Kylmä hiki kohosi Riston otsalle ja hartiat värisivät kuin vilussa.
Näinkö särkyi kaikki?
Elina on sittenkin syytön ja minä en luottanut häneen.
Mutta miksi Elina ei selittänyt kaikkea lähemmin kirjeessään? Eikö hän
voinut torjua syytöksiä jos kerran syytön oli?
»— olen luvannut isällesi». Siis isä on pyytänyt ja _sen_ vuoksi ei
hän ole voinut.
Ja vielä senkin vuoksi, että hän, juuri hän, oli epäillyt ja uskonut
puheisiin, jotka eivät olleet edes hänen kotoisilleenkaan silmänäköjä.
»— joka olen mielestäsi samaan syypää kuin itsekin olet», kirjoitti
Elina.
Eikö hän siinä sano kyllin selvästi syyttömyyttään?
Ja sitten isän osuus asiassa.
Hän on siis käynyt pyytämässä Elinalta, että tämä jättäisi hänen
poikansa. Vedonnut suvun kunniaan pyytäessään.
Eiköhän suvun kunnia ollutkin vain kaikesta tärkein isälle. Se voi
näytellä tässäkin liian suurta osaa.
Mutta olisiko isä voinut mennä tytölle mitään puhumaan, jos ei hän
olisi ollut aivan varma asiasta? Sekin tuntui merkilliseltä.
Pitikö hänen uskoa, ettei isänsä tehnyt harkitsemattomia päätöksiä.
Saattoihan hän yhtähyvin erhettyä kuin muutkin ihmiset, vaikka pitikin
itseään muita parempana.
Ja minkälainen mies mahtaa olla uusi isäntärenki ja voiko hänen
puheisiinsa luottaa?
Yhä oudompaan umpikujaan tunsi Risto joutuvansa.
Hän oli aikonut heti kirjoittaa Elinalle, mutta päätti jättää sen
seuraavaan päivään.
Risto, ei jaksanut kauan järkeillä. Ajatukset olivat kuin tiheän sumu
verkon saartamana. Ikäväkin ja katkeruus kilvan raastoivat niin, että
olisi tehnyt mieli ääneen valittamaan, vaikka oli mies.
Villekin tuli taas pyytämään tanssiaisiin. Risto huomasi hänessä jotain
outoa. Mieshän tuoksahteli viinoilta.
— Mitä? Sinähän olet juonut. Mistä sinä...
Risto ei voinut olla ihmettelemättä näkemäänsä. Hän kyllä tiesi, että
kasarmilla juopoteltiin, upseeritkin, vaan Villen ei hän ollut uskonut
näille poluille joutuvan.
— Hoo, kyllä sitä pojilta saa... kuusen kyyneleitä. Kohta on joka
miehen taskussa pullo. Mitäs kun kerran upseerit juopottelevat, niin
pojat eivät tahdo jäädä miestä alle. Tosin se on kurjaa...
Ville keskeytti. Jotain oli välähtänyt hänen muistiinsa.
Tätä puolta ei Risto ollut aiemmin tullut tarkoin ajatelleeksi. Se
oli häpeä ja se karsi kuin vilun siira selkäpiitä. Ja Ville suruaan
unohtaakseen mukana.
— Kai sinä nyt kuitenkin lupaat, että tämä on viimeinen kerta sinulle,
sanoi Risto.
En sillä, ettet itse tietäisi mitä teet, mutta onhan se miehuutta
alentavaa.
— Niin onkin. Enkä minä aio »mattia» taskussani kantaakaan. Vääpeli
tarjosi, enkä kehdannut kieltäytyä... Mutta mies, nyt tanssiaisiin,
heti, heti! Tulethan sinä hulluksi jos täällä yksin nökötät!
Risto esteli ensin, mutta suostui lähtemään kaupungille. Saateltuaan
toverinsa tanssipaikalle, jatkoi hän kävelyään.
Ville oli kivenkovaan vaatinut toveriaan tanssisaliin ja suuttunut, kun
Risto aikoi pysyä päätöksessään.
— Sinulla taitaa olla sama usko kuin isälläsikin, että Majamäet ovat
erikoisempia ja vahvempia ihmisiä kuin muut, ja koetat nyt sitä
näytellä. Tulet sinä vielä tanssiaisiinkin, uskohan minua. Eivät ne
Majamäetkään ole mitään pyhimyksiä, oli hän sanonut.
Risto käveli katuviertä moneen kertaan ja tuli näin sivuuttaneeksi
tanssipaikan. Sisältä kuului hivelevät valssin sävelet ja Risto tiesi,
että tyttö, joka oli hänellä ollut kerran, olisi nytkin siellä.
Ei, ei se vetele tällainen ryhdittömyys, päätti Risto, mutta tunsi
hyvin, miten häntä veti toisten mukaan.
Tytönkin olennosta oli jäänyt häneen kuin hivelevää myrkkyä. Se hiukasi
ja kiihdytti.
Mitä hän tässä? Siellä sisällä oli nuoruutta ja iloa, eikä siellä
kukaan ajatellut, mikä on oikein ja mikä väärin.
Niinkuin joku olisi estänyt häntä menemästä.
»Tiedät heikkoutesi, ja silti menet. Se nainen saa taas sinut
unohtamaan surulliset silmät Särkän pihakamarissa ja isäsi vakavat
kasvot.»
»Jos voisitkin mennä miehenä ja tulla pois, vaan olet selkärangaton
raukka. Uhkamielellä teet sen, mutta mitä sillä voitat?»
— Mutta mitä minä silläkään voitan, jos rupean suremaan, enkä mene? Kun
kerran on elämä tällaista...
»Itsensä voittamalla saa paljon enemmän kuin hetkellisellä nautinnolla.»
Mutta tätä omantuntonsa pyyntöä ei Risto enää kuullut. Sisältä kuuluva
valssin sävel veti häntä, ja mitään enää ajattelematta meni hän sisään.
Tyttö, joka oli ollut hänellä edelliselläkin kerralla, oli nytkin
siellä ja Risto vei hänet ensiksi tanssiin.
Tytössä oli kaikki sellaista, joka veti häntä puoleensa kuin maneetti
rautaa. Ja kaipasihan hän, Risto, rakkauttakin kaiken kurjuuden ohella.
Minkä hän sille kaipuulleen voi. Oli eri asia, saiko sitten oikeata
vaiko ala-arvoista rakkautta.
Jos oikeata rakkautta oli olemassakaan.
Risto huumautui taaskin. Hän ei tahtonutkaan enää harkita mitään. Ja
niinkuin itseään pilkaten sanoi hän tytölle pois lähdettäessä:
— Nyt minä olenkin sinun luonasi koko yön.
Tyttö hymyili ja varjoon päästyä suuteli poikaa.