Kaksinlaulu: 1:nen kupletti

"Oi, loistava päivä,

Jo taivaalle käyvä,

Sa tuimaan oot vievä

Meit' taistelohon.

Ei kunniaan voiton,

Vaan raivohon koston

Ja vimmahan kuolon

Se loppukohon."

"Hyvin! hyvin! saksankieli en erinomaista!" huudahti oikean puolisessa

loosissa oleva tukkukauppias.

"Ei, mutta katsopas, mutta katsopas!" lausui tukkukauppiaan rouva;

"katsopas vaskisepän vaimoa, miten hän taputtaa käsiänsä... katsopas

minkälaiset kädet hänellä on!... se on oikein häpeä ensimäiselle

riville."

2:nen kupletti.

"Sun veresi rantaan

On juokseva santaan.

Mun kostoni varmaan

Sun kohtaava on.

En aijo ma heittää,

Jos miekkakin pettää,

Kyll' aseeni riittää:

Ma tartun puukkohon!"

"Eikö heillä ole kauniit alusvaatteet? Ne ovat ostetut minulta...

erinomaista tavaraa ja halvalla hinnalla", selitti pikkukauppias.

Sitten poistuvat Asthon ja Edgar saamatta käsientaputuksia.

"Minun mielestäni on sekä Edgar'illa että Asthon'illa oivalliset

äänet", sanoi Alm, "ja he ansaitsisivat käsientaputusta."

"He ovat suuria hutiloita", selitti kauppias; "ovat velkaa Jumalalle ja

koko maailmalle."

"Tuleekohan tuosta tappelua?" kysyi Amélie-mamselli; "kuinka sitä

olisi hauskaa nähdä!... minä en tiedä mitäkään hauskempata, kuin koska

näyttämöllä tapellaan."

"Ei, minä olen kuullut sanottavan, että he murhaavat itsensä", ilmoitti

ystävätär.

"Sitten on ristiretkeilijät ja Johanna Montfaucon parempi!" lausui

Amélie.

Nyt täyttyi näyttämö sekä miehistä että naisista, jotka kokoontuivat

joka haaralta ja kertoivat samaa köörilaulua, jolla näytös aljetaan.

Köörilaulun keskeyttää eräs protestanttilainen pappi, Raimond, joka

tulee äkkiä näyttämölle.

Raimond.

"Tuskin oil Lucia ja loordi huoneessansa,

Kun hänet morsian toivottomuudessansa

Haavoitti puukollaan, mi sieltä löydettiin,

Ja tyyten kuolleeksi siell' loordi huomattiin."

"Hyvin! uudestaan!" huusi kauppias.

Tähän yhtyivät useat äänet ja kädet.

"Sangen keskinkertainen laulaja", huomautti Alm, nyhjäten ystävänsä

kylkeen.

"Se on herra Gold, tiedätkö", vastasi tämä; "hän, jolla on teaatterin

taloudelliset puuhat hoidettavana... hän on ollut kassan hoitajana

eräässä suuressa kauppahuoneessa Hampurissa... kelpo mies, tiedätkö,

tekee aina kauppaa minun luonani ja maksaa aina puhtaalla rahalla."

"Hirveätä!" huokasi tuo tuntehikas Amélie; "kuinka voi tappaa miestänsä

senlaisessa silmänräpäyksessä!"

"Semmoisia miehiä saattaa olla!" vastasi hänen ystävättärensä, joka oli

muutama vuosi vanhempi Amélie-mamsellia.

Raimond.

"Viha ja kosto haudan kaivatti,

Joka nyt saapi saalinsa.

Pimeyden voimat Luciaa johti:

Murhe se sokais hänen aatteensa."

"Hyvin!" jatkoi Alm'in ystävä; "nyt juuri tulee Lucia... Oikein on

ihastuttavaa nähdä Olivia Heuser'ia hulluna!"

Raimond.

"Hään tänne lähestyy; poloinen uhri-parka!"

"Nyt taputtakaamme käsiämme niin perkeleesti", sanoi pikkukauppias,

tehden itsensä valmiiksi.

Tällä kertaa ei jäänytkään meidän kauppamiehemme vähimmistöön.

Tuossa suuressa teaatterihuoneessa ei ollut tuskin yhtäkään, joka ei

olisi asettanut oikeata kättänsä vasempaa vastaan, ollaksensa valmis

siihen tervehdykseen, jota nyt tuli antaa tuolle kauneudestansa

ja taiteellisista lahjoistansa tunnetulle Olivia Heuser'ille

hänen kaksinkertaisessa ominaisuudessansa Heuser'in teaatterin

lemmennäyttelijättärenä ja illan tulojen saajana.

Lucia, Lammermoor'in morsian, ilmaantuu näyttämön syrjästä. Hänen

valkoinen yöpukunsa on tahrattu vereen, hänen pitkä, musta tukkansa

on hajallaan, hänen kasvonsa marmorivaalea ja silmäyksensä julmasti

tuijottavat, sillä mielipuolisuuden musta siipi on viuhtonut pois hänen

silmänsä lempeän, puhtaan leimun.

Mieltymyshuutojen ja käsientaputusten myrsky pääsee valloilleen joka

taholla ja erittäinkin siitä loosista ensimäisen rivin oikealla

puolella, jossa Räyel'illa ja hänen seurakumppaleillaan on sijansa.

Räyel kumartaa yläpuolen vartaloansa niin pitkälle eteenpäin

kuin mahdollista, ikäänkuin haluaisi hän tulla huomatuksi illan

sankarittarelta.

Lucia lähestyy vitkallisesti näyttämön etupuolta ja pysähtyy.

"Suuri Jumala! Amanda!" huudahtaa Alm vasten tahtoansakin, sillä hän

tunkee Luciassa tuon valkoisen aaveen, jonka hän edellisenä yönä oli

nähnyt huoneessansa.

Se osa yleisöä, joka on Alm'ia lähellä, katselee häntä kummastuksella,

ja laulajatar hämmentyy hetkeksi pois roolistansa ja ohjaa silmäyksensä

sille taholle, josta tuo outo huudahdus tuli. Mutta heti on hän taaskin

Lammermoor'in morsian.

Lucia.

"Ma lauluissanne selvään kuulin nimenikin mun:

Se äänens' oil. -- En enään itke kohtaloain,

Edgar, kun sinut ma jälleen sain.

Ma turvaa etsin peeveleiltäin sylissäsi sun.

Mua kovin loukkasit;

Vaan lemmellä tahdon ma kostaa."

Hän ojentaa kätensä ikäänkuin tarttuaksensa jonkun toisen käteen,

siirtyen vitkallisesti sille puolelle, jossa Räyel istuu. Äkkiä

kammahtaa hän takaperin.

"Oi, taivas! haahmu hurmeinen poistu! Hän uhkaa.

Ma turviisi riennän, Edgar."

Hän rientää näyttämön yli toiselle puolelle. Nyt näyttää hän jälleen

rauhoittuvan. Hänen kasvonsa kirkastuvat ja hänen silmänsä loistaa

autuaallisesta riemusta.

"Mull' laulaen metsän linnut kunniata antaa --

Saan seppeltä kantaa,

Sulosoinnut nääpä häälauluni on.

Missä ylkän' on verraton?

Ah, tuolla. Oi, ennen riemua sua!

Joudu jo syliisi sulkemaan mua.

Kas, alttar'kynttilöitä! Pappi rientää, näät,

Nyt pyhää sanaa meille lausumahan.

Mua johda, Edgar, joudu, viettäkäämme häät,

Sull' uskollisna pysyn kuolemahan."

"Merkillistä! näetkö miten hän tuijottaa meihin!" kuiskaa kauppias

Alm'in korvaan.

Alm ei vastaa, sillä hän ei kuule, hänen kasvonsa ovat vaaleat ja

liikkumattomat, ja vaikka salama tässä silmänräpäyksessä olisi iskenyt

teaatterihuoneesen, ei hän sittekään olisi kääntänyt kasvojansa pois

näyttämöltä.

Kööri.

"Hän säälittävä on; tekonsa taivas anteeks' suokoon."

Lucia.

"Hän puhuu, hän kysyy, -- jos vastata saisin,

Kaikk' selittää ma voisin."

Hän tekee kädellänsä tuskaa ilmaisevan viittauksen päätänsä kohti.

"Voi, päätäni; tätä lahjaa lemmityltä

Mull' oil, jotk' hävisi:

Vala ja sormus hältä. --

Veljeni kun surmasi

Lempeni, mull' ei oo ylkää,

Mun Edgar hylkää,

Vaikk' uskotoin en ollutkaan."

Hän panee kätensä ristiin ikäänkuin rukoillaksensa. Kyyneleet

kimaltavat hänen silmissänsä. Nuot teaatterihuoneessa istuvat

metallikuvat sulavat tässä silmänräpäyksessä, eikä henkäystäkään kuulu.

Vihdoin levittää hän molemmat käsivartensa ja kohottaa ne taivasta

kohti, hänen silmänsä kiiltää loistolla, joka mahtaa olla ijankaikkisen

elämän aamusarastus, mikä tunkee läpi mielipuolisuuden yön.

"Tuskaa ma voin jo siitää,

Sieluni silloin liitää,

Korkeuteen nyt kiitää,

Minn' enkelit mun vie.

Tähdestä kirkkahasta

Muistoll' on Iuokses tie.

Kentiesi maailmasta

Kaipuu sun sinne vie."

"Äitini, kutsut mua,

Lähestyn sua!"

Kööri.

"Luoja, tää raukka luokses vie.

Hän rikkonut ei lie."

Lucia vaipuu lähellä olijain käsivarsille. Esirippu vajoo. Uusia,

myrskyisiä mieltymyksen osoitteita.

"En koskaan ole nähnyt Olivia Heuser'ia niin näyttely-innoissaan kuin

tänä iltana", vakuutti Alm'in naapuri.

"Ah, kuinka soittelo on ikävää, varsinkin jos se on soviteltu

värssyhin!" kuiskasi tukkukauppiaan rouva miehellensä; "minä en

ymmärrä miten järjelliset ihmiset voivat kuluttaa aikaansa tuonlaista

sepustamalla."

"Oikeastaan ovatkin ne vaan hutiloita ja huonoilla jäljillä olevia,

jotka puuhailevat semmoisissa seikoissa", ilmoitti tukkukauppias.

"Mamselli Heuser! mamselli Heuser!" huudettiin teaatterihuoneen joka

taholta.

"Joko häntä taas huudetaan esille!" muistutti tukkukauppiaan rouva,

"kuinka hirveästi noita tuollaisia ihmisiä epä-jumaloidaan!"

"Se kuuluu tapaan, ystäväiseni", lohdutti häntä patroona, "eikä se

sitäpaitsi merkitsekään mitään."

"Mutta kun tuollaisille tuhlataan niin paljon hyväksymistä", jatkoi

rouva, "mitä jää sitte jäljelle todellisen ansion osaksi?... Minä

ajattelen, että jos paroni Rotschild tulisi tänne, millähän tavalla

häntä aijottaisiin ottaa vastaan!"

"Mamselli Heuser! Olivia Heuser!" kaikuivat huudot kaksinkertaisella

voimalla.

Eräät silmäparit ensimäisen rivin oikealta puolelta, jotka olivat heti

näytöksen loputtua kohdanneet toiset silmäparit vasemmalta, tuijottivat

hellittämättä toisiinsa, ilmaisten tunteita, joita ei voi selittääkään.

Nämät olivat luutnantti Räyel'in ja revisori Alm'in.

"Kylläpä tuo nainen odotuttaa kau'an itseänsä!" nureksi Amélien

ystävätär.

"Tulisitko sinä esille huudettaessa?" kysyi Amélie.

"Minä toivon, ett'ei senlaista ikinä voi tulta kysymykseenkään",

vastasi ystävätär, hiukan närkästyneenä senlaisesta otaksumisesta

Amélien puolelta.

Samassa kohosi esirippu; mutta mamselli Heuser'in sijaan näyttäytyi

hänen setänsä, teaatterin johtaja Heuser, ilmoittaen, ett'ei

näytäntö-illan tulojen saaja ollut itse tilaisuudessa lausua arvoisalle

yleisölle kunnioitustaan ja kiitollisuuttaan, koska hän, laulettuaan

viimeisen kappaleen, oli mennyt tainnoksiin, jonka vuoksi hänet oltiin

täydytty kantaa pukema-loosiin.

Kova kättentaputus palkitsi teaatterin johtajaa tästä ilmoituksesta,

jonka jälkeen esirippu taaskin vajosi ales.

"Sen asian johdosta luulen, että menemme ottamaan lasillisen punssia,

veli Alm!" esitteli kauppias; "mutta mikä piru sinua vaivaa! miksi

sinulla on niin kiire!... odota, odota!"

Mutta Alm ei odottanut. Hän syöksi ulos loosista ja portaita ales

poistulvaavan väkijoukon läpi, joka vastaanotti hänen voimakkaiden

käsivarsiensa antamat puukkaukset kiroten ja tyrkkäyksillä; mutta hän

ei kuullut noita edellisiä, eikä tuntenut jälkimäisiä.

Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

Teaatterin ulkopuolella.

Päästyään ales teaatterin etehiseen huomasi Alm luutnantti Räyel'in,

joka hehkuvin kasvoin tuli suoraan hänen luoksensa.

"Te tiesitte siis hänen olevan elossa ja kuuluvan teaatteriin?" kysyi

Räyel kiivaudella.

"Minä olisin voinut kysyä samaa teiltä", vastasi Alm, joka nähdessänsä

entisen vastustajansa, oli saanut takasin entisen tyyneytensä; "mutta

minä en arvellut sen maksavan vaivaa."

"Herra!" huudahti luutnantti; "onko teidän tarkoituksenne loukata

minua?"

"Ei, herraseni!" vastasi Alm hiukan leppeämmällä äänellä; "tällä

hetkellä tahtoisin minä olla sovussa koko maailman kanssa, sillä hän

elää!... hän elää!... Ja, mikä on enempi, hän on voittanut kovan

onnensa ja antautunut tielle, joka on omansa suomaan hänelle korvausta

monista surullisista muistoista!"

"Mitä tämä on! minun lompakkoni on varastettu lakkaristani!" huudahti

aivan lähellä eräs henkilö, jonka Alm tunsi samaksi tukkukauppiaaksi ja

tehtaanomistajaksi, joka oli istunut hänestä oikealla puolella olevassa

loosissa.

"Poissa minunkin on! täällä on siis taskuvarkaita!" lausui muuan

siististi puettu, mustaverinen, pienenläntä herra, jolla oli kierot

silmät ja joka seisoi patroonan lähellä.

Nyt syntyi yleinen sekamelska ja tungos etehisessä, jolloin Alm ja

Räyel joutuivat erilleen.

"Eikö täällä sitte ole yhtäkään poliisia saapuvilla!" jatkoi tuo

pienenläntä, mustaverinen herra raivostuneena häviöstänsä, "minun

lompakossani ei tosin ollut paljon rahaa, mutta siellä oli eräs

kirje, jota minä en olisi tahtonut menettää mistäkään hinnasta!"

lisäsi hän, heittäen epäluuloisia silmäyksiä kaikkiin, jotka olivat

hänen ympärillänsä, vaikka hänen onnettomuuttansa nä'yttiin hyvinkin

säälittävän ja jonka takia unohdettiin tuo myöskin varkaan käden kautta

kärsinyt tehtaanomistajakin, joka seisoi siinä ääneti ja nolona,

rikkileikattu hännystakin lieve kädessänsä.

"Minä pyydän, että kaikki läsnäolijat antavat tutkia lakkarinsa!"

esitteli tuo pienenläntä miesi.

Tämä esitys vastaanotettiin yleisellä nurinalla.

"Niin, hyvät herrat, minä en liiku paikaltani, ennenkuin kaikki

läsnäolijat ovat kääntäneet lakkarinsa nurin!" huusi tuo pienenläntä

herra mitä loukkaavimmilla osoituksilla, josta kaikesta oli seurauksena,

että tuo pienenläntä miesi tuli milt'ei työnnetyksi etehisestä kadulle,

jonka jälkeen hän, kiroillen teaatteria, poliisia ja koko kaupunkia,

meni matkoihinsa nopein askelin.

Joitakuita hetkiä kestävän uhon jälkeen palasi rauha jälleen

etehiseen, ja kaikkein huomio kiintyi kokonansa tukkukauppiaaseen ja

tehtaanomistajaan.

"Menettikö herra tehtaanomistaja paljokin?" kysyttiin jokaiselta

taholta.

"Enpä muista aivan varmaan", vastasi tämä; "korkeintansa muutaman tuhat

riksiä... vähäpätöinen asia, herraseni, josta ei kannata pitää melua."

Kaikki ihmettelivät tätä mielenmalttia, joka sopikin raharuhtinaalle,

jonka jälkeen tukkukauppias meni portaita ylöspäin, pää pystyssä ja

hännystakkinsa liepeen roikkuessa.

"Sinä tulet kaiketi katsomaan neljättä näytöstä?" kysyi kauppias

Alm-ystävältänsä, jonka hän tapasi seisomassa teaatterihuoneen portilla.

"En", vastasi tämä, katsellen ajatuksiinsa vaipuneena pimeälle kadulle.

"Etkö?... Noh, todellisesti onkin jo parhain kohta mennyt... Lucia on

kuollut, eikä esiinny enään näyttämöllä... Noh, piru vieköön, mitä

pidit sinä Olivia Heuser'ista?"

"Paljon, paljon!"

"Se on minun mieleeni... oivallinen vartalo, veliseni!"

"Mitä hänestä muutoin arvellaan... hänen yksityiselämästänsä?" kysyi

Alm hiukan väräjävällä äänellä.

