Jäähyväiset.
Nahua lopetti ja istuutui, ja niin suuri oli Neuvoston ihmetys -- tai
paremminkin kauhistus -- ettei hetkeen aikaan kukaan puhunut mitään.
Vihdoin nousi Dimas ja sanoi:
"Maya, Sydämen Ruhtinatar, ja te muukalaiset, olette kuulleet teitä
vastaan tehdyn kamalan syytöksen. Miten voitte vastata siihen?"
"Tunnustamme sen todeksi", vastasi Maya tyynesti. "Meidän oli pakko
valita joko kuolema tai tämän teon tekeminen, ja me valitsimme elämän.
Mattaihan tuon petoksen punoi ja sepitti kirjoituksen, ja minusta
tuntuu että meidän on kärsittävä sekä hänen syntinsä että omamme.
Sananen vielä: Tämä Ignatio ei ryhtynyt vapaasta tahdosta salajuoneen,
vaan mieheni ja minä pakotimme hänet siihen, minä etupäässä."
Dimas ei vastannut, vaan antoi merkin kahdelle, alttaria paljastetuin
miekoin vartioivalle papille viedä meidät Kaikkein Pyhimmän ja
Kuolleitten Kammion väliseen käytävään, mihin meidät suljettiin
pimeään, kaksois-ovien väliin.
Täällä minä kaiken lopuksi polvistuin, lähettäen viimeiset rukoukseni
Taivaalle, Mayan itkiessä miehensä sylissä ja jättäessä hyvästi hänelle
ja sylissään lepäävälle lapselleen.
"Vaimoni", hän sanoi, "olitte tosiaankin viisas, kun kielsitte meitä
lähtemästä tähän Sydämen Maahan. Vaan tehtyä ei saa tekemättömäksi, ja
oltuamme vähän aikaa onnellisia yhdessä, kuolkaammekin yhdessä niin
urheasti kuin voimme, toivoen taaskin pääsevämme yhteen johonkin uuteen
rauhan maailmaan."
Pian saapuivat papit ja veivät meidät takaisin Kaikkein Pyhimpään.
Mayan astuttua yli kynnyksen ensimäisenä meistä kolmesta, astui Tikal
häntä vastaan ja sieppasi yhdellä tempauksella, olematta silti julma,
lapsen hänen sylistään. Huomasimme meitä tarkoittavat valmistukset,
sillä alttarin edessä oleva kivi oli nostettu paikoiltaan ja jalkojemme
juuressa ammotti musta kuilu, mistä kuului veden loiske. He asettivat
meidät seisomaan selät alttariin; mutta Tikal seisoi etumaisena, ja
hänen ja meidän välillä oli kuilun suu.
"Maya, päällikkö Zibalbayn tytär, Sydämen Ruhtinatar; valkoinen mies,
Meren Poika; Ignatio Vaeltava; ja pappi Mattai, jonka itsensä jo
kuoltua me kutsumme hänet hengessä esiin", alkoi Dimas kylmällä ja
kamalalla äänellä, "oman tunnustuksenne mukaan olette te vikapäät
suurimpaan rikokseen, minkä katala ihmisjärki konsanaan voi keksiä ja
likaiset kädet suorittaa. Olette rikkoneet Taivaalle ja veljillenne
tekemät juhlalliset valat; olette häväisseet jumalamme ja raiskanneet
hänen Kaikkein Pyhimpänsä; ja olette uskotelleet kansalle, joka luotti
teihin, synnin sikiötänne jumalan lähettämäksi hallitsijaksi. Kaikista
näistä rikoksista, jotka olette tehneet -- miksi, emme tiedä -- emme
taida teitä kyllin rangaista. Teille maksetaan palkka jossain muualla,
kun olette menneet tämän tuomio-istuimen edestä, ja nimenne ovat
jääneet unohdukseen maan päällä.
