Vanha Majamäki käveli kotinsa pihamaalla, jossa tuuli lennätteli
kellastuneita lehtiä. Kartanolla ei ollut liikkuvia ketään, kun työväki
oli ulkoviljelyksillä.
Tuntuikin niinkuin olisi jäänyt yksin koko taloon, vaikka olihan siellä
pirtin puolella Saara, taisi olla Allikin. Kolkko syysilta lisäsi sitä
yksinäisyyden tunnetta.
Majamäen hiukset olivat tulleet entistä harmaimmiksi ja rypyt kasvoissa
olivat syvenneet ja lisääntyneet. Niitä oli jo korkealla otsalla ja
yksi jo uursi nenän vierustoja. Silmiin oli tullut arka ilme ja ääni ei
kuulunut yhtä varmalta kuin ennen.
Majamäki käveli kädet selän takana, tarkastellen taivasta ja milloin
mitäkin. Silmä viivähti silloin tällöin tiellä, josta olisi kaivatun
pojan pitänyt tulla.
Tuuli lennätteli puolimätiä lehtiä. — Noin se on minunkin elämäni,
mietti Majamäki alakuloisuutensa painamana. Irtautua kerran elämästä
ja maatua mullaksi. Joku vain sanoo, että oli siinäkin talossa mies
semmoinen, mikäpähän lienee ollut. Sukunsa kunniasta oli arka ja poika
kuitenkin lankesi. Lähti sitten sotaan, pahojaan pakoon ja sille
tielleen jäi.
Jäiköhän? Eikö poika enää tulisikaan? Sitä ei hän ollut vielä ennen
pelännyt, mutta nyt jo pelotti. Ei kuulunut kirjettä eikä mitään.
Ettäköhän sammuisi näin Majamäen suku? Tytär oli, mutta mitäs siitä. Ei
se suvun nimeä kantaisi. Olisi sekin ollut poika.
Miksei Jumala antanut hänelle edes kahta poikaa? Olisi toinen jäänyt,
jos toinen meni. Antoi sairauden hänelle ja siten kielsi. —
Eihän hän ollut Ristoa vaatinut sinne menemään, mutta ei kieltänytkään.
Siinäpä se, ettei kieltänyt. Se ajatus oli tullut mieleen satoja
kertoja, että olisi pitänyt kieltää.
Olisiko se ollut oikein, kun poika kerran tahtoi mennä?
Sittenkin oli hän turhaan vatkannut tätä asiata mielessään. Poika teki
oikein, kun meni. Jos sinne jää, niin se on ollut siten sallittu. Ja
voiko tässä joku Majamäki tai muu sallimusta vastaan mitään.
Selväähän tämä olikin, kun pääsi käsittämään. Pitäisipä puhua
Saarallekin.
Majamäki meni ketterästi sisään niinkuin olisi todellakin löytänyt
varman ja oikean ratkaisun asialle. Seuraavana päivänä voisi taas tulla
kiusaavat ajatukset, mutta ne pitäisi työntää pois luotaan.
* * * * *
Risto on Villen kanssa taivaltanut jo pari päivää ja koti on jo
lähellä. Asemalla ei ollutkaan nyt omaa hevosta vastassa, kun kotiväet
eivät tietäneet mitään tulosta.
Kevein mielin ovat pojat matkanneet kotikamaraa kohti. Villekin oli jo
unohtanut surunsa. Oli äsken puoliksi leikkiä laskien sanonut Ristolle:
— Mitäs, jos alankin lähennellä Allia, siskoasi?
— Mitäpä se lähentelyistä paranee, otat vain eukoksesi; ei siinä muuta.
Mielelläni minä siskoni annan parhaimmalle ystävälle. Ja Alli on
ainakin kunnon tyttö, tiedän sen.
Tiesihän sen Villekin ja oli joskus ajatukset Allissa viivähtäneetkin.
Miten vain lienee riipaissut siellä kaupungissa siihen hetukkaan. Kun
oli ikävä ja muutenkin kaipasi ystävää. Nyt ei se enää surettanut.
Syljetti, kun muisti.
Alli oli toista, eikä olisi vesiä välillä. Jos pistäytyisikin heti
kotiin päästyä tyttöä tervehtimässä? Ei taitaisi Alli siitä pahastua.
Menisi vain kuin Ristoa saattelemaan.
Ville puhui asiasta Ristolle.