"Onpahan kuin tuossa... siitä ei tiedetä mitään... naiset kehuvat

häntä, ja se on jo paljon."

Alm henki keveämmin.

"Minä menen katsomaan viimeistä näytöstä, minä", jatkoi kauppias;

"Edgar surmaa itsensä, kuten luultavasti tiedät, ja tähän loppuu

näytäntö."

Tämän sanottuansa riensi meidän pikkukauppiaamme loosiinsa takasin.

Muut katselijat, jotka myöskään eivät tahtoneet olla näkemättä

Edgar-paran kuolemaa, tekivät samoin, joten revisori Alm jäi yksinänsä

seisomaan etehisen portille, yksinänsä ajatuksineen, tunteineen ja

unelmineen, joissa hänen sielunsa leijaili kuin lehti rajutuulessa.

Kau'an ei hän ollut seisonut tällä paikalla, kun hänen silmäyksensä

sattuivat erääseen herraan, joka meni portin ohitse. Tämän tunsi hän

samaksi, pienenlännäksi mieheksi, joka juuri äsken oli etehisessä

pitänyt senlaista melua menetetyn lompakkonsa takia. Vaikka Alm'in

ajatukset tässä tilaisuudessa olivat kääntyneet tykkänänsä toiseen

suuntaan, oli hän kuitenkin huomannut jotakin omituista, jopa

epäluulonalaistakin, koko tuon pienenlännän miehen käytöksessä.

Tämä taas, astuttuansa joitakuita askeleita portin oin, pysähtyi

miettiväisenä, jonka jälkeen hän kääntyi ympäri ja lähestyi porttia

uudestansa sekä kurkisti etehiseen, ikäänkuin etsisi hän jotakin.

"Joko herra on saanut selvää lompakostansa?" kysyi Alm, tähystäen häntä

tarkkaan.

"Ah, en!" vastasi tuo pienenläntä miesi; "se joka osaa varastaa

taskuista, osaa myöskin kätkeä varastamansa."

"Kyllä kaiketi... mutta minusta näyttää herra nyt hiukan

rauhoittuneemmalta", vastasi revisori.

"Niin, mitäs muuta tehdä, herraseni!... kun minulta varastetaan, satun

kiivastumaan... kuka sitä voi auttaa?... Mutta varmaa on, ett'ei

sittekään saa rahojansa takasin... Käsittämätöintä, ett'ei pidä oleman

yhtään poliisipalvelijaa, yhtään vahtimiestä!" lisäsi hän jupisten

itseksensä.

Sitten oli hän aikeessa mennä, mutta pysähtyi äkkiä, neuvotellen

itseksensä.

"Suokaa anteeksi, herraseni!" sanoi hän, kääntyen suoraan Alm'iin päin;

"tunteeko herra tuota mamsellia, joka lauloi teaatterissa ja joka sai

illan tulot tänään?"

Alm säpsähti, syystä hämmästyneenä senlaisesta kysymyksestä erään

muukalaisen huulilta.

Tuo pienenläntä miesi, luultavasti arvellen, ett'ei hänen kysymystänsä

kuultu, kertoi sen uudestansa.

"Josko minä tunnen hänet", vastasi Alm, "mitäs minun sitten"...

"Jos se tunnette hänet", keskeytti tuo pienenläntä miesi, "niin lienee

kaiketi herralle huvittavaa kuulla, mitä minulta nyt on sanomista."

"Ja se on?"

"Lyhyesti sanottuna se, että häntä aijotaan ryövätä, kun hän ajaa

kotiaan teaatterista."

"Ryövätä?"

"Eli ryöstää häneltä illan tulot, jos ne ovat hänen muassaan kotiin

mennessänsä."

"Teidän täytyy kertoa selvemmin!" lausui Alm, ottaen askeleen

lähemmäksi tuota pienenläntää miestä.

Tämä otti askeleen takaperin, nähtävästi peljäten liian läheistä

likeisyyttä puhetoverinsa kanssa.

"Teaatterihuoneen eteläpuolella", kertoi tuo pienenläntä miesi, "juuri

sen portin kohdalla, joka johtaa hevoisportaille, ovat tällä hetkellä

vaunut, joissa hän aikoo ajaa... vaunujen läheisyydessä seisoo eräs

miesi ja vaimo, jotka aikovat pitää varalta, kun hän tulee ulos...

Miesi on karkuun päässyt elintautinen vanki Karlsten'in linnasta,

ilkein konna kuin ajatella voi... paikka, jossa vaunut seisovat,

on erittäin sovelias ryöväykseen, vieläpä murhaankin, jos sitä

tarvittaisiin."

"Mutta kuinka tiedätte te, että"...

"Se konna aikoi ensin murtaa itsensä sisään hänen kotiinsa... mutta

luultavasti on hän heittänyt sen aikeen, koska hän nyt seisoo vaunujen

luona vartoamassa."

"Mutta vieläkin kerran, kuinka voitte te niin tarkkaan tietää"...

"Älkäät viivytelkö, herraseni", keskeytti tuo pieni miesi; "mutta

minä neuvon teitä, ett'ette yksinänne ryntää hänen kimppuunsa,

sillä hän on Voimakas kuin karhu ja hän käsittelee puukkoa kuin

nikartelija...Ottakaatte kaiken mokomin joitakuita tanakoita

miehiä mukaanne, niin joutuu se konna kyllä kiinni... Yleiselle

turvallisuudelle on sangen tärkeätä, että hänet saadaan kytketyksi."

"Jos teidän ilmoituksenne on perusteltu, arvelen teidän tulevanne minun

seurassani", lausui Alm.

"En, kiitoksia!" vastasi tuo pienenläntä miesi; "ei ole aikaa... Minun

täytyy panna poliisit liikkeelle, saadakseni kiinni varas, joka vei

minun lompakkoni."

"Kentiesi te samalla kertaa voitte saada selvää sen toisenkin herran

lompakosta", lausui revisori, jonka tarkat silmät lähellä riippuvan

lyhdyn valossa oli luullut huomanneensa, että tuo tummuus miehen

kasvoissa enemmän oli alkuansa nokea kuin mustaa parran alkua.

"Se riippuu tietysti siitä, kuka oli tuo varas", Vastasi tuo

pienenläntä miesi.

"Juuri sitä voimme heti tällä tavalla alkaa tutkia!" huudahti Alm

ja ojensi kätensä ottaen kiinni tuon pienenlännän miehen, sillä hän

oletti, että hänen edessänsä oli juuri se oikea varas, ja Alm arveli

tämän antautuneen jutteluun hänen kanssaan ainoastaan anastaaksensa

vielä yhden lompakon.

Mutta tuo pienenläntä miesi väistyi syrjään oravan nopeudella ja katosi

pimeyteen.

Alm juoksi pakenevan jäljestä; mutta huomattuaan piankin mahdottomaksi

saada kiinni henkilöä, joka juoksi niin nopeasti ja keveästi, ett'ei

kuulunut edes hänen jalkainsa koskettamista katukiviinkään, pysähtyi

hän, suuttuneena itseensä siitä, ett'ei hän ollut ajoissa käyttänyt

käsivarsiansa.

Joko rupesi hän nyt todellakin arvelemaan, ett'ei taskuvarkaan ilmoitus

vaunuista ja elinkautisesta vangista ollut kaikkea perää vailla, tahi

vei häntä suloisempi vetovoima sinnepäin, mistä hän tiesi laulajattaren

tulevan: kaikissa tapauksissa poikkesi hän syrjään korttelin

vasemmanpuoleisessa kulmauksessa, kulki pitkin Paimenkatua, poikkesi

vieläkin vasemmalle ja tuli lopulta eräälle pimeälle, ahtaalle kadulle,

jonka rajoitti eräs pienempi kivirakennus ja hajoitettu kaupunginvalli.

Aivan oikein seisoivat katetut vaunut kaksine hevosineen ja

kuskilaudalla istuvine ajomiehineen mainitun kivirakennuksen portin

edustalla, jonka kivirakennuksen kautta oli kuljettava, jos mieli tulla

teaatterihuoneesen ja sitten lähellä olevan portin läpi, joka johti

hevoisportaille.

"Kuka tulee ajamaan näissä vaunuissa?" kysyi Alm ajomieheltä.

"Mamselli Heuser", vastasi tämä jokseenkin jyrkästi.

"Tuleeko hän piankin teaatterista?"

"Hän tulee pian ja juuri aina hän käyttää samoja vaunuja?" vastasi

ajomies.

Alm oli saapunut vaunujen vasemmalle puolelle, mutta tuo ajomies,

antaessaan nuot lyhyet sanat vastaukseksi, edelleenkin piti päänsä

käännettynä vastakkaiseen suuntaan, jolloin Alm, arvellen tätä miehen

omituisuudeksi, otti joitakuita askeleita eteenpäin kadulla voimatta

huomata ketään muuta elävää olentoa, miestä tahi naista. Paikka näytti,

kuten tuo pienenläntä mies oli vakuuttanutkin, olevan erittäin sovelias

kaikenlaisiin pimeyden töihin.

Kello oli noin puoli kymmenen. Joitakuita hämäriä säteitä enemmän kuin

puoleksi peitetystä kuusta sattuivat tähän synkkään, kolkkoon seutuun.

Alm palasi takaisin vaunujen luokse, mutta tuli tällä kertaa sattumasta

asettaumaan niiden oikealle puolelle.

"Tiedätkö, josko mamselli Heuser palajaa yksin kotiinsa."

"En."

"Eikö hänen seurassansa tavallisesti lähde ketään teaatterista?"

"Ei."

Näiden kysymysten ja vastausten ajalla katseli ajomies alituisesti

vasempaan, samoin kuin hän äsken oli katsellut oikeaan. Tästä oli

selvää, että hän pelkäsi näyttää kysyjälle kasvojansa.

Alm alkoi siis tarkemmin tähystellä ajomiestä. Joku toinen olisi heti

meidän revisorimme sijassa saanut sen huomion, että se isäntä, joka oli

pestannut itsellensä senlaisen ajomiehen kuin tuo harvapuheinen möhkäle

oli, joka tällä hetkellä rehenteli kuskilaudalla, ei osoittanut mitään

erinomaista halua säälimään hevoisiansa eikä ajopeliänsä, vaikka ne

olivat hänen omansakin.

Alm sai osaksi saman huomion, mutta hän vapautti isännän kaikesta

edesvastauksesta.

"Mikä sinun isäntäsi nimi on?" kysyi hän kuitenkin.

"Mikäkö hänen nimensä on?"

"Niin, mikä hänen nimensä on?"

"Miksi tahtoo herra välttämättömästi tietää sitä?"

"Sinä olet jäykkäluontoisin jörö, kuin koskaan olen nähnyt", lausui Alm

nauraen ja meni pois vaunujen luota.

Tämä nauru oli vaan teeskenneltyä, sillä nyt tiesi Alm varmaan kuka

kuskilaudalla istuva miesi oli. Taskuvarkaan ilmoitus oli siis siinäkin

suhteessa todenmukainen.

"Mutta mihin on se oikea ajomies joutunut?" kysyi Alm itsekseen

kauhistuen. "Onko hän yhdessä juonessa tuon kanssa, joka nyt istuu

kuskilaudalla vai onko tämä murhannut hänet ja heittänyt hänet sitten

johonkin syrjään? Mitä aikoo murhaaja vielä tehdä? Luultavasti ajaa

vaunut ja hänet, joka tulisi niihin nousemaan, vieläkin kaukaisempaan

paikkaan, jossa voisi varmimmin täyttää hirmutekonsa."

Näin mietiskellen meni Alm tuon pienen kivirakennuksen kautta ja tuli

erääseen pihaan, joka on tämän ja teaatterihuoneen yhteinen. Kaikki

akkunat tuossa pienessä rakennuksessa, jossa asui käsityöläisiä, olivat

pimeät, josta näkyi, että sen asujamet jo olivat menneet levolle:

mutta teatterihuoneesta kuului laulua ja soitantoa, joka ilmaisi, että

näytelmän neljäs näytös ei vielä ollut lopussa.

Alm aikoi ensin mennä tuohon yksityisasuntoon herättämään makaavia ja

palata heidän kanssansa vaunujen luokse, mutta hän hylkäsi pian tämän

ajatuksen, koska hän pelkäsi, että laulajatar voisi sillävälin, kun

hän oli huoneessa, tulla vaunuillensa. Hän teki siis päätöksensä ja

lähestyi teatterihuonetta, jonka portilla eräs lyhty oli riippumassa,

minkä valkea tuskin riitti valaisemaan puolta pihaa.

Juuri kuu hän ojensi kätensä tunnustelemaan portin lukkoa, aukaistiin

tämä sisäpuolelta sellaisella kiivaudella, että Alm, jota portti tapasi

rintaan, horjui muutaman askeleen takaperin.

Tämän portin kautta riensi nyt pihaan kolme henkeä, yksi hattuun ja

kaapuun puettu vallas-nainen, yksi lyhdyllä varustettu palvelijatar ja

yksi viiksikäs herra.

"Vielä kerran, herraseni, pyydän teitä luopumaan minusta!" kuului

raikas, vaikka vihasta väräjävä ääni, jonka Alm tunsi laulajattaren

ääneksi; "minä en tunne teitä, tahi oikeammin sanoakseni, minä tunnen

teidät liian hyvin!"

"Taivaan nimessä, Amanda!" rukoili viiksikäs herra, joka ei ollut

kukaan muu kuin luutnantti Räyel; "älä tuomitse minua, ennenkuin olet

kuullut"...

"Ijankaikkinen Jumala! hän! hän!" huudahti sitten silmänräpäyksessä

kaapuun puettu nainen, syöksyen Alm'ia vastaan, jonka avattuun sylihin

hän milt'ei vaipunut.

Puoleksi tukahutettu hämmästyksen ja suuttumuksen huudahdus kuului

luutnantin huulilta.

"Neitsyt", sanoi Alm palvelijattarelle matalalla äänellä, "auttakaa

mamsellia... mutta seisokaa Jumalan tähden paikallanne; älkäätte ottako

askeltakaan tältä portilta!"

Sitten laski hän mamsellin palvelijattaren syliin, jonka jälkeen hän

ryykäsi toiselle puolelle pihaa erään vesitynnyrin luokse, joka seisoi

lähellä seinää.

Tynnyrin takana oli eräs naishenkilö kyyryisillänsä, johon meidän

revisori tarttui käsiksi ja veti esille pihaan.

"Luutnantti Räyel!" huusi hän sill'aikaa, "juoskaa silmänräpäyksessä

teaatteriin tuomaan tänne väkeä, sillä ulkona kadulla on rosvoja ja

murhamiehiä!"

Luutnantti riensi takasin hevoisportaita myöten ylös.

Samassa päästi vaimo, jota Alm piteli kiinni, parahduksen, joka milt'ei

olisi voinut herättää kuolleitakin, potkien ja pureskellen ympärillensä

kuin mielipuoli.

Kaapuun puettu nainen oli toipunut hiukan; mutta sekä hän että

palvelijatar katselivat liikkumattomina ja vapisevina tuota telmettä

pihassa, jonka tarkoitusta he eivät voineet käsittää.

Kaiken tämän tapahtuessa kaikui kaikui ylhäältä Edgar'in valittava ääni:

"Jumalani! joku tulee tuolta!" huudahti palvelijatar.

Todella näkyikin kadulle johtavalla portilla muuan jyhkeä mieshenkilö,

joka aikoi tulla pihaan; mutta samassa tuli Räyel juosten ales

hevosportaita useampain henkilöiden, näyttelijäin, apumiesten y.m.

seuraamana. Myöskin tuli väkeä ales tuosta pienemmästä huoneustosta.

Portilla oleva mieshenkilö katosi.

Alm jätti tuon raivoisan vaimon joidenkuiden tanakkain miesten haltuun

ja aikoi sitten syöstä kadulle toisten kanssa, mutta tunsi kepeän käden

pysähdyttävän itseänsä.

"Te ette saa jättää minua!" huusi hänen korvansa lähellä eräs

suloinen, rukoileva ääni, "olettehan te aina olleet minun

hyväntekijäni, minun isäni! ja Amanda ansaitsee vielä teidän

helleyttänne... sen hän vakuuttaa taivaan nimessä, joka pimeänä ja

uhkaavana ylitsemme kaarehtii, mutta josta Jumalan silmä, kuu, vielä

katsoo ales maan päälle!"

Tuo syvällisesti liikutettu miesi silmäili ylöspäin, mutta hänen

silmänsä himmensi jotkut kuumat kyyneleet, ja vaijeten painoi hän

kainaloonsa sen pehmeän käsivarren, joka oli kietoutunut hänen

käsivartensa ympärille.

Tällä hetkellä kuului teaatterista kuolevan Edgar'in viimeiset äänet:

"Armas enkel', kadonnunna Taistelit; oot voittanunna."

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

Näytelmän jälkeen.

-- -- -- "Minä riensin pitkin maantietä. Joka askeleella, joka vei

minut pois tästä paikasta, jossa minua niin paljon petettiin, tunsin

sydämessäni helpoitusta ja rohkeuteni lisääntyvän. Minä juoksin,

minä lensin, tuntematta väsymystä jaloissani tahi ilman puutetta

keuhkoissani, sillä se hyvä päätös, jonka minä luulin tehneeni, antoi

nopeutta edellisille ja vahvisti jälkimäisiä.

