Tarina.
Eräänä ehtoopuolena, päivä siitä, joka on viimeinen noista määrätyistä
kahdeksasta päivästä, käveli Amanda yksinänsä Lof-salon rannalla, ei
kuitenkaan kau'empana paviljongista, kuin että hän voi nähdä sen.
Hän oli ajatuksissansa, mutta mitä ajatteli hän?
Ajatteliko hän, kuinka kaikki hänen oloissansa muutaman kuukauden
kuluessa oli muuttunut? kuinka hän riemukuluistansa taiteen tiellä
äkkiä oli tullut kutsutuksi täyttämään, tosin yksinkertaisempia, mutta
hänen sydämellensä suloisempia velvollisuuksia, ja kuinka täten hänen
ensimäiuen nuoruuden unelmansa oli toteutunut?
Tahi ajatteliko hän huomispäivää, jolloin hänen kohtalonsa tulisi
ratkaistuksi -- ratkaistuksi häneltä itseltään? Hän tulisi siis sen
puolisoksi, jota hän ensi lemmen kaikella tulella oli rakastanut. Tämä
oli ollut hänen toinen nuoruuden unelmansa. Mutta kuinka monta varjoa
oli synkistyttänyt tätä unelmaa, joka alkuansa oli ollut niin puhdas,
niin kirkas! Kuinka julmasti hän oli tullut petetyksi!
Mutta tulisihan kaikki nyt korvatuksi, kaikki sovitetutsi! sittenkään
ei tämä ajatus saattanut häntä iloiseksi eikä onnelliseksi, sydämensä
pohjasta tunsi hän jotakin olevan olemassa, jota ei koskaan voitu
korvata, ei koskaan sovittaa, nimittäin hänen petetty luottamuksensa
sen miehen kunniaan, jonka valtaan hän kerran viattomuuden kaikella
uskallukselta oli itsensä uskonut. Jota syvemmin hän tunsi tämän,
sitä selvemmin huomasi hän tekevänsä päätöksen enemmän olevan uhrin
välttämättömyydelle, kuin joku pyhempi tunne, joka rientäisi kohtaamaan
toista samanlaista, sillä ilman keskinäistä kunnioitusta muuttuu lempi
liekiksi, joka palaa ja hivuttaa valaisematta ja lämmittämättä muuttuu
ruumiilliseksi kiihkoksi, jonka taivaallinen tuoksu on haihtunut
avaruuteen.
Tästäpä syystä olikin nyt synkkä pilvi hänen kauniilla otsallansa,
tästäpä syystä vierikin muutama kyynel tuolle pienelle kultaristille,
joka Vielä lepäsi hänen povellansa.
Hänen ajatuksiensa juoksun keskeytti järvestä kuuluvan soitannon
suloiset säveleet.
Amandan silmäykset etsivät tuota välkkyvää lahtea ja huomasivat pian
erään soman, lipuilla koristetun purren, joka vitkaan soudettuna viilsi
läheltä sen rannan ohitse, jolla hän seisoi.
Purren kokassa istui ratsuväen virkapukuun Vaatetettuja soittajia, ja
perässä seisoi muuan husaariupseeri täydessä tamineessa.
Purren täytyi, ennenkuin se ennätti sille kohdalle, jossa Amanda
oli, ensin kulkea paviljongin ohi, jonka kuistille presidentti oli
tullut, huiskuttaen valkoista nenäliinaansa. Husaariupseeri vastasi
tervehdykseen kunnioitusta osoittavalla kumarruksella, ilmaisematta
kuitenkaan minkäänmoista aikomusta lähestyä rannalla olevaa laituria.
Jatkaen kulkuansa tuon pienen laiturin ohitse, ennätti pursi nyt niille
laineille, jotka riensivät kostuttamaan niitä simpsukoita, mitkä
kiiluivat Amandan pienten jalkojen ympärillä.
Purressa oleva upseeri teki, käsi sydämellänsä, vieläkin syvemmän
kumarruksen tuolle hämmästyneelle tytölle. Nähdessänsä tuon nuoren
miehen, kauniin kuin sodan jumala, ja jonka hän nyt tunsi, punastui
Amanda kuin hehkuva ruusu. Kuu hän vielä päälliseksi, korvat lumottuna
noista suloisista säveleistä, jotka niin valittavina johtuivat
vettä myöten rantaan, näki tuon kainon, kunnioitusta osoittavan
tervehdyksen ja tuon yhä kau'emmaksi siirtyvän purren, tunsi hän
itsensä mahtavan tunteen valtaamaksi, ja hän kohotti oikean kätensä,
viuhtoen innokkaasti ja kau'an valkoisella, karrikkailla koristetulla
nenäliinallansa.
"Miksi ette yhtä hyvin juokse järveen hänen perässänsä, kuollaksenne
kerrankin täydellä todella?" kuului Amandan takana käheä ääni.
Peljästyneenä kääntyi hän ympäri ja kohtasi erään kerjäläisen
pilkistelevät silmäykset, joka seisoi nojaten erääsen koivunrunkoon.
Amanda siveli kädellänsä silmiään, ikäänkuin joku, joka ihanasta unesta
on herännyt tuskalliseen todellisuuteen.
"Pikku Mandi ei enään tunnekaan vanhaa Svärd'iä, luulen ma", jatkoi
kerjäläinen.
"Svärd!... Ah, se olette te... te!" huudahti Amanda, rientäen entisen
opettajansa luokse.
"Niin, kylläpä se minä olen", vastasi Skinnarvik'in maisteri; "minä
olen sitkeähenkinen kuin angerias, minä... Köyhyys ei ole mikään ilo,
se on varmaa; mutta köyhyys on katoamatoin, se on yhtä Varmaa...
Harmajakivi kestää, sillä aikaa kun tuhansittain kauniita kukkia kasvaa
ja kuolee."
"Miksi ette ole ennen tulleet minun luokseni?" kysyi Amanda, tarttuen
kerjäläisen kateen... "luultavasti tiedätte te minun usein tiedustelleen
teitä ja että minä olen halunnut nähdä teitä."
"Tiedän kylläkin... Revisori Alm, tuo kunnon miesi, on useampia kertoja
tuonut minulle terveisiä teiltä... Minua on ilahuttanut sangen paljon,
että te vielä muistatte minua... mutta kaiketi muistatte te myöskin,
että minä niinä aikoina, jolloin te asuitte rouva Grån luona, en
mielelläni tahtonut näyttäytyä teille... minä tahdoin niin vähän kuin
mahdollista muistuttaa teitä teidän surullisesta lapsuudestanne, jonka
muiston aina olisi täytynyt herätä nähdessänne senlaisen olennon, kuin
minä olen... En olisi nytkään tullut teidän luoksenne, jollei minulla
olisi ollut teille tärkeätä asiaa."
"Hyvä äijäparka!" lausui Amanda syvällisellä liikutuksella; "te
tahdoitte minulle aina niin hyvää, ja minä tiedän teidän uskovanne
minua, kun sanon, että teidän läsnäolonne ilahuttaa minua, ja että
minun hartain toivoni on voida tehdä jotakin teidän hyväksenne."
"Ah! kuinka kaunis tyttö teistä on tullut!" huudahti kerjäläinen,
töllistellen häneen kiireestä kantapäihin; "sielun, jolla on senlainen
asumus, pitäisi oleman sangen onnellisen."
"Olettehan te oikein kavaljeeri, Svärd-hyväni", lausui Amanda
hymyillen; "seuratkaa nyt minua paviljonkiin, niin katson, josko
minulla olisi teille mitään tarjoamista... Te olette käyneet pitkän
matkan ja olette sekä väsyksissä että nälissänne."
"Tosin olen minä käynyt pitkän matkan... enpä, lempo vieköön, ollutkaan
eilispäivänä viimeksi Drottningholm'issa... Hauskaa oli kuitenkin
kävellä tuon kauniin puiston läpi jumalien ja jumalattarien joukossa,
joiden puku, totta puhuen, on paljoa huonompi kuin minun."
"Noh, tulkaa nyt, Svärd-hyväni" sanoi Amanda ollen lähtemäisillänsä.
"Kiitoksia kutsuistanne!" vastasi Svärd, viipyen paikallansa, "mutta
ensin täytyy minun toimittaa asiani."
"Niin, sehän on totta, teillä on asiaa... tärkeätä asiaa... antakaapa
siis kuullakseni!"
"Mutta ensin yksi kysymys: koska päästään pikku Mandin häihin?"
Amanda säpsähti, vähemmin kuitenkin itse kysymyksen kuin sen ivallisen
äänen takia, jolla kysymys tehtiin.
"Onhan se totta, että presidentti Elgklo'n ihana tytär menee naimiseen
kauppaneuvos Räyel'in kauniin pojan kanssa?" jatkoi kerjäläinen.
"Mutta kuka on sanonut teille, Svärd-hyväni, että"...
"Hoh, peijakas! minä saavuin eilen sattumalta revisori Alm'in luokse,
ja häneltä sain minä tietää, että"...
"Te olette siis olleet hänen kodissansa!... minä en ole nähnyt häntä
monen päivään."
"Sen minä, piru vieköön, kyllä uskon... suokaa anteeksi, että olin
kiroamaisillani... revisori ei ole ollut ulkona moneen päivään."
"Jumalani! hän on siis sairas!"
"Minä en nähnyt lääkäriä enkä rohtopullojakaan... kuinka voisi hän siis
olla sairas!...Hän istuu vaan huoneessansa ja miettii."
"Hän puhui minusta!... sanokaa, oi sanokaa, mitä hän minusta lausui?"
"Eipa juuri mitään, sillä hän säästelee enemmän sanoja kuin
kahdentoistakillinkisiä... mutta sen verran sain minä selkoa, että
presidentin tytär pääsee piakkoin Asplundaa tervehtimään ja kiittämään
viimeisestä."
"Haa!... siis on revisori Alm pyytänyt teitä tulemaan tänne sanomaan
minulle kaiken tämän!" lausui Amanda, punastuen suuttumuksesta.
"Tämä oli ilkeä sana noin kauniilta tytöltä... suokaa anteeksi minä
olin puhumaisillani epäkohteliaasti!... Olisiko hän pyytänyt minua
tulemaan tänne, joka aina, ja jokseenkin tarpeettomasti, on varoittanut
minua olemasta teille haitaksi ja joka, kun minä eilen rohkenin lukea
joitakuita vähemmin jumalisia esirukouksia tuon kristillisen avioliiton
yli, ajoi minut ulos, vaikka me aina olemme olleet mitä parhaimpia
ystäviä."
Amanda loi silmänsä ales, sillä hän häpesi alhaista epäluuloansa.
"Te lupasitte äsken tehdä jotakin minun hyväkseni", muistutti nyt
maisteri.
"Niin, niin", Vastasi Amanda, tuijottaen maahan.
"Noh, siispä pitää teidän paikalla kirjoittaman eräs tarina minun
sanojeni jälkeen."
Amanda katsoi kummastellen kerjäläiseen.
"Tarina, niin", kertoi maisteri; "ettehän tekisikään sitä ensi
kertaa... Mutta koska meillä ei ole paperia käsillä, voitte kirjoittaa
sen johonkuhun lehteen teidän sydämessänne, jollei jo sen kaikki lehdet
ole piirustettuna täyteen husaarikannuksia ja kypärintöyhtöjä."
Amanda säpsähti. Ruusu ruusun perään vaaleni hänen poskillansa.