"Näin kuuluu Sydämen Neuvoston tuomio -- että sinun nimesi, Mattai,
pyyhitään pois Sydämen palvelijain luetteloista; että muistosi
kirotaan; että asunnoitasi kärventäisi tuli ja istuimiasi polttaisi
suola; että ruumiisi kaivettaisiin haudastaan ja vietäisiin pyramiidin
huipulle, kunnes ilman linnut sen söisivät; että sielusi annettaisiin
manalan kiduttajien käsiin ijankaikkisesti.
"Näin kuuluu Sydämen Neuvoston tuomio sinulle, Maya, päällikkö
Zibalbayn tytär, Sydämen Ruhtinatar; valkoinen mies, Meren Poika,
ja Ignatio Vaeltava: Että nimenne pyyhitään pois Sydämen Veljien
luettelosta ja kirotaan kaupungin kaduilla; että kätenne ja jalkanne
sidotaan ja teidät kahlehditaan elävinä Kaikkein Pyhimmän seiniin ja
jätetään ryöstämänne jumalan alttarin ääreen, kunnes näännytte nälkään
ja janoon; että ruumiinne sitten viedään pyramiidin huipulle ilman
lintujen syötäväksi; ja että sielunne annetaan manalan kiduttajien
käsiin ijankaikkisesti."
Lausuttuaan nämä sanat ja ennenkuin täysin tajusimmekaan kamalan
tuomiomme kauheutta, astui Tikal esiin -- vielä kirjoittaessanikin
minua puistattaa -- pitäen lapsi rukkaa, joka alkoi itkeä kuin tuskasta
tai pelosta, kuilun päällä ja pudotti sen yht'äkkiä alas syvyyksiin.
Kauhistuneen äidin huuto kaikui pyhän paikan seinissä, ja ennenkuin
sen kaiku oli edes ehtinyt hälvetä, oli englantilainen -- jalopeuran
tavoin -- hypännyt yli kuilun ja tarttunut Tikalla kiinni kurkusta ja
vyötäisiltä. Raivo antoi voimia hänelle, ja hän nosti Tikalin korkealle
ilmaan ja paiskasi hänet alas tuohon kaameaan kuiluun, minne lapsikin
vastikään oli hävinnyt.
Pahasti parahtaen katosi Tikal, ja hetken aikaa oli kuolon hiljaisuus.
Yhtäkkiä huusi Maya hullun ja epätoivoisen äänellä:
"Eivät kaikki Pyhän Järven vedet riitä pyyhkimään pois meidän
syntiämme, mutta tuokoot ne koston teille, oi te avuttoman lapseni
surmaajat!"
Näin sanottuaan Maya juoksi alttarin taakse, minun ehkä yksin
aavistaessa hänen aikeensa, ja tarttui molemmin käsin Sydämen
tunnusmerkkiin.
"Varokaa!" huusi Dimasin ääni, mutta hän ei totellut. Ennenkuin hän
tai kukaan muu ehti apuun, oli hän raastanut epätoivoisin ponnistuksin
vanhan tunnusmerkin paikoiltaan ja nauraen ja pilkaten paiskannut sen
palasiksi marmorilattiaa vastaan.
Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus; mutta sitten kuului alttarilta
yhtäkkiä paukahdus, aivankuin harpun kielet olisivat katkenneet, ja
sitä seurasi toinen, hirveämpi ääni, vesipaljouksien kuohu ja kohina.
"Paetkaa! Paetkaa!" huusi ääni, "vedet ovat valloillaan, ja häviö perii
meidät ja koko Sydämen Kansan!"
Silloin hyökkäsi Neuvosto yhtenä miehenä Kaikkein Pyhimmän ovea kohti;
mutta minä, Ignatio, Jumalan kiitos, muistin toisen oven, salaoven,
josta olimme tulleet ja jonka pappi oli jättänyt raolleen.
"Tätä tietä!" huusin minä espanjankielellä englantilaiselle ja.
tarttuen Mayaa käsivarteen, vein hänet mukanani käytävään. Kun kaikki
kolme olimme päässeet sinne, käännyin minä lukitsemaan ovea ja näin
silloin kummallisen näyn.