"Jo huomasin minä kievaritalon punaiset nurkat, kun minun vastaani tuli

yksi niistä vaunuista, jotka minä tunsin sen teaatterijoukon omiksi,

jonka edellisenä iltana olin nähnyt kievaritalossa. Minä riensin näitä

vaunuja vastaan, jotka pysähtyivät minun tullessani ja joissa istui

eräs vanha mies ystävällisillä kasvoilla. Kuitenkin vapisin minä, sillä

minä luulin koko maailman voivan lukea häväistykseni kasvoistani.

"Minä pyysin saada puhua hänen kanssansa kahden kesken ja hän astui

heti vaunuista ales, jotka kyytimiehen ajamana vitkaan tulivat

eteenpäin. Tämä miesi oli tuon matkustavan teaatteri-joukon johtaja.

"Mitä minä silloin hänelle sanoin, en voi nyt enään muistaa; mutta

häntä näytti liikuttavan se luottamus, jonka minä osoitin hänelle,

ja hän tarjosi minulle paikan teaatterissansa ja lupasi vaarinottaa

syvintä vaitioloa, joka koski minun entistä elämääni.

"Lähetettyäni rukouksen ja kiitoksen Jumalalle, joka oli ohjannut minun

tielleni miehen, joka oli sekä ihmiskunnan että taiteen ystävä nousin

minä teaatteri-joukon johtajan vaunuihin ja seurasin häntä. Päätettiin

että minä ottaisin toisen nimen ja joukon muille jäsenille, jotka

vasta seuraavana päivänä saavuttivat meidät, sanottiin, että johtaja

jo kau'an oli ollut tuttu minun vanhempieni kanssa ja oli jo vuosia

takaperin tarjonnut minulle paikkaa teaatterissansa, vaikka hän vasta

nyt oli ottanut minut vastaan ja tuottanut minut luoksensa matkalla

eräästä nimitetystä paikasta. Näin astuin minä näyttämölle ja saavutin

paljon hyväksymistä, sillä minä en ollut näyttelijätär ainoastansa

kovasta pakosta, vaan myöskin todellisesta, palavasta halusta. Minä

te'in työtä uskollisesti osaksi todellisesta rakkaudesta taiteeseen

ja osaksi syystä, että huomasin työn tukahuttavan muiston petetyistä

toiveistani ja onnettomuuteni tunnon.

"Syksyllä saavuimme me Göteporiin. Heuser'in teaatteri-joukko, joka oli

oleskellut siellä suuremman osan kesää, oli lopettanut näytäntönsä

ja oli valmis lähtemään kaupungista. Matkoillani ruotsalaisen

teaatterijoukon seurassa uneksin minä usein onnesta saada näytellä

ulkomaisella näyttämöllä, koska olin kuullut näyttelytaiteilijan olevan

suuremmassa arvossa ulkomaalla kuin täällä kotona. Tähän tuli lisäksi

alituinen pelkoni, että täältä voitaisiin helpommin päästä minun

todellisen nimeni ja niiden kohtaloiden perille, jotka tämän kanssa

olivat yhteydessä.

"Minä pyysin paikkaa saksalaisessa teaatterissa, tein laulukokeeni ja

tulin vastaanotetuksi. Kaksi päivää sen jälkeen olin minä Heuser'in

joukon mukana matkalla Hampuriin. Heuser ja hänen rouvansa kohtelivat

minua todellisella vanhemman helleydellä ja minä annoin heille

puolestani tyttären koko rakkauden. Minä otin itselleni edellisen

sukunimen ja jälkimäisen ristimänimen ja minua sanottiin heidän

sukulaiseksensa.

"Uuden nimen ottamalla tuntui minusta, kuin olisin myöskin saanut

uuden ihmisen olennon ja luonnon. Tuo uusi nimi oli minun kilpeni

ei ainoastansa maailman uteliaisuutta vaan myöskin omia muistojani

vastaan. Minä aloin unohtaa olleeni Amanda Lang, ennenkuin tulin Olivia

Heuser'iksi.

"Päästyänsä Hampuriin hajoitti Heuser joukkonsa, jonka jälkeen minä

seurasin uusia kasvatusvanhempiani Berlin'iin, jossa me viivyimme

puolen vuotta. Tämän ajan käytin minä ahkerasti opintoihini sekä

saksankielessä että laulussa. Parhaimpien opettajain johdolla edistyin

minä niin, että minä tämän ajan kuluttua voin ottaa näytelläkseni

lemmennäyttelijättären osaa siinä teaatterissa, jonka Heuser uudestaan

oli perustanut. Minä onnistuin, ja useain teaatterein johtokunnat

tekivät minulle mitä edullisimpia tarjoumuksia; mutta kiitollisuus,

joka oli kiinnittänyt minut Heuser'in perheesen, kiinnitti minut myöskin

hänen teaatteriinsa. Lähes puolentoista vuotisten taidematkustuksien

jälkeen Saksassa tulimme me kaksi kuukautta sitten tänne Göteporiin,

josta me huomenna lähdemme..."

Melkein tänlainen oli sen kertomuksen loppu, joka puoli tuntia

myöhemmin yöllä tehtiin "Prinssi Kaarlon hotellissa", eräässä sen

komeimmista vierashuoneista.

Kertomuksen tekijä oli nuori nainen, jonka istuinsija oli pienessä

sohvassa erään komean mahonkipöydän edessä, jolla olevat kolme

vahakynttilää sekä katosta riippuva kristallikruunu runsaasti

valaisivat sekä huonetta että kertojaa. Tuolla nuorella naisella, joka

näytti olevan kahdeksantoista ja yhdeksäntoista ikävuoden välillä,

oli yhteydessä huikaisevan kauneuden kanssa etelämainen, pullea

vartalo. Hieno silkkinuttu mukaantui hänen malliksikelpaavien pyöreiden

ruumiinosiensa myöten ja hänen lumivalkean kaulansa ympäri kiemuroi

muutamissa kerroksissa ohut kultavitja, jossa riippui sama kultaristi,

jota Alm aamusella oli kaivannut.

Kertomuksen kuulija ei ollut kukaan muu kuin revisori Alm, joka, istuen

sohvalla kertojattaren vieressä, syvimmällä hartaudella kuulteli hänen

sanojansa ja lakkaamatta tarkasteli tuota vilkasta värinvaihtumista

hänen kasvoillansa ja noita vaihtelevia tunteiden ilmiöitä hänen

suurissa, tummissa silmissänsä, jotka väliin säkenöivät salamoista,

väliin himmentyivät kyyneleistä.

"Niin olen minä kierrellyt ympäri maailmassa, vaikka minua kotimaassani

luultiin kuolleeksi", jatkoi tuo nuori nainen, "olipa todellakin

tuona onnettomana aamuna hetki, jolloin minä aijoin surmata itseni...

mutta mikä heikkous, mikä kehnous, kun tahdotaan sovittaa pahaa

toisella pahalla!... Päivä päivältä olen näinä kahtena kuluneena

vuotena tuntenut mieleni tyynemmäksi, paremmaksi. Ne hirveät muistot,

jotka synkistivät lapsuuteni päiviä, ovat siirtyneet kau'emmaksi ja

vihdoin kokonansa kadonneet... Minä en ole enään kuullut unelmissani

näiden mustien laineiden kuolonloisketta Skinnarvik'in kalliota tahi

Asplundan rantaa vastaan... Oi, miksi ilmestyivät nuot kamalat kuvat

jälleen tänään, tänä minulle niin tapahtumista rikkaana päivänä,

vielä hirveämpinä ja uhkaavimpina kuin ne ennen olivat olleetkaan!...

Luultavasti varoittaaksensa minua siitä, että te, jaloin miehistä,

vielä olette, mikä te aina olette olleet, minun hyvä, minun suojeleva

enkelini!"

"Mutta", muistutti Alm lempeästi nuhdellen, "miksi ette ilmoittaneet

minulle tahi jollekin muulle, että vielä olitte elossa!... miksi

annoitte teidän todellisen ystävänne jäädä tuohon hirveään luuloon?"

"Ah, kuinka usein tartuinkin kynään kirjoittaakseni teille!" vastasi

hän, "mutta minä en saanut koskaan lopettaa, mitä olin aikonut...

olinhan minä tehnyt teitä kohtaan niin väärin ja osoittanut

ylenkatsetta niille hyväätarkoittaville ja hellille varoituksille,

joita te olitte minulle antaneet! olinhan minä julmimmalla

kiittämättömyydellä haavoittanut teidän sydäntänne, joka on parahin,

ihmisrakkain, kuin maan päällä milloinkaan on sykkinyt!... Te mahdatte

olla kovin suuttunut minun käytöksestäni, te mahdatte katkerasti katua

niitä uhrauksia, joita te olette minun edestäni tehneet, te ette voisi

koskaan antaa minulle anteeksi, senlaiset olivat minun ajatukseni

yöt, päivät... nämät ajatukset, ainoat synkät, jotka ovat näinä

kahtena vuonna minun lepoani häirinneet, tempasivat kynän kädestäni...

Kuolleena sain minä kentiesi teiltä sääliväisyyttä; elävänä en voinut

minä saada teiltä muuta kuin ylenkatsetta."

"Tekö minulta ylenkatsetta!" kertoi Alm; "mistä syystä?... rikkeestäkö,

josta edesvastaus ei voinut langeta teidän päänne päälle?... Kukahan

ihminen rohkenisi tuomita heikkoutta, jonka Jumala varmaankin antoi

anteeksi jo sen olinhetkellä! Ei, lapseni, minä murhehdin, mutta minä

en ylenkatsonut."

Tuo syvällisesti liikutettu tyttö tarttui kummallakin kädellänsä

hänen käteensä ja painoi sen huulillensa. Hänen kielensä oli tässä

silmänräpäyksessä mykkänä; mutta koko hänen sydämensä ilmaantui

hänen silmissänsä säteilevillä helmiseppeleillä lämpöisistä, pyhistä

kyyneleistä.

"Ei sanaakaan enään menneistä!" lausui Alm hämillänsä, sillä hän

tahtoi, vaan häneltä puuttui voimaa, vetää kätensä pois! "puhukaamme

ennemmin teidän tulevaisuudestanne."

"Te nimititte minua lapseksenne!" lausui Amanda innolla; "minä tahdon

olla teidän tyttärenne, sillä sen, joka on minun oikea isäni", lisäsi

hän tuskin kuuluvasti, "sen tytär en minä saa olla... enkä edes

tahdokaan olla!" Tämän sanottuansa tyrskähti hän mitä puistuttavimpaan

itkuun.

"Rauhoitu, hyvä, rakas tyttöseni!" lohdutti Alm, sulkein hänet

lähemmäksi itseänsä.

"Niin, minä tahdon rauhoittua, sillä olenhan minä taaskin teidän

Amandanne!" vastasi hän hymyillen kyynelissänsä.

"Niin, minun Amandani!"

"Nimittäkää minua aina siksi!... antakaa minulle aina se nimitys, niin

en tule enään itkemään isäni rakkauden menettämistä!"

"Minä en ole siis enään yksinäni maailmassa!" jatkoi hän sanomattoman

rauhallisen näköisenä; "ja milloin ette te ole minun lähelläni, tulee

aina risti, jota minä ennen pidin itseäni kelvottomana kantamaan ja

jonka minä niin ihmeellisellä tavalla olen saanut takasin, olemaan

minun lohdutukseni kaivatessani isänmaatani ja suojelemaan minua

kaikkia niitä onnettomuuksia vastaan, jotka voivat uhata minua

vieraassa maassa... Minä tulen aina pitämään sitä silmieni edessä ja

rinnallani, sillä silloin kohtaan minä teidän silmäyksenne ja tartun

teidän käteenne minun ainoa ystäväni, minun hyväntekijäni, minun isäni!"

Selitys tuon pienen ristin kummallisesta paikaltaan joutumisesta oli

jo annettu. Se ei ollut unta, eikä se' ollut pelkkä haamukaan, jonka

Alm oli nähnyt huoneessansa edellisenä yönä. Se oli Amanda, joka,

käyden unissansa, oli kulkenut hänen huoneeseensa, jonka ovi oli

samassa käytävässä kuin Amandankin, ja ottanut takasin sen lahjan, jonka

hän tuona aamuna kaksi vuotta sitten oli laskenut pois rinnaltansa.

Herätessänsä oli hänellä tuo pieni risti kädessään ja rintaansa

vasten. Hänen mielensä haapuili mitä eriskummallisimmassa arveluissa

ja aavistuksissa. Myöhemmin päivällä sai hän tietää erään matkustajan

yön aikana tulleen hotelliin sekä myöskin, kuka tuo matkustaja oli.

Mikä oli luonnollisempaa kuin että hän asetti tuo pienen ristin

yhteyteen Alm'in tulon kanssa hotelliin? Kentiesi oli tämä jollakin

käsittämättömällä tavalla lähettänyt sen hänelle merkiksi siitä,

ett'ei tämä enään ollut suutuksissa häneen, vaan oli antanut hänelle

anteeksi. Ylen määrin ihastuksissansa tästä ajatuksesta lähetti hän

silloin kirjelapun kasvatusisällensä ja pyysi saada tavata häntä. Mutta

Alm oli mennyt ulos, eikä ollut sitten koko päivänä käynyt kotona.

Tarkoitus hänen matkallansa Göteporiin oli sen tarkastaja-viraston

asiamiehenä, johon hän kuului, tutkia joitakuita tilikirjoja Göteporin

maakansselissa, ja siellä olikin hän oleskellut enimmän osan päivää,

eikä ollutkaan siis saanut kysymyksessä olevaa kirjelippua.

Näin istuivat he molemmat, kasvatusisä ja ottotytär vierekkäin mitä

puhtaimmissa ystävyydessä, kun heitä äkkiarvaamatta häiritsi joku, joka

kuului käyvän etimäisessä huoneessa.

Sisähuoneen kynnyksellä näyttäytyi pian muuan nuori miesi

kalmankalpeilla, mielenhäiriötä ilmaisevilla kasvoilla. Se oli

luutnantti Räyel.

"Hän! tännekin tunkee hän jäljessäni!" huudahti Amanda, säpsähtäen

kauhistuksella ylös sohvalta.

"Minä tiedän, että minun näkemiseni herättää teissä oikeutettua

suuttumusta ja kammoa", aikoi Räyel; "mutta minun käyntini teidän

luonanne ei tule olemaan pitkällinen... minä tulin vaan sanomaan teille

viimeiset jäähyväiseni!"

"Teidän jäähyväisenne!" kertoi Amanda ivallisesti; "niin, te petitte

minut hirveästi!" lisäsi hän kauhistuksella. "Hyljättynä kaikilta,

kuten silloin luulin, pakenin minä teidän turviinne, ja te...

te!... Ettekö siis tiedä, että minä, nähdessäni teidät, näen oman

häväistykseni ja kuullessani teitä, kuulen kirouksen sen yli!"

Räyel meni askeleen lähemmäksi Amandaa, kädet ristissä ja pää

kallellansa.

"Minä kiellän teitä lähestymästä itseäni!" huudahti hän, ei enään

peljästyneenä eikä vapisevana, vaan uljaana kuin vihastunut kuningatar;

"minä käsken teitä menemään!... Ettekö kuullut minun käskyäni... minä

sanoin teille, että te menisitte!"

Alm nousi ylös sohvalta.

"Teidän ilmestymisenne täällä kummastuttaa minua kovin", virkkoi

hän nyt; "te kuulitten jo kadulla, että teidän läsnäolonne on

vastenmielistä tälle naiselle ja sittenkin tungette te hänen

asuntoonsa... Mutta samoinkuin minä ulkonakin suojelin häntä, jota te

kiusaatte, tulen minä täällä sisälläkin olemaan hänen suojelijanansa,

ja sentähden, herraseni"...

"Amanda!" keskeytti häntä luutnantti, samassa kun hän, langeten

polvillensa, ojensi käsivartensa tätä vastaan; "jos et sinä kaksi

vuotta sitten olisi paennut, olisit sinä nyt ollut minun puolisoni...

Katkerasti olen minä katunut käytöstäni sinua kohtaan."

"Te olette katuneet, te!" lausui Amanda, ivan vielä rumentaessa hänen

kauniita huuliansa.

"Tämä miesi, johon teillä on täydellinen luottamus ja joka sen

ansaitseekin", vastasi Räyel, "hän oli todistajana minun tuskaani,

minun katumukseeni, kaivatessani sinua."

Amandan epäilevä silmäys etsi Alm'ia.

"Niin, minä olin todistajana siihen", vakuutti tämä; "minä kuulin

katumuksen sanoja hänen suustansa... kuulin myöskin hänen haluavan

sovittaa, mitä hän luuli voivansa sovittaa... mutta"...

Alm olisi tahtonut lisätä, että luutnantti Räyel niiden kahden vuodon

ajalla, jotka olivat kuluneet Asplundassa tapahtuneiden seikkojen

jälkeen, kumminkin oli sekä sielunsa että ruumiinsa puolesta pysynyt

samana, huikentelevaisena, nuorena miehenä kuin sitä ennenkin; mutta

hänen tuli sääli tuon polvillansa olijan surkeata muotoa, ja koska tämä

sääliväisyys ei sallinut hänen enempää musertaa tuota onnetointa, jätti

hän lausumatta, mitä hän vielä oli aikomaisillansa sanoa.

"Ne jäähyväiset, joita nyt sinulle sanon, Amanda, ovat minun

viimeiseni", alkoi tuo nuori miesi uudestansa, "sillä minä olen

lujasti päättänyt ei enää nähdä sinua, ei enään etsiä sinua... muita

lähtiessäni tahtoisin lähteä siinä vakuutuksessa, että sinä enemmän

surkuttelet kuin tuomitset minua, ja että sinun ajatuksesi minusta

tästälähtien tulee olemaan samanlainen kuin se, joka omannetaan

ijäisesti kadonneelle, kuolleelle... Senlainen ajatus ei voi olla

muu kuin sovinnon ajatus, jos kohta kuollut on ollutkin törkein

rikoksellinen, kuin maa on päällänsä kantanut."

