Koiviston isäntä oli luovuttanut talon hallituksen pojalleen. Mutta
Yrjö, joka aina lapsuudesta oli ollut ylpeä ja itsekäs, alkoi heti
ylvästellä rikkauksillaan ja laiminlöi talon hoidon. Suurella
korskeudella ajoi hän joka viikko kaupunkiin, jossa kerskaten pani
satamarkkaiset liikkeelle. Yökaudet nähtiin hänen uljas hevosensa
seisovan kapakan ääressä sillä hän itse sisällä löi korttia ja joi
vuoroin viinaa ja olutta, vuoroin poreilevaa sampanjaa. Näin hän jo
kahdeksan vuoden sisään oli tyyten häivittänyt suuren rikkautensa.
Katri istui kotona neljän lapsensa kanssa, itki, suri, varoitti ja
rukoili, -- mutta turhaan. Voimiensa mukaan oli hän koittanut hoitaa
sisällistä taloutta, mutta mahdotointa oli hänen torjua köyhyyttä, kun
miehensä vaan hävitti, sen kun ennätti.
Oli myöhäinen ilta Heinäkunn loppupuolella. Likeiseen kestikievariin
oli tullut matkustaja, pyytäen yösijaa. Hän oli uljas, reipas mies
tumman sinisillä silmillä, ruskealla parralla ja päivettyneillä
kasvoilla. Olentonsa herätti kunnioitusta ja luottamusta, ja isäntä,
joka sitä paitse kohta huomasi matkustajan varakkaaksi mieheksi,
kiiruhti kohteliaasti riisumaan hänen muhkeata hevostaan, jonka vei
talliin yöksi. Sillä välin oli matkustaja mennyt vierashuoneesen, jossa
heti pyysi valmistamaan vuodetta, sillä hän oli matkasta väsynyt. Hän
jätti pienen matkalaukkunsa pöydälle, laskeutui levolle ja nukkui
sikeään uneen.
Lienee ollut noin puoliyön aika, kun ovi aukeni ja eräs mies hiljaa,
hiipien astui sisään. Hän läheni pöytää, vilkasi makaavaan, joka oli
kääntänyt kasvonsa seinään päin, ja siepaten matkalaukun pöydältä,
kiiruhti hän nopeilla askeleilla takaisin samaa tietä. Jo oli hän aivan
lähellä ovea, kun äkkiä takaapäin tukevat kädet tarttuivat häneen ja
viskasivat hänen hervottomana laattiaan. Vavisten käänsi rosvo kalveat
kasvonsa vastustajaansa kohden. Ainoa huudahdus kuului samalla
kumpaisenkin huulilta.
-- Yrjö!
-- Niilo!
Yrjö tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi ruumiinsa. Niilo oli laskenut
hänet irti, mutta hän ei kyennyt karkaamaan. Masennettuna makasi hän
siinä hampaita lyöden, vavisten joka jäsenessään ja peittäen kasvojaan
käsiinsä.
-- Onnetoin, näinkö sinut jälleen tapaan? -- puhkesi viimein Niilo
puhumaan.
Tuskallinen valitus oli Yrjön ainoa vastaus.
-- Elääkö Katri? Onko hän vaimonasi?
Synkkä tuli iski Yrjön silmistä, viha antoi hänelle jälleen rohkeutta.
Hän katsoi epäillen Niiloon.
-- Mitä kysyt -- sanoi hän -- mene häntä katsomaan, viimeistä yötä
viettää hän Koivistossa.
-- Mitä tarkoitat?
-- Irtain tavaramme on jo myyty, karja myyty, yksin tou'otkin ovat
myydyt, ja huomenna myydään talomme.
-- Katri raukka! Jos olisin aavistanut, että sinä hänet onnettomaksi
tekisit, niin enpä totta olisikaan lähtenyt merille suruni kyllyyttä
lievittämään, vaan olisin jäänyt tänne hänen turvakseen. Mikä pimitti
mun järkeni, ett'en silloin huomannut hänen vaan nuoruutensa
ymmärtämättömyydessä joutuneen sinun viettelyksiesi ansaan.