"Niin, kuulkaahan nyt!" jatkoi kerjäläinen. "Oli kerran eräs herttaisen
hyvä miesi, jonlaisia harvat ovat ja joka oli ottanut tavakseen tehdä
ihmisille hyvää, mikä on suuri tyhmyys, sillä siitä ei saa palkaksi
niinkään paljoa, että sillä voisi painaa ales hivuskarvaakaan. Nyt
tapahtui eräänä päivänä, että tuo herttainen miesi kohtasi pienen
tytön, jolla ei ollut isää eikä äitiä. Tuo herttaisen hyvä miesi
antoi tyttöparalle katon pään päälle, vaatteet ja ruuan sekä paljon
muuta hyvyyttä, jota ei saa vuokrata huoneenomistajilta, eikä ostaa
räätäleiltä saati teurastajoilta. Silloin tapahtui se onnettomuus,
että, samoinkuin taideniekka rakastuu omiin luomuksiinsa ja kukkain
ystävä niihin kukkasiin, jotka ovat kasvaneet hänen hoitonsa alla,
rakastui myöskin tuo herttaisen hyvä miesi kuollaksensa asti
kasvatti-tyttäreensä, joka oli kehkeytynyt ihanimmaksi ruusuksi. Mutta
nyt on useimmiten noiden ihanimpien ruusujen laita niin hullusti,
että ne yhtä mieluisasti kääntävät lehtensä pirulle kuin okansa
Herralle, Eräänä päivänä karkasi tuo kaunis tyttö tiehensä muutaman
hyvästivoidellun viiksiparin kanssa. Silloin tuli tuo herttaisen hyvä
miesi kovin murheelliseksi ja hänen sydämensä oli pakahtumaisillansa.
Ollen milt'ei kuoleman kielissä, tempasi hän kuitenkin itsensä
valloilleen, sillä hän ei voinut kuolla, ennenkuin hän oli pelastanut
tuon kauniin tytön ja nyhtänyt jokaisen karvan noista voidelluista
viikseistä. Mutta kun tuo herttaisen hyvä miesi saapui asianomaiselle
paikalle, oli se kaunis tyttö tiessänsä, sillä se lintu-raukka oli
huomannut takertuneensa siivistänsä takiaispeltoon myrttilehdon
asemesta. Silloin vaati tuo herttaisen hyvä miesi noita voideltuja
viiksejä taisteluun elämästä ja kuolemasta, ja niin ottelivat he
toistensa kanssa, että oikein oli hauskaa nähdä."
"Oi, Jumalani! Jumalani!" huudahti Amanda rajusti paisuvin povin.
"Nyt oli tuolla herttaisen hyvällä miehellä kau'an aikaa ollut niin
kalpeat ja kuopikkaat posket, että niitä oli nuoren tytön oikein kauhea
katsella", jatkoi tarinankertoja; "mutta silloin tapahtui, että muuan
mitä kauniin kukkanen puhkesi hänen kasvoillensa -- kukkanen, jonka
nuppu tosin oli valetusta lyijystä, mutta joka sittenkin voi kerskata
mitä veripunaisimmista lehdistä, ja se kukkanen oli kauniin kuin nähdä
voi. Mutta katsos, kukkanen oli tuolle herttaisen hyvälle miehelle
liian raskas kantaa, ja sentähden kaatui hän maahan ja hajoitti
ympärillensä noita kauniita lehtiä. Kun nuot voidellut viiksit sen
näkivät, lähtivät ne, viisaasti kyllä, pakoon, jättäen sekä kukan että
kukanpoimijan omaan huomaansa."
"Oi! se on kauheata!" lausui Amanda, peittäen kasvonsa käsillään.
"Silloin tuli sinne muuan kerjäläis-raukka", jatkoi tarinankertoja,
"ja kun hänestä näytti liian monta lehteä puhkeavan tuosta pienestä
nupusta, päätti hän säästää niitä parempiin aikoihin ja rupesi hän siis
hoitamaan tuota herttaisen hyvää miestä. Mutta nyt on tuossa kalpeassa
poskessa elävä todistus siitä, että ne kerta ovat olleet kukoistavat ja
kauniit."
"Tämä arpi on siis... mutta... mutta sehän oli seuraus eräästä
lankeamisesta portaissa, niin on hän itse kertonut minulle!" tankkasi
Amanda.
"Aivan niin, portaissa", vastasi kerjäläinen, "mutta hornaan johtavissa
portaissa, joita myöten hän juoksi ales tempaamaan sieltä erään
pienen tytön, joka on luotu taivasta varten. Mutta tarina ei ole
vielä lopussa... Näin kului muutamia vuosia. Nuot voidellut viikset
sievistivät itsensä taaskin uudella helvetinkivellä ja tekivät noita
uhkahyppyjä uusien sampanjalasien ja uusien ruusuhuulien parissa, aivan
niinkuin ei mitään outoa olisi tapahtunut. Mutta sen herttaisen miehen
sydän pysyi yhä murheellisena. Silloin tapahtui, että Herra Jumalamme,
joka aina hallitsee niin kummallisesti tässä maailmassa, salli uuden
ihmeen tapahtua maan päällä. Tuo nuori tyttö heräsi kuolleista. Mutta
hän ei herännyt köyhänä eikä turvattomana lapsena, vaan oli sen sijaan
rikas ja ylhäinen nainen ja niin kaunis, ettei hänen vertaistansa voitu
löytää maailmassa. Kun nuot voidellut viikset nyt saivat sen kuulla,
juoksivat ne pyytämään palkintoa hyvästä työstänsä. Ja katsos, ne
saivat, mitä ne pyysivätkin. Mutta tuo herttaisen hyvä miesi, hän sai
pitkän nenän, ja oli tämä nenä niin pitkä, että hän sen varjoon voi
peittää muiston siitä ainoasta kukasta, jonka hän oli saanut; ja sen
sai hän siitä, että hän oli ollut niin herttaisen hyvä."
Soitanto, jota sillä välin, kuin kerjäläinen kertoi tarinaansa,
oli siirtynyt etäälle ja vähitellen mennyt kuulumattomiin, tuntui
uudestaan, tullen yhä lähemmäksi; mutta sen valittavan kujerruksen
sijaan, jota ennen on soitettu, kaikui nyt mitä vilkkaimpia
riemusäveleitä. Pian tuli myöskin näkyviin tuo komea pursi.
"Ah! tuossahan se komeus palajaa takaisin!" huudahti kerjäläinen;
"nostakaa taaskin ilmaan tuo pieni, valkonen liina; viuhtokaa,
löyhäyttäkää niin, että tuo kaunis metsäkyyhkynen häirittynä
lemmenpuuhissansa pakenee surullisella kuherrukselia Lof-salon
lehdosta!... Joutukaa, juoskaa tuomaan tänne yksi noista hienoista
morsiusraideista, tarttukaa siihen molemmin käsin ja liehuttakaa sitä
kahdeksantoista vuotiaalla voimallanne niin, että se näkyy ja kuuluu
koko seljän yli!... Tiedättekö mitä se merkitsee?... Sehän merkitsee
suurinta riemua ja suurinta lempeä... Mutta kun olette viuhtoneet
käsivartenne väsyksiin, antakaa sitte minulle tuo hieno raiti, että
saan ripustaa sen erään kunniallisen miehen huoneen akkunan eteen,
sillä silloin merkitsee se murhetta ja kuolemaa!... Onhan kaikki tuo,
kuten olla pitääkin, sittenkuin kiitollisuus karkoitettiin maan päältä."
Tämän sanottuansa katosi kerjäläinen.
Amanda seisoi liikkumattomana paikallansa rannalla. Sanomattoman kirkas
loiste näyttiikse hänen kauniilla kasvoillansa. Näytti ikäänkuin olisi
hän kuunnellut jotakin.
"Mitä?"
Kuunteliko hän aironloisketta ja soitantoa tuosta komeasta purresta,
joka samassa vitkallisesti viilsi hänen ohitsensa?
Ei, hän kuulteli erään sydämen tykytystä, jonka hän oli kuulevinansa
sen matkan päästä metsiä, aaltoja ja tuulia, jotka eroittivat hänet
siitä rinnasta, jossa tämä sydän sykki.
"Amanda!" kuului ystävällinen ääni hänen läheltänsä.
Hän kääntyi sivulle päin ja kohtasi presidentin iloiset silmäykset.
"Yksi päivä ennemmin tahi myöhemmin, onhan se saman tekevä", lausui
tämä; "annanko ma luutnantti Räyel'ille merkin, että hän laskee
laiturille?"
"Ei, ei!" huudahti Amanda kiivaasti, jonka jälkeen hän tarttui isänsä
käsivarteen ja johti hänen rannalta metsän reunaan.
"Lapseni, minä en ymmärrä sinua", selitti presidentti, silmäillen häntä
kummastuneen näköisenä.
"Oi, onpa ollut kau'an, sangen kau'an siitä, kun itsekään olen
ymmärtänyt itseäni", vastasi Amanda; "mutta kuinka onnellista, kun
järki selkenee, ennenkuin on liian myöhää!"
"Sinä lausut arvoituksia, lapseni!"
"Arvoituksia, niin", kertoi Amanda; "mutta minä olen selvittänyt nämät
arvoitukset, isäni!"
"Ja näiden selvitys on?"
"Kiitollinen uhrauksitta... onnellinen häpeättä", Vastasi tyttö,
kyyneleen toisensa perään vieriessä hänen ihmeen kauniista
silmäparistansa.
"Kuinka oletkin liikutettu, tyttöseni!"
"Niin, minä tahdon itkeä, isäni, ensi kerran todellisesta ja
sydämessäni asuvasta ilosta!"
Sill'aikaa jatkot tuo komea pursi romantilaista paluu-matkaansa pitkin
Lof-salon kaunista rantaa. Kaunis, täysiääninen soitanto helähteli
yhtä vilkkaasti ja iloisesti. Tuo uljas husaariupseeri seisoi vielä
suorana purren perässä. Vähitellen alkoi hänen äsken niin loistava
silmäyksensä synkistyä, ja yksi syvä ryppy toisensa perään ilmestyi
hänen majesteetillisesti kaarevalle otsallensa.
Soittajat, jotka huomasivat muutoksen tuon nuoren, anteliaan herran
kasvoissa, katselivat pelvolla ja levottomuudella toisiansa, kentiesi
siinä luulossa, että he soittivat väärin.
Kolmaskymmenesviides luku.
Maantiellä.
Iltapuolella seuraavana päivä makasi kaksi törkeännäköistä, epäluuloa
herättävää miestä vierekkäin erään kuusen juurella, joitakuita kyynäriä
Lof-salon pappilan länsipuolella olevasta maantiestä. Muutamain tien
vieressä taajaan kasvavain katajapensaiden peitossa voivat he kuitenkin
itse nähdä kaikki mitä tiellä tapahtui. Nuot molemmat miehet, joista
toinen oli kasvultansa paljon rotevampi toistansa, joka kuitenkin
oli tavallisen miehen mittainen, olivat paidanhihaisillansa, mutta
vieressänsä oli heidän nuttunsa levällään, jotka olivat paljon
siistimpiä, kuin olisi voinut odottaakaan henkilöillä, joilla on
senlaiset paidanhihat.
"Vai niin, sinä sanot olevan hyvän olla eteläisessä kuritushuoneessa?"
kysyi rotevampi miesi.
"Aivan hyvä, veliseni", vastasi toinen; "sitä kieltäminen olisi
vääryys."
"Täytyy aina olla oikeutta rakastava... sanalla sanoen, saako siellä
syödä vatsantäydeltä?"
"Herra armahtakoon, kuinka saakin, ja piru vie päällikön ja sen, jonka
toimena ruuanlaittaminen on, jos joku herra vankeushallituksessa huomaa
keiton pohjaanpalaneeksi."
"Hyvin, veliseni, niin sen pitää oleman."
"Vähintänsäkin kerta viikossa tulee joku noista herroista Långholm'iin."
"Katsomaan kultapoikiansa?"
"Niin kyllä... silloin kysytään meiltä aina, josko meillä on jotakin
muistutettavaa... Saat uskoa minun senlaisissa tilaisuuksissa olleeni
päällikön ja niiden muiden silmätikkuna."
"Kuinka niin?"
"Niin, näetkös, heti olin minä kuin nuoli esillä"...
"Ja toimitit päällikölle ja niille muille lämminleipää?"
"Siitä voit olla hyvilläsi... Milloin oli sillit happamia, milloin oli
kokkareita puurossa, milloin liian vähän sianlihaa rokassa, milloin
liian paljon vettä maidossa, ja niin edespäin."