Amanda oli vaiti, mutta hänen rintansa paisui ankarasti, pitäessään

kumpaakin kättänsä kasvojensa edessä, ikäänkuin pelkäisi hän vielä

kohdata tuon polvillansa olijan silmäyksiä.

Tämä oli kieltämättä sangen järisyttävä näky. Tuo nuori, viehättävän

kaunis miesi, ennen niin ivallinen, niin rohkean kevytmielinen, ja nyt

niin rukoileva, kalpea, kyynelsilmäinen ja muserrettu.

"Minä en nouse pois, ennenkuin olen kuullut tuon sovinnon sanan",

jatkoi Räyel; "rääkättäköön minua, surmattakoon minut!... Kentiesi

tulee minun kuolonhuutoni ja katsaus minun sammuvasta silmästäni

avaamaan sen suun, jonka viha ja kosto on sulkenut!"

"Menkää, menkää!" lausui Amanda lempeämmällä äänellä, mutta katsomatta

häneen; "minä en vihaa teitä, minä en tuomitse teitä!... Sydämellä,

joka vuotaa verta, ei ole voimaa kostoon... Te ette olleet yksinänne

vikapää minun onnettomuuteeni... siinä katumuksen tunteen soimauksessa,

joka tunkee korvaani, kuulen minä omankin ääneni... Ainoastansa

syyttömällä, puhtaalla on oikeus rangaista; ainoastaan Jumala voi

tuomita välillämme... Menkää, menkää! minä olen antanut teille

anteeksi, sillä minä tarvitsen anteeksi antamusta itsekin!"

Ah! senlainen on se sydän, jossa puhdas lempi kerran on leimunnut.

Olkoonpa vaikka myrkkyäkin siinä maljassa, jonka lempi on tuonut meidän

huulillemme! tunnettakoonpa, kuinka kuolema riehuu jokaisessa suonessa,

jokaisessa hermossa! Eipä työnnetäkään ankaruudella maljaa pois; eipä

katsellakaan kau'emmin vihaisilla silmäyksillä kättä, joka sen meille

tarjosi.

"Hyvästi!" kuiskasi tuo nuori miesi, jonka jälkeen hän nousi

seisovallensa, astui vitkaan huoneesta ulos ja katosi.

Amanda seisoi paikallansa. Hänen värisevä ruumiinsa ilmaisi hänen

rinnassansa raivoavaa taistelua ja myrskyä.

Katsannolla niin surullisella, ett'ei sitä Voi selittääkään, kohtasi

häntä Alm'in silmäykset. Hän kuuli nuot tyrskivät nyyhkimiset; hän

näki, kuinka kyyneleet vierivät noiden lumivalkeiden sormien välistä,

jotka yhä peittivät hänen silmiänsä. Hän tahtoi lähestyä Amandaa,

tahtoi lausua hänelle lohdutuksen sanoja; mutta jalka petti, kieli

petti hänet. Hänen oikea kätensä painui suonenvedon tapaisesti hänen

sydämellensä, ja hänen kasvonsa olivat vaaleammat kipsikuvaa, joka

seisoi huoneessa olevalla peilipöydällä. Hän aavisti, mitä Amandan

rinnassa liikkui, ja että uhri hänen omassansakaan ei vielä ollut

täytetty.

"Pelastakaa minut! sallikaa minun paeta!" huudahti tyttö vihdoin

jonkunlaisessa houreessa; "mikä paha henki on ryöstänyt minun

rauhani!... laupias Jumala!... Lammermoor'in morsian ei ollut niin

onnetoin, kuin minä olen tällä hetkellä... Hänen ja Edgarin välillä

oli ainoastansa mielipuolisuus ja kuolema... mutta minun ja hänen

välillänsä on rikos ja rikoksen rinnalla minun oma sydämeni!... minun

heikko, kurja sydämeni!"

"Hyvä, rakas lapseni!" sanoi kasvattaja-isä, joka jo oli voittanut

levottomuuden ja myrskyn omassa rinnassansa, kiertäen kätensä

ottotyttärensä ohuvien vyötäisten ympärille ja sulkein hänet

ystävällisesti syliinsä; "älköön mitkään varjot lähestykö Amandan

sydäntä, sillä taide, jonka lemmikiksi hän on tullut, on pyhittänyt

tämän sydämen itsellensä!... Taiteessa, samoinkuin kaikessa kauniissa

elää Jumala, ja missä hän on, siinä on rauha, lohdutus ja voitto...

Todellisen ihannetaiteen tie on myöskin Jumalan tie ja pieninkin

poikkeus tuosta jälkimäisestä johtaa myöskin äärettömän kau'aksi pois

edellisen todellisesta tarkoitusperästä... Taiteilija ilman siveyttä

on varrestansa taitettu kukkanen... sen tuoksulle ja kukoistukselle

ei olekaan huomispäivää ja turhaan valaa katumus kyyneliänsä sen

lakastuneille lehdille... Kuinka korkealle maailma nostaakin hänet

olallansa, tahi kohottaa hänen maineensa pilviin saakka, puuttuu

häneltä itseltänsä kuitenkin sisällinen rauha ja usein tahtoisi hän

vaihtaa maailman ihailun sen kunnioitukseen... Mutta jos hän samalla

kertaa on voittanut itsensä, jos hän on karkoittanut sydämensä

heikkouden ja hillinnyt himojensa voiman, silloin on hän Jumalan kuva,

silloin on hän enkelin kaltainen."

* * * * *

Sillä välin juoksi kaupungista yön selkään, vaeltaen metsäin, vuorten

ja rämeiden poikki, Amandan vanhempi kasvattaja-isä, tuo julma rosvo,

noituen huonoa onneansa ja kiroten kaikkea. Hänen jäljissänsä hiipi

valkoinen repo, samoinkuin sakaali seuraa erämaan petojen kuningasta,

ei kuitenkaan, niinkuin edellinen, viipyäksensä niiden uhrein luona,

joita tuo jälkimäinen on heittänyt jälkeensä, vaan iskeäksensä

ensimäisessä soveliaassa tilaisuudessa hampaansa pakenevan selkään.

Vihollisia yleiselle järjestykselle ja ihmiskunnalle, olivat he

vieläkin katkerampia vihollisia toisillensa.

Neljäs aikakausi.

Tytär.

"... Pilvet poistuu -- varrella, jok' aivan

Oil ennen kukaton,

On tuoreet ruusut nyt.

Enkeli taivaan Näin pukenut sen on

Jo loistohon."

_Carlén_.

Kolmaskymmenes luku.

Luu-valon vaikutus.

Kun onnellisesti ja hyvin ollaan päästy syksyn ja talven läpi edellisen

liu'ottamatta ja jälkimäisen kutistamatta meitä, millä ihastuksella

silloin riennämmekin lähenevää kevättä vastaan! Me alamme elää

uudestaan, ja tuntuu ikäänkuin versoisi uusia ruusuja sekä ruumiistamme

että sielustamme. Tämä ei kuitenkaan millään tavalla ole sanottu

keuhkotautisesta eikä luu-valoa potevasta, sillä näille on kevät

vitsaukseksi. Vieno kevätaurinko, joka vapauttaa järvet ja virrat

raskaasta jääpeitteestä, irroittaa myöskin putamien kahleet, ja pahat,

terveydelle haitalliset ainekset tulevat päivän valoon samalla ajalla

kuin hyvätkin, terveydelle edulliset.

Presidentti Elgklo'ta ei vaivannut keuhkotauti, sillä hänellä oli

kaiketi ikänsä ollut rinta, jolla sopi kerskailla. Hän kehui voivansa

hengästymättä käydä ylös jyrkimpiäkin portaita ja istua useampia hetkiä

kyyrysissään kirjoituspöytänsä yli tästä olematta hänelle vähintäkään

haittaa. Ei hänellä myöskään ollut minkäänmoisia mielipahoja, jotka

olisivat voineet jäytää sydäntä ja keuhkoja. Siis olisi hän voinut

odottaa mitä levollisimpia vanhoja päiviä, jollei tuo pahuuksen

luu-valo yht'äkkiä olisi iskenyt itsensä häneen kiinni, luvaten,

huolimatta kaikista lääkintätaidon ponnistuksista, tulla hänelle

yhtä uskolliseksi, kuin hänen pohjantähden ritarimerkkinsäkin oli,

tahi kuin hänen puolisonsa oli ollut, ennenkuin hän vuosi takaperin

ajoi matkoihinsa Isonkirkon komeoissa ruumisvaunuissa viikatemiehen

tempaamana.

Tämän puolisonsa kadottamisen kärsi hän ylimalkain kuten järkevä

mies ainakin, vaikka hän väliin ei voinut olla kaipaamatta

vaimovainajatansa, erittäinkin silloin, kun luu-valo häntä ahdisti.

Nuot pienet, vähäpätöiset riidat puolisojen välillä olivat enimmästänsä

virkistäneet leinitautista ja siis lievittäneet hänen kipuansa,

josta huomataan, että väliin voi olla terveellisempää, jos on joku

toruttavana, kuin jos on rakastettavana.

Tosin olisi hänellä voinut olla paljon selviteltävää palvelijoidensa ja

erittäinkin vanhan suosikkinsa, kamaripalvelija Strömin, kanssa, mutta

osaksi olivat nämät hänen ylhäisen asemansa vuoksi yhteistuumassa liian

nöyriä, ja osaksi ei hän pitänyt näitä itsellensä kyllin arvokkaina

vastustelijoina. Ainoastansa aviopuolisoiden välillä saattaa senlaisia

tyhmyyksiä tapahtua, jotka saavat veren tavallista kuumemmaksi.

Luu-valo ei ole ainoastansa tuskallinen vaan kiusallinenkin tauti,

sillä ei kyllin siinä, että se tekee norjemmankin seljän jäykäksi kuin

kolmen tuuman kelleksen, jota sahataan yöt, päivät; se riistää myöskin

uhriltansa kaiken sen surkuttelemisen, jota tavallisesti omannetaan

muille potilaille. Tahdotaanhan pitää luu-valoa ja leinitautia yhtä

luonnollisina rikkaille ja ylhäisille herroille kuin kunniatähtiä ja

eläkerahojakin; arvellaanpa nuot edelliset päälisiksi olevan paremmin

ansaittuja kuin jälkimäiset. Kumminkaan eivät ne herätä läheskään yhtä

paljon kateutta eikä moittimista.

"Se on vaan luu-valoa", sanotaan ja katsellaan suurimmalla

valinpitämättömyydellä, kuinka tuota potilasparkaa muokataan, ikäänkuin

olisi hän oikeudenmukaisesti tullut tuomituksi Rikoskaaren 21 luvun 3

§:n jälkeen, ennenkuin mainittu lakipykälä Kuninkaal. Asetuksen kautta

Toukokuun 30:ltä päivältä 1835 asianmukaisesti muutettiin.

Kuitenkin pidämme ihmiskunnan kunniaksi varmana, että jos joku eräänä

päivänä Huhtikuun alussa, vuonna 1839, olisi nähnyt presidentti

Elgklo'n istuvan kötystettynä isoon nojatuoliin, lakkaamatta ähkien ja

vaikeroiden, olisi hän varmaankin tullut liikutetuksi tämän tuskista.

Näin raskasta päivää ei ollut hänellä ennen ollut, ja 52 hänen

ristimäkirjassansa näytti 72:lta hänen kasvoillansa. Ja nyt olikin

senlainen Huhtikuun ilma, että Jumala armahtakoon! ja luu-valo on,

kuten tiedämme, tykkänänsä riippuva Herran ilmasta.

Kamaripalvelija Ström'kin, joka seisoi isäntänsä nojatuolin vieressä

ja joka jo kau'an tätä ennen oli ennättänyt tottua hänen surkeuteensa,

tunsi itsensä siitä järisytetyksi.

"Ah, jos se olisi mahdollista!" lausui hän, pitäen kättänsä sillä

paikalla, missä hänen sydämensä piti oleman, "tahtoisin minä mielelläni

jakaa teidän armonne tuskat, jos minä siten voisin tuottaa teidän

armollenne vähänkään lievitystä!"

"Soisipa Jumala, että olisi niin hyvin!" vastasi sairas; "mutta sinä

ja sinun kaltaisesi, jotka viettävät aamusta iltaan mitä irstaisinta

elämää, saatte kyllä olla rauhassa, jota vastaan minä, joka kaiken

elinaikani olen elänyt mitä säännöllisimmästi, minä, joka olen syönyt

mitä terveellisintä ruokaa ja tuskin vienyt huulillenikaan väkeviä

juomia, minä, joka... Oi! minun kylkeäni... minun säärtäni! Oi!"

Presidentti piti tietysti suuria päivällisiä ja illallisia mitä

terveellisimpänä ruokana, eikä lukenut viinejä väkeväin juomain

joukkoon.

"Minä, joka tuskin voin muistaakaan sitä hetkeä, jolloin minä olisin

laskenut jalkani kostealle katukivelle", jatkoi presidentti, "ja

joka aina olen ollut niin arka ilmavedosta... jolla aina on ollut

niin huolellisesti vaatteita ylläni, joko olen ollut ulkona tahi

huoneessa!... Oi, kuinka minä kärsin!... eikö tästä surkeudesta koskaan

tule loppua!"

"Jumala varjelkoon siitä!" huudahti palvelija mitä innokkaimmalla

kärkkäydellä.

Presidentti säpsähti ja katseli Ström'iä suurin, hämmästynein silmin,

sillä hän oli tarkoittanut luu-valon aikaansaaman surkeuden loppua,

kuitenkin saamalla pitää henkensä.

"Minä luulin, minä, teidän armonne toivovan itsellensä kuolemaa",

selitti palvelija, "ja sentähden niin"...

"Minä en pelkää kuolemata", keskeytti presidentti; "mutta kipuja...

Kau'an kituminen, se on kauheata!"

"Niin, se on kuten minä aina olen sanonut", lausui Ström, "että kau'an

viruminen sairasvuoteella on pahin kaikista... Siinä suhteessa ovat ne

onnellisia, jotka pääsevät kau'an kitumasta."

"Niin, varmaankin ovat ne onnellisia", myönsi sairas syvällä

huokauksella.

"Esimerkiksi kamarineuvos Kruse", lausui palvelija, "hän läksi ulos

terveenä kuin pähkinä, mutta tuskin eli hän ottanut kahta askeletta

kadulla, kun hän sai halvauksen ja kuoli yhtäkkiä."

"Mutta kuolla niin äkkiä", ähki presidentti; "kuolla ett'ei tiedä

hivaustakaan ja ennenkuin on ennättänyt valmistaa itseänsä, se on

kauheata!"

Vitkallisesti tahi äkillisesti kuoleminen oli presidentin silmissä

yhtä kauheata. Luultavasti onkin yhtä vaikeata löytää minkäänmoista

parahultaista kuolemassa yhtä vähän kuin elämässäkään.

"Mutta eihän luu-valo ole laisinkaan vaarallinen, vaikka se on

tuskallinen niin kau'an, kun se kestää", lohdutti kamaripalvelija.

"Eihän se juuri vaarallinenkaan ole", myönsi presidentti hiukan

levollisempana, "ja onhan minulla, Jumalan kiitos, taitavimmat

lääkärit... Oi! kuinka viiltää luissa ja ytimissä!... mukittele minun

pohettani, vasempaa pohettani, kuuletko!"

Ström alkoi mukittaa presidentin vasenta pohetta.

"Oletko hullu, ihminen!" huusi isäntä; "luuletko sinä itselläsi olevan

rautakangin taottavana!... sinut olen minä saanut syntieni tähden!...

Oi! minä en kestä kau'empaa!"

Ström lakkasi mukittamasta ja vetäytyi muutaman askeleen takaperin,

miettien itseksensä:

"Jos hän on saanut minut synteinsä tähden, on hän saanut luu-valon

avujensa tähden."

"Ah, mitä se oli!" huudahti presidentti äkkiä, säpsähtäen ylös

kauhistunein silmin; "rinta, rinta! se nousee rintaan!... Joudu

tuomaan lääkäriä, kaikkia lääkärejä!... Oi, Jumalani! kohta olen minä

mennyttä!" lisäsi hän pöyhistävän peljästyksen äänellä.

Presidentti tiesi luu-valolla olevan monta tietä, mutta tien rintaan

olevan kaikkein vaarallisimman.

Ström soitti, jolloin palvelijoita ja palvelijattaria tuli sisään,

jotka, saatuansa käskyn mennä tuomaan lääkäriä, silmänräpäyksessä

riensivät ovelle.

Josko presidentti joskus ennen oli tullut ajatelleeksi kuolemaa,

jätämme sanomatta. Tavallista on kuitenkin, että niinkau'an kun

kaikki käy hyvin, voidaan kuulla sielukellojen soivan ja kohdata

ruumissaattoja aamusta iltaan jokaisessa kadun kulmassa sydämen tahi

aivojen syiden siltä soimatta surullisempia ääniä, mutta annahan kun

itse tullaan sille kohdalle, että hauta on silmäimme edessä, silloin

rupeaa soimaan kiireestä kantapäähän, lihan ja veren, luiden ja ytimien

läpi ja senlaisella kai'ulla, kuin jos kaikki maailman sielukestot

olisivat äänessä, ja vielä kauheammaksi muuttuu kaiku, jos epäilys

elämästä kuoleman jälkeen yhdistää tähän hirveän myrinänsä.

