Se kuului niin omituiselta, että hän melkein pelästyi omaa ääntään.
Mutta samassa pujahti kaksi pientä olentoa uuninsolasta. Ne olivat
tonttuja!
Anna aikoi juuri herättää Sannan, mutta toinen tonttu tarttui hiljaa
hänen ojennettuun käteensä.
»Älä herätä Sannaa! Etkö tiedä, että me tontut emme koskaan saa
näyttäytyä kahdelle ihmiselle yht'aikaa, se olisi meidän turmiomme. Jos
te molemmat olisitte olleet hereillä, ei tapaamisestamme olisi tullut
mitään. Paina nyt tarkasti mieleesi mitä näet. Sitten aamulla kerrot
kaiken Sannalle, niin ei hänelläkään ole paha mieli.»
Tontun ääni oli hyvin ystävällinen, niin että Anna kadotti kaiken
arkuutensa ja uskalsi tarkastaa ukkoa kiireestä kantapäähän. Tämä oli
pöydän korkuinen, hiukan tuiman, — mutta — kumina kyllä — samalla myös
leikillisen näköinen.
Tonttu kumarteli hänelle kohteliaasti ja jatkoi puhettaan:
»Olen Hieronymus ja, kuten oikein arvasitte, tonttuperheemme isä.»
Sitten hän viittasi kädellään toiselle tontulle, joka, oli pysähtynyt
vähän kauemmaksi: »Tässä on vaimoni Vilhelmiina.»
Tonttu-äiti lähestyi Annaa, joka ei voinut olla hymyilemättä nähdessään
pienen pyylevän olennon niiaavan hänelle.
»Juuri niinkuin ajattelimmekin», mietti hän itsekseen tarkastaessaan
tonttu-äitiä, »pyöreät posket ja iloiset silmät».
»Jos sinua haluttaa», jatkoi tonttuisä, »niin esitän sinulle koko
perheeni. Yhden erehdyksen olette tehneet. Abraham ei ole meidän vanhin
poikamme, vaan hän on tämän minun muorini veli. Hän on toista vuotta
asunut meillä. Kuitenkin hän aivan kohta muuttaa pois, sillä hän on
kihloissa erään herttaisen tonttuneidon kanssa. Ensi Samulinpäivänä
he menevät naimisiin ja muuttavat asumaan tuohon naapuritaloon. —
Poikamme ovat koko reippaita tonttulapsia, kuten itse pian näet. Sinä,
Vilhelmiina, saat itse puhua Liisa-tytöstämme.»
»No, eihän hänessä nyt vielä paljoa kehumista ole, hän on vielä niin
pieni», sanoi tonttuäiti. Hän puhui hyvin nopeasti ja räpytteli silloin
tällöin silmiään.
Sitten menivät he molemmat jälleen lähelle uuninsolaa. Tonttuisä löi
kuusi kertaa käsiään yhteen ja kohta astuivat esille Abraham, Kasper,
Sipri, Unto, Liisa ja — kissa.
»Mitä kummaa, sehän on kuin meidän Mikki», ajatteli Anna, kun näki
kissan. Mutta hän oli niin hämmästynyt kaikesta tästä, että ei saanut
sanaa suustaan.
Vuoron perään astui jokainen esille, kumarsi syvään ja lausui nimensä.
Liisa oli niin pieni, että Annaa aivan nauratti, mutta osasi hänkin
niiata.
Viimeisenä tuli Mikki, joka koukisti selkänsä ja naukaisi lyhyesti.
»Tämä taitaakin olla jo entuudestaan tuttu», sanoi Abraham-eno, jolla
oli tavattoman iloiset silmät. »Ei kai pikku neiti ole pahoillaan
siitä, että kissa kuuluu meidän perheeseemme. Hyvänä me sitä
pidämme. Kun lapset ovat olleet pieniä, on se niitä välistä kehdossa
soudattanut. Toisinaan se on auttanut sisartani kehräämisessä. Mutta
kyllä sillä sentään on vapaa-aikojakin, jolloin se pyydystää talon
hiiriä.»
»Nyt lapset piiriin!» komensi tonttu-isä.
Mutta voi onnettomuutta! Taisi komentaa vähän liian kovalla äänellä,
koska Sanna samassa alkoi kääntyä vuoteellaan.
