Kauan oli kesää kaivattu, ja nyt vihdoinkin oli se tullut äkkiä kuin
taikavoimalla. Sadetta saatiin ensin, lämmintä, kesäistä sadetta, sitten
päivänpaistetta. Lehti puhkesi puihin, mehevänä nousi vaalean vihertävä
nurmi, ja vedet välkkyivät kesäisen auringon valossa. Riemulla täyttyi
jokaisen rinta. Maamies hymähteli tyytyväisenä työssään, ja laiho
pelloilla alkoi yletä aivan silminnähtävästi.
Oli ollut tavattoman helteinen päivä. Pahin paahde oli nyt mennyt ohi,
mutta vieläkin paistoi päivä lämpimästi. Ilma oli tuoksua täynnä, ja
käki kukkui kukkumistaan. Koivikosta kuului lehmänkellojen kalke, ja
pieni paimenpoika rallatteli tyytyväisenä tiepuolessa valmistellen
kaunista, kirjavaa pajukeppiä.
Aivan maantien varrella aidalla, joka erotti koivikkometsän
valtamaantiestä, istui toinen pieni poika kimppunen kuusenoksia
olallaan. Hänellä oli päällään ruskea pumpulinuttu, repaleiset, viileät
kesähousut ja päässä leveälierinen, vanha olkilakki, josta koristenauha
nähtävästi oli pois ratkottu. Hänen jalkansa olivat paljaat ja
päivettyneet. Hajasäärin istui hän, selkä kenossa aidanseivästä vastaan,
tyytyväisenä leväten ja nauttien olostansa. Aivan lähellä paikkaa, missä
hän istui, näkyi punaiseksi maalattu portti, joka maantieltä johti
kauniille syrjätielle. Käytävä pujottelihe kauniisti kierrellen läpi
koivikon, seurasi ensin tasaista maata, painui sitten notkoa kohden ja
alkoi vihdoin talolle tullessaan yletä vastamäeksi.
Poikanen oli nyt levännyt tarpeeksensa. Huolettomasti heitti hän toisen
säärensä maantienpuoleiselta aidansivulta toiselle, hypähti maahan ja
alkoi nelistää talolle päin. Perille tultuaan hän toimessaan levitteli
havut pääkäytävän portaitten edustalle, kääntyi sitten kyökinpuolelle ja
pisti täällä iloisesti lauluksi.
»Hyvä, että jouduit», huomautti kyökkipiika, joka läheisyydessä
kiilloitteli kuparikattiloita. »Ruustinna aavistaa vieraita.»
»Kaikki kunnossa», vastasi poika reippaasti, tehden kunniaa.
»Kunpa olisi meilläkin noin iloiset päivät. Kelpaisipa olla!»
Poikanen oli hypännyt hajasäärin ratsastamaan portaitten läheisyydessä
seisovan vesitynnörin selkään ja soitteli nyt iloisesti tynnörin
kumahtelevaa kantta. »Paljon on mulla tavaraa, eikö totta? Yhtä paljon
kuin pääskysillä tuolla katonräystäällä. Tekisikö mielenne vaihtaa,
Miina?»
»Pidä sinä itse tavarasi! Mutta huolet minä kyllä vaihtaisin. Elämä
täällä on ainaista raatamista, eikä sitä sittenkään osaa mieliksi olla.»
»Oho!»
»No, se on totta.»
Samassa tuli sisäpiika portaille. »Saapa nähdä tuleeko vieraita?
Ruustinna odottaa tohtorin väkeä.»
»No, jo tuon tietää kaikesta hääläämisestä, ilmankos kävi taas kaikki
nurkat nuuskimassa!»
»Niin, sen sanon minä», sisäpiika keikautti päätään, »että kyllä tässä
talossa paikat pidetään kunnossa -- ainakin niin pitkälle kuin vierasten
silmä kantaa.»
»Vaan ei se emännän silmä joka kohtaan ennätä. Oman pääni ja omat tapani
pidän minä.» Ja sanojensa vahvistukseksi lennätti kyökkipiika likaisen
rievun padan taakse piiloon.
»Pitäkääpä kielenne kurissa, tytöt», sanoi samassa vanhanpuoleinen
vaimoihminen, joka oli paikalle saapunut ja nyt asettui huuhtomaan
Miinan lennättämää riepua.