Ei mikään syvyys ole synkempi, eikä mitkään aallot raivoisemmat kuin

epäilyksen, sillä kuinka onnellisesti luullaankin luikahtaneensa

noiden karien, _mutta- ja jos sanain_, ohitse, jotka kohottavat

kuohusta teräviä huippujansa, paiskaa aallot meidät aina kuitenkin

takasin näitä vastaan. Ateistilla, joka ei usko mitään, voi tosin

vielä viimeisessäkin silmänräpäyksessä olla, ei suinkaan kadehdittava

tyyneytensä; mutta epäilijä, joka liehuu uskon ja uskottomuuden

välillä, ei voi liittyä kumpaankaan, ei voi etsiä yhtä niin, ett'ei

toinen samassa tempaa häntä takasin, ja siksi ovatkin hänen viimeiset

hetkensä niin surkeat, niin kauhistavat.

"Mutta jos kuoleman jälkeen olisikin elämää!" huudahtaa Franz Mohr

"Rosvojoukossa"; "jos... ei, mahdotointa!... mutta... jos"...

Missä on nyt epäilijä? Hän on tarttunut karin huippuun samoinkuin

hyönteinen neulan kärkeen.

Presidentti alkoi nyt käsittää, että jos hän kuolisi, joka ei

laisinkaan olisi mahdotointa, ja jos elämää kuoleman jälkeen olisi,

joka ei myöskään olisi mitään mahdotointa, ei hän tulisikaan tuossa

tulevaisessa elämässä olemaan aivan niin hyvissä kirjoissa, kuin hän

toivoi. Yhtä ja toista menneiltä ajoilta ilmaantui hänen muistoonsa ja

kosketteli hänen sydäntänsä jääkylmällä kädellä. Näiden yhden ja toisen

joukossa oli erittäinkin eräs mustaan villahameesen puettu tyttö,

jolla näytti olevan enin nuhtelemisen syytä. Tosin oli hän joskus

ennenkin tullut muistelleeksi tätä, mutta ylhäisellä virkamiehellä

on tavallisesti niin monta tärkeätä asiaa toimitettavana, että hän

ennättää unohtaa sekä villahameet että niiden pitäjät. Mutta nyt --

nyt --

"Ström", sanoi hän heikolla, hätäisellä äänellä, "vie minut piirongin

luokse."

Kamaripalvelija tarttui nojatuolin selkään, jonka jalat olivat

varustetut kullatuilla messinkipyörillä, ja työnsi sen piirongin

luokse, jonka viilu sitten aukaistiin ja jonka laatikot tutkittiin.

Paljon etsimisen jälkeen löydettiin vihdoinkin tärkeälle paperille

kyhätty kirje, presidentti jonka silmiin luu-valo kaikeksi onneksi

ei vielä ollut kajonnut, alkoi kärkkäästi lukea kysymyksessä olevaa

kirjettä.

Joitakuita siinä esiintyviä kujeita tahi riviä lukiessansa kiinnittyi

hänen silmänsä etenkin näihin, ja hänen levottomuutensa lisääutyi.

Senlaisia olivat:

-- -- -- "Kuolemaisillansa oleva ei koskaan valehtele ja sen vuoksi

vakuutan minä sieluni autuuden nimessä tämän lapsen olevan teidänkin,

vaikka te aina olette väittäneet sitä vastaan. -- -- -- Minä tulen

kuoltuani siunaamaan teitä, jos te pidätte huolen minun turvattomasta

Amandastani -- -- -- Älkäätte päästäkö Amandaa maailman ajelulle

-- -- -- Lausukaatte joitakuita lohdutuksen sanoja Amandalle." -- -- --

Paperi putosi sairaan kädestä, ja hänen silmänsä kiintyi palvelijaan,

osottaen mielenliikutusta, jota ei mikään kynä voi kuvailla.

"Amanda, Amanda!" jupin hän hampaidensa välistä; "Amanda!... sehän

hänenkin nimensä on!"

Hän muisti, nimittäin, joitakuita vuosta sitten olleensa tekemisissä

erään toisenkin tytön kanssa, jonka nimi oli Amanda, erään nuoren,

sangen kauniin tytön kanssa, joka kau'an oli seurannut hänen

askeleitansa, mutta sitten eräällä ratkaisevalla hetkellä paennut hänen

luotansa, antamatta sittemmin kuulua mitään itsestänsä. Miksi oli tämä

tyttö ensin etsinyt häntä ja vieläpä sallinut vuokratuissa vaunuissa

tuoda itsensä hänen luoksensakin, mutta sitten kadonnut? Miksi tuli hän

hymyillen ja kukoistavana kuin kevätpäivä, mutka katosi kolkkona ja

kylmänä kuin talviyö?

"Ström! Ström!" huudahti sairas ja hypähti, huolimatta luu-valostansa,

pois nojatuolista.

"Mitä teidän armonne suvaitsee?"

"Tuo tyttö! tuo tyttö!"

"Mikä tyttö?"

"Hän, joka"...

"Hän, joka?"

"Oi, Jumalani! Jumalani!"

Haudan partaalla tullaan tarkkanäköiseksi, jospa oltaisiinkin oltu

sokea koko elinaikana. Saadaanpa kummallinen kyky mitä oivallisimpien

johtopäätösten tekemiseen hämärimmistäkin perusteista. Ruvetaan

aavistamaan, mutta aavistukset muuttuvat lihaksi ja vereksi,

saaden ruumiin ja pään, jotta niitä voi käsittää ruumiillisilla

silmillä ja koskettaa käsillä. Voiko kukaan kuolevainen sanoa,

miten nämät tosi-olennot saavat alkunsa? Eivätköhän ne synny siinä

silmänräpäyksessä, jolloin pahan omantunnon usvat kohtaavat säkeneitä

kuolon enkelin soihdusta?

Lyhyesti sanottuna, jota enemmän presidentti mietiskeli suhteita, sitä

enemmän tunsi hän itsensä kiintyneeksi siihen vakuutukseen, että tuolla

mustaan villahameesen puetulla kaksitoistavuotiaalla oli jonkinlainen

yhtänäköisyys, verrattuna tuohon "Kolmen Liljan" ravintolassa

olleesen kuusitoistavuotiaaseen ja että kumpikin olivat hiukan hänen

näköisiänsä, joka olikin kauheinta.

"Ström! ota ylös kirje laatikosta!" käski hän mielen levottomuudella,

joka tässä silmänräpäyksessä tukahdutti hänen ruumiinsa tuskat;

"joudu!... pidä se lähempänä silmiäni!... lähempänä, lähempänä!... Auta

minua lukemaan asunto-osoite!"

Kolmaskymmenesensimäinen luku.

Esittely.

"Lihaa on ruumis keisarinkin

Ja maatumahan on luotu sekin.

Ell'ei sitä kasta tärpättiin,

Se mätänee kuin kaikki muutkin.

Mutt' muisto? -- Muisto on sana vaan

Ja jälkikaiku tuon turhan loiston.

Tuomioll' noloina seisotaan,

Ja muistolle nauraa miesi mieron."

Näitä värssyjä meidän kuolemattoman Wadman'in laulusta "Kuningas

ja kerjäläinen", lauloi Skinnarvik'in maisteri, istuen ainoalla,

kolmijalkaisella tuolillaan akkunan edessä, saman huoneen alikerrassa,

Jörgen'in talossa, jossa me ensiksi hänet tapasimme.

Tämä saattoi olla noin kahdeksan päivää presidentin sairaushuoneessa

tapahtuneiden seikkain jälkeen.

"Aivan oikein", jatkoi maisteri, joka mielellänsä jutteli itsekseen;

"mullaksi muutumme me, josko me lihoitamme itseämme kalkooneilla tahi

nauriilla... Siitä asiasta ei ole epäilemistä... Mutta onkohan se

aivan varmaa, että me semmoisina, kuin olemme olleet ja eläneet täällä

maan päällä, saamme astua Jumalan kasvojen eteen?... Sitäpä epäilen.

Astupas johonkin ylhäiseen seuraan kalossit saappaidesi päällä, niin

sinut ajetaan ulos sivistymättömänä raakalaisena... Melkein samanlainen

on asian laita tuolla ylhäällä, loistavassa enkelein seurassa,

jossa syödään tähdille asetettuja paratiisin omenoita ja käytetään

auringon jätettä veitsen ja haarukan asemasta... Annapas nyt senlaisen

luntuksen, kuin ihmissielu on, ja niin aineellisuuden tahraamana, kuin

se enimmästänsä on, koettaa kurkistaa sinne sisään, ja joll'ei häntä

silloin paiskata nurin niskoin ales noita jyrkkiä kristalliportaita,

olen minä väärässä ja isä Jumala myöskin... Ei, ei, kyllä meidän

sielumme saavat vielä uudestaan kuljeskella ympäri tässä maailmassa

joitakuita vuosisatoja, vaikka erilaisissa muodoissa, erilaisilla

nenillä ja korvilla, ennenkuin heidät otetaan jälleen siihen

veljeskuntaan, jossa enkelinsiipi on yhteinen tuntomerkki kaikille...

Siis, ja valaistakseni asiata esimerkillä, otaksun minä, että se

ihminen, joka eläissänsä on ollut laiskuri, tulee kuoleman jälkeen

työhevoiseksi, joka saa vähän ruokaa ja paljon ruoskaa... Sitten pääsee

hän koetteeksi uudestaan ihmiseksi; mutta joll'ei hän silloinkaan

osoita parannusta, karkoitetaan hänet jälleen silppu-astian ja

ruoskansiiman luokse, ja niin menee se lakkaamatta edes ja takasin...

Joskushan täytyy kuitenkin tulla puhdistetutsi, jollei piru myöskin ole

vaikuttamassa... Ei voi juuri ajatellakaan, että isä Jumala tuskastuisi

ihmiseen sen vuoksi, että tämä ei onnistu ensimäisellä yrityksellä...

Olisipa kovin väärin siltä koulumestarilta, joka ajaisi pojan pois

koulusta sen vuoksi, että hän kangertaa ensimäisessä läksyssään."

"Mutta mitenkä muille käyneekin, se ei koske minuun", jatkot maisteri;

"oikeastansa on tässä murheen laaksossa vaan kaksi henkilöä, joista

minä pidän lukua, ja nämät ovat ensiksi kauppaneuvos ja toiseksi

minä itse... Mitähän meistä kummastakin kuoleman jälkeen tulee?...

Kauppaneuvos on koko elinaisansa sortanut ja tallannut jalkainsa alla

niitä, jotka ovat olleet häntä alhaisempia ja köyhempiä... Mikä on

siis luonnollisempaa, kuin että hän vuorostansa saa maistaa samaa

livettä, jota hän on Valmistanut muille, ja että hän joskus tulee

samanlaiseen tilaan, että jokainen voi tallata häntä jalkojensa

alla?... epäilemättä ottaa hänen sielunsa asuntoa jossakin madossa,

sillä ei mitään olentoa tallata niin perinpohjaisesti kuin matoa.

Mutta mitähän minusta sitten tulee?... Minä olen juonut ijässäni niin

paljon paloviinaa, että minun olisi pitänyt saaman palkinto Ruotsin

viinanpolttajilta ja tisleeraajilta... Minä aavistan kohtaloni; minut

tuomitaan elämään vedessä, minä muutun kalaksi, se on luonnollista,

se on selvää... Mutta jos minä muutun kalaksi, ah, kuinka minä

sitten luikahtelen rannoille etsimään matoja!... Ja jos minä silloin

kohtaan entisen ystäväni, nielen minä hänet, vaikka tietäisin hänen

kiemuroivan ongessakin... Jos hän silloin joutuu minun ahvenhampaideni

revittäväksi, ja minä vuorostani keittiöpiian veitsen viileskeltäväksi,

ehkäpä me molemmat silloin menetämme halumme, hän sortamaan ja minä

vihaamaan... Jos me sitten saamme uudestaan ihmismuodon, muutumme

me kentiesi kumpikin senlaiseksi, kuin ihmisen tulee olla, ja siis

viimeiseltä pikku enkeliksi, jotka lentelevät ystävyydessä rinnakkain,

tehden onnelliseksi mailmaa ja ylistäen Jumalaa... mutta niinkuin nyt

on asiat, on se mahdotointa."

Maisteri vaikeni, kuulteli korvat auki ja nousi seisovallensa.

Hän luuli kuulevansa vaunujen jyrinää, jotka raskaasti vierivät

kallionharjalla. Hän kurkisti ulos akkunasta ja huomasi erään herran,

joka rivakkailla askelilla lähestyi Jörgen'in taloa.

"Jumalan rauha, arvoisa herra!" huusi maisteri tulijalle.

"Vai niin, te olette kotona", vastasi tämä, "noh, sepä oli hyvä!"

"Lupaisinhan minä ollakin kotona", lausui maisteri, "eikä teillä ole

laisinkaan oikeutta riemuita siitä, että minä pidän lupaukseni."

"Lempo, kuinka olettekin tuittupäinen, ystäväni!"

"Minä en ole teidän ystävänne, herra... olkaa hyvä ja huomatkaa se."

"Mikä kova onni minulle!" huudahti vieras, kiinnittäen ivallisella

naurulla silmäyksensä kerjäläisen nuttuun, ikäänkuin haluten lukea,

kuinka monta paikkatilkkua siinä oli.

"Minun nutussani on vähintänsäkin kaksikymmentä tilkkua", lausui

kerjäläinen, joka ymmärsi, mitä vieraan silmäykset merkitsi, "mutta

minä annan teille kaksitoistariksisen, jos voitte löytää yhtäkään

ainoata tilkkua, joka olisi teidän livrénne näköinen."

Vieras purasi huultansa, sillä hänelle, joka todellakin on puettu

livrésen, ei ollut vaikeata ymmärtää noita pistosanoja.

"Minä luulen teidän isäntänne istuvan vaunuissa", jatkoi maisteri.

"Niin, siellä on presidentti."

"Hän on erinomaisen tervetullut... pyytäkää häntä olemaan hyvä ja

astumaan sisään."

"Kiitän nöyrimmästi", sievisteli kamaripalvelija Ström, jonka jälkeen

hän pilkallisella kumarruksella meni pois ja palasi vaunujen luokse.

Maisteri sulki akkunan ja veti esille kurjan huoneensa perältä erään

pöydän, jonka hän pyyhki nuttunsa hihalla.

Ei viipynytkään kau'an, ennenkuin Ström avasi oven, ja hänen

käsivarteensa nojasi presidentti Elgklo, puettuna muhkeaan

soopelinnahkaiseen turkkiin.

Luuvaloa potevien laita on, kuten tiedämme, niin omituinen, että

he yhtenä päivänä voivat olla kuoleman kielissä ja toisena sitä

vastoin näyttäytyä perin pohjin parantuneilta, paitsi virnastelijaa

ja valtiomiestä ei ole mitään niin juonikasta ja epäluotettavaa kuin

luu-valo.

"Olkaa hyvä ja astukaa sisään vaan, herra presidentti!" kehoitti

maisteri; "mutta pitäkää kaiken mokomin kalossia jalassanne... minun

laattiamatoissani on auringon säteitä loimena ja lunta kuteena...

oivallista kangasta, mutta ei näytä miltään silmiin, eikä siitä juuri

ole hyötyä jaloillekaan."

Presidentti nilkutti hökkelin sisään, tähystellen sekä kerjäläistä että

seiniä synkillä silmäyksillä.

"Teistä näyttää minun makuuhuoneeni kurjalta", sanoi maisteri, "ja

siinä on teidän armonne aivan oikeassa... Useimmat minun tovereistani

ovat kylläkin ylpeät makaamaan asuurisinisen taivaan alla, auringon

kehä päänsä päällä... Mutta minä vihaan kaikkea ylellisyyttä, minä, ja

sentähden olen minä jo monta herran vuotta asunut ja oleskellut täällä.

"Kuitenkin olen minä aina lohduttanut itseäni sillä, että jalopeuran

luola ja kotkan pesä ovat minun asuntooni verraten kuin hökkeli

palatsia vastaan... Siispä on kaksi kuningasta, jotka voivat kadehtia

minulta asumustani... Onhan sekin jotakin, sanot kana, niellessään

ohrien puutteessa hohtokiven... Herra presidentti katselee itsellensä

tuolia, näen ma... minä olen rohjennut vetää esille tämän pöydän...

olkaa armollinen ja istukaa sille, niin saatan sanoa, että minunkin

pöydälläni kerran on ollut krokaani."

Presidentti oli senlaisella mieli-alalla, ett'ei hän voinut nauraa,

eikä suuttua tuon kummallisen kerjäläisen rohkeudesta. Lujasti

päättäneenä taipua olosuhteiden mukaan, käski hän palvelijata menemään

ulos, jonka jälkeen hän paremman puutteessa nojausi pöydän reunaa

vasten.

Palvelija meni ja maisteri istahtui presidentin eteen kolmijalkaiselle

tuolillensa.

Presidentti ja kerjäläinen olivat hetken äänettä, jolloin he tarkasti

silmäilivät toisiansa, luultavasti kumpikin odottaen ensiksi tulevansa

puhutelluksi.

"Tämän viikon ajalla on minun palvelijani käynyt täällä joka päivä",

alkoi vihdoin presidentti.

"Monta kertaa päivässä", lisäsi maisten; "väsymätöin miesi, sen täydyn

myöntää ikäänkuin kivikauris on hän hypiskellyt näillä kallioilla...

Olisipa voinut luulla hänen juoskennelleen tuon tytön jäljessä omasta

puolestansa."

"Te olette siis ainoa, joka tiedätte jotakin tuosta tytöstä?"

