Oli tullut taas kevät. Sami oli päässyt kuudennelta luokalta
seitsemännelle ja saanut vielä pienen stipendinkin. Hän oli kokenutkin
olla uuttera, sillä hän alkoi jo käsittää, että työssä se oli hänen
hupinsa ja lohdutuksensa. Kulkihan hän kyllä ennenkin aina puolivälissä
luokkaa ja meni vuodessa luokan; vieläpä vei Joriakin suureksi osaksi
mennessään. Aina koetuksissa lukukauden lopussa oli Sami antanut
Jorille "lapun". Tuo Jorin auttaminen ja palveleminen oli hänelle jo
tullut ikäänkuin jokapäiväiseksi asiaksi; se oli palvelus, joka oli
käynyt tottumukseksi ja jota tekemättä hän ei enää saattanut olla.
Kun Sami taas kävi näyttämässä lukukausitodistustaan rouville, kertoi
hän heille saaneensa stipendinkin. Kun Tessmanin rouva sen kuuli,
muistutti hän Samille siitä rahasta, minkä hän oli antanut latinankielen
sanakirjoihin hänelle.
-- No nythän Sami voi maksaa meille takaisin sen kymmenen markkaa,
minkä Sami kerran sai leksikoihin, puhui hän.
Ei ollut juuri erin hauskaa Samista noutaa tuo kymmenen markkaa kotoaan
siitä pienestä stipendistä, kolmestakymmenestä markasta, jotka hän
oli koulusta saanut. Mutta hän nouti sen ja antoi rouvalle. Rouva sen
saadessaan käski Samin vastakin olla niin ahkeran, että voi stipendin
saada. Onhan se avuksi.
Eihän se enää Annan rahan saanti ollut erin hääviä. Siksi koetti
Sami itsekin vähin ansaita, vaikka vaisua se kyllä oli, käännöksiä
kirjoittamalla ja hakemalla vieraskielisiä sanoja käännöksiin
tovereilleen. Mutta nyt, kun oli kesä, iski hänen päähänsä uusi tuuma.
Kaupungin ulkosatamassa oli kesäseen aikaan paljon hommaa. Ja sinne
ne suuntasivat Saminkin toiveet kesäansiosta. Hän kävi kysymässä
muutamalta suurelta liikekauppiaalta jotain hänelle sopivaa työtä
siellä ulkosatamassa. Ja hän pääsi lankkujen ja lautojen merkitsijäksi,
kun ne kannettiin lastilotkuihin laivoihin vietäviksi.
Nyt aukeni Samille uusi ala ja elämä. Joka aamu täytyi hänen nousta
viiden aikana aamulla ylös, rientää pieni eväskori kädessään rantaan,
mistä sitte muiden työläisten, mies- ja naispuolisten kanssa,
soudettiin veneellä Salmeen, ulkosatamaan.
Tuolla Salmessa muiden työläisten parissa tuntui Samista ensin
hyvin oudolta. Toiset häntä alussa ivaten katselivat ja salamyhkää
nauroivat hänellä. Elihän siitä "isonkoululaisesta" ollut tänne heidän
joukkoonsa. Eikä Sami itsekään heti alussa osannut sulata heidän
karkeuksiinsa, heidän kovin suoraan puheeseensa, ja sukeltaa heidän
näkökantansa pohjaveteen. He nauroivat Samin kohteliaisuudella ja
silläkin, että Samilla oli aina niin sileäksi pää kammattu.
Mutta vähitellen Sami tottui heihin ja ero, minkä "iso koulu"
herramaisuudellaan oli luonut hänen ja heidän välille, vähitellen
kadotti jyrkän harjansa ja luisui viikkojen muassa luisumistaan. Tuossa
lastilotkun kannella sai Sami usein maata ja venyä pitkät erät, sillä
aina ei riittänyt hänelle tointa. Ja hauskaa siinä olikin vötkistellä
ja imeä pientä piippuaan. Piipun hän oli ostanut ja alkanut polttamaan
tupakkaa, kun kaikki muutkin miehenpuoliset täällä polttivat. Ja se
olikin ollut muista jo suuri askel Samissa alaspäin tuolta herrojen
huipulta, johon hänet heidän silmissään oli nostanut hänen valkoinen
kaulustansa, kumarruksensa konttoristeille ja ennen kaikkea hänen
otsalle sileäksi kammattu tukkansa.
Laivoja siinti silmiin ulompaa, höyrypursia tuossa silmäin edessä
alituisesti porkkasi, ja elämä yleensä oli vilkasta, vauhtiinsa
päässyttä ja uutteraa.