Silloin yks' kaks' oli huone aivan tyhjä. Kuu vain paistoi huoneeseen,
kuten äskenkin, ja Anna istui vuoteellaan hehkuvin poskin.
»Miksi et nuku?» kysyi Sanna hyvin unisella äänellä.
»Siksi, että olen nähnyt ihmeitä. Olen nähnyt tontut!»
»Mitä!» huudahti Sanna, ja heti oli uni silmistä karissut.
Ja Anna kertoi. Hänen kuumeinen innostuksensa tarttui Sannaankin, joka
aivan henkeään pidättäen kuunteli.
»Kuule, rakas Anna! Käy sinä nyt nukkumaan. Minä valvon ja odotan
tonttuja, jos ne vielä tulisivat», sanoi Sanna, kun Anna oli lopettanut.
He yrittivät niin, mutta kun kuu puoli tuntia senjälkeen, oltuaan
hetkisen erään tumman pilven peitossa, kurkisti huoneeseen, nukkuivat
molemmat tytöt hymyillen unissaan. Mutta lattialla pyöri tonttujen
piiri, se pyöri huimaa vauhtia. Hiukan syrjässä seisoi tonttuisä,
kohottaen aina silloin tällöin sormen huulilleen: »Älkää herättäkö
lapsia!»
* * * * *
Satu oli lopussa. Äiti katsoi hymyillen vuorotellen kuhunkin lapseen.
Pirkko ja Saara olivat innostuneet niin, että heistä oli suorastaan
käsittämätöntä, kuinka äidin satu voi loppua sellaiseen paikkaan. He
pyysivät hartaasti jatkoa, mutta äiti sanoi:
»En tosiaankaan tiedä enempää. Anna ja Sanna eivät nähneet enää
milloinkaan tonttuja. Mutta syntymä- ja nimipäiviensä aamuina he
tavallisesti löysivät uuninsolasta tonttujen onnittelut. Siitä he
päättivät, että tontut edelleenkin elivät ja olivat terveinä. Mikkiä
lapset kohtelivat aina mitä parhaiten, koska he tiesivät sen olevan
tonttujen palveluksessa.»
»Äiti», sanoi Paavo, »nyt sinä tietysti myönnät, että Anna olet sinä
ja Sanna on meidän Lyyli-tätimme, ja että kaikki tämä, mitä kerroit,
tapahtui silloin kun te olitte lapsia».
»Pitänee se myöntää», sanoi äiti.
»Ihanko totta sinä näit silloin yöllä tonttuja?» kysyi Pirkko.
»Kaikki mitä kerroin, on totta. Ainoastaan se, mitä sanoin kuun nähneen
silloin yöllä, kun lapset jo nukkuivat, on arvelua, sillä enhän voinut
olla kuussa», sanoi äiti nauraen.
Mutta Kaisakin näytti hyvin miettivältä:
»Yhtä paikkaa en ymmärrä», sanoi hän. »Sanoit, että lapset kerran
löysivät tontun tossun. Oliko silloin jo joskus tapana pukea lapsia
tonttupukuihin ja esittää tonttunäytelmiä?»
»Olipa niinkin. Ja sekin tossu, jonka lapset löysivät, muistutti
suuresti niitä tossuja, joita mummonne juuri samoihin aikoihin valmisti
kuvaelmaa varten.»
»Silloin on kaikki selvää!» huudahti Kaisa.
Isä oli istunut koko ajan ääneti, hänkin hyvin tarkkaavaisesti seuraten
kertomusta. Nyt hän käänsi kaikkien ajatukset toisaalle sanomalla:
»Luulen melkein, että posti on jo tullut. Menehän, Paavo, katsomaan.»
Paavo läksi ja palasi pian.
»Sanomalehti, isälle kirje ja Kaisalle jotakin. Kumman käden otat?»
kysyi hän pitäen käsiään selän takana.
»Oikean tietysti.»
»Etpäs arvannut», sanoi Paavo ojentaen vasemmalla kädellään Kaisalle
postikortin.
Tuskin oli Kaisa lukenut pari riviä, kun hän jo riemuiten ilmoitti:
»Elsa kysyy, saako hän tulla meille muutamaksi päiväksi nyt ennenkuin
koulu alkaa.»
»No, entäs Pekka?» kiirehti Paavo kysymään.
»Pekka haluaisi myös päästä Paavon luo. Ehkä otan hänet mukaan», luki
Kaisa kortista.