"Niin kyllä... sehän on luonnollista, se... Nyt tulee kuluneeksi

noin kymmenen vuotta, kun minä olen asunut Jörgen'in talossa... Se

hyyryläinen, joka voi asua kymmenen vuotta samassa paikassa, ei olekaan

mikään tavallinen ihminen, herra presidentti, ja jos hän lisäksi on

kerjäläinen, saattaa häntä pitää maailman ihmeenä... niinhän se on, vai

kuinka?"

"Minun palvelijallani oli käsky tuoda teidät minun luokseni."

"Tasmällensä ilmoittikin hän sen käskyn ja senlaisella tarkkuudella,

kuin jos hän olisi ollut presidentti itse."

"Mutta te ette tahtonut tulta."

"Aivan totta... Kun tahdon kerjätä joitakuita ropoja, astua hötköttelen

itse, ja rivakkaasti se käykin... jos minulla olisi hevoiset ja

vaunut kävisi se vieläkin rivakkaammin."

"Mutta eiköhän toki ole jokseenkin paljon vaadittu, että minun täytyi

tuleman teidän luoksenne?"

"Te arvelette olevan vahinko teidän hevoisistanne, joiden on täytynyt

ravata Skinnarvik'iin tällä huonolla kelillä, mutta ei laisinkaan

vahinko minusta, jolla ei ole kavioita eikä kenkiä."

"Mutta tiesittehän te minun olleeni sairaana?"

"Minä sekä olen ollut että olen sairaana... minä olen maannut

vilutaudissa koko kevään... Tänään on minun vapaapäiväni, ja minä

nauttisin kiinajauhetta, jos minulla sitä olisi."

"Miesi-parka!" surkutteli presidentti, silmäillen tuota kuihtunutta

olentoa.

"Surun surkuttelua ei tarvita, herra presidentti!... Ennemmin pitäisi

minun surkutteleman teitä, sillä ensiksikin sairastatte te luu-valoa ja

toiseksi kerjäätte te kerjäläiseltä."

"Ystäväni, te unohdatte"...

"Ystäväni!" lausui kerjäläinen, keskeyttäen presidenttiä; "se sana

on ylhäisen suussa kultaruuvilla varustettu tekohammas... se kiiltää

aina niin viehättävästi köyhälle, mutta kulta pysyy liikkumatta

kiinni ikenissä... Minä sanoin teidän kerjäävän kerjäläiseltä,

mutta minä sanon teille myöskin, mitä te kerjäätte... Te kerjäätte

minulta voidetta sairaalle omalletunnollenne; te kerjäätte minulta

ukkosenjohtajaa ijankaikkisen kostajan salamaa vastaan."

Presidentti säpsähti, ja se ahdistus, joka äkkiä synkisti hänen kalpeat

kasvonsa, osoitti kerjäläisen arvelut tosiksi.

"Kaikkea tätä tahdotte te nyt saada minulta", jatkoi tämä; "minun,

köyhän paholaisen, pitäisi antaman teille, mitä te ette edes kaikilla

aarteillannekaan voi ostaa!... Ja sittenkin vaaditte te, että minun

olisi pitänyt tuleman teidän luoksenne... Ei, paljon kiitoksia...

Ja jos en minä olisi ollut niin laiskakaan, olisin minä kuitenkin

ajatellut näin: Eipä haittaa, että se rikas ja ylhäinen miesi kerrankin

saa nähdä, miten meillä on täällä Skinnarvik'issä... ei voi olla

haitaksi, että hän kerta käy sillä kalliolla, jolla tuo tyttöparka

vuosikausia juoksenteli avojaloin... ei voi olla haitaksi, että hän saa

istua samalla pöydällä, jonka ääressä tämä istui monet illat, auttaen

minua sepittämään tarinoita, joka onkin sangen vaikeata, kuin myöskin

näkemään nälkää ja vilua, joka on vieläkin vaikeampaa... Kaikki tuo

ei saata olla haitaksi, ajattelin minä, vaan sen pitäisi päinvastoin

tuottaman saman hyödyn kuin kuppaaminen."

Presidentti tuijotti siveyden saarnaajaan ikäänkuin olisi hänen

silmänsä olleet lasista, eikä hän ollut vielä ehtinyt keksiä mitään

soveliasta lausetta, jonka hän olisi voinut pistää väliin.

"Te ette voi syyttää minua puuttuvasta avosydämisyydestä", jatkoi tuo

repaleinen saarnaaja; "mutta minun mielestäni ei siitä ole paljon

lukua... Nähdessäni teidän palvelijanne juoksentelevan edestakasin

näissä lähellä olevissa hökkeleissä etsimässä erästä pientä tyttöä,

joka kuusi vuotta sitten oli kahdentoista vuoden vanha ja jonka nimi

oli Amanda, aavistin minä heti, että joku vanha kivikova kallio oli

haljennut ja silloin päätin minä tupata halkeamaan niin paljon, kuin

sinne mahtui ja vielä enemmänkin... On niin saakelin hauskaa, kun

joskus saa antaa lähimäistänsä noin turkille, varsinkin jos turkki on

soopelinnahkainen, kuten teidän turkkinne laita on."

"Kertokaa minulle tämän tytön kohtalosta ja sanokaa minulle, missä

hän on, niin minä palkitsen rehellisesti teidän vaivanne", sanoi nyt

vihdoinkin presidentti.

"Jos minä ilmoittaisin teille, herra presidentti, että tämä tyttö on

kuollut kurjuudessa, mitä te siihen sanoisitte?" kysyi maisteri.

"Kuollut!... kuollut kurjuudessa!" kertoi presidentti, kallistaen

päänsä rintahansa.

"Sehän olisi kauheata, eikö niin?... Mutta kuoleman kautta olisi hänen

kurjuudestansa kuitenkin tullut loppu... se olisi kuitenkin lohdutus,

vähäinen, minä myönnän sen, mutta kaikissa tapauksissa parempi kuin

ei mitään... Eihän se olisi ollut teidän vikanne, että hän rupesi

kuolemaan, ennenkuin te saitte tilaisuutta pukea hänet silkkiin ja

koristaa hänet hohtokivillä; kaiken tuon voisitte sanoa itsellenne

lohdutukseksi... Mutta, herra presidentti, ajatelkaas, jos hän Vielä

eläisi"...

"Hän elää siis!" huudahti presidentti ja hengitti hiukan keveämmin.

"Jos hän eläisi... eläisi kurjuudessa, olisi vajonnut riettauteen...

se olisi kauheampaa, se, teidän arvoitus... Te ette voisi pukea häntä

silkkiin ettekä hohtokiviin, sillä se olisi milt'ei samaa kuin mätämunan

tarjoaminen kultaiselta lautaselta. Eipä olisi mahdollista tarjota

sitä herttuavieraalle, saati mieltyä siihen itse... Teidän täytyisi

siis väistää hänen läsnäoloansa, mutta hänen kiroustansa te ette voi

välttää, niin kuin lapsi kiroaa vanhempiansa, jolloin tulee pilkkuja

sekä kuuhun että aurinkoon."

"Monta kertaa aijoin minä kuulustella häntä", jupisi presidentti

masentuneena; "mutta... mutta"...

"Mutta te unohditte sen, herra tähdistön jäsen!... Vaan jos korkeasti

syntynyt kreivi se ja se, tahi paroni se ja se, kutsuisi teitä

pelaamaan Viira-peliä, tahi syömään ostronia, sitä te ette unohtaisi...

Se on, kuten aina olen sanonutkin, että velvollisuuden ja kohtuuden

tunteella ei ole sijaa ylhäisen miehen muistikirjassa."

"Lakatkaa! te otatte minusta hengen!" tuskaili tuo vanha miesi.

"Kumpi hyvänsä noista äsken mainituista seikoista olisi voinut

tapahtua", vakuutti kerjäläinen, "ja minä melkein olen kylläkin julma

paheksumaan, ett'ei kumpaakaan näistä kuitenkaan tapahtunut, sillä

kunnon löylytyksen olette te sittenkin ansainneet, herra presidentti ja

tähdistön jäsen!"

"Miesi!" huudahti presidentti, menettäen malttinsa; "tahdotteko sanoa

minulle, josko hän elää, vai josko hän on kuollut!... ja jos hän elää,

missä on hän? kuinka voin minä löytää hänet?"

Kerjäläinen oli vaiti hetkisen. Luultavasti neuvotteli hän itseksensä,

Vieläkö hänen pitäisi kau'emmin pitämän tuota ylhäistä herraa

kidutuslavalla, vai tehdä vihdoinkin laupeus oikeuden asemesta.

"Tunteeko herra presidentti erästä revisoria nimeltä Alm?" kysyi hän

vihdoin.

"Revisori Alm?... minä en tunne ketään sen nimellistä henkilöä."

"Vai niin, te ette tunne revisori Alm'ia... senpä minä kyllä

luulenkin... Revisori Alm on tavattoman kunniallinen ihminen."

"Tietääkö se henkilö jotakin tytöstä?... Voiko hän antaa minulle

joitakin tietoja hänestä?"

"Tunteeko herra presidentti sitten erästä kauppaneuvosta nimeltä Räyel?"

"Kyllä minä kauppaneuvos Räyel'in tunnen."

"Vai niin, te tunnette kauppaneuvos Räyel'in... senpä minä kyllä

luulenkin... Kauppaneuvos Räyel on tavattoman suuri konna."

"Mitä rohkenette te sanoa!... oletteko menettäneet järkenne, miesi!"

"Siinä tapauksessa olette te myöskin tuttu kauppaneuvoksen pojan

kanssa?" jatkoi maisteri kysymyksiänsä, huolimatta presidentin

Vastalauseista.

"Mitä on kauppaneuvoksella ja hänen pojallansa tekemistä tämän asian

kanssa?" kysyi presidentti.

"Erinomaittainkin tuolla jälkimäisellä", vastasi maisteri; "kumpaisella

näistä nimistä tahansa voidaan avata lukko siihen salaisuuteen, jonka

perässä te hääräätte... Mutta minä sanon teille edeltäpäin, että näiden

molempain nimien välillä on melkein sama eroitus kuin avaimen ja

tiirikan välillä... Valitkaa nyt, mikä niistä vaan parahiten soveltuu

teidän kädellenne... Minä olen nyt sanonut kaikki, mitä minä tahdon

sanoa ja minä olen lörpötellyt paljoa enemmän, kuin minulla on tapana

tehdä, asiassa, joka ei ylimalkain minuun koskekaan... Kiittäkää te

Jumalata, että minä jo olen sanonut näinkin paljon!... Mutta minä olen

tavattoman helläsydäminen tänään."

"Te luulette siis, että revisori Alm..."

"On avainko?... onpa niinkin, herra presidentti."

"Ja että luutnantti Räyel..."

"On tiirikkako?... se on varmaa kuin pieni kirje."

"Ja enempätä te ette voi ilmaista minulle?"

"Enempää en minä tahdo ilmaista, kuten äsken viittasin."

"Ottakaa kuitenkin tämä vaivastanne", lausui presidentti, tarjoten

kerjäläiselle joitakuita setelejä.

"En ole koskaan vastahakoinen", lausui tämä, ottaen rahat: "se on

yksi minun perusaatteistani, on minulla kunnia sanoa... Mutta vielä

sananen, teidän armonne, kaiketi on tämä ensikerran, kun te olette

maksaneet koristelemattoman totuuden rahalla?... Senlaista tavaraa on

tavallisesti tapana maksaa herjaussanoilla ja kepinlyönneillä."

"Te olette häpeämätöin olento, joka väärinkäytätte minun

maltillisuuttani!" selitti presidentti, joka luultavasti arveli

kerjäläisen nenäkkäisyyden menevän liian pitkälle.

Maisteri purskahti nauramaan.

"Ah, kuinka he aina ovat yhtälaisia!" lausui hän silloin; "hän rohkenee

puhua omasta maltillisuudestansa muita kohtaan samalla hetkellä,

jolloin hän itse tarvitsee sitä lajia enemmän kuin taivaskaan voi

antaa... Näiden sieluihin ei siis pysty mikään."

"Käskekää minun palvelijatani tulemaan sisään!" lausui presidentti.

"Enkö minä saa saattaa teidän armoanne vaunuihin?" kysyi isäntä,

lähestyen vierastansa.

"Pysykää te, hyvä miesi, etäällä", pyysi vieras, "ja käskekää minun

palvelijani tulemaan sisään."

Samassa avattiin ovi.

Sekä ylhäinen että kerjäläinen hätkähtivät moniaan askeleen takaperin.

Sen henkilön muoto, joka nyt astui huoneesen, ja seisahtui kynnyksen

sisäpuolelle, olikin sitä laatua, että se voi vaikuttaa säikähdystä

sekä ylhäisessä että alhaisessa.

Tämä oli nimittäin, jättiläisenkaltaisilla jäsenillä varustettu

mieshenkilö, jonka kasvot yhtä paljon osoittivat mielen raakuutta

ja julmuutta, kuin hänen vaatteensa suurinta köyhyyttä ja kurjuutta.

Henkilö oli vaiti, mutta hänen suhdattomassa päässään olevat suuret,

harmaat silmänsä kieppuivat vitkallisesti yhdestä toiseen.

Maisteri oli ensimäinen, joka toipui.

"Nytpä on Belsebub'in ylimmäinen pappi lähettänyt hänetkin tänne!"

jupisi hän, otsa rypyssä; "tahi", huudahti hän samassa, kun hänen

silmänsä alkoivat kiilua tavattomalla loistolla, "tahi on hän tällä

kertaa tietämättänsä Jumalan välikappale!... Herrat eivät taida tuntea

toisiansa, arvelen ma!"

Presidentti tahtoi huutaa miehiänsä, mutta hänen kielensä petti. Tuon

ovella olevan julman, vaikka hänelle tuiki tuntemattoman olennon

näkeminen oli vaikuttanut hänessä hervaisevaa kauhistusta.

"Minä saan siis kunnian", lausui maisteri, kumartaen kummallekin,

"minä saan siis kunnian esitellä presidentin ja tähdistön jäsenen

Elgklo'n, Amanda Lang'in isän, rosvolle ja linnanvangille Broms'ille,

Amanda Lang'in kasvatusisälle... Minulla on se kunnia, on se kunnia,

herraseni!"

Presidentti parahti ja pysyi töin tuskin seisovallansa. Rosvo näytti

myöskin olevan hiukan hämillänsä esittelystä; mutta hänen silmäyksensä

kiintyi vihdoin jonkinmoisella vakavuudella erääseen suureen,

hohtokivellä koristettuun sormukseen, joka kiilsi tuon ylhäisen

virkamiehen kädessä.

"Eikö isällä ole antaa kiitollisuuden sanaakaan kasvatus-isälle", jatkoi

kerjäläinen; "nuot paksut huulet lausuivat monta kirousta sen vapisevan

tytön yli... tuo leveä kämmen nyhti monta suortuvaa Amandan paksuista,

mustista kähäristä... Hän kasvatti omalla tavallansa, hän... Te ette

kasvata minkäänmoisella tavalla, te!"

Presidentti röhelsi joitakuita käsittämättömiä sanoja ja antoi päänsä

vajota.

"Niin, niin", lausui kerjäläinen lopuksi, hykertäen kämmeniänsä ja

silmäillen presidenttiä, "niin käy, kun pilkataan luonnon lakia, joka

ei anna rankaisematta itseänsä pilkata, koska se on Jumalan säätämä!"...

Äolmaskymmenestoinen luku.

Virransaaressa.

Olihan muuan jälkeenpuolipäivä Heinäkuun keskipaikoilla. Tukholman

virransaaressa vilisi väkeä. Sydänsuven aurinko heloitti kirkkaana ja

kohtuullisen lämpöisenä puiden ja istutusten yli ja virran välkkyvät

aallot tanssivat kuin vallattomasti leikkivät lapset kivistä rakennetun

puolipiirin ympärillä, jolla tämä sanomattoman ihana ja hauska

kävelypaikka sijaitsee.

Kaikki istuimet olivat täynnä hyvinpuettuja henkilöitä, ja kaikki

pöydät olivat koristetut posliineilla ja kristalliastioilla, jotka

olivat kukkuroillaan erilaatuisia herkkuja ja virvoitusaineita, joten

herra Berdts'illä, ravintolan perustajalla ja ylläpitäjällä, myöskin

oli mitä iloisin päivä.

Eräässä verannan ulkopuolella olevassa pöydässä elettiin erittäinkin

hauskasti. Noin puoli tusinaa pääkaupungin komeimpia nuoria miehiä

olivat asettautuueet tämän pöydän ympärille, korkea-äänisesti

laverrellen ja nauttien ahkerasti sampanjaa ja seltterivettä, joiden

pureet sekaantuivat toisiinsa, puhumattakaan Havannatupakan savusta,

joka peitti tuon iloisen seurueen hyvältä tuoksuvilla pilvillä.

Kuu herrat istuvat noin ja kilistelevät laseja, mistä he tavallisesti

juttelevat? Jos he ovat nuoria sotilaita, on puheen aineena tietysti

arvon koroitukset armeijassa ja joskus myöskin uusimmat keksinnöt

sotatieteen alalla, kuten esim. se, miten voitaisiin ampua pommeja

mitä pisimmän matkan päähän. Jos he ovat nuoria sivilivirkamiehiä

tahi kirjureja, puhellaan myöskin koroituksista virastoissa ja joskus

joistakuista mutkaisista asioista, jotka kuuluvat heidän virka-alaansa.

