»Äiti, kerro meille satu», pyysi Pirkko, kun he kaikki eräänä iltana
istuivat pienessä, somassa lehtimajassa Karrin puutarhassa teetä
juomassa.
Kaikki kannattivat tätä ehdotusta.
Äiti mietti vähän aikaa ja sanoi sitten: »Taidanpa kertoa teille
tonttusadun, tontuthan ovat teidänkin ystäviänne. Tällä sadulla on
sitäpaitsi se hyvä ominaisuus, että se on aivan tosi.»
»Mutta miksi se sitten on satu?» kysyi Saara.
Sen saatte itse päättää», vastasi äiti ja alkoi:
»— Olipa kerran eräässä talossa kaksi pientä tytöntylleröä, joita
voimme kutsua vaikkapa Annaksi ja Sannaksi. Iloisia ja vilkkaita he
olivat ja he pitivät tavattomasti tontuista, joita siinä talossa
liikkui kaikkialla. Niitä asui vinnillä ja lattian alla, jokaisessa
sopessa ja uuninsolassa. Kysytte, näkivätkö tytöt niitä koskaan? Kyllä
he näkivät. Välistä vilahti vain punainen tonttulakin tupsu, kun
tonttu itse pujahti piiloon, toisinaan näkyi vain vähän kantapäätä,
kun tontulle tuli kiire uuninsolaan. Kerran eräs tonttu pudotti siinä
kiireessä tossunsa, jonka lapset sitten löysivät ja jota he monta
vuotta säilyttivät muistonaan. Mutta hauskinta kaikesta oli se, että
Sanna ja Anna olivat kirjeenvaihdossa tonttujen kanssa. Älkää ollenkaan
naurako, se on totta.
Ensimäinen kirje, jonka tytöt tontuille kirjoittivat, kuului
seuraavasti:
»Hyvät tontut! Jos te todella olette olemassa, niinkuin äiti sanoo,
niin olkaa hyvät ja vastatkaa tähän kirjeeseen! Sitä pyytävät ystävänne
Anna ja Sanna.»
He sulkivat kirjeen, kirjoittivat päällekirjoitukseksi parin
senttimetrin korkuisilla kirjaimilla: »Tontuille», ja panivat kirjeen
uuninsolaan. Jännityksellä he seuraavana aamuna kurkistivat sinne.
Kirje oli poissa. Mitähän se merkitsi? Olivatko tontut sen ottaneet?
Vai oliko sisäkkö Hilma sen huomannut ja hävittänyt?
Mutta samana iltapäivänä saatiin vastaus. Solasta pisti esille jotakin
harmaata, ja kun lapset sen vetivät esille, oli se suuri kirjekuori,
jonka päällekirjoituksena oli: »Annalle ja Sannalle tontuilta.»
Äärettömällä uteliaisuudella se avattiin. Yhdessä luettiin seuraavat
rivit:
»Kyllä me olemme olemassa. Lähetämme monet tuhannet terveiset.
Hieronymus, Vilhelmiina, Abraham, Kasper, Sipri, Unto ja Liisa.»
Anna ja Sanna tuijottivat kirjeeseen. He melkein luulivat näkevänsä
unta. Sitten he katsahtivat toisiinsa.
»Mitäs sanot tästä?» kysyi Sanna.
»Mitä sinä sanot?»
»Ajatteles, miten hauskaa! Nyt me tiedämme heidän nimensäkin.»
Ja heistä tuntui yhtäkkiä niin hauskalta, että heidän täytyi aivan
hyppiä ilosta. Sitten he taas tutkivat kirjettä.
»Miksi nuo nimet näyttävät niin omituisesti kirjoitetuilta», tuumi
Anna. »Hei, nyt minä tiedän! He ovat varmasti jokainen omalla kädellään
kirjoittaneet nimensä. Katsoppas noita ensimäisiä nimiä, Hieronymus ja
Vilhelmiina. Ne ovat varmasti tonttuisä ja tonttuäiti. Tonttuisä on
oikein jyry vanha vaari, koska painaa kirjaimetkin noin paksuiksi.»
»Ja», jatkoi Sanna, »tonttuäiti on pikkuinen, lempeä muori. Aivan
tuntuu siltä kuin näkisin hänet tuossa edessäni. Kasvot pyöreät kuin
kuu, suu leveässä hymyssä, punainen tonttulakki hiukan kallellaan
päässä ja sen lakin alla näkyy vähän harmaita hiuksia.»
»Lapset ovat varmasti kirjoittaneet nimensä vanhimmasta nuorimpaan»,
sanoi Anna tarkkaavaisesti kirjettä tutkittuaan. »Tuo Abraham on
varmaankin jo tavallisen vanha, koska hänellä on niin vanhanaikainen
nimikin. Kasper ja Sipri ovat vielä lapsellisempia. Mutta katsos tuota
Untoa. Hän ei osaa kirjoittaa yhtään paremmin kuin mekään.»
»Tuo Liisa sitten vasta on hullunkurisesti kirjoitettu», ehätti Sanna
puolestaan selittämään. »Siinä on varmasti Vilhelmiina-äiti ohjannut
pienen Liisansa kättä. Ainoastaan tuon harakanvarpaan on Liisa ilman
apua piirtänyt.»
»Mitä me nyt teemme?» sanoi Anna. »Jos kirjoittaisimme uuden kirjeen.»
Sanna riensi hakemaan äidin pöytälaatikosta paperia ja kirjekuoren. Ja
sitten alotettiin kirjoittaa. Tällä kertaa oli työ vielä vaikeampaa
kuin ensimäisellä kerralla. Kolme kirjeenalkua revittiin ja vasta
neljäs hyväksyttiin. Se sisälsi monet kiitokset kirjeestä, kysymyksen,
olivatko Hieronymus ja Vilhelmiina tonttuisä ja -äiti, sekä pyynnön,
että tonttuherrasväki joskus tulisi vieraisille Sannan ja Annan luo.
Kirje suljettiin taas kuoreen ja pantiin uuninsolaan.
Sitten seurasi kolme päivää, jotka lasten mielestä olivat tavattoman
pitkiä. Heidän kirjeensä oli tosin hävinnyt uuninsolasta, mutta
vastausta ei näkynyt eikä kuulunut. Tuhannet ajatukset pyörivät
aina Annan ja Sannan mielessä ja äitiä ahdistettiin lakkaamatta
kysymyksillä, jotka koskivat tonttujen elämää.
Mutta sitten neljäntenä yönä tapahtui jotain odottamatonta. Anna valvoi
vuoteellaan ajatellen tonttuja ja odottaen unta. Sanna oli nukkunut ja
hengitti syvään.
Silloin kuuli Anna yhtäkkiä hiljaisen kuiskauksen. Hän ei oikein
ymmärtänyt, mistä se tuli, mutta selvästi hän kuuli sanat: »Yksinkö
valveilla?»
Hän nousi istualleen vuoteellaan. Kuu paistoi suoraan sisälle
ikkunasta. Hän tunsi sydämensä sykkivän kiivaasti, mutta häntä ei
pelottanut.
Taas kuului kuiskaus: »Kumpi valvoo, Sanna vai Anna?» Tällä kertaa
kuului ääni uuninsolasta.