-- Haa -- sinä konna! -- mutisi Yrjö -- tulitko tänne Katria
lohduttamaan? Sopiihan vallan hyvin! Viet minut ensin kruunun miesten
käsiin ja ryöstät sitten minulta vaimoni. Mut' Jumal' auta -- sitä
ennen olet sinä laudoissa ja minä raudoissa -- -- --
Hän karkasi vimmastuneena ylös ja tavoitti puukkoa vyöltään. Mutta
Niilon rautaiset sormet puristivat häntä käsiranteesta ja puukko putosi
maahan.
-- Kelvotoin, mikä oletkin -- lausui hän -- Vaimosi luo todella
lähdenkin heti, mutta sinut vien sinne mukanani.
Niilo valjasti hevosensa, nousi Yrjön kanssa kärryihin ja ajoi
Koivistoon. Kuinka hyvin hän tunsi tämän tien! Joka puu, joka kivi ja
kanto oli juuri kuin vanhat rakkaat tuttavat, ja kukkaiset tien ohessa
kallistivat päätään ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta Koivistossa oli
kaikki toisin kuin ennen. Pellot olivat huonossa kunnossa, rakennukset
rappiolla, -- joka haaralla oli kolkkoa, tyhjää ja autiota. Eräässä
pienessä suojassa he viimein löysivät talon ainoat asujamet. Kolme
lasta makasi laattialla ja neljäs, nuorin, vaikeroi sairaana vuoteella,
jonka ääreen Katri oli vaipunut polvilleen. Oven auetessa käänsi hän
kärsimysten ja huolten hivuttamat kasvonsa tulijoita kohden ja silmänsä
jäivät tuijottamaan Yrjön seuraajaan.
-- Niilo! -- kuiskasivat hänen värisevät huulensa, -- Niilo, mun
Niiloni! -- riemuitsi hänen sydämensä, ja pitkästä unesta heräsivät
valtavat, autuaalliset tunteet. Sydämen kuihtuneet kukkaiset saivat
kauan kaivattua päivänvaloa ja virkistyivät uuteen kukoistukseen.
Unhotetut olivat pitkien vuosien kärsimiset, unhotettu oli kaikki
kurjuus ympärillä, unhotettu koko maailma. Tällä hetkellä hän vaan
tiesi ja tunsi Niilon terveenä ja jalona seisovan hänen edessään ja
rajuinen riemu täytti hänen sydämensä.
Ja Niilo?
Hän tunsi vaan sääliväisyyttä, joka yhtä vähän muistutti hänen
nuoruutensa syvästä lemmestä, kuin tuo onneton, murtunut vaimo siitä
viehkeästä ja ihanasta Katrista, joka hänen muistossaan asui. Niilo
antoi vihaisen katseen Yrjölle, joka synkkänä oli jäänyt oven suuhun
seisomaan. Tämä katse sanoi: "sinä, kurja, olet hänen noin onnettomaksi
tehnyt!"
Niilo läheni polvillaan olevata vaimoa, otti hänen kätensä omiinsa ja
puhutteli häntä hellällä ystävyydellä.
-- Katri, mun armas ystäväni -- lausui hän -- sydämeni on pakahtua,
nähdessäni sinua noin surun ja murheen ahdistamana. Sano, sallitko
minun apuani? Syytä on sinulla kyllin, saadaksesi eron kunnottomasta
miehestäsi, ja sitten, Katri, ei sinun enää lapsinesi tarvitse
kurjuutta nähdä.
Katri hengitti syvään. Niilo oli hänet herättänyt unelmistaan,
juohdattamalla hänen mieleensä puolison ja lapset. Hän muisti nyt
eroituksen nykyajan ja entisyyden välillä, ja kallistaen päätään, kätki
hän kasvonsa hetkeksi nukkuvan lapsen päänaluseen. Äänetöinnä kesti hän
siinä sisällisen taistelun, jonka kovuus oli lähes murtaa hänen heikot
voimansa. Siitä eivät Niilo eikä Yrjö mitään aavistaneet, mutta Hän,
joka sydämet tutkii ja ihmis-heikkoudet tuntee, Hän sen näki ja
kiiruhti taistelevan avuksi. Sielun tuska vähitellen antaantui,
ahdistus hälventyi ja -- voitto oli saavutettu. Rauha loisti Katrin
kasvoista, kun hän jälleen nosti päänsä vuoteelta. Kirkkailla silmillä
hän katsoi lapsiinsa, jotka nukkuivat viattomain unta, ja mieheensä,
joka yhä seisoi oven suussa, epäilyksen täydellisenä kuvana.