Harvoin pistävät he itsenänsä siihen, mikä koskee valtiota, tahi

muutoin heidän asemaansa kansalaisina, sillä harvoissa maissa on

kansallishenki niin vähän kehittynyt kuin meillä. Niin, pidetäänhän,

jollei juuri vikana, kumminkin tietämättömyytenä seura-elämän

vaatimuksista, jos puhuu yleisistä asioista, joita on parhain jättää

hallituksen huoleksi, samoinkuin maailma jätetään Jumalan. Kentiesi

ovat suhteet hiukan muuttuneet nykyisimpinä aikoina, sillä vaikka

kuinka suljetaankin ovet ja akkunat kansallisheugeltä, raivaa se

lopulta kuitenkin tien meidän luoksemme, valloittaen meidät, huolimatta

kaikesta meidän vastahakoisuudestamme ja hitaudestamme. Huonostipa

olisi maailman laita, joll'ei Jumala soisi luoduille olennoillensa

parempaa kuin he itse.

Mutta palataksemme nyt puheenlaatuun nuorten herrain kesken, ei

pidetä vikana eikä tietämättömyytenä seura-elämän vaatimuksista, jos

kerskailee huonosta onnesta uhkapelissä, ja hyvästä lemmenseikoissa,

sillä edellinen ilmaisee rahojen yltäkylläisyyttä, jälkimäinen

hempukoiden monilukuisuutta. Tällähän kaksittaispohjalla täytyy kelpo

nuorukaisen levätä, ett'ei tuo saakelin tavalla kiihoittava puoli

elämässä menisi hukkaan. Ja jos on puute tositapahtumista, kuinka

helposti heittäydytään valheen alati avonaiseen syliin! Oi, kuinka

monen jalon naisen maine on lentänyt sampanja-pullon tulpan mukana!

kuinka monta valhetta on vaimon kustannuksella lioitettu viinassa!

-- Ja kun tämä tapahtuu tuoreessa puussa, mitä tuleekaan tapahtumaan

kuivassa! Kun esim. saadaan käsiinsä joku olento, jolla on kauniit

posket ja tuntehikas sydän ja joka on antanut pienimmänkin syyn tulla

hartioillensa, kuten sanotaan, kuinka säälimättä isketään kiinni hänen

nimeensä ja maineeseensa ja jaetaan saalis susien tavoin keskenänsä!

Kaikki kerskaavat muiskutelleensa tuota suloista suuta tahi noiden

kukoistavien poskien ruusuja, aivan samoinkuin muutamat taide-esineiden

kerääjät mielihyvällä kertovat, miten heille on onnistunut varastaa

jäännöksiä jostakin taideteoksesta tahi pyhistä kappaleista,

täydellisentääksensä niillä kokoelmiansa. Ei kukaan häpeä varkauttansa,

eipä edes kukaan epäröi, jos niin tarvitaan, valehdellakaan

niskoillensa senlaista varkautta, sillä mitä ei tehdä, saadaksi olla

mies, jota mainitaan, yksinvaltias Sulottaren tyttärien yli.

Melkein samaa laatua olivat ne hauskat keskustelut, joita nuot kuusi

komeata nuorta miestä, jotka yhtä vähän säästivät naisten mainetta kuin

sampanjapullojakaan, pitivät keskenänsä.

"Mutta, lempo vieköön, tässä minä istun ja unohdan erään

valtiollistärkeän uutisen!" huudahti eräs noista kuudesta; "vaikka, kun

tarkemmin mietin asiaa, se kentiesi ei olekaan mikään uutinen sinulle,

veli Räyel, ehk'et ole ollutkaan tuntia kau'emmin meidän oivallisessa

pääkaupungissamme."

"Ei mikään uutinen minulle, sanot sinä!" lausui Räyel, joka, kuten

huomaamme oli yhtenä jäsenenä tuossa hauskassa seurassa; "minähän

tulen suorastansa maalta ja kuinka voisin minä siis tietää mitään?

Annapas kuullakseni tuo uutinen, että saan päättää, josko se ansaitsee

valtiollistärkeän nimeä."

"Sinä olet kumminkin monta kertaa jutellut meille monista hauskoista

seikkailuistasi tuon saksalaisen laulajattaren, Olivia Heuser'in

kanssa", lausui uutisenkertoja.

"Kuinka sinä olet ohjannut häntä taiteen tiellä", keskeytti toinen

nauraen, "ensiksi Göteporissa viime syksynä ja sitten Saksassa,

ollessasi siellä koko viime talven."

"Ah, niin, tosin olen minä tuttu hänen kanssansa", vastasi Räyel

ylhäisellä välinpitämättömyydellä; "enkö minä olisi tuttu ihanimman

naisen kanssa, joka koskaan on astunut näyttämölle!... Niin, sinä olet

oikeassa, minulla on ollut monta hauskaa seikkailua hänen kanssansa."

"Niitä teillä ei ole ollut, herra luutnantti Räyel!" kuului ääni

eräältä pöydältä, joka seisoi lähinnä sitä, jonka ääressä nuot kuusi

istuivat.

Nuot kuusi hämmästyivät tuosta odottamattomasta keskeyttämisestä,

käänsivät silmäyksensä siihen suuntaan, josta ääni oli tullut, ja

huomasivat erään keski-ikäisen miehen, kalpeilla, vakaisilla kasvoilla,

istuvan punssilasin ääressä silmäilevänä sanomalehteä; mutta yksi

noista kuudesta, nimittäin luutnantti Räyel, näytti samassa sangen

nolostuneelta.

"Viime syksynä Göteporissa", jatkoi tuo vakava miesi, "olitte te

todellakin viisi minuuttia mamselli Heuser'in etimäisessä huoneessa

odottamattomana ja vastenmielisesti nähtynä, mutta teidän täytyi pötkiä

tiehenne hänen omasta käskystänsä... Viimeisenä talvena kuljitte te

hänen jäljessänsä kaupungista kaupunkiin Saksanmaalla ja kuinka usein

te tulitte hänen etehiseensä, en minä tiedä... Mutta sen minä varmaan

tiedän, että teidän jalkanne ei koskaan astunut hänen erikois-huoneensa

kynnyksen yli... Nyt riippuu luonnollisesti teistä itsestänne, herra

luutnantti, josko minun myöskin pitää näyttämän toteen, mitä minä olen

sanonut."

Luutnantti Räyel istui ikäänkuin salaman iskemänä.

"Minua kummastuttaa, herraseni", muistutti yksi noista kuudesta, "että

te, jota ei kellään meistä ole kunnia tuntea, sekoitatte itsenne meidän

juttuihimme."

"Se kummastuttaa teitä, että on ihmisiä, jotka tahtovat puollustaa

poissa olevaa naista, jonka mainetta koetetaan tahrata!" vastasi tuo

kalpea miesi, joka sitten tyhjensi lasinsa, nousi istuvaltansa ja meni

tiehensä.

"Todellakin on hän sama henkilö, joka eilen oli vastaanottamassa tuota

saksalaista laulajatarta höyrylaivalta", lausui uutisten kertoja,

seuraten silmillänsä poismenevää; "minä arvelinkin nähneeni hänet jo

ennenkin."

"Mitä sinä sanot!" huudahti Räyel, jonka nolostuminen silmänräpäyksessä

oli jättänyt sijaa suurimmalle hämmästykselle; "mitä sinä sanot...

Olivia Heuser Tukholmassa!"

"Opettajansa luvatta!" pilkkasi yksi hänen ystävistänsä.

"Ha, haa!" nauroivat toiset.

"Olivia Heuser Tukholmassa! Hän Tukholmassa", huudahti Räyel, nousten

istuimeltansa huomaamattakaan edes tuota ivallista naurua; "hourailetko

sinä, vai onko se hävytöin valhe?"

"Valhe?... kuinka rohkenisin minä valehdella niin totuutta rakastavalle

ritarille, kuin sinä olet?... Niin, niin, hän on todellakin

Tukholmassa, ja jos nyt tahdot jatkaa hauskoja seikkailujasi"...

"Etehisessä", lisäsi toinen noista armahtamattomista veljistä.

"Mahdotointa! Hän ei voi olla Tukholmassa!" jatkoi Räyel, joka tällä

hetkellä oli kuuro kaikille pilkkasanoille.

"Minä olin sattumalta eilen laivasillalla, kun höyrylaiva tuli

Lübeckistä... Silloin huomasin minä heti matkustajien joukossa erään

sanomattoman ihanan naisen... Siinä suhteessa ainakin on Räyel puhunut

totta."

"Eteenpäin, eteenpäin!" huudahti tämä, joka seisoi ikäänkuin tulisilla

hiilillä.

"Tuo viehättävä kaunotar hyppäsi maalle kevytjalkaisena kuin kauris

ja kuin näyttelijättären tulee ollakin", jatkoi kertoja, "hän milt'ei

juossut tuon rokonarpisen Adoniksen syliin, joka äsken meni täältä...

Adonis auttoi sitten saksalaista Venustansa komeisiin vaunuihin, jossa

oli vaakuna ja livrésen puettu ajomies."

"Livrésen puettu ajomies!" kertoi Räyel tykkänänsä hämmästyksen

valtaamana.

"Minä kysyin heti eräältä matkustajalta, kuka tuo tuntematoin kaunotar

oli, ja sain heti tietää hänen olevan erään saksalaisen laulajattaren,

Olivia Heuser nimeltään...Heti juolahti minun mieleeni, että tuo

rokonarpinen kavaljeeri oli joku pörssin ärmätti, joka nyt, kerättyään

Merkurion avulla joitakuita miljooneja, aikoi ruveta Kupidon avulla

niitä käyttämään... lyhyesti sanoen eräs asioitsija, joka muutaman

vuoden perästä aikoi tehdä vararikon ja luopua kaikesta omaisuudestaan

paitsi otsankoristuksestansa, joka samoinkuin vaatteetkaan ei saa mennä

vasarakaupalla... Mutta mihin Räyel menee?"

Räyel riensi tuosta hauskasta veljeisseurasta, syöksyi istutusten

lävitse ja seisoi pian tuon äsken niin kiusallisen keskeyttäjän edessä,

joka istui eräällä puutarhalaudalla.

"Herra revisori!" änkytti luutnantti punastuen; "hän on siis täällä!"

"Niin, hän on saapunut tänne, hän on täällä", vastasi Alm tyynesti.

"Se on siis totta"...

"Mikä?"

"Että hän on täältä!" Vastasi Räyel heikolla, väräjävällä äänellä.

"Joll'ette usko minua, uskokaa ystäväänne, sillä tällä kertaa puhui hän

totta", lausui Alm yhä tyynenä.

"Mutta... mutta hyvä Jumala, mistä syystä sitten?"

"Tietysti tavataksensa teitä", vastasi Alm katkeralla ivalla.

"Haa, herraseni!"

"Minua kummastuttaa", jatkoi Alm, "ett'ei teidän itserakkautenne jo

ole sallinut teidän aavistaa sitä. Ne monet, hauskat seikkailut, joita

teillä on ollut hänen kanssansa olisi pitänyt selittämän kaikki."

"Te solvaatte, te haavoitatte minua!"

"Koska tuli luutnantti Räyel tuntehikkaaksi ihmiseksi, jota voi

haavoittaa?"

"Herra revisori!"

"Minä en kumminkaan haavoita kantapäähän, kuten te."

"Ah, tämä menee liian pitkälle!"

"Mikä menee liian pitkälle?"

"Teidän katkeruutenne, teidän julma ivanne, herraseni!"

"Te myönnätte siis, että jos teillä olisi se luulo, että hän teidän

takianne on palannut jälleen Ruotsiin, olisi se katkerata, julmaa ivaa?"

"Minä en käsitä teitä."

"Te ette tahdo käsittää minua... vaan teidän väärä käsityksenne ei

minua suuresti huoleta."

"Te ette siis tahdo antaa minulle mitään tietoa hänen tänne tulemisensa

syystä?"

"Mikä oikeus on keillä pyytää tietoja hänestä?"

"Kummallinen kysymys, herraseni!"

"Mikä siinä on niin kummallista?"

"Te ette luultavasti ole tietämätöin"...

"Mistä?"

"Että minun... että minun tulee olla ilmoitettuna kaikesta, joka koskee

häntä."

"Niin kylläkin... senhän minä voin kuulla teidän puheestannekin

pöytäkumppalienne kanssa... Rauhoittukaa, herra luutnantti, minä

käsitän teitä paremmin, kuin te tahdotte käsittää minua... Te tahdotte

konnamaisuuden nojalla tahi erään rikoksen perustuksella suunnitella

itsellenne oikeuden, oikeuden vainota ja kiusata tätä nuorta naista,

jonka ainoa rikos on verrattuna hänen muihin jaloihin ominaisuuksiinsa

samassa suhteessa kuin hiekkajyvänen taivaan tähtiin."

"Te masennatte minut!" huudahti luutnantti, heittäytyen istuimelle

Alm'in viereen, surun, milt'ei epätoivon, osoitteilla; "minä ansaitsen

kaiken sen nöyryytyksen, jonka te annatte minun kärsiä!... Minun

kevytmielisyyteni saattaa minut turmiolle!"

Luutnantti Räyel oli, kuten jo olemme huomanneet, niitä luontoja,

joille, vaikka heidän elämänsä olikin yhä kestävä jono ajanmukaisia

hullutuksia tahi ylhäisissä tavattavaa riettautta, kaikki mitä

suurimman kevytmielisyyden synnyttämää, kuitenkin sattuu joku

silmänräpäys, jolloin tuntevat itsensä alakuloisiksi ja liikutetuiksi,

ja jolloin he eivät ainoastansa voi käsittää sen pahan, jota ovat

tehneet, vaan myöskin todellisten omantunnon soimausten johdosta

tunnustaa syntinsä. Mutta tavallisesti eivät he viivyttele kau'an

näissä elämänsä vihriäisissä kosteikoissa, vaan ovat pian taipuvaiset

uudestansa heittäytymään niiden ryöppyävien tuuliaispäiden valtaan,

jotka nousevat siltä kevytmielisyyden aavikolta, jonka läpi he

ovat tottuneet harhailemaan ja jossa he ovat löytäneet suurimman

hauskuutensa.

"Minä olen heittiö!" jatkoi tuo nuori miesi, kädet silmäinsä edessä;

"minä ansaitsen teidän ylenkatseenne, kaikkien ylenkatseen!"

"Minä surkuttelen teitä", sanoi Alm; "teistä olisi kenties saattanut

tulla miesi, jolla on kunniata ja sydäntä, jos teillä olisi ollut

rohkeutta siihen... Te punastuisitte, jos teidät tavattaisiin

harjoittamassa jotakin avua, ja te kiiruhtaisitte heti heittämään

synkän hunnun tuon valoisan kuvan yli, ett'ei teidän toverinne

tekisi pilkkaa teidän muuttuneista oikeuden käsitteistänne ja niistä

johtuvista töistänne."

"Minun ystäväni istuvat vielä paikoillansa tuolla pöydän ääressä",

lausui luutnantti: "olkaa hyvä ja seuratkaa minua, min tahdon heidän ja

teidän läsnäollessanne antaa hänelle kaiken sen hyvityksen, jonka voin

antaa."

"Minä en epäile, että te nyt tekisitte sen, sillä te aavistatte,

että hän, jonka mainetta te koetatte korvata, ei nyt enään olekaan

siinä turvattomassa tilassa, johon tytön, jolla ei ole omaisia,

täytyy joutua. Ainoastaan turvattomia on teillä, herraseni, ja teidän

kaltaisillanne rohkeutta loukata, sillä muiden edessä te matelette...

Senlainen on se siveysoppi, jota te tunnustatte ja jonka jälkeen te

elätte... Mitä tulee tuohon selitykseen, jonka te tovereillenne minun

läsnäollessani antaisitte, on se tykkänänsä suotta... Olettehan te

paljonpuhuvalla vaitiololla kuunnellut sitä vastaväitöstä, jolla minä

siinä tilaisuudessa häädin teidän viittailunne, ja sitäpaitsi tahdon

minä säästää hänen nimeänsä tulemasta mainituksi saastaisilla huulilla."

"Te vihaatte minua ja teillä onkin syytä siihen", lausui Räyel; "te

tulette siis käyttämään ensimäistä tilaisuutta syyttääksenne minua

hänen edessänsä."

"Minä en tee sitä, mutta yhdellä ehdolla."

"Ja tämä ehto?"

"On se, että te ette koskaan saa etsiä häntä, ette koskaan lähestyä

häntä... Te ryöstitte kerran hänen sisällisen rauhansa... Sen

mielenlevon ja onnen, jonka hän nyt monien taistelujen jälkeen on

saavuttanut, pitää oleman rauhoitettu kaikilta... Teidän omalletunnolle

pitäisi jo olla kylläksi entisistä."

"Minä en tule käymään hänen luonansa, sen lupaan minä teille."

"Te lupasitte samaa Göteporissa, mutta sittekin matkustitte te hänen

jäljessänsä, kiusaten häntä kaikkialla."

"Minä en voinut hallita sydämeni taipumusta... Niin, herraseni, minä

lemmin häntä, lemmin häntä hulluuteen saakka."

"Te lemmitte häntä ja koetatte samalla parjata hänen kunniaansa."

"Hänen kylmyytensä saattaa minut mielettömäksi, ja minä etsin

lohdutusta siinä ajatuksessa, että hän kerta on ollut minun omani...

perkeleellinen lohdutus, minä myönnän sen, mutta"...