»Eikö ole sitten asia niinkuin on puhuttu? Kyllä sinulle pitäisi tapain
tuttuja olla.»
»Tuttuja kai, mutta sen tiedän myöskin, että joka ei toisen omaa
huolella hoida, ei se omaansakaan.»
Vanha Maija ripusti rievun kuivamaan ja aikoi mennä, kun samassa pieni
kahdeksanvuotias tyttö tuli juosten ja tarttui hänen hameeseensa.
»Menetkö aittaan, Maija? Minä tulen mukaan.»
»Tule vain, sinnehän minä menen maitoa kuorimaan.»
»Ja kissa menee pyttyjä nuolemaan», uskalsi poikanen tynnörillä
huomauttaa silmäillen syrjin tyttöön, joka ei kumminkaan näkynyt
huomautusta kuulevan.
Tyttö piti yhä kiinni Maijan hameesta ja puheli iloisesti ja
mairitellen: »Ja minulle sinä annat kermaa maistaa, annathan?» Tyttö
hyppäsi iloisesti sisälle maitohuoneeseen.
»Eihän se omaani ole, talon tavaraa kaikki.»
»Annat sinä kuitenkin.»
»No, jos nyt vähäsen maistaa.»
»Ja sitten vähän marjahilloa myöskin, eikö niin? Tiedätkö Maija», tyttö
soitteli sormellaan ikkunalasia, »viime talvena kun minä sairastin,
kuulin tohtorin sanovan, ettei pitäisi minulle tehdä mielipahaa. Voi
sentään, miten hyvä minun sitten oli olla! Minä pyysin ja pyysin ja
kaikkea minä sain. Nyt tahtoisin taas pian tulla kipeäksi.»
»Hyi, ei saa sanoa niin, se on syntiä. Jumala rankaisee.»
»Luuletko? Ei Jumala sitten muuta ehdikään kuin ihmisiä rangaista.»
»Ehtii hän, laps'kulta. Miten sinä semmoista puhut?»
»No, siitähän kaikki aina puhuvat. Kyllä minä ihan uskon, että hän vain
enimmäkseen rankaisee.»
»No, kun maailma on niin paha.»
»Hm», sanoi Eevi tuumailevasti. »Mutta eivät kaikki puhu sillä tavalla.
Erkin äiti, hän puhuu Jumalasta niin kauniisti, että minun aivan tekee
mieli tulla hyväksi tytöksi. Hänellä on niin kauniit silmät», lisäsi hän
miettivästi. »Ja Erkillä on kanssa», jatkoi hän iloisemmin. »Tiedätkö
Maija, kun me tulemme isoiksi, niin menemme naimisiin.»
»Vai on se jo tuumattu.»
»Jo-o. En minä kuitenkaan ole hänelle siitä vielä puhunut, mutta kyllä
puhun, kunhan joudan. Ja sitten sinä Maija tulet meille ruokaa
laittamaan, eikö niin? Sinä saat minun talossani tehdä, mitä vain itse
tahdot.»
»Voi tuota lasta mitä puhuu! Kuinka sinä nyt semmoisia ajattelet?»
»Onhan hyvä tuumata valmiiksi. Mamma sanoo aina, että on niin vaikea
saada uskollista palvelusväkeä.»
Maija puoleksi naurahti, puoleksi huokasi. »Entä jos ei ruustinna minua
laske.»
»Laskee kyllä, kun minä pyydän. Ei mamma minulta mitään kiellä.»
»Eipä taida kieltää.»
»Kyllä joskus kuitenkin ja silloin hän onkin oikein vihainen. Hän ei
koskaan anna minun jättää leikkikalujani saliin tai vierashuoneeseen.
Siitä hän toruu. Ja sitten siitäkin, jos en vaatteitani pidä hyvin, tai
jos en ole kiltti ja kohtelias, kun on vieraita. Mutta sinut hän kyllä
antaa minulle.»
Eevi pyöräytti iloisesti vanhaa hoitajaansa.
»No, no, älähän, hyvä lapsi, kermakuppi kaatuu! Katso, tuolla tulevat jo
tohtorin vaunut!»