Aurinko paistoi kuumana ja se oli ainoa rasitus Samista. Tuotiin
taas lautoja. Hän painoi niihin firman merkin ja laski ne, merkiten
kirjaansa. Sitte sai taas olla joutilaana. Siinä kerkesi katsella
ympärilleen ja tehdä havainnolta. Tuolla nuo vanhemmat miehet sahasivat
paksuja, nelituumaisia lankkuja. Yläpuoli ruumista oli heillä vapaa
kaikesta muusta vaatteesta paitsi valkoinen paita oli imeytynyt
ihoon kiinni kovasta hikoamisesta. Sahat pitivät kuivaa ääntänsä ja
aina roiskahti sahattu lankku äänekkäästi alas telineiltään. Miehen
pituiset, mutta ei kuitenkaan miehenvoimaiset, pojat sahasivat
tuonempana lautoja. Hiki näitäkin ruumista tiuhkui ja aina puseronsa
hialla vetivät kasvoiltaan pois väkevimmän hien. Vielä oli nuoria
tyttöjä, seitsemän-, kahdeksantoistavuotisia, aina latomassa sahatut
laudat pituutensa ja leveytensä mukaan eri pinkkoihin. Oli siinä
toimessa joillakin poikasiakin.
Tuolla oli muuan tyttö, joka toisen kanssa kantoi korkealta
lautatapulilta alas lautoja. Se oli Ryypärin Saana. Tunsihan Sami sen
hyvin: muutaman työmiehen tyttö, mutta isä jo aikoja sitte kuollut.
Se Ryypärin Saana oli sievä tyttö, sanoivat kaikki. Posket olivat
verenvärikkäät, huulet ohuet ja vartalo muuten hoikka, ei ollut vatsa
iso ja laukkuna ruumiin etupuolella niinkuin useimmilla muilla täällä
työssä olevilla vaimoihmisillä.
Sami tyttöä mielellään katseli. Ja se oli liikkeissäänkin niin rohkea;
oli hameensakin vetänyt niin ylös. että valkoiset, täyteläiset pohkeet
kuulakkaina paistoivat, avojaloin kun oli. Kun se aina käveli ylös
kaitaista lankkua tapulin päälle, paistoivat pohkeet vielä enemmän. Se
Samia kiihotti. Hän ei voinut toviin aikaan katsoa muuta kuin tyttöä.
Ja kun tyttö näki Samin häntä katsovan, alkoi hän hieman keikailla ja
nauraa kumppalilleen.
Päivä päivältä vakautui Sami siinä ajatuksessaan, että täällä työssä
olisi paljon parempi olla kuin siellä "isossa koulussa". Sami tunsi,
että näitä hän ei ollut huonompi. Tähän luokkaan hän oikeastaan
kuuluikin, vaikka häntä väkisellä koetettiin sysätä toisiin kerroksiin,
ylempiin ilma-aloihin, joissa kyllä oli hyvä olla, kun niihin kerran
pääsi. Mutta siipisatojen ei ollut hyvä niihin yritelläkään. Mutta nyt
oli jo myöhäistä jäädä näihin oloihin. Eteenpäin täytyi rynnistää, kun
kerran oli joutunut niin pitkälle...
Kun päivälliskello soi, niin riensi Sami muiden muassa muutamaan
lautaseen majaan, missä eväskontit olivat ja missä aina joukolla
syötiin päivällistä kaikellaisten juttujen sitä höystäessä. Jos yksi
sanoi sukkelasti, niin toinen vielä sukkelammin. Sitte naurettiin ja
keksittiin aina jotain uutta.
Tämä puhe oli Samista paljon mieluisempaa kuulla kuin puheet siellä
luokalla koulussa haaleista ja muista semmoisista, joissa hän ei ikinä
ollut ollut. Mutta tätä puhetta hän oikein tajusi ja nauroi sille,
vaikka se oli väliin raakaakin. Vaan ei täällä auttanut ujostella ja
punastua, ja mitäpä sitä miehenpuolen tarvitsikaan, kun eivät liioin
naisetkaan sitä tehneet. Joku vanhempi vaimoihminen säesti vielä
karkeuksia mukaan.
Oli sitte muuan lauantaipäivä ja jälkeenpuolinen. Kovasti satoi, niin
raskaasti, ettei saattanut yhtään olla ulkona pakalla. Vanhemmat miehet
menivät kotiinsa, mutta nuoremmat tuonne lautaseen majaan pitämään
sadetta ja odottamaan, että ehkä se vielä illan päälle selkeäisi. Ja
niin tekivät useat tytötkin.
Siellä ensin juteltiin ja kisattiin. Mutta sitte alkoi eräs esittää,
että eikö panna olueksi. Ja pian seurasi sitä esitystä useimpien
myöntymys. Sami ei puhunut mitään. Aina kun muut olivat alkaneet olutta
hommata, oli hän kääntänyt niille selkänsä.
-- Eikös Tihinen panekaan rahaa? kysyi Samilta rahojen kerääjä.
-- En minä... en minä pidä oluesta. Se on niin pahaa, ja Sami samalla
sylkäsi vahvistaakseen puhettaan oluen pahanmakuisuudesta.