Alttarin edessä olevan kuilun suusta kohosi valtava vesipatsas,
suihkuten sellaisella hirvittävällä voimalla kattoon, että
marmorilohkareet näyttivät putoavan alas pakenevien niskaan,
pakenevien, jotka turhaan koettivat avata ovea ja paeta Kuolleitten
Kammioon. Toisenkin näyn minä vielä näin; Tikalin ruumis oli noussut
kuilusta, minne englantilainen oli hänet paiskannut, ja nousi ja laski
muodottomana möhkäleenä vesisuihkun mukana lattian ja katon välille.
Ennenkuin vesi vielä ehti meihin asti, suljin minä oven, ja otettuani
mukaan ovessa yhä riippuvan avainkimpun me pakenimme ylös käytäviä ja
portaita, kunnes saavuimme vankikomeroomme. Tännekään emme uskaltaneet
pysähtyä, sillä korviimme kuului jo kumma ääni, ja me tunsimme
pyramiidin koko valtavan rakennuksen vapisevan, kun vangitut vedet
pääsivät valloilleen ja levisivät ylös ja sivulle.
Ottaen lamput me kiirehdimme kuparioville salin toiseen päähän ja
löysimme vaivoin oikean avaimen. Meillä ei ollut vitkastelemiseen
aikaa, sillä lähtiessämme ennättivät vedet jo huoneen takaosaan ja
siinä samassa huuhtoivat lattiaa kuuden tai kahdeksan jalan paksuisena
aaltona. Ryntäsimme pakoon etenevän aallon tieltä, ja hyvä oli että
kulkumme kävi ylöspäin, sillä muutoin olisimme varmasti hukkuneet,
etsiessämme eri ovien avaimia. Mutta taaskin oli onni, niinkuin
tähänkin asti, apunamme, ja me pääsimme pyramiidin huippuun parahiksi
aamun sarastaissa.
Sarastus selkeni, eikä päivän valkeus koskaan ole paljastanut
ihmissilmälle sen ihmeellisempää ja kamalampaa näkyä. Pyramiidin pihan
ulkopuolelle oli kerääntynyt suuri kansanpaljous odottamaan juhlaa,
joka tänä vuoden päivänä piti tapojen mukaan vietettämän pyramiidin
huipulla. He olisivat jo kokoontuneet sinne, ellei olisi ollut määräys
pitää ovet suljettuina, kunnes Neuvosto olisi lähtenyt Kaikkein
Pyhimmästä, ja tänä yönä viipyi Neuvosto kauvan.
Tällä hetkellä syntyi kauhun ja hämmästyksen huuto kansan kesken, ja
syy oli seuraava. Pitkin satamapaikan ja suuren torin välisiä katua
syöksyi kahdenkymmenen jalan korkuinen ja sadan levyinen hyökyaalto.
Silloin huomasimme oikean asianlaidan. Alttarin tunnusmerkki -- en
tiedä miten -- oli yhdistetty salaisiin merenalaisiin sulkuportteihin,
jotka monen sukupolven ajan olivat suojelleet Sydämen Kaupunkia
tulvalta. Kun tunnusmerkki irrotettiin paikaltaan, aukenivat nämä
sulkuportit, ja vesivirrat syöksyivät esiin, pyrkien järvenpinnan
tasolle, joka tänä vuodenaikana oli kaupungin talonharjoja korkeammalla.
Pyramiidin huipulla oli kaksi pyhää tulta vartioivaa ja tulevia
juhlamenoja valmistelevaa pappia. Nähtyään meidän ryntäävän
vartiohuoneesta he juoksivat meitä kohti käsiään väännellen ja
kysyen, mitä ihmeitä nyt oli tapahtunut. En sanonut tietäväni, vaan
kun vettä oli ruvennut kerääntymään vankikomeroomme, olimme paenneet
sieltä. Miten me olimme paenneet, sitä eivät he ryhtyneet kyselemään,
vaan juoksivat alas pyramiidin portaita, palatakseen samassa, sillä
ennenkuin he ehtivät alas asti, oli heidän tiensä katkaistu.