"Lempo sinua, sinä herkkusuu!... Noh, entä vielä?"
"Ei mitään muuta kuin että nuhteita sateli päällikön ja niiden muiden
korvien ympäri niin, että oli hauskaa ja hupaista kuulla."
"Silloinpa olisi ollut mieluista nähdä, minkä näköisiä he olivat
kasvoiltansa."
"Kyllä kaiketi; he olivat punaiset kuin kukko naamaltansa... minä
huusinkin aina kukkelikuuta, kun tuo kunnollinen vankeushallituksen
jäsen oli mennyt matkoihinsa."
"Niin, niin, sillä lailla sitä on meneteltävä... Noh, saitteko siellä
paljonkin ylimääräistä kestitsemistä?"
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Saitteko paljonkin istuinmukuloillenne?"
"Oletko hupsu!... Senlaista ei käytetä Långholm'issa... Lyödä
vankia!... Ei, ei, se peli ei vetele... Se on kaartilaisten eikä
kunniallisten ihmisten ruokaa."
"Karlsten'issa ei oltu niin tarkkoja siinä suhteessa... Se on seuraus,
kuu asutaan liian kaukana Tukholmasta... Jokaisessa linnassa pitäisi
olla kuninkaallinen vankeushallitus, silloin kävisi varmaankin kaikki
siivommin, ja voisi niissä ehkä viihtyäkin paremmin kuin nyt."
"Ah niin, heillä on niin suuri huolenpito meidän hauskuudestamme ja
menestymisestämme... Viime talvena tapahtui se onnettomuus, että eräs
vanhempi kuritusvanki, joka hakkasi kiviä, sattui saamaan kivisirpaleen
silmäänsä, ettei hän voinut nähdä sillä enään."
"Noh?"
"Silloin nostettiin kysymys, että kaikki kuritusvangit, ollessaan
senlaisessa työssä, saisivat paksulasiset silmälasit varjellakseen
silmiänsä."
"Kas, mitä tuhannen perkeleen keikastelijoita teistä sitten olisi
tullutkin!"
"Kuinka tuolle ihmisraskaalle esitykselle sitte kävi, en tiedä, sillä
minä karkasin heti sen jälkeen... Melkein samaan aikaan, vaikka
toiselta taholta, tehtiin esitys, että vangit asetettaisiin sotalain
alaisiksi."
"Ovatko he kirottuja?"
"Ja sangen läheltä piti, ett'ei se tapahtunut."
"Noh, eipäs nyt hullumpaa"...
"Mutta voitko arvata syytä siihen, miksi siitä ei tullut mitään?"
"En."
"Niin, näetse, sotilaat panivat itsensä vastaan ja kovasti panivatkin."
"Oh, onko se mahdollista!"
"Onpa vaan... herrat sotaupseerit arvelivat tulevan häpeäksi
sotilaille, jos Vangit olisivat saman lain alaista kuin he."
"Ha, haa!... Jumala siunatkoon heitä siitä tyhmyydestä."
"Hyvänen aika! jos siviliherrat ajattelisivat samalla rehellisellä
tavalla kuin sotaupseeritkin, voisi tapahtua, että me vihdoin
pääsisimme kaikesta lainalaisuudesta."
"Ei minulla puolestani olisi mitään sitä vastaan."
"Mutta kuitenkin ovat nuot talonpoikaistöllöt saakelin naurettavia",
huomautti pienempi miesi; "en voi kieltää, että minun joskus tuli heitä
surku."
"Kuinka niin?"
"Tiedäthän, näetse, että jos kuka vanki yrittää karkuun, saa sotamiesi
ampua häneen."
"Sen kyllä tiedän."
"Mutta, näetkös, jos hän ampuu tämän kuoliaaksi, vie piru hänet
karvoinensa päivinensä."
"Siinä en minä näe mitään pahaa."
"Onpa jokseenkin vaikeata saada sattumaan juoksevan ihmisen joko
käsivarteen tahi sääreen, ja sentähden pitää talonpoikaistöllö
parhaimpana ampua reikiä ilmaan."
"Se jouduttaa tietysti juoksevan käpäliä."
"Niin kyllä, Ja, ha, haa!"
"Kaikki tämä tapahtuu meidän hyväksemme ja viihtymiseksemme,
velikultani."
"Kuinkas muutoin... Hänpä ei, lempo vieköön, ollutkaan mikään kollo,
joka suunnitteli tuon asetuksen... enpä olisi itsekään voinut keksiä
sen parempaa."
"Sen kyllä luulen", lausui rotevampi heistä. "Kuitenkin tuntuu
minusta, että teillä, senlaisia hutiloita kuin te kaikki tyynni siellä
eteläisessä kuritusvankilassa olettekin, on liian hyvä olo."
"Hutiloita?" kertoi hänen heiveröisempi toverinsa; "hoh, hoh,
veliseni! Tosin käyttäytyvät he kuin hölmöt heti sinne tultuansa...
mutta kunpahan saavat olla siellä jonkun ajan, eivät he enään ole
teerenpoikia, hekään... Minä näytän sinulle ensi yönä, olenko minä
mikään hutilo."
"Tässä viruminen yöhön asti käy jokseenkin pitkälliseksi."
"Noh,. mitä pitäisi meidän sinun mielestäsi tekemän?"
"Olisipa minulla hyvä halu hiukan uinahtaa."
"Tee se... mutta ota ensin itsellesi joitakuita kulahduksia pullosta,
niin nukut kuin keittiöpiika."
"Maljasi siis!" huudahti tuo unelias jättiläinen ja vei suullensa
pullon, jonka hän oli vetänyt nuttunsa lakkarista; "mutta mitä se oli!"
lisäsi hän, ottaen pullon huuliltansa, "etkö kuullut mitään?"
"Vaiti, maltahan... siellä tulee vaunut."
"Niin, sinä olet oikeassa... ne ovat varmaankin vaunut."
"Eivätkä ne olekaan talonpoikaisvaunut, siihen saat luottaa."
"Ne jyrisevät kuin ukkonen."
"Miltä taholta?"
"Lännenpuolesta... senhän mahtanet kuulla, sinä kärvennetty ankka!"
"Mitäs sanot, jos me"...
"Mitä tarkoitat?"
"Jos me olisimme olevinamme tullipalvelijoita ja"...
"Tällä ajalla päivästä... mahdotointa! Isä Jumala ei muistanut meitä,
luodessansa suvi-illat."
"Tuolta ne tulevat... makaa alallasi, ja katsokaamme, mikä henkilö hän
on."
Isot ja komeat, avonaiset vaunut uljailla, mustilla hevoisilla,
ajomiehellä ja kahdella palvelijalla vieri, tullen lännestäpäin,
samassa molempain miesten ohitse.
"Näitkö kuka vaunuissa istui?" kuiskasi pienempi miesi.
"Kuolema ja kirous! se oli presidentti Elgklo", vastasi rotevampi, joka
oli pistänyt päänsä katajapensaiden väliin.
"Hän matkustaa siis pois!" jupisi toinen alakuloisena.
"Se kuuluu minun kirottuun kovaan onneeni", mörisi hänen toverinsa;
"minä olisin valmis halkaisemaan pääni tuohon kiveen... minä voisin
raivostua."
"Matkustaa pois juuri nyt!"
"Niin, eikö voi tulla hulluksi!"
"Matkustaakohan hän kaupunkiin?"
"Hän oli täydessä virkapuvussa... hänellä oli töyhtöhattu päässänsä."
"Ah, hän matkusti varmaankin Drottninghoim'iin... siellä on illalla
kemut linnassa."
"Sinä olet oikeassa... kuninkaalliset ovat tulleet maalle... hän
matkusti sinne."
"Siinä tapauksessa palajaa hän yöksi kotia... kärsivällisyyttä ja hyvää
rohkeutta!"
"Käsittämätöintä, kuinka kaikki aina voi käydä vastoin... Siitä
asti, kun tulin Karlsten'istä, olen liikkunut kuin käärme
muurahaispesässä... jollei ole ollut yksi este, niin on ollut toinen...
ei, toista nuti kova-onnista ihmistä kuin minä olen, ei löydy."
"Ruikailethan sinä kuin vanha ämmä, veli Broms... eihän vaivatta
saada mitään tässä maailmassa, ja kävihän se meiltä kuin tanssi
toissa yönä, kun teimme sisämurron Hallituskadun varrella olevaan
hohtokivimyymälään... Se oli, sydänvereni nimessä, kaunis saalis!"
"Entä eilen sitten... kävikö se kuin tanssi eilenkin?"
"Eilen?... mitäs merkillistä eilen oli?"
"Vai niin, sinä et ole muistavanasi valkoista repoa."
"Lunqvist'iä?... hoh! sepä nyt olikin vähäpätöinen seikka!"
"Oliko se vähäpätöinen seikka, ett'en saanut häntä kiinni, enkä vääntää
hänen niskojansa nurin?"
"Olisitko sinä tullut siitä sen rikkaammaksi?"
"Olisinhan minä kertakin päässyt rauhaan siitä konnasta, joka on koko
kevään ja kesän ollut minun kintereilläni... Minä menen kaikessa
viattomuudessani Uudentien varrella olevaan 'Kolmen Silakan' kapakkaan,
jossa minä paljon vakoilemisen perästä olen saanut tietää hänen
oleskelleen; mutta, näetkös, silloin on hän jo mennyt matkoihinsa puolen
tuntia ennen minun tuloani... Eikö senlaisesta jo voisi syöstä tulta?"
"Hänellä oli vainua sinun nyrkeistäsi, senhän ymmärtänet."
"Ei kyllin siinä, että poliisin verikoirat ovat jäljessä, jos mihin
menee, mutta tuo myöskin... Onpa oikein Jumalan onni, että olen näinkin
kau'an saanut olla vapaaherrana, mutta"...
"Tiedätkö, minun mieleeni juolahtaa jotakin", keskeytti
kuritushuoneelainen.
"Mitä sitte?"
"Jos presidentti meni Drottningholm'iin, ei hän palaja pieltä ennenkuin
aamupuoleen... kuninkaalliset syövät iltaisensa tavallisesti vasta
aamupuhteella... eikö niin?"
"Aivan niin, se on selvää, että hän jää pois koko yöksi", vastasi
Broms, ojentaen jyhkeitä käsivarsiansa jonkinmoisella alakuloisuudella;
"mutta joll'en minä tänään olisi saaressa, olisi hän varmaankin maata
kellinyt kotonansa, siitä olen minä vakuutettu... se on yhtäläistä kuin
ainakin, kirotun yhtäläistä!"
"Mutta minulla on sukkela esitys tehtävänä", vakuutti
kuritushuoneelainen.
"Lörpöttele sinä sill'aikaa, kun minä makaan", vastasi Broms
haukotellen niin, että metsä kaikui.
"Me käymme presidentillä hänen poissaollessansa... mitä sinä siitä
sanot?"
"Se ei maksa vaivaa", arveli Broms; "kaikkein parhaimmat tavarat
on hänellä varmaankin mukanansa... tuota suurta hohtokivisormusta,
jota hän kantaa sormessansa, en tahtoisi menettää mistäkään hinnasta
maailmassa."
"Mutta niin hyvin varustetussa huoneessa, kuin hänen on, löytyy
luultavasti paljon jäljelläkin, joka ei ole halveksittavaa... Muistapa
vaan, että hänen luonansa saattaa viipyä kokonaisen illan ja yönkin
häiritsemättä, ja sehän mahtane olla mukavampaa kuin täällä viruminen
ja ilmaa haukkaaminen sekä muurahaisten korviinsaaminen... Mutta
tiedätkö, mitä me tulemme tekemään, saatuamme täyteen vatsamme ja
lakkarimme?"
"Se ei koske minuun."
"Me sytytämme huoneen tuleen."
"Sinäpä sanoit jotakin!" huudahti Broms, nousten äkkiä istuvallensa;
"sepä oli tulinen miete, veliseni!"
