Samassa pyörähtivät vaunut portaitten eteen, ja sisäpiika kiiruhti
niiaillen vieraita vastaanottamaan. Etehisen ovella näkyi itse talon
isäntä, lyhyenläntä, pieni mies. Veitikkamaisuus pilkisti esiin hänen
suupielistänsä ja hänen silmäkulmiensa alta, mutta koko olento osotti
vakaata pyrkimystä esiintyä juhlallisena, -- joka seikka vielä suuresti
lisäsi huumoria hänen esiintymisessään. Juhlallisuus ei kuitenkaan ollut
hänelle luontaista. Se oli ainoastaan tulos hänen vaimonsa
kaksikymmenvuotisista ponnistuksista. Ruustinna Björk oli nimittäin
syntyisin »von» ja tunsi sekä oman arvonsa että miehensä arvon hänen
puolisonaan ja seurakunnan sielunpaimenena. Mutta kun rovasti itse
auttamattoman usein tämän arvonsa unohti, sai hänen vaimonsa käyttää
kaiken kasvattajakykynsä saadakseen miestään sitä muistamaan.
Kun rovasti monet kohteliaat kumarrukset tehtyään oli auttanut
päällysvaatteet vierailtaan ja saattanut heitä saliin, esiintyi talon
emäntä. Arvokkaan ystävällisesti puristi hän tohtorinnan molempia käsiä:
»Oändligt välkomna, kära vänner!»[1] -- Toinen käsi ojentui tohtorille,
toisella tarjoili hän paikkaa sohvassa.
[1] »Sanomattoman tervetulleita, rakkaat ystävät.»
Tohtori Selmer, harteva, lihavanlainen vanhus asettui nojatuoliin, hänen
rouvansa ruustinnan viereen. Hetkisen juteltiin yhdessä suotuisasta
suvisäästä ja vuodentulon toiveista. Sitten herrat vetäytyivät omalle
puolelleen. Tohtori asettui sohvan nurkkaan, rovasti keinutuoliin
vastapäätä. Vasta nyt tunsivat he kumpikin asiain olevan niinkuin olla
piti. Sillä niinkuin he nyt istuivat, niin olivat he lukemattomina
iltoina yhdessä istuneet keskustellen milloin talousseikoista, milloin
suuren maailman tapahtumista, tai kultaisen menneisyyden monista
muistoista. Ja puheen väliin pistettiin aina silloin tällöin mausteeksi
sukkela sanansutkaus tahi kasku. Tämä oli herrojen huvi.
Rouvat istuivat sillävälin kahden salissa. He eivät vielä olleet puhelun
päässä kiinni, kun Erkki astui sisään. Hän oli ajomiehenä ollut hevosia
riisumassa ja astui nyt huoneeseen posket punoittavina ja
ruskeankiharainen tukka vähän silmillä varjostamassa hänen korkeaa,
valkoista otsaansa.
Hän oli todella kaunis poika. Tukka ja silmät olivat äidin, mutta
kasvonpiirteet olivat pojalla paljoa säännöllisemmät.
»No päivää, Erkki», puheli ruustinna ystävällisesti. »Nythän sinusta on
tullut herra lyseolainen. Aiot pian lähteä ja jättää Eevin tänne yksin.
Hän on jo monet itkut itkenyt sen johdosta.»
Erkki hypisteli lakkiansa eikä tiennyt, mitä oikeastaan olisi pitänyt
vastata, kun ovi avautui ja samassa Eevi astui sisään.
Niiattuaan tohtorinnalle kääntyi hän kohta iloisesti Erkkiin. --
»Päivää! Sepä hauskaa että tulit!» Hän ojensi kättä. »Lähdetään nyt
heti!»
Ja niin he läksivät, Eevi edellä, Erkki perässä ulos leikkimään.
Soinamon pappila sijaitsi kauniilla paikalla koivikkometsän keskellä.
Toisella puolen rakennusta oli maata raivattu puutarhaksi, jota
aistikkaat istutukset kaunistivat. Tämä osa puutarhaa lehtimajoineen ja
kukkaisryhmineen oli syystä ruustinnan ylpeys ja rovastin silmäin ilo.
Mutta kaunista oli kartanon toisellakin puolella. Kohta pihan toisella
puolella oli korkea koivikko, jonka pappilaiset olivat puistoksi
raivanneet. Koivut siellä olivat vanhoja, tuuheita riippakoivuja.
