Oli kolkko, syksyinen sunnuntai-ilta. Viuhuen pieksi pohjantuuli puiden
oksia ja lennätti lumihiuteita ja puista irtautuneita, kellastuneita
lehtiä ympäri, huimaavassa tanssissa. Se oli kesän jätteiden viimeisiä
kuolintuskia, johon talven ensimmäiset sanansaattajat riemuiten
yhtyivät. Mutta korvesta kaukaa kuului suden surkea ulvonta ja käheällä
äänellään säesti häntä huuhkain petäjiköstä.
Yksin istui Katri kotona, tuvan lämpöisen lieden ääressä. Hän odotteli
Niiloa, joka oli luvannut tänä iltana käydä hänen luonaan, ja päätti
nyt selittää tälle, ettei aikomuksensa todenperään ollutkaan, estää
heidän pappilaan menemistään Köyrin aikaan, vaikka suotta aikojaan
oli sillä tahtonut häntä kiusoitella. Vieläkin Katri hymyili
muistellessaan, kuinka hänen toki viimeinkin onnistui saada Niilo
levottomaksi. "Kyllä hän minusta sentään pitää," ajatteli hän ja tunsi
itsensä niin sanomattoman onnelliseksi.
Nyt kuului jalan kopse porstuasta, -- ovi aukeni ja sisään astui --
Koiviston Yrjö. Ilon säde loisti Yrjön silmissä, kun hän huomasi Katrin
yksinään olevan.
-- Hyvää iltaa, Katri! -- sanoi hän, Katria lähestyen ja häntä kädestä
ottaen. -- Onhan hauskaa saada sua kerrankin tavata näin kahdenkesken.
Katri ei saanut sanaakaan sanotuksi; tuo entinen tuskallinen tunne
häntä jälleen ahdisti ja toivovin silmin katsoi hän ovea kohden,
odottaen Niiloa tulevaksi.
-- Terveisiä kaupungista! -- lausui taaskin Yrjö -- Tiedätkö, mitä
sinulle sieltä toin tuomisiksi? -- Hän veti samalla taskustaan esiin
mustan silkkihuivin, jota levitteli ja näytteli kädessään.
Katri heitti puoleksi aran, puoleksi epäilevän silmäyksen tuohon
komeaan huiviin eikä virkannut mitään.
-- Mutta palkakseni tahdon sinulta muiskun -- sanoi Yrjö. -- -- --
Katri -- -- yhden ainoan vaan -- lisäsi hän hiljaisella, rukoilevalla
äänellä, kun Katri päätään pudistaen tahtoi hänestä väistyä. -- Katri,
rakas Katri, anna minulle vaan yksi ainoa suutelo!
Hän läheni Katria, huulensa lähes koskettivat tytön kiiltäviä hiuksia
ja Katri tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengityksensä. Katri
tahtoi paeta, mutta Yrjö sulki hänet syliinsä ja painoi hänen
mansikkahuulilleen ei yksi eikä kaksi, vaan useampia tulisia suudelmia.
Samassa kamala ääni, aivankuin tuskallinen hätähuuto kuului ulkoa
pimeydestä ja kalveat kasvot poistuivat ikkunan ruudusta.
-- Mikä se oli? -- huusi Katri kauhistuen.
-- Se oli vaan tuulen vingahdus nurkissa -- Katri, mitä tyhjää
pelästyt? -- -- Älä katso noin kamalasti Katri -- -- -- Katri, miksi
kalvenet suotta?
Syleillen tarttui Yrjö uudelleen Katriin, mutta tämä töytäsi hänet
inholla luotaan ja silmäili häntä ylenkatseella.
-- Sinä olet kehno mies, Yrjö -- lausui hän vihaisesti. -- Niilo ei
koskaan olisi sinun eikä kenenkään morsiamelle tehnyt sitä, kuin sinä
tuonoin minulle.
-- Mutta minäpä rakastan sinua, Katri -- rakastan sua hurjasti, sinä
ihana, suloinen tyttö. Mitä huolit Niilosta, tuosta köyhästä
mökkiläisestä. Heitä hänet ja tule minulle! Parempi on olla rikkaan
talon emäntänä kuin mökkiläisen kurjana orjana.
Yrjön silmät hehkuivat, hän hengitti kuumeentapaisesti ja äänensä oli
lähes tukahtua rajuista himoista.
-- Mene pois, kelvotoin -- lausui Katri -- mene ja vie huivisi ja
kaikki, -- en tuon koomin kärsi sinua silmieni edessä.