Sillä välin kauhu laajeni ja hävitys alkoi. Kaikkialle syöksyi
ja tunkeutui vettä, riittäen yhä suuren järven loppumattomista
varastoista. Kokonaiset kadut olivat jo veden vallassa, ja
kansanjoukosta kuului katkeamaton tuskan huuto.
Maya kuuli sen ja heittäytyi kasvoilleen pyramiidin katolle, jottei
näkisi omaa työtään, ja tukki sormin korvansa, mutta englantilainen ja
minä katselimme tyrmistyneinä. Silloin tulva nieli kansan, useampia
tuhansia luvultaan, joka oli kokoontunut temppelin ääreen, ja katso!
silmänräpäyksessä olivat kaikki pyyhkäistyt pois, niinkuin rajutuuli
pyyhkäisee pudonneet lehdet. Ennenkuin olisi ehtinyt lukea kymmeneen,
oli suurin osa Sydämen Kaupungin väestöä hukkunut!
Jonkun aikaa näkyi vielä muutamia suurempia taloja, mutta pian
nekin upposivat näkymättömiin. Ennenkuin aurinko täysin oli ehtinyt
noustakaan, oli kaikki lopussa, ja tuosta muinaisesta ja ihanasta
kaupungista, Maailman Sydämestä, näkyi vain puitten latvoja ja
vedenpinnan yli kohoavia pyramiidien huippuja.
Kultaista kaupunkia ei ollut enää. Se oli hävinnyt ja sen mukana
kaikki kasatut aarteet, opit, uskot, ja se, mikä monta sukupolvea oli
kangastanut satuna minulle, oli taaskin todenteolla tullut saduksi.
Lyhyen tunnin oli tuo vuosisatojen työn valmis hedelmä kestänyt
huuhtoutua olemattomiin ja sen mukana viimeisen puhtaan intiaanirodun
häviävät tähteet, intiaanirodun, joka noudatti esi-isieni tapoja ja
oppeja. Epäilemättä heidän aikansa oli tullut, ja korkeammat voimat
olivat määränneet heidät häviämään; mutta ankaraa ja äkkinäistä häviötä
oli kamala katsella tai edes ajatella.
Mitä olisivatkaan, minä mietiskelin, tämän suuren kaupungin perustajat
ja sen juhlallisten pyramiidien rakentajat mahtaneet ajatella ja
tuntea, jos he olisivat aavistaneet tällaista loppua? Olisivatkohan he
sijoittaneet pyhää tunnusmerkkiään niin taitavasti alttarille, että
hullaantunut nainen voisi, tempaamalla sen pois, haudata alttarit,
temppelit, kaupungin kaikkineen päivineen ikuisiksi ajoiksi veden alle?
Näin he tekivät suojellakseen kotejaan vihollista vastaan, jotta he
hädän tullen voisivat mieluummin valita perikadon kuin häpeän; mutta
he eivät aavistaneet -- he eivät varmasti edes uneksineet -- että tämä
vihollinen olisi heidän omaa rotuaan, että heidän oman lapsensa käsi
toisi korjaamattoman onnettomuuden heidän pyhälle turvapaikalleen,
Maailman Sydämen kaupungille.
Vähä vähältä saavuttivat vedet tasapinnan ja täyttivät syvennyksen,
missä kaupunki oli sijainnut, ja aurinko paistoi vetten kalvoon,
aaltojen soluessa pyramiidin kupeita ja merenalaisten talojen kattoja
pitkin. Siellä täällä uiskenteli hylkytavaroita, siellä täällä
ihmisruumiita, joiden ympärille jo merikotkat kokoontuivat. Siinä
kaikki.
Samassa nousi Maya polvilleen ja katsoi ympärilleen, varjostaen
kädellä silmiään, sillä päivä paistoi kirkkaasti pyramiidin valkoiseen
huippuun. Sitten painoi hän kädet takaraivolleen ja kiljasi pahasti.