— Levähtäisit meillä ja tulisin sitten sinua saattamaan, sanoi.
— Käyhän se niinkin. Tuntuu vähän väsyttävän... haavoissa taitaa olla
vielä heikot arvet.
* * * * *
Suoraan oikopolkua taivaltavat miehet Majamäkeen. Syksyistä polkua,
jota varisseet lehdet peittävät, on mukava kulkea ja matka sujuu
huomaamatta. Ollaan jo pian Majamäen veräjällä.
— Eivät osaa odottaa, arvelee Risto. Eivätkö liene jo luulleet minun
sille tielle jääneen.
* * * * *
Villen tulosta oli kotiväkensä melkein sanattomaksi ihastunut...
Myöhemmin oli Villen äiti tullut Riston viereen puhelemaan ja
kiittelemään, kun muka Villen kotiin toi.
— Hänpä se paremminkin minut toi. Saivat siellä vähän pahoin
pidellyksi, naurahti Risto.
Emäntä huomasi nyt vasta Riston arvet ja päivitteli.
— No kelpaa sinua nyt katsella, kun on arpia joka puolla! Ville ei
taitanutkaan saada edes yhtään?
— On niitä minussakin!
Ville näytteli kuulan jäljet äidilleen, joka tuli hyvilleen ne nähtyään.
— No olette te miehiä. Saa ylpeillä melkein.
— Emmehän me taida enää tytöille kelvata, naurahti Risto, kun tuli
pintaan näitä rosoja.
Villen äiti hymähti.
— Kyllä niihin kunnon tyttö ensiksi ihastuu ja niinpä kai Elinakin...
* * * * *
Pihamaalla oli Alli tulijoita vastassa. Oli nähnyt ikkunasta poikien
tulevan ja kapsahti veljensä kaulaan.
— Äiti ilostui niin, että itkee kamarissa. Ja kuorma se isältäkin
putosi.
— Mutta ethän taida toveriani huomatakaan, huomautti Risto.
— Tervetuloa!
Tytön tervehdys oli välitön ja lämmin.
— Ja nyt ette saa enää mennäkään, vaan pysykääkin kiltisti kotona,
sanoi tyttö.
— Enkö minäkään? naurahti Ville ja mielihyvin huomasi tytön punastuvan.
Ei sanonut mitään, multa silmissä välähti jotain lämmintä.
— Minä tässä taidankin lähteä Särkkään, sanoi Risto. Käyn vain
vanhusten luona ensin.
Elinahan odotti siellä ja syksyinen ilta hämärtyi.
— Ei sinun tarvitse, Elina on täällä, riemuitsi sisko. Sepä nyt sattui
hänellekin... Mutta menehän nyt ensin tuonne, sanoi Alli ja työnsi
veljensä isänsä kamariin. Ja sinä Ville tule minun kanssani ja —
tervetuloa vieläkin!
* * * * *
Elina seisoi värisevänä Allin kamarissa ja odotti. Nyt kuuluvat ne
varmat ja tutut askeleet.
Risto seisoi ovella ja katseli hetkisen kyynelten läpi hymyilevää
tyttöä.
— Elina!
Tyttö nyyhkytti pojan sylissä.
— Minä sain sinut sittenkin takaisin.
— Ja minä sinut. Luulin jo iäksi menettäneeni.
Hetkistä myöhemmin katseli tyttö luodin jälkiä Riston kasvoissa ja
suuteli niitä.
— Sinä... sankari... tulitpa sittenkin!
— Ja olenko minä nyt sinunkin mielestäsi rikokseni sovittanut? kysyi
Risto.
— Sitä sinun ei olisi tarvinnut kysyä. En minä sitä koskaan ajattele.
Ja sehän oli minun syyni, että sinulle niin kirjoitin.
* * * * *
Majamäki käveli tyytyväisenä valaistuissa huoneissa. Meni tupaankin ja
puheli keventyneenä miehille:
— Tulipas poika, vaikka viipyi. Pääsenkin tästä minä lepäämään. Ja
kuulehan Jaakko, sanoi hän isäntärengille. Kun nyt poika tuli, niin
se ottaa komennon talossa ja neuvoo työt tästä lähtien ja sinä saat
katsoa, että tulevat tehdyiksi. Poika saa ohjakset, ja kyllä ne nyt sen
käsissä pysyvät. On tullut mies siellä Ristosta.