"Se tulee opettamaan sitä herra-hyvää toisen kerran pysymään kotona
vieraita saadessansa", arveli kuritushuoneenlainen.
"Sinä olet Långholm'in kunnia... minun pitäisi suuteleman sinua, sinä
kunnon kehveli!"
"Siis rivakkaasti matkaan!" huudahti Långholm'in kunnia, nousten
seisovillensa maasta ja heittäen nuttunsa käsivarrelleen; "pian tulee
hämärä, ja minä luulen ilotulituksen tulevan näyttämään somalta."
"Vaiti!... taaskin tulee joku tiellä", ilmaisi Broms, nyhjäisten
toveriansa kylkeen.
"Minä luulen... kyykistykäämme maahan."
"Se on joku ratsastaja... hevosen kaviot kopsavat vastahiekoitetulla
tiellä... varmaankin joku rakuuna... minä kuulen sapelintupen lompsavan
hevosen kupeisiin."
"Vaiti!"
Eräs vastapäätä tuleva ratsastaja riensi molempain rosvojen ohitse.
"Sepä oli piru lentämään", muistutti Broms, "aivan kuin olisi suden
lenko iskenyt kiinni hevosen häntään."
"Näitkö sinä mikä virkapuku hänellä oli?"
"En, mutta kyllä se oli joku sotilas, eräs oikeutettu murhamies, kuten
minun ystävälläni, maisterilla, on tapana sanoa."
"Mikä lintu sinun ystäväsi, maisteri, on?"
"Hän on yksi, jolta minä muserran solisluun heti, kun saan hänet
käsiini."
"Jos sinä saisit vallita, jäisivät pian kaikki ihmiset ilman niska- ja
solisluuta."
"Ajattelepas, että minä tulin sen konnan luokse viime keväänä
niin nälissäni, että olisin ollut valmis kaivamaan jäkälettä
aidanseipäästä... Hänen luonansa esitettiin minut tuolle presidentille,
jonka minä ensin aijoin nielaista, mutta sitten päästin menemään
nuolematta ystäväni, maisterin, esirukouksista... tuo painaa vielä
kuin kippunta harkkorautaa minun omaatuntoani... Nyt sovittiin, että
minä jäisin asumaan ystäväni, maisterin luokse, jolla on pieni huone,
sangen rattoisa, jos siinä vaan olisi tulisija ja akkuna... Minä
laskeuin makuulle, ja minun ystäväni, maisteri, meni ulos ostamaan
paloviinaa ja olutta, sillä näetse, minä olin tingannut itseni
sekä ruokaan että asuntoon... Minä heräsin kuitenkin pian, nousin
jalkeilleni ja menin akkunaan kurkistelemaan hiukan ympärilleni, sillä,
ymmärrätkös, minä asuin ennen siinä talossa rakkaan Saarani kanssa...
Saara parka! hän istuu nyt neljän seinän välissä kehräämässä kaikkea
muuta kuin sukkia... Parhaallaan kun istun ja töllistelen kuin varpunen
ruispeltoa, näen ystäväni, maisterin, tulevan poliisi ja puolen tusinaa
laivanpurkajia muassaan, joilla oli suuret rusikkasauvat kädessään."
"Suotuisia vieraita!" muistutti kuritushuoneelainen.
"Koska me nyt olimme sopineet keskenämme, ett'ei hän saisi
kutsua keitään vieraita minun tuliaisilleni, ja minä sitä paitsi
vastenmielisesti oleskelen noin kehnossa seurassa, luikin minä ajoissa
matkoihini, mutta vannoin ystäväni, maisterin, jonakuna päivänä saavan
maksaa kestingin."
"Nyt rupeaa tuulemaan; pidän parhaana ottaa nutun ylleni", lausui
kuritushuoneelainen.
"Saadaanpa nähdä, että tämä tuuli ennustaa sadetta", vastasi Broms,
"sadetta juuri kun meidän pitäisi toimittaa tulitusta... tavallinen
vastoinkäymiseni... aina yhtäläistä, kirotun yhtäläistä..."
Näin puhuen etenivät nuot kaksi rosvoa yhä enemmän siitä paikasta,
jossa he olivat levänneet. He menivät läntiseen suuntaan soiden ja
metsätöyräiden yli, täten välttäen kaiken maantiellä kulkemisen.
Mutta tuskin olivat nämät kadonneet näkyvistä, kun joukko talonpoikia
ilmestyi, tullen lähellä olevasta pappilasta. He olivat työvaatteissa
ja varustettuina kirveillä, ikäänkuin olisivat he juurtajaksain
menemässä metänhakkuuseen.
Heidän seurassansa oli eräs pieni mies, joka vaalean tukkansa yllä
kantoi vahakankaasta tehtyä päähinettä, aivan sen näköistä, kuin
kuljeksivaiset kunnon sällit tavallisesti pitävät.
Tuolla pienellä kunnon sällillä oli rumat, kierot silmät, jotka
kuitenkin vilkuivat vilkkaasti joka taholle, ja hänellä oli arpikin
vasemman silmän alla, jota ei myöskään suurin julistanut omaajaansa.
Mutta hän oli sangen iloinen ja puhelias, tarjosi nuuskaa ja
suutupakkaa vasemmalle ja oikealle sekä näytti sanalla sanoen olevan
koko tuon talonpoikaisjoukon sielu.
Kolmaskymmeneskuudes luku.
Paviljongissa.
Erään suuren, englantilaisen pianon edessä, joka oli runsaasti
koristettu kullalla ja näkinkuorella, istui Amanda. Hänen sormensa
leikittelivät näppäimillä, voittaen nämät huikaisevassa valkoisuudessa,
ja ihanimmat sävelet, heleimmät soinnut, tulisen mielikuvitelman
ja rauhoitetun sydämen synnyttämät, täytti tuon pienen, mutta
ruhtinaallisella komeudella sisustetun huoneen.
Etehisen ovelta kuului kolketta, ja Amanda heitti näppäimet,
käänsi kasvonsa oveen päin, jonka kynnyksellä näyttäytyi hänen
kamarineitsyensä, eräs nuori ja sangen sievä tyttö.
"Mitä sinä Mari-hyväni tahdot?" kysyi hänen haltijattarensa.
"Minä tahdoin vaan kuulustaa, josko mamsellilla olisi jotakin
käskemistä."
"Enhän minä ole soittanutkaan, tyttöseni... sinulla on jotakin muuta
mielessäsi... mitä sinä haluat."
Kamarineitsyt, joka nähtävästi oli hämillänsä, tankkasi joitakuita
epäselviä sanoja.
"Sinä olet mureissasi siitä, ett'et sinä saanut mennä muiden kanssa
Drottningholm'iin", lausui Amanda.
"Ah, niin, se olisi ollut niin hauskaa, niin"...
"Ja sinulla olisi ollut sydäntä jättää minut yksin kotia?"
"Ah, ei!... mutta minä ajattelin, että kun presidentin vaunut
palajavat palvelijain kanssa, minä sitten saisin mennä linnan luokse,
sillä siellä sanotaan tulevan niin kaunis ilotulitus, ja kaikki
kuninkaalliset ovat siellä."
"Sen sinä saat, Mari... Tänään tahdon minä kaikkien olevan yhtä
iloisten, kuin itsekin olen."
"Ah, kuinka se on hauskaa!"
"Vaiti! Etkö sinä kuullut hevoisen nelistämistä?" kysyi Amanda
kuunnellen.
"Kuulin, luultavasti tulee vieraita."
"Varmaankin on se hän!" huudahti Amanda, nousten pianon äärestä, "se
on revisori Alm... hän tuli siis maata myöten, eikä vesitse, kuten hän
lupasi kirjeessään."
"Se ruma miesi!" huudahti kamarineitsyt.
"On minun sulhaseni", vastasi hänen haltijattarensa hymyillen.
"Oi, Jumalani! mamselli laskee vaan leikkiä... hän, jolla on tuo ilkeä
arpi poskessa"...
"Tulee muutaman viikon kuluttua minun aviomiehekseni", sanoi
Amanda sellaisella innolla, kuin olisi se hänestä erinomaisen
hauskaa saada itse julkaista tämän seikan; "joudu ales ottamaan
vastaan hänen hevoistansa... se tulee olemaan rangaistukseksi sinun
epäkohteliaisuudestasi sille jalolle ratsastajalle."
Tuo hämmästynyt palvelijatar meni äkkiä huoneesta.
Amanda riensi kuistille loistavin silmin ja mitä ihanimmat ruusut
poskillansa.
Koko läntinen taivaanranta oli tulimeren näköinen. Tämä oli laskeuvan
elokuunauringon hyvästijättösilmäys maalle.
Amandan silmät etsivät pihaa ja huomasivat pian erään vaahtoisen,
kovin läähättävän hevoisen, joka seisoi kiinnisidottuna puutarhan
veräjällä. Hänen silmäyksensä synkistyivät, ja ruusut vaalenivat
hänen poskillansa, sillä se satulaloimi, joka oli kiinnisidotun
hevosen seljässä, oli liian komea ja loistava kuuluakseen kenenkään
sivilivirkamiehen hevoselle.
Tuskallisen levottomuuden valtaamana vetäysi hän kuistilta takasin
huoneesen, pysähtyen keskelle lattiata, epäröivänä, mitä hänen tulisi
tehdä, sillä hän aavisti, kuka ratsastaja oli.
Samassa aukaistiin ovi kiivaasti, ja kamarineitsyt syöksyi sisään.
"Siellä on eräs vieras upseeri", ilmoitti hän; "eräs vieras upseeri,
joka"...
"Ei, hän ei ole mikään vieras", keskeytti häntä eräs husaaripuvussa
oleva nuori mies, joka, työntäen kamarineitsyen syrjään, tunki sisään
huoneesen.
Amanda peräytyi muutaman askeleen takaperin ja silmäili äänettömänä
hämmästyksestä tuota sisääntunkevaa, jonka puheentapa ja liikunnot
osoittivat mitä kiihtyneintä mielentilaa.
"Presidentti ei ole kotona", sanoi hän hetken vaiti oltuaan, jolla
välillä hän hiukan oli toipunut.
"Minä tiesin sen... mutta minä en etsikään häntä", vastasi upseeri.
"Minua te ette voi etsiä."
"Niin, teitä minä etsin."
"Mahdotonta!"
"Te mahdatte huomata, suloisin neitsyt", lausui upseeri
kamarineitsyelle, "että minulla on jotakin kahdenkesken puhuttavaa
teidän mamsellinne kanssa."
"Mari jää sisään!" käski Amanda ja lähestyi sitten, hehkuvana
suuttumuksesta mutta arvollisuudella tuota odottamatonta, mutta
raivoisaa vierasta.
"Noh, niin, jääköön hän sisään!" sanoi Räyel; "mielelläni minun
puolestani ja myöskin vahingotta teille, jos hän, nimittäin ei ymmärrä
ruotsia."
Amanda antoi merkin kamarineitsyelle, joka oukamustuneena ja
hämmästyksissään meni huoneesta, ei kuitenkaan heittämättä
syrjäsilmäystä tuohon nuoreen sotilaaseen, jonka loistava virkapuku,
kaunis vartalo ja säännölliset kasvot näyttivät järin olevan hänen
mieluisiansa.
Tämän poismentyä alkoi Amanda vakavalla äänellä:
"Herra luutnantti, minä arvelen teidän jo jäljestäpuolenpäivänä
tavanneen teidän isänne, kauppaneuvoksen?"
"Niin, minä olen tavannut isäni", vastasi Räyel, hiukan hämillänsä
hänen vakavasta ryhdistänsä.
"Ja että te siis tiedätte tuloksen hänen täälläkäynnistänsä
edelläpuolenpäivänä?"
"Niin, minä tiedän sen."