"Katsokaa kätteni työtä", hän sanoi, "ja syntini paikkaa! Oi! isäni,
tuo uni, joka ahdisti minua, oli kamala, mutta se ei sittenkään ollut
tosi. Oi! isäni, kansa, jonka sinä tahdoit pelastaa, on kuollut!
Hukkunut on rakastamasi kaupunki, ja minä sen hävitin! Oi! isäni,
isäni, kirouksesi on kohdannut minua, minä olen kirottu!"
Jotenkin tähän tapaan hän puhui ja alkoi sitten nauraa, ja kääntyen
englantilaisen puoleen kysyi hän:
"Missä lapsi on, mieheni?"
Englantilainen ei voinut vastata, mutta Maya ei siitä välittänyt, vaan
painoi käsiään rintaansa vastaan, kuin olisi pitänyt lasta sylissään,
tullen ensin hänen luokseen, sitten minun, ja sanoen: "Katsokaahan,
eikö hän ole kaunis poika? Enkö ole onnellinen äiti, kun minulla on
noin kaunis poika?"
Yritin katsoa, mutta hänen säälittävien kasvojensa muoto ja hänen
tyhjien käsivarsiensa heilutus tuntuivat minusta niin hirveältä, että
minun täytyi kääntyä pois, salatakseni kyyneleeni. Minä näin totuuden.
Väsymys, suru ja kauhu oli murtanut hänen järkensä. Hän oli mielipuoli.
Veimme hänet vartiohuoneeseen, missä oli suojaa, ja takaisin palanneet
papit antoivat meille ruokaa, kun olimme tarpeemme heille selittäneet,
sillä hekin olivat miltei järjiltään.
Täällä kohtasi Ruhtinatar Mayaa viimeinen sairaus. Se alkoi
hengenahdistuksella, joka heti kohta muuttui kuumeeksi. Kaksi päivää
ja yötä hoidimme murtunein mielin häntä pyramiidin huipussa, väsymättä
hänen hourailuihinsa ja säälittävään lapsen kaipailuunsa, kunnes hän
kolmannen päivän aamuna kuoli. Ennen kuolemaansa palasi hän tuntoihinsa
ja puhui miehelleen kauniita ja helliä sanoja, joiden kertominen tuntuu
minusta liian pyhältä.
"Voi!" hän lopetti, "kuten sydämeni jo aavisti, olen saattanut vain
suruja teille, ja nyt on aika tullut minun lähteä luotanne. Ignatio oli
oikeassa ja me olimme väärässä -- tai oikeammin: minä olin väärässä.
Meidän olisi pitänyt kuolla yhdessä vuosi sitten, jos niin olisi pakko
ollut, mieluummin kuin tehdä tuo synti Kaikkein Pyhimmässä, sillä
silloin olisivat kätemme ainakin olleet puhtaat, eikä kansani häviö
olisi painanut minua. Mutta uskokaa, mieheni, tein tuon kuoleman teon
hulluna, sillä olin nähnyt lapsemme murhattavan silmieni edessä, ja
kuulin äänen sisälläni vaativan kostoa.
"No, teko on tehty, ja olen kärsinyt siitä ja saan ehkä vieläkin
kärsiä, mutta luulen kuitenkin olleeni vain Kohtalon määräämä
välikappale, jonka piti hävittämän jo kuolemaan tuomittu rotu sekä
kulunut uskonto. Tuohon uskontoon en enään usko, sillä Te olette
opettanut minulle toisen opin, siksi en pelkää oman kansani jumalan
kostoa. Annettakoon muut syntini anteeksi, jos ne ovat syntejä, sillä
ne aiheutuivat rakkaudestani. Mieheni, minä toivon Teidän pakenevan
pois tältä pahanenteen paikalta ja elävän onnellisena monta vuotta;
mutta enin kaikesta toivon, että siellä maassa, minne Tekin kerran
tulette, löytäisitte lapseni ja minun odottamassa Teitä. Jääkää
hyvästi. Tämä on synkkä ero, ja elämäni on ollut lyhyt ja surua täynnä.