Pienemmät puut olivat pois karsitut, maassa kasvoi mehevä ruoho ja
siellä täällä metsäkukkasia. Puiston kauneutta lisäsi vielä kapea,
virtainen vesi, joka hopeisena vyönä kiersi sen toista laitaa, kauniisti
kuvastaen pintaansa toisella puolen korkean koivikon, toisella vastaisen
rannan jyrkän kalliorinteen.
Tätä muutenkin runsasta luonnon kauneutta lisäsi vielä läheinen koski --
yksi Karjalan monia ja kauniita -- jonka juhlallinen kohina selvästi
kuului Soinamon suureen puistoon.
Erkki ja Eevi eivät aluksi lähteneet puistoon. He jäivät pihalle etsien
sieltä itselleen sopivaa leikkipaikkaa.
Rouvat juttelivat sillävälin salissa. Mutta puhe kävi aluksi kankeasti,
kunnes Kaisa tuli kahvia tarjoamaan.
Ruustinnan silmä ennätti häntä tarkastamaan kiireestä kantapäähän. Toipa
hän sittenkin toisenlaista leipää kuin oli käsketty. Senkin tytön
tollukka, kyllä hän vielä saisi siitä kuulla!
Kun kahvi oli juotu, vilkastui rouvien keskustelu huomattavasti.
Osaltaan vaikutti siihen sekin, että puhe nyt kääntyi heidän lastensa
kasvatukseen ja tulevaisuuteen, johon keskusteluun antoi etsimättömän
aiheen se seikka, että Erkki pian ensi kertaa jättäisi vanhempainsa
kodin.
Äitien täten puhellessa lapsistaan, leikkivät nämä kaikessa rauhassa
suurella kivellä pihaportin edustalla. Erkki ja Eevi olivat pienestä
pitäen leikkineet yhdessä. Kun heillä ei muuta ikäistensä seuraa
ollutkaan, olivat he usein olleet yhdessä ja tunsivat toisensa
perinpohjin. Eevi nuorempana ihaili suuresti leikkitoveriansa, Erkki
sitä vastoin leikki oikeastaan vain toverinsa mieliksi milloin mitäkin,
sen mukaan mitä Eevi milloinkin ehdotti.
Nyt olivat he rakentaneet itselleen taloja, toisen suurelle kivelle,
toisen koivun juurelle. Kaksi nukkeperhettä asuivat niissä naapureina.
Oli syksy, ja toisesta talosta läksivät pojat kouluun.
»Meillä pitää olla mies, joka kyyditsee lapsia», sanoi Eevi päättävästi.
»Pyydetään Heikkiä.»
»Kuka on Heikki?»
»Se on meidän uusi juoksupoikamme. Pappa sanoo, että hän on kovin
viisas. Hän on tullut hyvin kaukaa. Heikki, Heikki ho--ooi!» Eevi huusi
niin että kajahteli.
Heikki oli jo jättänyt ylhäisen asemansa tynnörin kannella ja oli juuri
päättänyt nauttia vapaudestaan. Hän oli hakenut itselleen nurkan
kellarin katon takana, oli heittäytynyt mahalleen nurmelle, levittänyt
»Maamme»-kirjan eteensä ja alkanut sitä tutkia. Silloin kuului Eevin
ääni.
Heikki nousi vastahakoisesti, pudisti päätään ja rupesi kuuntelemaan
mistäpäin ääni kuului. »Nyt niillä taas on jotain asiaa!» Hän pisti
kirjan poveensa ja alkoi livistää kartanolle, niin että paljaat säärensä
mennessä vain vilahtivat.
»Tule tänne», komensi Eevi. Erkki nousi ja ojensi kättä. »Tahdotko tulla
leikkimään kanssamme?»
Heikin kasvot kirkastuivat. Hän mittaili Erkkiä katseellaan kiireestä
kantapäähän ja nyykäytti sitten päätään kuin osoitteeksi, että
tutkimuksen tulos oli tyydyttävä. »Kyllä tulen. Mitä tässä pitää tehdä?»
»Sinun pitää valjastaa hevoset», selitti Eevi, »nämä lapset ovat kouluun
vietävät.»
»Mutta tässä on joukkoa ainakin kaksiin rattaisiin?»
»Ne viedään vaunuissa, etkö sinä ymmärrä. Ne ovat oikein hienojen
herrasväkien lapsia.»
Heikki raapaisi korvallistaan. »Kyllä kai ne kuitenkin vastamäessä
kävelevät. Ei ne hevoset muuten näin kuumalla jaksa!»