"Sittenpä minusta jo tuntuu sangen kummalliselta, että te enään siitä
huolivatta käytte tässä talossa... Jos tähän lasketaan lisäksi, että
te tällä ajalla vuorokaudesta, lupaa pyytämättä ja milt'ei väkisin
tungette erään naisen rauhalliseen asumukseen, käyttäen hyväksenne
sen poissaoloa, joka on hänen luonnollinen suojelijansa ja ystävänsä,
silloin tulee teidän tekonne vieläkin käsittämättömämmäksi... ja
kun te samalla rohkenette solvaista häntä hänen omassa huoneessansa
ja lisäksi erään palvelijattaren läsnä ollessa, silloin muuttuu
se epäritarilliseksi vieläpä alhaiseksikin, herraseni!... Että te
menisitte niin pitkälle, sitä en ole koskaan rohjennut aavistaa
katkerimmissakaan unelmissani."
Tuo nuori miesi tuijotti häneen, liikuttaen huuliansa, ikäänkuin
tahtoisi hän puhua, mutta puuttui sanoja ajatuksillensa. Se tyyneys,
jolla Amanda oli puhunut, oli silmänrävähdykseksi tykkänänsä poistanut
hänen tavallisen lipeväisyytensä.
"Ja kuitenkin annan minä teille kaikki anteeksi", jatkoi Amanda,
"tahdon unohtaa kaikki, jos te nyt menette tiehenne ja annatte tämän
meidän kohtaamisemme olla viimeisen."
"Ei, se ei voi olla mahdollista!" lausui vihdoinkin Räyel, lyöden
kädellään otsaansa, "ei, ei!... minä en uskoisi sitä, vaikka Jumala
itse olisi sen sanonut."
Ääni hänen sanoissansa sekä hänen kasvojensa liikkeet erosivat nyt
suuresti siitä samalla kertaa kiukkuisesta ja kevytmielisestä,
joka hänellä oli sisääntullessansa. Mutta tämä on mielenominaisuus
senlaisilla luonteilla. Kyynelehtevää naista polkevat he jalkainsa
alla; mutta korskean naisen antavat he polkea itseänsä.
"Amanda! olipa kuitenkin aika, jolloin sinä lemmit minua", lausui
Räyel suurella hellyydellä, tavoittaen kädellänsä hänen kättänsä.
Amanda värisi ja vetäytyi vaaleten takaperin.
"Niin, sinun täytyy tulla omakseni! sinä et voi tulla kenenkään toisen
omaksi kuin minun!" jatkoi Räyel palavin silmin, lähestyen häntä,
tietysti rohkaistunna hänen silmänräpäyksellisestä alakuloisuudestansa.
"Minun täytyy siis suoraan sanoa teille sen, mitä kuulemasta minä
aijoin säästää teitä kumminkin minun suustani", jäähdytti häntä Amanda;
"varhain tänä aamuna, ja ennenkuin kauppaneuvos vielä oli ennättänyt
saada minun vastaukseni, lähetin minä kirjeen revisori Alm'ille...
Tässä kirjeessä tarjosin minä pyytämättä hänelle, mitä minä pyydettynä
teiltä kielsin."
"Kuolema ja kirous!" sanoi luutnantti, horjuen uudestansa masennettuna
takaperin.
"Loukattu itserakkaus kiroilee, mutta todellinen rakkaus kärsii
hiljaisuudessa", sanoi Amanda, "sen haavan, jonka minä olen saattanut
teille, parannatte te pian jonkun uuden uhrin kyyneleillä."
"Sinä et voi lempiä häntä! ei, sitä et sinä voi tehdä!" huudahti Räyel
epätoivossansa.
"Olipa aika, jolloin minä erehdyin tunteistani häneen samoinkuin
hänen tunteistansa minuun", lausui Amanda yhä tyyneenä; "suurinta
kunnioitusta ja kiitollisuutta tunsin minä aina häntä kohtaan, mutta
minkäänmoista hellempää suhdetta en minä kuitenkaan ajatellut, osaksi
siitä syystä, että minä pidin itseäni kelvottomana sen jalon miehen
rinnalla ja osaksi, koska minä luulin, ettei hänellä voinut olla
minkäänmoisia lämpimämpiä tunteita minua kohtaan, kuin mitä isä tuntee
harhateille joutunutta lastansa kohtaan, sillä te olitte aina kuin
varjo minun ja hänen välillänsä... Silloin sain minä isänne kautta
teidän tarjoumuksenne ja silloin kohousi minun rinnassani ääni, jota
minä en tähän asti ollut oivaltanut, ja tämä ääni vaati minua ensin
kysymään neuvoa tässä minun tulevaisuudelleni niin tärkeässä asiassa...
minusta näytti ikäänkuin olisi hänellä yksin oikeus päättää minun
kohtalostani ja ikäänkuin riippuisi kaikki hänestä."
"Haa, minä ymmärrän! hän on panetellut minua... surma hänelle!"
"Ei pahaa sanaakaan lausunut hän teistä... ei myös sanaakaan hänen
todellisista tunteistaan minua kohtaan... En tiedä, mistä se tuli,
mutta minä tunsin itseni ikäänkuin petetyksi toiveissani, tunsin
mieleni pahoitetuksi, ja me erkanimme nähtävällä kylmyydellä
toisistamme... Silloin etsi minun ajatukseni teitä vaikka
vastahakoisuudella ja häpeällä... minä huomasin, ett'en minä koskaan
voisi lempiä teitä ja että minun avioliittoni teidän kanssanne tulisi
olemaan minun parempain tunteideni turmio... minä tunsin itseni
onnettomammaksi kuin koskaan ennen olin ollutkaan... Mutta taivas
armahti minua ja aukaisi minun silmäni... ja ensi silmänräpäyksestä,
kun tunsin olevani välttämätöin hänen onnellisuudellensa, ensi hetkestä
kun tiesin hänen voivan lempiä minua ja tahtovan ruveta aviomiehekseni,
päätin tehdä hänet niin onnelliseksi, kuin vaimo voi, ja minä tulen
onnistumaan ahkeroimisessani, sillä Jumala on kanssani, vaeltaissani
sen jalon miehen rinnalla."
"Armoa, armoa, Amanda!" rukoili Räyel, langeten Amandan eteen
polvillensa; "säälikäätte minua!... Vielä ei ole myöhäistä... Sinutta
en voi elää!"
"Minä en voi elää teidän kanssanne, ettekä tekään minun kanssani,
sillä me emme voi koskaan kunnioittaa toisiamme", vastasi Amanda;
"mutta minä tahdon muistella teitä lempeydellä ja sovinnollisuudella...
Erotkaamme... jääkäätte hyvästi!"
Tätä sanoessansa lähestyi hän erästä perähuoneesen johtavaa ovea.
"Noh, niin!" huudahti Räyel, nousten kiivaasti seisovillensa; "tulkoon
siis minun kostoni tehokkaammaksi kuin minun rakkauteni!"
Amanda pysähtyi ja kääntyi takasin, silmäillen Räyel'iä hämmästyksenä.
"Sinä et voi elää ilman miehesi kunnioitusta", jatkoi tämä epätoivon
järkähtämättömyydellä silmissänsä; "minun vallassani on tehdä tämä
kunnioitus tyhjäksi, ja, hornan nimessä, minä tulen sen tekemäänkin!...
Minä tahdon seurata sinua kuin varjo... minä tahdon huutaa maailmalle:
tuossa hän menee, hän, joka kerran on levännyt minun käsivarrellani,
hän, joka on palanut lemmestä minun rinnoillani ja ollut hurmaantunut
minun suudelmistani!... ha, haa!... kunnioitus tulee juoksemaan
kujajuoksua naurun ja pilkan välissä, kunnes se lopulta on kuihtunut
kurjuuden ja inhon kuvaksi!... Ei vähinkään sääliä! ei laisinkaan
armoa!... samaa samasta!... välillämme on taistelu elämästä ja
kuolemasta!"
Kauhistus, joka Räyel'in lausuessa näitä hirveöitä sanoja oli kuvattuna
Amandan kasvoilla, muuttui puheen lopulla yliluonnolliseksi hymyilyksi
hänen huulillansa.
"Minä tulen kuiskaamaan hänen korviinsa niin monta lemmen sanaa, ett'ei
hän kuulekaan, kuinka vihan käärmeenkieli sähisee meidän ympärillämme",
sanoi hän käsi sydämellänsä ja silmäys luotu korkeuteen; "minä tulen
piirittämään hänet niin paljolla helleydellä, ett'ei hän näekään,
kuinka pahuus nauraa ivanauruansa meidän ympärillämme... ja", lisäsi
hän heleän äänensä koko soinnulla, "maailma, joka on kuunnellut
herjaajan sanoja, tulee, nähtyänsä meidän kotimme, heittämään
herjauksen ylönkatseella takasin herjaajan omaa päätä kohden!"
Räyel oli vaiti, mutta hänen huulensa värisi ja hänen silmänsä
kieppuivat.
"Venhe ulapalla!" huudahti Amanda, katsellen iloisella hämmästyksellä
ulos kuistin akkunasta; "se laskee maata kohti... siinä on hän, siinä
on Alm!... Ja te", lausui hän luutnantille, "te!... paetkaa, paetkaa
hyvissä ajoin, sillä hänen, joka tulee, on taivas määrännyt minun
suojelijakseni, ja hänen käsivartensa on voimakas kuin kostavan
jumalaisen!"
"Minä murhaan hänet! niin, minä murhaan hänet!" kirkui luutnantti,
kävellen edestakaisin huoneessa senlaisella rajuudella, että hänen
kannuksensa repivät rikki tuon kalliin, turkkilaisen maton, ja hänen
sapelinsa kolisi seiniin ja tuoleihin.
Aurinko oli jo kadonnut ja hämärä, joka vähitellen oli ruvennut
leviämään sekä ulapan että viljapeltojen aalloille, lähetti varjon
toisensa perään paviljongin hauskaan kesä-asumukseen.
"Ah! nyt on hän laiturin lähellä!" jatkot Amanda jonkunlaisessa riemun
houreessa; "tule! joudu, joudu, sinä jalo, sinä kunnon miesi! Ah, sinua
ei ole tarvis verrata tuohon ollaksesi suuri, taivahallinen! Jumalani,
Jumalani! kuinka paljon olinkaan kadottamaisillani!"
"Haa!" huudahti Räyel kaikuvalla ivanaurulla, rientäen ovelta ovelle ja
työntäen riikelin niiden eteen.
Amanda, joka kuuli riikelein ratinan, kääntyi säikähtyneenä ympäri;
mutta ennenkuin hän edes oli ennättänyt aavistakaan näiden varokeinojen
tarkoitusta, ryykäsi Räyel häntä kohti, kietoi käsivartensa hänen
hoikkain vyötäryksiensä ympäri ja painoi häntä rintoihinsa.
"Nyt saa hän tulla!" huudahti tuo mieletöin; "ei kuitenkaan sulhaisena,
vaan sulhaispojaksi meidän häihimme!... ha, haa!... omani olit sinä!
omakseni jäät sinä!... ei taivas eikä helvetti tule tempaamaan sinua
minun sylistäni... tule, tule, sinä lemmitty... sinä ihanin."
"Mari! Mari! auta! pelasta minut!" valitti Amanda, milt'ei tukahdettuna
tuon mielettömän rintaa vasten.
Kova kolke, johon yhtyi kimakoita hätähuutoja, kuului etehisestä.
"Ah! sinä olet pulleampi ja kauniimpi kuin sulottarien äiti!" jatkoi
Räyel veripunaisena otsaltaan ja säkenöivin silmin.
"Alm! Alm! laupias, ijankaikkinen Jumala!"
"Kohdatkohon vaan minua kirous!" raivosi väkinäisen tekijä; "kunhan
menen helvettiin taivas sylissäni!"
Tätä lausuessaan veti hän mukanansa Amandan, huolimatta hänen
mitä rajuimmasta vastarinnastansa ja sydäntä vihlaisevista
valitushuudoistansa, sille puolelle huonetta, missä illan varjot
peittivät kullatun sohvan purppuranpunaisia silkkipatjoja.