Mutta sittenkin minä iloitsen, että olen sen elänyt, sillä se on vienyt
minut Teidän syliinne, ja niin vähän kuin olisin ansainnutkin, luulen
Teidän rehellisesti rakastaneen minua ja rakastavan kuoltuani vielä
muistoanikin.
"Jääkää Tekin hyvästi, Ignatio. Olette ollut uskollinen ystäväni,
vaikken tuonut Teille yhtään onnea, ja olin aika ajoin kade takianne.
Ajatelkaa kauniisti minusta, jos voitte, ja kohdelkaa miestäni samalla
ystävyydellä kuin ennen vanhaan, kun emme vielä olleet tavanneetkaan,
vaikka olisittekin ehkä ilman minua päässyt aikeittenne perille."
Sitten hän taaskin kääntyi miehensä puoleen ja pyysi hengästyneellä
ja katkonaisella äänellä, ettei hän unohtaisi vaimoaan ja lastaan.
Kuulin englantilaisen vastaavan, ettei hänen tarvitsisi pelätä sitä
lainkaan, koska onni kuolisi häneltä vaimonsa mukana, ja vaikka hän
pääsisi pakenemaankin, eivät he silti olisi eronneet, eikä kukaan muu
nainen voisi anastaa hänen sydämestään vaimonsa paikkaa. Maya siunasi
ja kiitti häntä, hyväillen hänen kasvojaan kuolevin käsin, mutta minä
en jaksanut kestää kauemmin tällaista näkyä, vaan jätin heidät kaksin.
Tuntia myöhemmin tuli englantilainen ulos vartiohuoneesta, ja vaikkei
hän puhunutkaan mitään, sanoi jo hänen kasvojensa ilme minulle, että
kaikki oli ohi.
Näin kuoli Maya, Sydämen Ruhtinatar, vanhojen intiaanikuningasten --
minua lukuunottamatta -- viimeinen jälkeläinen, herttainen ja ihana
nainen, vaikkakin joskus uppiniskainen, kiihkeä ja oikullinen.
Tällä välin saimme kuulla, että mantereella oli vielä muutamia
intiaaneja, miehiä ja naisia, jotka oli lähetetty sinne peltotöihin, ja
näimme veneenkin kiertävän entistä Sydämen saarta. Molemmat kanssamme
pyramiidin huipulla olevat papit yrittivät antaa veneeseen merkkiä ja
kutsua sitä meitä auttamaan, mutta joko veneessä olijat sitten eivät
nähneet meitä, tai olivat he niin tyrmistyneitä etteivät uskaltaneet
lähestyä pyramiidia. Koko päivän saimme pysyä siellä, muutta toivoimme
apua, jotta pääsisimme rannalle hautaamaan Mayan ruumiin.
Illan tullen, kun ketään ei saapunut, keksimme toisen keinon,
Vartiohuoneen katolla paloi yhä pyhä tuli, sillä molemmat papit olivat
vartioineet sitä, luultavammin ehkä tottumuksesta kuin mistään muusta
syystä. Sinne kannoimme muutamia Sydämen ylimysten juhlatiloissa
käyttämiä tuoleja ja kaikkia muita kasattuja polttoaineita, ja teimme
näin tuliastiaan ruumiinpolttorovion. Kun se oli valmis, toimme Mayan
valkeisiin vaatteisiin kiedotun ruumiin ja panimme sen roviolle.
Suuri kokko leimusi kohta ja paloi niin kiihkeästi, että se valaisi
koko pyramiidin huipun ja ympäröivän pimeyden. Koko illan me vartioimme
siitä, pappien voivotellessa ja lyödessä rintoihinsa, kunnes tuli alkoi
itsekseen riutua ja yli tuhannen vuotta palanut pyhä tuli hiipui ja
sammui kokonaan, Tuntui asiaan kuuluvalta, että tämä vanha, pyhä tuli
viimeiseksi työkseen poltti rodun viimeisen kuninkaallisen jäsenen
ruumiin, rodun, joka oli sitä tulta niin kauan vartioinut. Aamun tullen
syntyi tuuli ja vihmasade, ja kun päivän valjettua tulimme paikalle,
oli se kylmä ja musta. Ei kyventäkään enään siinä ollut, eikä tuhkaa
tai muuta jäännöstä ollut jäänyt hänestä, joka kerran oli ihana ja
suloinen Sydämen Ruhtinatar.