"Se lempi, joka ei voi tehdä uhrauksia, on ainoastansa raaka kiihko",

keskeytti Alm innokkaasti; "kun te... te lausutte lemmen nimeä, tuntuu

minusta kuin aurinko pimenenisi... Mutta jääkää hyvästi, herraseni!"

lisäsi hän, nousten seisovallensa; "meidän keskustelumme on kestänyt

liian kau'an... Minä toivon teidän painavanne sen muistoonne, ja

olkaatte vakuutettu siitä, että minun menettelyni tässä asiassa tulee

tykkänänsä riippumaan teidän menettelystänne... Väistäkäätte häntä,

samoinkuin hän väistää teitä, ja te voitatte kentiesi joskus hänen

anteeksi antamuksensa... mutta ensimäisellä askeleella, jonka otatte

lähestyäksenne häntä, teen minä sen teille mahdottomaksi... Älkäätte

unohtako, että on senlaistakin, jota ei uljasmielinen nainen koskaan

suo anteeksi, ja tämä on se hävyttömyys, joka koettaa ilkkua hänen

kunniansa kustannuksella, ja jos tämä ilkkuminen lisäksi perustuu

petokseen, rikokseen, kuten teidän ilkkumisenne laita on, silloin

ei ole teille anteeksi antamusta ijankaikkisella laupeudellakaan

korkeudessa."

Kolmaskymmeneskolmas luku.

Kuistilla.

_Ensimäinen kohtaus_.

Mitä vaihtelevimman matkan jälkeen siintävillä seljillä ja vihriöiden

saarien välitse tullaan vihdoin Lof-salon ihanille rannoille.

Ihmeteltyä Drottningholm'in linnaa, yhtä Nikodemus Tessin'in komeoista

muistoista -- sillä tällä mestarilla on niitä useampia kuin yksi --

ja käytyä tuon verrattoman linnankäytävän läpi marmorikuvinensa ja

Ehrenstrahl'in tekemine maalauksinensa, tullaan, tosin avaraan ja

erinomaisen kauniiseen, puutarhaan, jonka yli tarhurin sakset kuitenkin

on käynyt, muodostaen puista ja istutuksista patsaita, pyramiideja,

palloja ja Jumala tiesi mitä. Huo'aten sen ikeen vuoksi, jolla liian

ahdasmielinen kauneuden aisti on kahlehtinut mitä rehoittavimman

luonnon, joudutaan leveöille poluille tuuheiden puiden välissä, joiden

latvat onneksi ovat säilyneet kaunistelemisilta.

Katseltua syvimmän liikutuksen tunteilla noita kahdeksaa

uskonuollistaruista vaskiryhmää, jäännöksiä Kustaa III:n ajoilta,

jolloin ihannetaide vietti juhlapäiviänsä Pohjolassa, ja noita neljää

suurta kiviastiata, muistoja kolmekymmenvuotisesta sodasta, jolloin

meidän isänmaamme kunnia ja maine oli korkeimmallansa, siirrytään

tiheämpiin, luonnoltaan synkempiin ja jylhempiin puistoihin, ikäänkuin

olisi tarvis niiden varjoissa salata punastumistansa siitä, mitä

sittemmin on kohdannut sekä ihannetaidetta että isänmaallista kunniaa.

Sitte riennetään vielä sen pikku Kiinan ohitse, jossa Lovisa

Ulrika luultavasti monena yönä uneksi itsellensä hallitusistuinta

kiinalaiseen malliin, jonka jalkoja vastaan "vapausajan" aallot

voimattomina loiskuisivat, ja sitten tuon Kantonin ohitse, joka nyt on

kesähuviloiden muodostama kylä, missä tukholmalaiset vetelinä oikovat

raajojansa, mutta joka muinoin oli tehtailijakaupunki ja jossa ahkeruus

sekoitti vasaran kalskettansa ympärillä olevista lehdoista kuuluvan

linnunlaulun kanssa.

Lopulta ja kun on samalla lailla kuljettu Lof-salon kirkon ohitse,

jonka hautausmaassa Kustaa III:nen opettajat, Klingenstjerna ja

Dahlin, lepäävät, ollaan varsinaisen maaseudun helmassa, peltoinensa,

vuorinensa ja havumetsinensä, jotka ulottuvat aina saaren läntiseen

rantaan saakka, jota vastaan Lof-salon seljän aallot loiskavat, tuoden

tervehdysstä vastapäätä olevasta Svartsjö-maasta.

Yhden niiden pienten lahdelmain rannalla, joita selkä muodostaa tällä

tienoolla, kohottaikse erään somasti järjestetyn puutarhan helmasta

komea, yksikerroksinen paviljonki kuistineen, joka nojaa vapaasti

seisoville, marmorin näköisille pylväille.

Presidentti Elgklo, joka oli raivuuttanut tämän puutarhan ja

rakennuttanut siihen paviljongin, oleskeli täällä kesän kuumimpina

kuukausina.

Olihan jälkeenpnolenpäivänä Elokuun alkupuolella tahi noin neljätoista

päivää Alm'in ja Räyel'in keskustelun jälkeen virransaaressa.

Presidentti seisoi kuistilla kiedottuna purppurapunaisesta sametista

tehtyyn yönuttuun, nojaten erään nuoren, solakan, erinomaisen kauniin

tytön käsivarteen. Sekä hän että tyttö seurasivat silmillänsä erästä

milt'ei presidentin ikäistä herraa, joka nousi pienessä pihassa

odottaviin, komeoihin ajopeliin, joita seurasi ajomies ja palvelija.

Päästyänsä vaunuihin nyökäytti tämä herra presidentille ja paljasti

lumivalkean päänsä tuolle nuorelle naiselle.

"Siis kahdeksan päivän perästä", lausui hän istahtaessansa.

"Kahdeksan päivän", vastasi presidentti; "olethan sinä luvannut sen,

lapseni?" kysyi hän, kääntyen tytön puoleen, jonka käsivarteen hän

nojasi.

"Niin, niin, kahdeksan päivän perästä", vastasi hän heikolla äänellä ja

silmät luotuina ales.

"Tervetullut silloin, veli kauppaneuvos!" huudahti presidentti; "minä

toivon kaikki silloin tulevan hyväksi ja parhaillensa."

"Minä rohkenen luottaa siihen ja odotan maltittomuudella määrättyä

päivää", selitti vaunuissa istuva herra, jonka jälkeen vaunut lähtivät

liikkeelle sillä kaidalla tiellä, joka johti pois pihasta.

Kun vaunut olivat kadonneet, kohtasivat presidentin ja tytön silmät

toisensa, mutta kumpikin olivat vaiti.

Presidentti senlaisena, jolta hän nyt näytti, ei tuntunut enään olevan

sama, jonka me näimme alkukeväästä. Paitsi sitä, että hänen kasvonsa

näyttivät verevämmältä, lepäsi niiden yli myöskin tyytyväisyyden

ja rauhan ilmaus, jota ei helposti saavuteta muutoin kuin ruumiin

terveyden ja sielun rauhan keskinäisestä vaikutuksesta. Oliko tämä

muutos maaelämän kaikkein viehätysten helmassa nautitun ihanan kesän

tuottama? Vai oliko se seuraus seurustelemisesta tuon kauniin,

lahjakkaan tytön kanssa, jonka lapsellinen rakkaus ja hellyys oli

vaikuttanut tuon kylmän virkamiehen sydämeen, samoinkuin aurinko

vaikuttaa kallioon, pukien sen vihriöivällä, turpealla sammaleella? --

Luultavasti yksi niinhyvin kuin toinenkin, mutta enimmästi kuitenkin

tuo viimeksimainittu, sillä paitsi sitä, että hän ottamalla perheesensä

oman tyttärensä luuli voivansa palkita ne monivuotiset kärsimiset,

joita hän tälle oli saattanut, oli hän myöskin tuntenut viimeisten

neljäntoista päivän kuluessa rintansa paisuneen tunteesta, joka tähän

saakka oli ollut hänelle outo, nimittäin isänrakkaudesta, ja sepä se

oli, joka teki hänet niin onnelliseksi ja joka jokainen päivä, jokainen

hetki kasvoi uusia juuria hänen sydämessänsä. Hänen elämänsä ehtoo ei

tuntunut hänestä enään synkältä eikä kolkolta, sillä joka hetki, jonka

hän vietti tuon kauniin tytön seurassa, sytytti uuden tähden hänen

öiselle taivaallensa. Lisäksi tuli hänelle kaipuu omata rinnallansa

jonkun, joka olisi liittynyt häneen vahvemmilla siteillä kuin

palkollisen. Kun tullaan vanhaksi ja kivulloiseksi, muututaan ikäänkuin

lapseksi uudestansa, eikä voida silloin yhtä vähän kuin elämän ensi

vuosinakaan olla ilman ystävällistä, johtavaa ja hoitavaa kättä.

"Lapsi-hyväni", keskeytti presidentti vihdoinkin vaitiolon, "tietysti

on sinulla tässä asiassa samoinkuin kaikessa muussakin täydellinen

vapaus, vaikka minun täytyy puolestani tunnustaa tämän ehdoitellun

naimisen kaikin puolin edulliseksi... Kauppaneuvos Räyel, minun vanha

ystäväni, on yhteiskuntamme rikkaimpia ja enin arvossa pidettyjä

jäseniä... Hänen poikansa on tosin ollut hulivili, mutta moni on ollut

se suuremmassakin määrässä kuin hän ja sitten kuitenkin muuttunut

vakavaksi ja järkeväksi... Jos tähän vielä lisätään sinun entinen

suhteesi tuohon nuoreen mieheen, niin... mutta, Herran tähden,

vaalenethan sinä kuin ruumis, tyttö-parkani!... Jumalan nimessä minun

tarkoitukseni oli... mutta minä luulin, että"...

"Minun täytyy keskustella revisori Alm'in kanssa!" lausui Amanda;

"suvaitkaatte minun neuvotella hänen kanssansa!"

"Sen pidän minä sekä oikeana että kohtuullisena", vastasi presidentti;

"minä sallin suurimmalla mielihyvällä sinun kysyäsi neuvoa häneltä...

Sitä paitsi on hänellä suurin oikeus sinun luottamukseesi ja minun

kunnioitukseeni, sillä ilman tätä kunnon miestä en minä varmaankaan

olisi enään löytänyt sinua, hyvä armas tyttöseni!... enkä olisi tullut

niin onnelliseksi kuin nyt tunnen olevani... En voi koskaan palkita

hänelle sitä hyvää, jota hän on tehnyt meille kummallekin."

"Ei koskaan, ei koskaan!" kertoi Amanda ja nojausi ajatuksiin

vaipuneena isänsä rintahan.

_Toinen kohtaus_.

Seuraavana päivänä oli taaskin kuistilla kaksi henkilöä, nimittäin

Amanda ja revisori Alm, istuen viereksyttäin.

Aurinko läheni jo Svartsjö-maan metsän kukkuloita ja heloitti hiukan

himmeänä aureen lävitse, joka oli levinnyt yli maan ja veden.

"Ja te ette ole nähneet häntä palattuanne Ruotsiin?" kysyi Alm.

"Ainoastansa yhden kerran", vastasi hän; "kahdeksan päivää sitten

kävelin isäni kanssa Pohjoissillan yli... silloin kohtasimme hänet...

hän seisahtui hämmästyneenä ja levottomana."

"Ja hän lähestyi teitä?"

"Ei, hän tervehti ja meni."

"Eikö hän sittemmin ole etsinyt mitään tilaisuutta lähestyäksensä

teitä?"

"Minä kuulin kotiväeltämme, että eräs nuori mies, joka kertomuksen

mukaan oli hänen näköisensä, usein on tavattu tämän puutarhan

läheistössä, mutta ei hän ole koskaan näyttäytynyt minulle."

"Hän on siis pitänyt lupauksensa", jupisi revisori itseksensä.

"Eräänä päivänä viime viikon lopulla tuli hänen isänsä, kauppaneuvos,

tänne... Minut esiteltiin hänelle, ja hän lausui myöskin joitakuita

ystävällisiä sanoja minulle; mutta isäni kanssa oli hänellä pitempi

keskustelu kahdenkesken... Sitten matkusti hän pois."

"Ilmaisiko presidentti tyttärellensä tämän keskustelun?"

"Ilmaisi."

"Se koski tietysti poikaa?"

"Kauppaneuvos Valitti isälleni poikansa alakuloisuutta, ja minä näin

selvään hänen kasvoistansa, että hän oli kovin murheissansa."

"Luutnantti on siis kertonut kaikki isällensä?"

"Minä arvelen niin", vastasi Amanda punastuen.

"Te tiedätte myöskin, mitä presidentti tässä tilaisuudessa vastasi

kauppaneuvokselle?"

"Minun isäni oli vastannut kauppaneuvokselle, että kaikki riippuisi

minusta."

"Entä sitten?"

"Eilen kävi kauppaneuvos täältä toistamiseen."

"Ja silloin?"

"Silloin pyysi hän poikansa puolesta minun kättäni."

"Ja te, Amanda?"

"Minä pyysin kahdeksan päivää mietintöaikaa."

"Ja kun nämät kahdeksan päivää ovat kuluneet, mitä tulette te

vastaamaan?"

"Niin, mitä pitää minun vastaaman?" kertoi Amanda; "mutta", lisäsi

hän, tähystellen Alm'in kasvoja, "minä en tunnekaan teitä tänään, jalo

ystäväni!... Oletteko suutuksissanne minuun?"

"Kuinka voisin minä olla suutuksissani teihin!... kuinka saattoi Amanda

luulla sitä?"

"Minusta tuntui niin teidän sanoistanne... Te olette kalpea!... Suuri

Jumala! Te olette varmaankin pahoinvoipa!"

"Minä en ole voinut hyvin muutamaan päivään... vähäpätöinen sairaus,

joka pian menee ohitse."

"Kentiesi tuulee järveltä liian kylmästi... Menkäämme huoneesen!"

"Ei, istukaamme täällä, jos suvaitsette... Mitä aijotte te vastata

noiden kahdeksan päivän kuluttua?"

"Juuri siitä olenkin minä halunnut neuvotella teidän kanssanne", lausui

Amanda äänellä, joka ilmaisi suurinta levottomuutta.

"Minunko kanssani?... Se isällinen valta, jonka te kerran soitte

minulle, on loppunut, sittekun te olette löytäneet oikean isänne."

"Ja sittenkään ei ole vielä ketään, johon minulla olisi niin rajatoin

luottamus kuin teihin."

"Tämä luottamus on minun onneni, minun kunniani. Mutta minä ajattelin,

että niin tärkeässä asiassa kuin kysymyksessä oleva on, teidän oma

sydämenne olisi ensimäinen, jolta teidän tulisi kysyä neuvoa."

"Minä olen kysynyt neuvoa omalta sydämeltäni."

"Ja mitä on teidän sydämenne vastannut!"

"Myöntymyksen ääniä on siinä kohonnut... mutta myöskin hylkäämisen

ääniä."

"Mitkä äänet kaikuvat kovemmin?"

"Minä en voi päättää sitä... minun sieluni häälyy synkkäin ja valoisain

aavistusten heitettävänä."

"Ettekö ole kysyneet itseltänne: voinko tulla onnelliseksi tämän miehen

kanssa?"

"Olen, minä olen kysynyt tätä itseltäni."

"Ja vastaus?"

"En!... en! oli vastaus sekä järjeltä että tunteelta."

"Noh?" kysyi Alm, pidättäen henkäyksiänsä.

"Mutta tämän kysymyksen kanssa risteilee eräs toinenkin."

"Ja tämä toinen en?"

"Voisinko minä niiden seikkojen jälkeen, jotka ovat olleet minun ja

hänen välillänsä, tulla onnelliseksi jonkun toisen kanssa, tahi joku

toinen tulla onnelliseksi minun kanssani?"

Amanda silmäili, lausuessaan näitä sanoja salavihkaan Alm'ia, mutta

sillä silmäyksellä oli jotakin merkintöä.

"Ja mitä vastattiin?" kysyi Alm, tuijottaen suoraan eteensä.

Amanda viivytteli vastausta, ikäänkuin olisi hän odottanut, että

Alm olisi hänelle sen antamisessa avullinen; mutta revisori, joka ei

ollut nähnyt tuota merkinnöllistä silmäystä, kertoi vaan viimeisen

kysymyksensä.

"Ei", vastasi hän alakuloisena; "minä en voi tulla onnelliseksi

toisenkaan kassa, eikä toinen tulla onnelliseksi minun kanssani."

"Siitä seuraa tietysti, että teidän täytyy tulla onnelliseksi hänen

kanssansa", lausui Alm, peittäen omaa, kovin liikutettua mielialaansa

ivallisella hymyllä.

Kun miesi Alm'in ijällä on rakastunut kahdeksantoista vuotiaasen

tyttöön, näyttäikse hän joko ruikailevaksi ja pillittäväksi, ja

herkkätunteellisuus neljänkymmenen vuoden ijällä joutuu aina

naurettavaksi, tahi osoittaikse hän töykeäksi sekä äreäksi ja tulee

siten kovin tukalaksi.

"Ah, te ette ole enään sama!" huudahti Amanda, nousten istuimeltansa;

"te olette katkera... julma!"

Alm oli vaiti, Hänen silmänsä seurasi ilta-aurinkoa, joka samassa

vajosi Svartsjö-maan metsän taakse. Sillä oli yhtäläisyys jonkin

kanssa, joka sammui hänen omassa sydämessänsä.

"Amanda! Amanda!" kuului huoneesta presidentin ääni.

"Kahdeksan päivän perästä olen minä vastannut", lausui Amanda;

"kahdeksan päivän perästä olen minä Räyel'in morsian!"

Sitten katosi hän kuistilta.

"Katkera, julma", kertoi Alm itsellensä; "kun on nähty unelman toisensa

perään vaihtuvan kohtalon kovuudesta ja kun on saatettu ne kaikki

hautaan, silloin tullaan julmaksi; tahdotaanhan kostaa surmattuja

lapsiansa!"