Viimeiseksi hän katsoi Niiloon, joka vielä odotti hänen vastaustansa.
-- En hylkää puolisotani, Niilo -- kuului päätös hänen huuliltaan. --
Mitä Jumala on yhdistänyt, ei sitä voi ihmiset eroittaa.
Nyt Yrjön paatunut sydän pehmeni. Hän töytäsi vaimonsa jalkain juureen
ja raskaat kyyneleet vierivät hänen poskilleen.
-- Jumala siunatkoon sinua, Katri -- nyyhkytti hän -- ei taivaan enkeli
voi olla sinua parempi. Annatko todellakin anteeksi kaikki, mitä minun
tähteni olet saanut kärsiä, ja rohkenetko minuun luottaa, kun nyt
lupaan muuttaa entisen elämäni ja täst'edes kokea rehellisellä työllä
hankkia perheelleni elatusta? Sano, armas Katri, etkö todellakaan minua
hylkää?
-- En sinua missään tapauksessa hylkäisi, saatikka nyt, kun parannusta
lupaat.
-- Taivaan Isä sinua siunatkoon ja antakoon minulle voimaa lupaukseni
täyttämiseen!
-- Amen! kuiskasi Katri.
Samassa nousi aurinko kultaisen pilven helmasta ja loi ensimmäisen
silmäyksensä ikkunan lävitse Koiviston perheesen, joka vihdoinkin oli
rauhaan ja sovintoon tullut. Lapsi, joka oli maannut horroksissa,
aukaisi nyt kirkkaat silmänsä ja katsoi suloisesti vanhempiinsa.
-- Päivä koittaa! -- lausui Katri toivovalla silmäyksellä loistavan
sinertävää taivasta kohden, suuteli hellästi lastaan ja aukaisi
ikkunan, josta raitis aamu-ilma virtasi sisään.
Mutta aurinko vuodatti jo täyden, kirkkaan valovirran alas nukkuvaan
maailmaan ja niinkuin lapsi, joka aamu-unestaan herää äidin syleilyyn,
raittiina ja iloisena hymyilee, niin autuaasti hymyili maailmakin
herätesään auringon lämpimäin säteiden suuteluihin. Linnut visertelivät
ja leivonen kohosi tervehtien ylös taivasta kohden ja liverteli
korkeudessa riemuisen aamuvirren.
Katrin silmissä välkkyi kyynel, -- ei enään murheen eikä huolien
tuottama, vaan ilon ja kiitollisuuden.
* * * * *
Kun Koiviston talo seuraavana päivänä myytiin huutokaupalla, lankesi se
Niilon omaksi. Niilolle onnistui vielä lunastaa tou'ot ja karjankin,
jotka hän kaikki ynnä talon kanssa lahjoitti entisille omistajilleen
takaisin. Niilon ylevämielisyys vaikutti syvästi Yrjöön, joka tästä
lähtein täydellä todella koki elämäänsä parantaa. Monta vuotta tosin
kesti, ennenkuin Koiviston talo nousi entiseen voimaansa, mutta Yrjö ei
väsynyt, sillä hänellä oli kaksi hyvää apulaista, Katri ja Niilo.
Viimemainittu ei enää mennyt merille, vaan asettui syntymäseudulleen,
jossa hän osti itselleen talon. Muutaman vuoden kuluttua toi hän
taloonsa emännäksi nuoren, kauniin Helenan, jota Niilo lempi yhtä
syvästi ja hellästi kuin ennen nuorempana ollessaan Katria. Helena ja
Katri olivat parhaimpia ystäviä, ja seudun toimeliaisimpia emäntiä;
mutta Niiloa paikkakunnalla yleisesti rakastettiin ja kunnioitettiin,
niinkuin sitä ihmistä rakastetaan, jossa Jumalan kuva täydellisimmästi
ilmautuu.