Aloimme tuskallisesti miettiä keinoa päästä mantereelle, mihin oli jo
syytäkin, sillä vesi oli höllyttänyt suuren pyramiidin perustuksia ja
irroittanut jo muutamia lohkareita. Aioimme muodostaa lautan käsillä
olevista penkeistä ja tällä lautalla meloa rantaan.
Sitä ei meidän kumminkaan tarvinnut tehdä, sillä parahiksi saapui
meitä kohti suuri vene, missä oli kolme intiaania, ja me annoimme
sille merkin tulla pyramiidin portaitten puolelle. He tekivät työtä
käskettyä, ja otettuamme mukaamme ruokatarpeita sekä vartiohuoneesta
löytyviä välttämättömiä tavaroita, astuimme me neljä vaivoin veneeseen,
sillä vesi loiskui pyramiidin nurkissa, jotta venettä oli vaikea tuoda
portaiden ääreen.
Intiaaneilta kuulimme rannalla olijoiden niin tyrmistyneen, nähtyään
pyhää kaupunkiaan kohdanneen onnettomuuden, etteivät uskaltaneet
lähestyä sen entistä paikkaa. Mutta kun he edellisenä yönä olivat
nähneet Mayan ruumisrovion suuren liekin, tiesivät he ihmisiä elävän
vielä pyramiidissa ja kutsuvan heitä apuun tulimerkillään, ja niin he
uskalsivat lähteä.
He kysyivät meiltä, mistä johtui että aallot olivat haudanneet
kaupungin, joka oli seisonut siinä turvassa aikojen alusta asti.
Emme sanoneet tietävämme, ja papeistakin näytti pelastuttuaan liian
alentavalta ruveta kertomaan, että me olimme olleet vankeina pyramiidin
onkaloissa, vaikka he tiesivätkin asian niin olleen.
Saavuttuamme rantaan näimme joukon kauhistuneita intiaaneja -- ehkä
noin sataviisikymmentä -- Sydämen Kansan ainoat eloon jääneet, ellei
ehkä muutamia ollut pelastunut Sydämen Saaren merenpäällisiin kohtiin.
Suu auki kuuntelivat he kaupunkinsa äkkipikaisen häviön esitystä. Kun
he olivat sen kuulleet, ehdotti joku valkoista miestä tapettavaksi,
koska hän varmasti oli tuonut tämän Taivaan koston ja turman koko
heidän heimolleen, mutta tämä ehdotus ei saanut laajempaa kannatusta.
Jos he olisivat tosiaan tienneet, mikä osa meillä oli ollut tässä
hävityksessä, epäilen, tokko he olisivat rohjenneetkaan surmata meitä.
Sensijaan antoivat he meille ruokaa ja vaatteita, niin paljon kuin
pyysimme, ja aseitakin, kuten miekkoja, jousia, nuolia, puhallusputkia,
sekä antoivat meidän lähteä matkaamme. Olen usein mietiskellyt, mitä
heistä on tullut, ja onko heistä tai heidän lapsistaan kukaan vielä
elossa.
Me käännyimme kulkemaan vuoristoa kohti, ja toisena päivänä pääsimme
turvallisesti niiden yli, sillä Maya oli selittänyt meille vuoren läpi
kulkevan salaisen käytävän, jonka me hänen taluttaminaan viime kerralla
kuljimme peitetyin silmin.
Heitettyämme viimeisen silmäyksen Pyhän Järven sinisille aalloille,
jotka välkähtelivät auringon valossa, peittäen alleen kaupungin
palatsit ja asukkaidensa luut, me jätimme tuon kirotun Sydämen Maan,
missä niin moni tuska ja vastoinkäynti oli kohdannut meitä.
Loppulisäys.