Samassa aukenivat huoneen ovet senlaisella paukahduksella, jotta koko
paviljonki tärisi, ja huoneeseen astui eräs julma, jättiläisen tapainen
henkilö.
Hänet nähtyänsä päästi Räyel hämmästyksen ja pelvon valtaamana Amandan,
joka voimatoinna ja vaalenneena vaipui sohvalle.
"Minä luulen täällä jo ennestänsä olevan rosvoja ja murhamiehiä",
lausui ovella oleva jättiläinen, "mutta minä en siedä hutiloita enkä
mestarejakaan ammatissani."
Tämän lausuttuansa tempasi hän povestansa pitkän puukon leveällä,
hiotulla terällä ja ryykäsi sisemmälle huoneeseen.
* * * * *
Melkein samaan aikaan nousi Alm venheestä laiturille.
"Vai niin, siis puolen tunnin perästä", sanoi eräs soutajavaimoista.
"Puolen tunnin perästä tulen minä takasin ja palajan teidän kanssanne
kaupunkiin", vastasi Alm alakuloisella äänellä.
Syy tähän alakuloiseen lauseeseen oli lyhyesti seuraava: kun Alm heti
puolenpäivänä nousi venheesen Ritarisaaren rannalla, nureksi hän
länsituulta, joka suoraan vastaisena viivytti sitä silmänräpäystä,
jolloin hän sulhaisena saisi sulkea rintaansa sen tytön, joka
seitsemänvuotisten vaihtelevien toiveiden ja kärsimyksien alla
oli ollut hänen ajatuksiensa, hänen tunteidensa ihanin esine.
Millä sanomattomalla ihastuksella hän oli lukemattomia kertoja
lukenut tuon jumaloidun tytön kirjeen, johon tämä puhtaan sielunsa
vilkkaimmilla väreillä oli piirtänyt halunsa saada tarjota hänelle
kätensä yhdistykseksi elämässä ja ijankaikkisuudessa! Mutta tuolla
pitkällisellä, monta tuntia kestävällä matkalla nousi kysymys toisensa
perään hänen vastattavaksensa. Mikähän oli saanut Amandan ottamaan
tämän askeleen, joka avasi hänelle uuden, odottamattoman elämän onnea
ja autuutta? Olikohan sydän niin lempeä ja sovintoon taipuvainen
kuin Amandan onnistunut tykkänänsä tukahuttaa ensimäisen, tulisen
lempensä, vaikka tähän lempeen oli vastattukin mitä alhaisimmalla
tavalla? Eiköhän se päinvastoin olisi herännyt uuteen eloon
ensimäisessä mahdollisessa tilaisuudessa sen rikkeen ulkonaiseeenkin
sovitukseen, jonka takia hänen sydämensä vielä vuoti verta? Olisikohan
mahdollistakaan, että silmä, niin nuori ja kaunis kuin hänen,
alituisesti voisi olla ummistunut nuoruuden ja uljuuden etevyydelle?
Näiden kysymysten perusteilla heräsi loputta se vahva vakuutus, että
Amanda oli tehnyt kiitollisuudelle uhrin. Mutta pitäisikö hänen ottaman
vastaan tämän uhrin, hänen, joka ollen parhaassa keski-ijässänsä,
jo kauvan tätä ennen oli tottunut kärsimään ja ilmanolemaan? Muuan
sisällinen, voimakas ääni sanoi, ett'ei hänen pitäisi sitä tekemän.
Tosin ei hän luottanut paljoa luutnantti Räyel'in kykyyn voida tehdä
Amandan onnelliseksi; mutta hänellä oli sitä suurempi luottamus
Amandan kykyyn voida tehdä hänet paremmaksi. Senlaisen vaimon kuin
Amanda pitäisi Alm'in mietteiden mukaan voida kiinnittää enkelin siiven
paholaisenkin olkahan, Tästä syystä, ja koska hän sitäpaitsi luuli
tietävänsä, että Amandan isä, joka suosi naimiskauppaa Räyel'in kanssa,
sangen vastenmielisesti antaisi suostumuksensa yhdistykseen Amandan
ja alhaisen, köyhän virkamiehen välillä, päätti hän vapauttaa Amandan
lupauksestansa ja siis jäädä vaan hänen uskolliseksi ystäväksensä,
koska hänen täytyi luopua onnesta tulla hänen aviomieheksensä.
Tällä lujalla päätöksellä lähestyi hän paviljonkia, jolloin hän huomasi
joukon palvelijoita seisomassa puutarhaveräjän sisäpuolella, vilkkaasti
hälisten sekä kiivaasti osoitellen.
Eräs pieni mies, jolla oli vahakantainen päähine, erkani joukosta ja
juoksi Alm'ia vastaan.
"Senlaisia jänishousuja, pelkureja, pensasritareja!" huusi tuo pieni
mies, "kokonainen tusina pitkiä roikaleita, eikä heillä sittekään ole
rohkeutta juosta tuohon huoneeseen, jossa parhaillaan varastetaan,
ryöstetään ja murhataan!"
Alm katseli hämmästyneenä tuota pientä miestä, jonka hän tunnusteli jo
ennenkin nähneensä.
"Joutukaa, herra!" jatkoi tämä, "tuolla ylhäällä on suurin konna, kun
koskaan on pistänyt puukkoa kylkiluiden väliin!"
"Ei, minä en erehdy!" huudahti Alm ja kaappasi lujasti kiinni tuohon
pieneen mieheen; "tulkaa tänne, mieskullat, pitämään tätä kiinni... hän
on taskuvaras ja karannut linnan vanki!"
Palvelijat, jotka jo olivat suutuksissansa tuon pienen miehen
epäkohteliaista haukkumasanoista, eivät viivytelleet ryhtyä hänen
kimppuihinsa, huolimatta hänen kiivaista vastalauseistansa ja monista
vakuutuksistansa.
Samassa kuului paviljongista aseiden kalsketta ja huuto erilaisilla
äänillä.
"Oi, Jumalani!" huudahti Alm säpsähtäen ja tempasi itsellensä kirveen
erään palvelijan kädestä sekä ryntäsi paviljonkiin yläkerran portaita
myöten. Hänen perässään riensivät useimmat palvelijoista, sillävälin
kuin muut pitelivät kiinni tuota vahakangaspäähineellä varustettua
miestä.
Päästyänsä etehiseen huomasi Alm erään miehen puukko kädessä uhaten
Amandan kamarineitsyttä, joka pyristeli laattialla sidottuna käsistänsä
ja jaloistansa.
Alm'in kirveentakan tapaamana tuupertui miesi laattialla päästämättä
vähintäkään ääntä itsestänsä, jonka jälkeen edellinen silmänräpäyksessä
ryykäsi salin ovea vastaan.
Tuskin oli Alm temmannut auki tämän oven ja laskenut jalkansa
kynnykselle, kun jättiläisentapainen henkilö ryntäsi sisältäpäin
häntä vastaan verinen puukko kourassansa, mutta ennenkuin jättiläinen
oli ennättänyt päästä häneen kiinni, horjui hän takaperin uudesta
Alm'in kirveen antamasta iskusta. Mitä sitkeimmän vastarinnan perästä
lannistui jättiläinen vihdoinkin ylivoiman alle.
"Se kuuluu minun kirottuun kovaan onneeni"' höpisi rosvo, sillävälin
kun palvelijat raahasivat hänet ulos vuotavana verta useasta haavasta.
Joitakuita minuuttia tämän jälkeen seisoi Amandan kamarineitsyt
vaaleana ja vapiseva kyntteli kummassakin kourassansa, lähellä
salin sohvaa. Vieläkin lähempänä ja kumartuneena sen yli seisoi Alm
hätäisesti puuhaten aukaisemalla virkanuttua eräältä nuorelta mieheltä,
joka makasi pitkällänsä patjalla veristettynä ja kuollon leima
kasvoillansa. Nojaten Alm'iin ja käsivarsi hänen vyötäisillänsä näkyi
Amanda, tuijottaen tuohon onnettomaan.
"Rukoile!... rukoile!" röhelsi kuoleva ja hapueli molemmilla käsillänsä
ikäänkuin etsien jotakin. Vihdoin tarttuivat hänen kylmät kätensä,
toinen Alm'in, toinen Amandan käteen ja liittämällä heidän kädet
toisiinsa sekä sulkemalla ne sitten omiinsa, levisi rauhan loisto
noille kuihtuneille kasvoille, ja himojen uhri oli nyt uhri haudan.
Kolmaskymmenesseitsemäs luku.
Jälkimuistelmia erään suruharson johdosta.
Noin viikko tämän jälkeen istui, nojaten sohvanselkään eräässä komeassa
syrjähuoneessa, suurimmassa rakennuksessa Kuningattarenkadun varrella,
muuan mies hopeanharmailla hiuksilla, jonka kasvot olivat syvissä,
vähemmin kuitenkin vanhuudenheikkouden kuin murheen raskaan lyijykynän
piirtämissä kurtuissa. Hänen sammuvat silmänsä tuijottivat erääseen
akkunan vieressä olevaan jakkaraiseen, jonka päällä oli leveäreunainen,
kiiltävästä silkkihuovasta tehty hattu, mutta joka enemmäksi kuin
puoleksi oli peitetty mustalla, poimuisella harsolla.
Ett'ei vanhus tällä silmänräpäyksellä ajatellut mitään muuta kuin
suruharsolla varustettua hattua, todisti se seikka, ett'ei hän kuullut
ovea avattavan, eikä nähnyt, kuinka eräs huoneeseen tullut ja kynnyksen
sisäpuolella seisova, repaleisiin puettu ihmisolento lakkaamatta
kumarteli kerta toisensa nöyremmästi ja syvempään.
Tuo kumarteleva miesi näytti vihdoin väsyneen näihin turhiin
kohteliaisuuden osoituksiin, jota ei ole ihmettelemistäkään, ja,
lakaten tästä, seurasi hän sentähden pilkistelevillä silmillä vanhuksen
silmäyksiä ja kiinnitti näiden mukana silmänsä tuohon akkunan vieressä
olevaan hattuun.
Seurauksena tästä silmäilemisestä oli eräs sangen omituinen hymyily
tuon kummallisen olennon huulilla.
"Moni on tutkinut tähtiä kaiken ikänsä", alkoi oven suussa oleva
henkilö, "eikä kuitenkaan tullut muuhun johtopäätökseen, kuin että
ne ovat niin ja niin monta kertaa suuremmat sitä kiertotähteä, jossa
me elämme, ja että niillä on määrätyt ratansa, joilla ne ijäti
ovat kulkeneet ja joiden ulkopuolelle ne eivät saa kulkea, ääretön
yksitoikkoisuus ilman alkua ja ilman loppua, jota sitä paitsi ei
koskaan opita käsittämään."
Tämän äänen kuultuansa säpsähti vanhus ylös sohvalta, mutta vaipui
silmänräpäyksessä jälleen entiseen tylsämielisyyteensä.
"Siihen on syynä tuo siunattu kirkkaus", jatkoi kerjäläinen, jonka
lukija luultavasti jo on tuntenut Skinnarvik'in maisteriksi, "sillä
sielun silmän laita on sama kuin ruumiinkin: niitä huikaisee valoon
katsottaessa, ja ne käännetään siitä vihdoin pois, ettei tultaisi
sokeiksi kuin huuhkain päiväsydämenä... Ei, paljon parempi on
tutkia yötä ja pimeyttä, sillä silloin saa sielu silmät, jotka ovat
jonkin arvoiset, kissan ja ilveksen silmät... Mainitkaa minulle
muita samanlaisia kuvia kuin ne, joita yöllä nähdään... Sentähden,
herra kauppaneuvos ja tähdistön jäsen, on selvää, että te, joka
nyt kurkistelette tuota mustaa harsoa tuolla, näette siinä monta
eriskummaista seikkaa, vaikka te ette näe aurinkoa, joka tänään paistaa
niin herttaisesti, ettekä huomaa minuakaan, joka myöskään ei ole
herttainen poika."