Eevi ei tätä huomautusta kuullut. Hän oli par'aikaa toimittamassa helliä
hyvästejä nukkeperheissä ja saatuaan tämän tehdyksi huomasi Maijan, joka
tuli aitasta. Varmaan oli hänellä jotain hyvää muassaan.
»Odotahan vähän, Erkki.» Eevi hypähti ketterästi maahan ja suuntasi
matkansa keittiötä kohden.
Kun Heikki huomasi jääneensä kahden Erkin kanssa, käytti hän tilaisuutta
hyväkseen ja läheni. »Käytkö sinä koulua?» Hän seisoi hajasäärin ja
kysyvänä Erkin edessä.
»Syksyllä pitää minun lähteä lyseoon. Minä tulen toiselle luokalle. Olen
lukenut täällä kotona.»
»Onko se sinusta ikävää?»
»On, pojat ovat niin vallattomia, ja minulle tulee ikävä äitiä.»
»Oh», Heikki teki keikahduksen kantapäällään. »Siitä minä en välittäisi,
kunhan vain saisin lukea.»
»Etkö sinä sitten voi päästä kouluun? Missä sinä asut?»
»Kaukana. Tässä on paljon, paljon pitäjiä välillä, mutta täti tahtoi
minua tänne kesäksi.»
»Eikö tätisi pane sinua kouluun?»
»Ei voi. Mutta kyllä isä panee, jahka säästyy rahaa. Ja minä säästän
itsekin. Rovasti lupasi minulle semmoisia lyseolaisten kirjoja,
sentähden minä rupesin juoksupojaksi hänelle.»
Samassa palasi Eevi kantaen toisessa kädessään lautasta, täynnä
marjahilloa ja sokurileivoksia, toisessa kermakuppia.
»Nyt pidämme kestejä, kun lapset ovat lähteneet kouluun.» Hän asettui
juhlallisena koivun juurelle. »Tule viereeni, Erkki!» -- Heikille ojensi
hän sokurileivoksen. Erkki tuli, pisti muutaman kerran hilloa suuhunsa
ja ojensi sitten lusikan Heikille. »Syö sinä nyt. Minä en enempää
tahdo.»
Heikki katsoi Erkkiin. Tuo se vasta poika oli! Kun olisi Heikki päässyt
heille juoksupojaksi, olisi ehken saanut lukeakin Erkin kanssa!
»Leikitään nyt jotain muuta», ehdotti Eevi nousten ylös mättäältä ja
pudistaen muruset esiliinastansa. »Tule puutarhaan, Erkki!»
»Entä Heikki?»
»Huudetaan sitten Heikkiä, kun hän ensin on vienyt lapset kouluun.
»No, vaikka niinkin», ja Heikki hyppäsi kivelle valmiina aukaisemaan
kirjansa, kohta kun toiset olivat menneet.
Erkki ja Eevi läksivät puutarhaan, tutkistelivat ensin paljonko oli
kukkia mansikkamaassa, poimivat rannalta lemmikkejä ja asettuivat
viimein suurelle kivelle aivan lähelle vedenrajaa.
»Ihmiset sanovat, että aika kuluu kuin virta» tuumaili Erkki
miettivästi. »Ei se minusta kuitenkaan mene niin pian.»
»Ei minustakaan.» Eevi oikaisihe melkein loukkautuneena. »Me olemme jo
niin monta monta vuotta yhdessä leikkineet, emmekä vielä ole tulleet
tään suuremmiksi.»
»Ehkä se menee, kun tulen kouluun.»
»Niin, mutta minunhan täytyy jäädä tänne.» Eevi pani päänsä kallelleen
ja oli surkean näköinen. Sitten lisäsi hän selitellen ja puoleksi
ylpeillen: »kun ei ole muita lapsia, tulisi isälle ja äidille minua
kovin ikävä, jos minä lähtisin. Mutta minä saan koti-opettajattaren ja
lopuksi lähden vielä Helsinkiin oppimaan oikein hienoksi neidiksi.» Hän
silitteli tyytyväisenä puhdasta esiliinaansa.
»Silloin olen minä ehkä ylioppilas.»
»Niin, sinä olet ylioppilas, ja minä hieno neiti!» Eevi taputti
ihastuneena käsiään. »Mutta», lisäsi hän miettivästi, »tuletkohan sinä
Erkki silloinkin minua katsomaan ja muistatko vielä?»
»Kyllähän minä sinua muistan, ja muistan metsää, virtaa ja tätä
kaunista, kohisevaa koskeanne.» Erkin katse harhaili kauas avaruuteen.