäen, »että sinua ehdoin tahdoin olen pettänyt.
Olen pettänyt itseäni kaikkein enin. Koko elämäni on ollut suuri
erehdys. Minä aloin sen unelmoiden itsekästä onnea, ja minä olen
niittänyt, mitä kylvin. 'Jokainen, joka pyytää henkeään vapahtaa, hän
kadottaa sen', Nyt ymmärrän tuon todeksi, vaikka en ennen ole tahtonut
sitä uskoa. Minä tunsin Jumalan tahdon, mutta annoin omalle
itsekkäisyydelleni etusijan. Laskin tunteeni valloilleen. Ne tulivat
tekojeni ohjaajiksi, kun sitten näin sinun lujuutesi, miten rehellisesti
sinä omaatuntoasi noudatit, säikähdin aluksi, mutta sitte rauhoitin
itseäni sillä, että sinusta saisin tuen ja sinun rinnallasi tulisin
paremmaksi. Mutta sisimmässäni unelmoin onnea, jota sinun rakkautesi
minulle tuottaisi. -- Tulivat vastoinkäymiset ja ihmisten moitteet --
minä huomasin pettyneeni ja syytin sinua. Rakkaus Viljoon on ollut
puhtaampaa, mutta ei sekään saattanut minua itseäni tuntemaan.»
Eevi oli puhunut nopeaan kuin keskeyttämistä peljäten. Nyt vaipui hän
hetkeksi väsyneenä vuoteelle. Sitten jatkoi hän, lyhyesti mutta suoraan
kertoen kaikesta, mitä tuntureilla oli tapahtunut. Heikki kuunteli häntä
keskeyttämättä.
»Erkin kertomus itsestään», jatkoi Eevi, palautti minut järkeeni. Jäin
yksin -- minulle selveni kaikki ja tuli ikävä sinua. -- Kuolema on nyt
edessäni -- synkkä, pelottava kuolema, ja takanapäin on turhaan kulunut
ihmiselämä. Oi Heikki, Heikki, se on kauheaa!» Hän vaipui vuoteelleen.
Hänen silmänsä olivat kuivat ja kyynelettömät, mutta koko ruumis vapisi,
ja tuskanhiki oli otsalle noussut.
Heikki istui vuoteen laidalle pitäen Eevin kättä omassaan. Hän odotti,
kunnes Eevi vähän tyyntyi, sitten sanoi hän hitaasti ja painavasti:
»Ihmisenpoika tuli etsimään ja vapahtamaan sitä, joka kadonnut oli.»
Eevi ei vastannut mitään, mutta hetken kuluttua pyysi hän hiljaa:
»Heikki, anna anteeksi.»
»Anteeksi antakaa toinen toisillenne, niinkuin myös Kristus on teille
anteeksi antanut.» -- »Paljon olisi minunkin puoleltani pitänyt olla
toisin.»
Eevi ei vastannut mitään.
»Eikö välimme nyt ole selvä, Eevi rakas?»
Silloin aukeni Eeviltä kyynelten sulku, ja hän itki, itki niinkuin ei
koskaan ennen elämänsä päivinä. Oma onni ja omat pettymykset olivat
häneltä unohtuneet. Katumuksen kyyneleitä hän vuodatti, ja ne virtasivat
kuin keväinen sade, joka roudan maasta sulattaa, pehmittää sen ja tekee
sen hedelmääkantavaksi.
He olivat kahden, Heikki ja hän, rehellisinä ja nöyrtyneinä toinen
toisensa edessä, ja he tulivat nyt lähemmäksi toisiaan kuin ennen
vuosien kuluessa.
Myöhemmin, kun Maija oli palannut, ja Viljo hiljaisena leikitteli
huoneen lattialla, viittasi Eevi Heikkiä luokseen. »Olen tässä
ajatellut», sanoi hän hiljaa, tuskin kuuluvasti, »että, jos ei
elämästäni, muuta hyötyä olekaan, voi se ehken olla varoitukseksi.
Muista sitä, kun kasvatat Viljoa. Hän on poika, -- olen siitä nyt
iloinen, vaikka ennen sitä välistä surin. Mutta vaikka hän on poika, on
hänellä paljo minulta perittyä. Kasvata häntä ymmärtäväisemmin kuin mitä
minä olisin tehnyt. Karaise ja reipastuta, mutta älä ole kova!
Koskettele hellävaroin helliä tunteita.»
»Minä tahdon koettaa. Ehken minäkin olen jotain oppinut.» Äänessä oli
itkua.
»Muista vanhempiani», kuiskasi Eevi, »ja vie terveiseni Soinamoon.»
Se oli hänen viimeinen pyyntönsä.
* * * * *
Oli satanut rankasti. Virtana oli vesi maahan valunut, ja tuulispää oli
puita puistellut kuin taittamalla. Mutta juuri kun virttä veisattiin
Eevin haudalla, pääsi aurinko pilvien peitosta. Kastekyynelin hymyili
hänelle kotoinen luonto, hymyili kuin onni hänen elämänsä viime hetkinä.
Heikin tahdosta lepäsi hän nyt kotipitäjänsä hautausmaalla, jonne
kuuluivat kotoisen kosken kuohut ja humina Soinamon suuresta puistosta.