Sohvalla oleva vanhus veti syvän, karmaisevan huokauksen, mutta
tuijotti yhä samaan suuntaan.
"Tuo hattu on valmistettu tehtailija Söderström'illä", jatkoi maisteri,
"ja se pikkunen, kaunis mamselli, joka istuu Ritarihuonetorin varrella
olevassa myymälässä, on kiinnittänyt siihen suruharson... mutta ettei
tämä ole tapahtunut teidän pyynnöstänne, vaan kohtalon tilauksesta, sen
näen minä selvään vielä kuudesta poimusta... niin, niin, kummallisesti
vaan käy tässä maailmassa."
Muutamain silmänräpäysten äänettömyys seurasi, jollavälin kerjäläinen
näytti kokoilevan muistelmiansa.
"Kuuden vuoden vanhana ajettiin minut pois äitini huoneesta", jatkoi
hän uudestansa, "kuusi vuotta tämän jälkeen syntyi minun velipuoleni...
kuusi vuotta hänen syntymästänsä kuoli minun äitini... kuusi vuotta
hänen kuolemansa jälkeen rupesin minä kaartilaiseksi ja vielä toisten
kuuden vuoden kuluttua olin minä kerjäläinen, josta seuraa että
kuusiluvulla saattaa olla suuri merkitys meille kummallekin... hitto
vieköön, herra kauppaneuvos ja tähdistön jäsen! voitte suruharsosta
lukea osan omaa historiaanne ja minun kokonansa... Mitäs minä
sanon?... Pimeydessä ja yössä saadaan mitä terävimmät silmät... tuon
mustan suruharson, kuolon ja haudan voittolipun, poimuista nousee
nyt valo toisensa perään... mutta senlaisissa tilaisuuksissa kuin
tämä on, ne eivät ainoastansa valaise, ne polttavat myöskin... Teidän
pitäisi voiman sanoa minulle, kuinka monta palohaavaa teillä on
omallatunnollanne... Jos minä pyydän teitä kauniisti, sanotte te sen
kentiesi minulle kauppamiehen kunniavakuutuksella."
Kauppaneuvos höpisi joitakuita epäselviä sanoja, jonka jälkeen hän
käänsi kasvonsa suruharsosta ja katki ne eräaseen sohvalla olevista
patjoista.
"Te ette tahdo sanoa sitä minulle", lausui kerjäläinen. "Kentiesi
onkin teille vaikeata antaa ajatuksillenne oikea juoksu... Klaaran
kirkonkellon ääni kaikuu vielä teidän korvissanne... kentiesi tahdotte
te minun olemaan teille avullinen?... tämä on minun velvollisuuteni,
ollen vanha maisteri ja opettaja... Tahdotteko että teidän kanssanne
käyn läpi jälkimuistelmia menneisyydestä?"
Kauppaneuvos oli vaiti, mutta nuot monet nytkähdykset hänen
ruumiissansa todistivat, ett'ei hänen rinnassansa ollut yhtä
vaitonaista.
"Ken valehtelee, hän myöntyy", sanoi maisteri, "noh, niin, olkaa
siis tarkkaavainen, minä tulen puhumaan lyhykäisesti ja selvästi,
enkä ottamaan äyriäkään vaivoistani... siis kaikissa tapauksissa
puhdasta voittoa teille, herra kauppaneuvos!... teidän onnellinen
tähtenne kauppamiehenä ei teistä koskaan luovu... koko maailman
suruharsovarastot eivät voi pimittää sitä."
Kerjäläinen teki pienen pysähdyksen, jolla välin hän asettautui
istumaan eräälle oven pielessä olevalle tuolille.
"Te olitte minun isävainajani, majurin, vanha ystävä", alkoi hän nyt
jälkimuistelmiansa, "ja te olitte aina hänen oikea kätensä, joten
minä kyllä käsitän, miten te voitte saada _hänet_ myöntymään tuohon
pykälään testamentissaan, että jos hänen ainoasta Kristian-pojastansa
tulisi tuhlari, kurja olento, raukka, lankeaisi minun isäni jälkeen
jäänyt omaisuus lyhentämättä äidilleni ja muille perillisille...
kaunis edellytys viisivuotiaasta lapsesta, joka hymyili auringolle
ja leikki nurmen kukkasilla... mutta miten te voitte saada minun
äitini suostumaan siihen, sen tiennee ijankaikkinen Jumala; mutta
mitä koko maailma sai tietää, oli se, että tuskin oli ilma siinä
huoneessa, jossa isäni oli maannut ruumiina, puhdistettu, kun minun
äitini uusi morsiusvuode laadittiin... Te olitte kuitenkin ennustaneet
minun tulevaisuuteni ja vieläpä sangen säntillensä... taivaskaan
ei olisi voinut tehdä sitä paremmin... Te aavistitte minun tulevan
sitkeähenkiseksi huolimatta kaikista tunnustelijoista siinä suhteessa
ja sen vuoksi oli hyvä, että tuo pykälä oli olemassa.
"Miksi temmattiin minut kuuden vuoden vanhana äitini helmasta ja
heitettiin vento vieraaseen syliin?... Kentiesi tullakseni paremmin
vaalituksi... Te pelkäsitte äitini hemmoittelevan minut pilalle,
mutta... mutta mitä se olisi tehnyt?... syöttöporsaistahan tulee
aikaa myöten suuria sikoja ja sehän olisi vaan edistänyt teidän
kasvatusaikeitanne minun suhteeni... Mutta te aavistitte itse
joutuvanne isäksi ja te ehkä pelkäsitte minun liian kovaa tuutivan
siskopuoliani, ja että minä, ikäänkuin kissa, voisin puraista heitä
kaulaan heidän nukkuessansa... te aavistitte vastamunausta siltä,
jonka elämälle te olitte valmistaneet munauksen... vai pelkäsittekö te
kentiesi minun äitini rakkauden minuun tulevan vahvemmaksi kuin hänen
heikkoutensa teitä kohtaan?... Te piditte varman epävarmaa parempana...
sillä kerralla olitte te enemmän saivartelija kuin kauppamies, ja piru
palkitsikin teidän varovaisuutenne.
"En tahdo puhuakaan, miten minun lapsuuteni laiminlyötiin, miten minun
äitini, teidän rautakouranne alla, vihdoin kuoli, saamatta enää edes
nähdäkään esikoistansa, jonka vallattomuudet, teiltä tuhansin tavoin
edesautettuina, maine, teidän toimestanne ja teidän suurentamina, vei
hänen korviinsa, myrkyttäen hänen viimeiset hetkensä, ja miten minut
nuorukaisena ympäröitiin kaikenlaisten viettelysten paulollla, joiden
äärimäiset langat olivat teidän tukevassa kädessänne.
"Ja kaikesta tästä huolimatta olin minä kuitenkin
tyhjäksitekemäisilläni sen ennustuksen jonka te niin taitavalla kädellä
ja terävällä silmällä olitte laatineet ja suunnitelleet. Onnettomuus
satutti, että minulla oli terävä pää, kuten sanottiin, ja kuten minä,
totta puhuen itsekin uskon. Minä oleskelin Upsalassa, ryypiskelin ja
pelasin uhkapeliä öillä, minut kannettiin juopuneena kotiin aamuisilla,
mutta istuinpa kuitenkin päivillä provessorein luona tutkinnoissa
ja eräänä kauniina päivänä seisoin minä kaikkein ihmeeksi ja teidän
hämmästykseksenne muiden kanssa parnassilla, tosin turmeltuneena
sekä ruumiin että sielun puolesta, kantaen otsallani yhtä kauniin
ja vahvan laakeriseppeleen kuin toisetkin. Tätä viimeksimainittua
seikkaa ette te Ollut voineet aavistaakaan, sillä te olitte liian kehno
luonnonhistoriassa tietämään, että putamankin rannalla rehoittaa puita
sekä pensaita ja että rupaisimmallakin vedenpinnalla kasvaa lehtiä ja
kukkia, jotka eivät ole kelvottomia auringon valaistavaksi.
"Tultuani lailliseen ikään aloin minä nyt tutkailemaan ympärilleni,
nähdäkseni sekä isän- että äidin perintöäni, ja minä kurkailin pelkästä
myötätuntoisuudesta minun monien karhujeni kurkkuihin sillä näiden
viimeksimainittujen lisääntymisestä sekä laajentumisesta olitte te
kyllä pitäneet isällisen huolen. Meidän ensimäinen kohtaamisemme
monivuotisen erossaolomme jälkeen muuttui molemmanpuoliseksi
hammasnäyttelyksi... mutta jospa minun torahampaani olivatkin kuin
karhun, on teidän sitävastoin kuin norsun... asianomaisen oikeuden
edessä syntyi hirmuinen näykkiminen... Mutta nyt sain minä osakseni
jotakin, johon verraten teidän norsunhampaanne oli samassa suhteessa
kuin nuppineula viirinsalkoon, nimittäin julman pitkän naaman, sillä
minä sain tutkiakseni kaksi oivallista teosta, 1:ksi tuon hullunkurisen
pykälän testamentissa ja 2:ksi erään sangen huvittavan tarkasti tehdyn
laskun kaikista niistä rahamääristä, jotka minä öillä olin menettänyt
uhkapelissä sekä joka kerrasta, jolloin munit aamuisilla juopuneena
kannettiin kotiin... Pirunmoinen miesi, ajattelin minä heti ja nauraa
hohotin, sen veitikan ottaisin minä heti salanuuskijaksi, jos minä
olisin kuningas... Mutta ehdittyäni miettiä tarkemmin asiaa, ei minua
enään naurattanutkaan... Minä huomasin, ett'ei ollutkaan vähempää
kysymyksessä kuin lähteminen ikäänkuin varpunen tähkän äärestä ja
pääliseksi ennenkuin minä vielä ollut päässyt sille istumaankaan...
Sehän oli kauhea pelätti, kun oltiin ripustettu tuon laakeriseppeleen
voittaneen nuorukaisen tulevaisuuden tien veräjäpieleen! pelätti, jolla
oli malja jalkana, pelilaatikko vatsana ja perinnöttömyys päänä!...
Ja mikä perinnöttömyys päälliseksi! perinnöttömyys, joka ei ollut
päätetty irstaisuuden ä ö y:n johdosta, vaan määrätty jo aikoja ennen
viattomuuden a e i:tä... Herra kauppaneuvos ja tähdistön jäsen, teillä
oli sydän ja munaskuut kuin sarvikuonolla.
"Tästä syntyi tietysti tulenpalava riitajuttu asianajajainkin
hyödyksi... minä sanon tahallani asianajajain, sillä te maksoitte ei
ainoasti omalle asianajajallenne vaan myös minunkin... Nyt kuuluu
mittaustieteen maisterin tutkintoon, että täytyy tupata päänsä täyteen
kreikan- ja latinankieltä mutta sitävastoin olla tyhmä kaikessa,
joka voisi olla hyödyksi käytännöllisessä elämässä!... Minä tiesin
tarkalleen eroituksen attikalaisen ja dorilaisen murteen välillä,
mutta tuskin oli minulla tiedossa, josko minun isänmaani oli saanut
minkäänmoista uutta lakia sittemmin kun Wiger'in la'it säädettiin.
Sentähden jätin minä kaikki asianajajani käsiin ja laskeuin sitte
levollisesti nukkumaan. Nukkuvaa voi kärpänenkin vetää nenästä, ja
mitä kärpänen voi, sitä voi kaiketi tehdä senlainen kauppaneuvoskin,
kuin te olette... Minä menetin riitani alimmassa oikeudessa ja
minun asianajajani, tuo kunnon miesi, menetti muistonsa, kun
hänen piti vedota ylempään oikeuteen. Nyt heräsin minä vihdoinkin
ja valmisteliihen kääntämään nurin taivaan ja maan; mutta juuri
kuin syljin kouriini, saadakseni varman kiinni-iskun, otti minua
kaksi oikeudenpalvelijaa kiinni nutunliepeestä ja vetivät minut
velkavankilaan, jossa ei pääse käsiksi taivaasen eikä maahan. Siellä
lasketaan sielu paarille, puetaan se varallisuuden ja tilaisuuden
viittaan sekä eletään hyörinässä ja pyörinässä, viettäen täten sielun
hautajaisia.