Ystäväni, nyt minä, Ignatio, olen lopettanut kertomuksen käynnistäni
intiaanien Kultaisessa Kaupungissa, jonka olemassa oloa moni on
epäillyt ja joka nyt ei enään olekaan olemassa. Se on kummallinen
kertomus, ja minä luulen että Teitä huvittaa lukea se, kun minä olen jo
kuollut ja haudattu.
Ehkä Teitä haluttaisi kuulla yksityiskohtaisia tietoja
paluumatkaltamme, mutta minulla ei tosiaankaan ole voimaa eikä
kärsivällisyyttä siihen. Se oli kamala matka, ja kerran me kumpikin
sairastuimme ankaraan kuumeeseen, josta en enään luullut toipuvamme.
Mutta me toivuimme kumminkin muutamien kuljeksivien intiaanien avulla,
jotka hoitivat meitä, ja niin me vihdoin pääsimme tänne, tähän
paikkaan, mistä lähes kaksi vuotta sitten olimme lähteneet henkeämme
pakoon. Tapasimme tämän maatilan autiona, sillä huhu kertoi siellä
kummittelevan, vaikkakin joku intiaani, tuon suuren roiston Don Pedro
Morenon orja, yhä viljeli täällä pieniä peltotilkkuja.
No, herra Stricklandia miellytti jäädä tähän paikkaan, sillä hän oli
nähnyt täällä vaimonsa ensi kertaa. Niin me möimme smaragdivyön, jonka
Maya lahjoitti minulle, ollessamme ensi kertaa vangittuina pyramiidin
holvissa (älkää hukatko solkea ystävä, sillä se on Sydämen Kansan
ainoa pyhäinjäännös), ja sen hinnalla ostimme halvalla tämän talon ja
sitä ympäröivät laajat maat nykyiseltä hallitukselta, jonka haltuun ne
olivat joutuneet, ja senjälkeen olen minä viljellyt näitä maita.
Sillä, ystäväni, kunnianhimoni oli sammunut. Olin pannut kaiken
viimeisen kortin varaan ja epäonnistunut, ja, vaikkakin suruisella
mielellä, minä hylkäsin intiaaniheimojen elvyttämistoiveeni, sillä
minulla ei ollut enään terveyttä eikä voimaa yrittää. Enkä minä ollut
enään Sydämen Haltijakaan, sillä hallussani ollut Sydämen puolikas
oli jäänyt Kaikkein Pyhimpään, ja hukkunut Pyhän Järven aaltoihin, ja
vanhan tunnusmerkin mukana hävisi hyvin paljon vaikutusvaltaanikin.
Viisi vuotta elimme englantilainen ja minä yhdessä täällä, mutta minä
luulen hänen tehneen kuolemaa koko tuon ajan. Hän, joka aina oli niin
vahvaruumiinen, reipassieluinen, ei saanut koskaan takaisin ruumiin-
ja hengenvoimiaan Mayan kuolinhetkestä asti pyramiidin huipulla, ja
vaikka hän harvoin puhui vaimovainajastaan, tiedän hänen yötä päivää
aina olleen hänen mielessään. Kahdesti keväällä kärsi hän maamme
yleistä kuumetta, joka kellastutti hänen kasvonsa ja surkastutti hänen
ruumiinsa. Kun kolmas kevät tuli, kehoitin häntä muutteiksi menemään
Meksikoon ja palaamaan kesällä takaisin maatilalle. Turhaan; hän ei
tahtonut, enkä varmastikaan luule hänen välittäneen, elikö vai kuoli.
Seurauksena olikin, että hän taas sai kuumeen ja kuoli syliini,
onnellisena kuin nukkuva lapsi.
Nyt ovat minunkin päiväni luetut, ja epäonnistuttuani kaikessa,
koettuani surua ja kärsimyksiä, minä yhdynkin ilolla häneen. Ystäväni,
jääkää hyvästi. Ehkä muistatte minua silloin tällöin ja, vaikka
olettekin tois-uskoinen, rukoilette joskus intiaanivanhuksen sielun
puolesta?
_Ignatio_.