Muistellessaan ensimäistä lukukauttaan kaupungin koulussa on Pirkolla
tapana sanoa, että se alkoi ja loppui kyynelin. Niin olikin. Lukukauden
alussa vuodatetuista kyynelistä on jo aikaisemmin ollut puhetta,
loppukyynelten historia on seuraava:
Oli tiistai, joulukuun 16 päivä. Kello läheni kahtatoista, ja Pirkko
kulki hiljalleen koulua kohti. Äkkiä hän pysähtyi, hänen mieleensä oli
muistunut jotakin. Ensimäisellä tunnilla oli suomen kielioppia, ja hän
oli jo kerran aikaisemmin unohtanut pienen kielioppivihkonsa kotiin,
saaden siitä ankaran muistutuksen. Nyt se oli taas unohtunut.
Jos oikein juoksisi, niin ehkäpä ennättäisi!
Pirkko pani parastaan, eikä aikaakaan, kun hän jo oli omalla portilla.
Suoraa päätä pihaan ja portaita ylös. Mutta voi kauhistusta! Ovi oli
lukittu ulkoapäin, Leena oli siis mennyt ostoksille.
Tämä oli — Pirkon omain sanain mukaan — kauheimpia hetkiä hänen
elämässään. Mennäkö kouluun vai jäädäkö odottamaan Leenaa. Molemmissa
tapauksissa oli muistutus tiedossa, edellisessä huolimattomuudesta,
jälkimäisessä myöhästymisestä. Kumpiko oli valittava? Mutta
voisihan käydä niinkin, että hän ei ehtisi sittenkään, vaikka heti
lähtisi juoksemaan; siinä tapauksessa voisi tulla muistutus sekä
huolimattomuudesta että myöhästymisestä. Parasta siis sittenkin jäädä
odottamaan, — myöhästymisen uhallakin!
Minuutteja, pitkiä kuin ijäisyys, kului. Pirkko istui portailla, odotti
ja itki...
Vihdoin ilmestyi Leenan rauhallinen olemus portille.
»Avaa pian ovi!» huusi Pirkko kuin kuoleman hädässä, ja ennenkuin Leena
edes ymmärsi, mistä oli kysymys, oli Pirkko hyökännyt sisään, siepannut
vihkonsa ja törmännyt samaa kyytiä ulos.
Tällä välin oli tunti jo alkanut, ja Pirkko oli merkitty
poissaolevaksi. Joku oppilaista luki parhaillaan. Silloin ovi avautui
ja Pirkko astui sisään.
Tuskin olivat toverit nähneet hänet, kun he päästivät oikein
intiaanihuudon. Opettaja koetti hillitä heitä, mutta hänkään ei voinut
olla hymyilemättä.
Ovensuussa seisova Pirkko oli tosiaankin naurettava näky. Silmät olivat
itkusta turvonneet, ja siniset käsineet, joilla kyyneliä oli pyyhitty,
olivat värittäneet poskille kummallisia pitkiä juovia, jotka ulottuivat
kaulaan asti.
Pirkko tunsi, että jotain oli hullusti, mutta mitä? Kaikkien tovereiden
naurava naama oli kääntyneenä häneen päin, ja hän olisi tahtonut vajota
maan alle, niin onneton hän oli.
Kyyneleet alkoivat taas vieriä pitkin sinijuovaisia poskia, ja se
tietysti vain lisäsi yleistä iloa.
»Voi tyttö raukka, jospa sinä itse näkisit, miten hullunkurisen
näköinen olet», sanoi samassa opettaja, joka oli tullut seisomaan hänen
eteensä. »Sinulla on tainnut olla siniset kintaat, lisäsi hän nauraen.
»Meneppä nyt paikalla hieman peseytymään.»
Pirkko oli opettajan puhuessa vilkaissut käsiinsä, jotka nekin olivat
aivan siniset. Hän alkoi aavistaa, ymmärtää ja punastui samassa korvia
myöten. (Eräs vallaton toveri hänelle myöhemmin kyllä selitti, ettei
tuota punastumista muusta huomannutkaan kuin korvista, posket nimittäin
olivat niin siniset.)
»No, mene nyt!» toisti opettaja.
Silloin vasta Pirkko tajusi, että hän sai lähteä.
Seuraavat kolme minuuttia Pirkko pesi, hieroi ja hankasi kasvojaan
ja käsiään kuumeisella innolla. Ja kun hän sitten palasi luokkaansa,
olivat hänen poskensa hehkuvan punaiset.
»Taidatpa muistaa tämän myöhästymisen ilman muistutustakin», sanoi
opettaja.
»Kyllä varmasti!» kuiskasi Pirkko, eikä itku taaskaan ollut kaukana.
Kun Pirkko palasi koulusta, odotti häntä iloinen yllätys: äiti ja Saara
olivat tulleet.