Katri juoksi tuvan päässä olevaan suojaansa, otti avaimen suulta ja
veti oven lukkoon. Turhaan houkutteli ja rukoili Yrjö oven takana,
Katri ei hiiskunut enää sanaakaan eikä liioin tullut näkyviin.
Koiviston tuvassa kerrottiin seuraavana päivänä merkillisiä kuulumisia.
Niilo oli kadonnut tietymättömiin. Hän oli edellisenä iltana lähtenyt
kotoansa mennäkseen Rauhalaan; vaan täällä ei häntä oltu nähty, enemmän
kuin muuallakaan likitienoossa. Päätettiin varmasti hänelle jonkun
onnettomuuden tapahtuneen, sillä Niilolla ei ollut tapana turhanpäin
kuleksia ja viipyä kodosta poissa. Katrin sanottiin säikähdyksestä
makaavan houreissa. Yrjö kuunteli äänetöinnä näitä uutisia ja pani
tupakkaa piippuun. Kätensä toki hieman vapisi, mutta sitä ei kukaan
huomannut.
Päivä päivältä kului, mutta Niiloa ei takaisin kuulunut. Katri makasi
monta viikkoa huonona kuumetaudissa, ja kun hän viimeinkin nousi
vuoteeltaan, ei hän enään ollut sama kuin ennen. Hymy oli kadonnut
huulilta, ruusut lakastuneet poskilta ja silmäin katse oli niin
välinpitämätöin ja toivotoin, niinkuin ei mikään maailmassa niitä enää
voisi elähdyttää. Koko hänen olentonsa osoitti suurinta väsymystä --
ei siinä voinut merkkiäkään huomata entisestä virkeydestä ja
elämänriemusta.
Yrjö häntä tavan takaa kiusasi kosioimisellaan eikä väsynyt, vaikka
Katrilla aina oli valmiit rukkaset. Mutta -- Yrjö sai vahvat
liittolaiset Katrin vanhemmissa. Päästäkseen rauhaan, oli Katri kerran
lupaunut antaa Yrjölle suostumuksensa, ellei Niiloa vuoden sisään
kuuluisi takaisin. Hän lupasi -- sillä hän luuli silloin jo makaavansa
rauhassa turpeen alla. "Elämäni lanka katkeaa," ajatteli hän, "kun
viimeinen toivon kipinä Niilostani sammuu." Mutta Yrjö riemuitsi
sydämessään, sillä hän varmasti uskoi, ett'ei Niilo enään elossa ollut.
Talvi meni ja kevät tuli. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti kuin ennen,
metsä viheriöitsi ja linnut lauloivat, -- mutta Niilo ei takaisin
tullut. Ristolassa tehtiin toukoa, vilja kasvoi, tuleutui, leikattiin
ja puitiin, mutta Niilo sitä ei aittoihin korjannut. Kolkko ja synkkä
syys oli taaskin käsissä. Vuosi oli kulunut umpeensa siitä ajasta,
jolloin Niilo katosi. Ei Katrin sydämen salaisimmassakaan sopukassa
enään ollut toivoa. Mutta odotettu kuolema ei kuitenkaan tullut häntä
omakseen korjaamaan, hänen täytyi vielä jäädä maailmaan ja toimittaa
töitään niinkuin ennenkin. Ensimmäisen surun katkeruus oli nyt
muuttunut hiljaiseksi vakavuudeksi, toivottomuus tyyneydeksi, mutta
iloa ei hän elämästä enää toivonut.
Eräänä päivänä muistutti Yrjö häntä lupauksestaan ja tarjosi kihloja,
joista rikkaimmatkin talon tyttäret olisivat ylpeilleet. Katria ne
eivät miellyttäneet, mutta häntä oli väsyksiin asti pitkin vuotta joka
taholta kiusattu, eikä hän jaksanut enää vastaan ponnistella. Olihan
hän sitä paitse lupauksensa antanut. Hän suostui ja -- hyrähti itkuun.
Mutta nähdessään vanhempainsa lempeiden kasvojen muuttuvan iloisiksi,
nähdessään Yrjön riemullisen ihastuksen, koki hän tyytyväisenä
asettautua uusiin oloihinsa. Seuraavana pyhänä heitä kuulutettiin ja
kolmantena oli jo Koivistossa häät, suuret ja komeat, jommoisia
seudulla ei miesmuistiin oltu vietetty. Moni uhkea talon tytär kadehti
tuota suloista ja kalveata morsianta, ja päätti hänen varmaankin
noitumisella voittaneen Koiviston nuoren ja rikkaan isännän sydämen.