"Niinpä olin minäkin, kuu kerran pääsin pois tuosta Horn'ninkadun
varrella olevasta paarihuoneesta, ainoastansa pelkkä ruumis, jossa tuon
haudatun sielun haahmu välistä kummitteli. Eräänä päivänä päätti haahmu
tehdä ruumiin kaartilaiseksi, koskas kaikki, mitä sotamieheltä vaaditaan
on siinä, että hänellä on ruumista niin paljon kuin mahdollista,
mutta sitävastoin sielua niin vähän kuin mahdollista; täytyy sanalla
sanoen, olla jonkunlainen kone, joka saa toimeen kiväärinlaukauksia ja
painettu pistoja ynnä muuta senlaista, joka tarkoittaa hengenottamista
toisista joko sielulla varustetuista tahi sieluttomista ruumiista, aina
sen mukaan kuin koneen haltija hyväksi näkee. Siis tottelin minäkin
kuusi vuotta rumpun ääntä, vaikk'en ollutkaan ollut tottelematoin, en
isälleni enkä äidilleni... He vaativat minua rupeamaan perinnöttömäksi,
ja olinhan minä mukiinmeneväinen kuin lammas, vaikka nahkani laita oli
varsin huonosti.
"Saatuani eräässä koetusampumisessa oikean käsivarteni vialliseksi,
joka vihdoin tuli halvatuksi, sain minä eron sotapalveluksesta ilman
eläkerahatta. Mitä minä sitten tähän päivään saakka olen ollut,
tietää Tukholma, jolta minä joka päivä olen kerjännyt, ja te, jolta
minä sitä vastoin en koskaan ole kerjännyt, vaan päinvastoin ollut
teitä kohtaan niin nöyrä ja kohtelias, kuin konsanaan voi vaatiakaan
mitä kiitollisimmalta poikapuolelta... Mutta te heitätte taaskin
silmäyksenne tuohon suruharsolla peitettyyn hattuun, näen ma... hyvin,
varsin hyvin! te todistatte minun sanojani noilla kuudella poimulla...
se osoittaa teidän tarkkaavaisuudella seuranneenne näitä pieniä
jälkimuistelmia... kiitoksia siitä, herra kauppaneuvos ja tähdistön
jäsen! Tavarata ja kultaa olette te saaneet ilmaiseksi ja lähimäistenne
kiitollisuuden aina kaupanpäälliseksi!"
Kauppaneuvos, joka jälkimuistelmain kestäessä oli peittänyt kasvonsa
sohvanpatjaan, oli näiden loppupuolella katsahtanut ylös kääntämättä
kuitenkaan silmäyksiänsä puhujaan, ikäänkuin ei hän olisi uskaltanut
katsoa sinnepäin; mutta hänen kasvonsa vaalenivat vaalenemistansa.
"Onpa totisesti, hänkin siinä!" huudahti kerjäläinen vilkaisten
suruharsoon; "eipä siis olekaan ihmettä, että te niin ahkeraan
silmäilette noita kuutta poimua... ja minä, umpisilmä, joka en heti
huomannut häntä!... sehän on itse kultapoika, minun velipuoleni,
pikku Kustaa... seisoohan hän ihka elävänä täydessä loistossaan
ylimmäisellä portaalla ja kiekahtelee korollansa vanhan, tapansa
mukaan... hän avaa kauniin suunsa... eikö kauppaneuvos kuule, mitä hän
sanoo?... Ettekö?... mutta minä kuulen sen, minä... niin, näin hän
sanoo: kiitos, kiitos, kunnioitettu isäni kaikesta, mitä sinä olet
tehnyt minun hyväkseni! sinä olet elänyt ainoastansa poikasi eduksi,
ja kaikki olet sinä uhrannut hänen edestänsä... ihmisyyden, sydämen,
omantunnon, kaikki, kaikki... ja minä tahdonkin kiitollisuudella viedä
jälkimaailmahan sinun nimesi ja sinun miljoonasi!"
"Lakatkaa, lakatkaa!" tunki vihdoin kuuluviin vanhuksen huulilta.
"Mutta mihin, Herran nimessä, pikku Gustaf menee?" jatkoi kerjäläinen,
"hän laskee ales hyveitä poimulta toiselle aivan kuin portaita
myöten, mutta joka askeleella, jonka hän ottaa, putoaa kukkanen
veripisaran muodossa hänen poskeltansa... Nyt seisoo hän alimaisella,
kuudennella... ah, hän vaipuu, polvet, vatsa ja rinta katoavat... nyt
on vaan hänen suunsa auki... hän puhuu... mitä hän sanoo?... Niin, näin
sanoo hän: isä-parkani, alespäin menevät eikä ylöspäin sinun nimesi ja
sinun miljoonasi, ja kaikesta, mitä sinä olet säästänyt ja haalinut
kokoon, sait sinä vaan uljaalle, toivorikkaalle pojallesi komean,
tammipuisen ruumisarkun... mutta kaikkein pahinta on ollut, että minun
velipuoleni, tuon kerjäläisen, sormi on myöskin, huolimatta hänen
halvatusta kädestänsä, vaikuttamassa. Eikö se ole hirveätä, isäni, että
senlaisella raukalla pitää oleman halua ja kykyä kostamaan!... Hyvästi,
isä, me tavataan kerran, se on varmaa; mutta missä, sitä en voi niin
tarkkaan sanoa; kuitenkin tuntuu minun jalkojeni alla polttavan!"
Kerjäläinen nousi tuolilta ja heitti silmäyksen sohvalle. Sitten
meni hän vaitonaisena huoneesta. Tultuansa saliin, kohtaisi hän
yhden palvelijan, joka katseli häntä silmät seljällänsä, luultavasti
hämmästyneenä senlaisesta talossakäymisestä.
"Kuka te olette? mitä te tahdotte? kuinka olette te päässeet sisään?"
kysyi palvelija.
"Menkäätte herra kauppaneuvoksen ja tähdistön jäsenen luokse", vastasi
kerjäläinen tyynesti, "sillä hän on kuolemaisillansa... ja totta se
kait lienee, koska hän itse sen sanoo."
Kolmekymmentäkahdeksas luku.
Eräänä aamuna.
Lokakuun loppupuolella, eräänä näistä harvoista kirkkaista aamuista,
joita aurinko lahjoittaa maalle korvaukseksi yhdestä ja toisesta
suvella odotetusta, mutta tulematta jääneestä, astuskeli kauniin,
äskensisustetun, eräässä suuremmista rakennuksista Pohjoismalmilla
olevan huonekerroksen läpi muuan keski-ikäinen miesi voimakkaalla
ruumiinrakennuksella, taluttaen käsivarrellansa erästä nuoruuden ja
kauneuden täydessä kukoistuksessa olevaa naista. Tuo ihastuttava
nainen oli vaatehittu kalliisen, lumivalkoiseen ja monilukuisista
koristeista paisuilevaan aamupukuun ja mustankähäräisessä päässänsä
oli hänellä valkoinen silkkimyssy, jonka vasemmalla puolella loisti
mitä ihanin, pieni ruusunnuppu. Jokaiseen kuvastimeen, jonka ohi
nuot molemmat astuivat, heitti hän silmäyksen, katsoaksensa miltä
tuo kaunis myssy näytti, hepsahteleminen, joka on niin tavallinen,
mutta niin anteeksiannettava ja viatoin nuorelle vaimolle hääpäivän
jälkeisenä aamuna. Usein lähensi miesi huulensa siinä käsivarressa
olevan käden lumivalkeaan samettinukkaan, joka oli kietounut hänen
käsivarteensa senlaisella helleydellä, kun haluaisi se kasvaa kiinni
tähän. Äkkiä pysähtyi nainen ja siis tietysti miesikin, jonka jälkeen
nainen hiljaa irroitti kätensä hänen käsivarrestansa ja katosi erääsen
syrjähuoneesen. Vaan pian palasi hän takasin, kaunis merenvahapiippu
toisessa ja palava, ruusunpunainen sytytin-paperi toisessa kädessänsä.
"Sinä olet tottunut tupakoimaan kahvin juotuasi", sanoi hän, ojentaen
piipun miehellensä.
Hymyillen otti miesi piipun, mutta aikoi heti panna sen pois, höpisten
jotakin poika-miehen tavoista.
"Ah, ystäväni!" lausui nainen; "_sinun_ poika-miehen tapasi otan minä
vastaan samalla riemulla ja kiitollisuudella, jolla olen vastaan
ottanut sinutkin... minä soisin sinun olevasi onnellisemman, mutta
kuitenkin saman."
"Lemmittyni! omanvoitonpyynnöstähän minä en tahdo tupakoida", sanoi
miesi; "tupakansavu myrkyttäisi ruusujen tuoksun sinun huuliltasi."
"Eikö mitään muuta", vastasi nainen, sytyttäen itse piipun ja vetäen
siitä muutamia hienoja savuja; "näetkös, nyt olen minä samassa
kadotuksessa."
Nyt ei miesi viivytellyt viedä hammasluuta huulillensa; mutta pian
sammui valkea piipusta. Ei mikään maallinen tuli pysy vireillä puhtaan
lemmenliekin rinnalla.
Vastanaineet astuivat saliin ja pysähtyivät erään Rosenwall'in tekemän
pianon ääreen, joka oli avattuna. Nuori vaimo istahtui pianon edessä
olevalle tuolille, ja näppäimistä nousi tuhansittain kiihkoisia,
eriskummaisia ääniä.
"Fridolf!" kysyi hän; "voitko sanoa, miten minä selvitän nämät
epäsoinnut?"
Miesi arvaili useita kertoja, mutta, kuten näytti, ei laisinkaan
tyydyttävästi.
"Kas näin minä ne selvitän", sanoi nainen, hypäten pois tuolilta ja
istautuen miehensä polvelle; "oi, selvitköön kaikki elämän epäsoinnut
niin!" lisäsi hän, kietoen kätensä tämän kaulalle ja nojaten hehkuvia
kasvojansa hänen rintaansa vasten.
Näin istuivat he hetken aikaa vaitonaisina ja liittyneinä toisiinsa,
kaksi ruumista, mutta ainoastansa yksi ainoa sielu.
Vihdoin kulkivat he, syleillen toisiansa, akkunaan, luultavasti
kiittämään taivasta, joka oli tehnyt heidät kummankin niin
onnelliseksi, niin autuaaksi.
"Fridolf, etkö näe?" huudahti nuori vaimo, kasvot lähellä
akkunanruutua; "hän tuolla alahalla... hän, jota meidän lähinnä Luojaa
tulee kiittää kaikesta!"
Kadulla, silmäykset kiinnitettynä samaan akkunaan, näyttäytyi
Skinnarvik'in maisteri. Hän nyökkäsi iloisesti molemmille
aviopuolisoille ja liikutti huuliansa ikäänkuin olisi hän sanonut
jotakin.
Jos kivimuurit, jotka olivat kuunnelleet, mitä hän sanoi, olisivat
voineet puhua, olisivat ne kertoneet seuraavan lauseen:
"Se on siis totta, että nähdessään toisten riemun voi unohtaa omat
murheensa!"
Alm avasi akkunan, jolloin kerjäläinen kulki pois pitkin katua
näkymättä kuulleensakaan sitä ystävällistä ääntä, joka kutsui häntä
takasin. Erään poikkikadun kulmassa pysähtyi hän uudestansa ja kääntyi
ympäri.
Eräs auringonsäde, joka samassa vilahti pitkin poikkikatua ja meni
aivan kerjäläisen kasvojen ohitse, murtui silloin jonkin läpi, joka
näytti monenväriseltä helmeltä hänen syvään painuneessa silmässänsä.
Kerjäläinen kaiveli sormellansa pois tämän helmen, nyökkäsi taaskin
iloisesti akkunassa oleville ja katosi.