-- Missä se lapsi on olutta maistanut? kysyi eräs parissa kymmenissä
oleva nuori mies.
Ja nyt seurasi yleinen nauru. Samilla sähähtivät veret korvan lehtiin
asti. Hän kaivoi esiin kukkaronsa, viskasi kokoojan lakkiin markan
ja katsoi vihaisesti ympärilleen. Mutta kaikki olivat jo heittäneet
nauramatta ja kokooja teki lähtöä oluttehtaaseen, mikä oli lähellä,
parin suuren korin kanssa.
Kohta tulikin olutta ja innokkaina pojat asettuivat sen ääreen. Samille
työnnettiin avattu pullo. Mutta Sami antoi sen olla koskematta. Nuo
toiset laskivat pullon suustakin menemään olutta mahaansa niin, että se
silmissä pullosta väheni.
Muutamat katsoivat nauru silmällä Samia. Sami ymmärsi sen pilkaksi,
mutta pulloonsa hän ei koskenut. Muutamat pojat antoivat tytöillekin.
Jotkut eivät huolineet, mutta useammat ottivat. Eräs tarjosi
kahvikupilla Ryypärin Saanallekin. Ja Saana otti. Se teki pahaa Samille
ja hän lähetti Saanaan varottavan silmäyksen. Mutta ei sitä Saana
näkynyt ymmärtävän, koska joi kahvikupillisen vielä eräältä toiseltakin
pojalta.
Mutta jo alkoi joku Samia ilmikuuluvasti pilkata. Mitä ne puoliherrat
tunkeuvat työmiesten pariin, äänteli hän röyhkeästi keskilattialta
olutpullojen äärestä selkänsä takaa Samille. Samia se syvästi loukkasi.
Hän otti eväskorinsa, jätti pullonsa juomatta, ja lähti ulos rankkaan
sateeseen. Joku ivallinen naurahdus kuului perästä.
Sami käveli ensimmäiseen laivasiltaan ja lähti höyrypurrella
kaupunkiin. Siinä höyrypurren penkillä istuessaan mietti hän, että
hän riippuu kuin muinainen Absalon tukasta taivaan ja maan välillä.
Taivas on tuo herrasluokka, jonka hyvin luudittuun ja lämpimään
uuniin häntäkin, likisattua, koettaa tuo "iso koulu" sysätä; maa tuo
työmiesparvi, jonka tuhkaseen pesään hän kyllä hyväksyttäisiin, kun
olisi ensin rypenyt itsensä sen noessa ja tuhassa. Mutta tämmöisenä
nyt hän ei kuulu kumpaankaan. Hän on noita yhteiskunnan orpoja, jotka
eivät tunne itseään kotiintuneeksi mihinkään säätyyn, joilla kaikki muu
on aina jossakussa suhteessa vierasta paitsi oman sydämmen ikävyyden
ja kodittomuuden lyönnit. Kummalliseen asemaan hän onkin joutunut:
ei herraslapsi eikä rehellisen työmiehen jälkeläinen, vaan siltä
väliltä. Ja tuo välillä riippuminen ei ole helppoa, ei vaan, siinä on
yhteiskunnallisen orvon täysi taakka.
Ja ajatellessaan noiden työmiesten äskeisiä karkeuksia tunsi hän kovaa
suuttumusta. Niin ne olivat raakoja ja pistokkaita ja sydän tyhjä
kaikesta hienoudesta. Syvempi ihmisyys oli heissä vielä heräämättä,
tuhkan alla, minkä harmahtava karkeus kuulsi heidän jokaisesta
sanastaan, ikäänkuin hienona säädyttömyyden tomuna laskeusi koko heidän
ympäristöönsä. Miten hän oli heidän parissaan siksikin voinut viihtyä!
Ja vielä itseään uskotellut, että hänenkin olisi parasta olla niiden
parissa, niiden toverina, niiden ystävänä -- hyi!
Äärimmäisiin jyrkkyyksiin ajautui tuossa suuttumuksen siivöittäminä
hänen ajatuksensa. Ja hänen sysinen mielialansa ikäänkuin vahvistui
ympäröivästä ilmasta. Taivas kun oli harmaa kuin vanha hursti ja vuoti
suuria vesinoppia, mitkä pudotessaan purren rasvattuun koneeseen
säilyttivät eheytensä. Koko ilmassa oli raskas vaikutus eikä sen
raskautta huojentanut edes tuulen virkistävä leuhaus. Kaikki oli
harmaata, halutonta ja nukkuvaista.
Päästyään kotiinsa asettui Sami muutaman kirjan ääreen muutettuaan
ensin kuivia päälleen. Siinä hänen akkunapielessä istuessaan ajoi
hevonen kartanoon. Siitä laskeutuivat alas konsulinna ja Svea väljissä,
ulkomaisissa sadetakeissa ja levitetyissä sateenvarjostimissa. He
tulivat kesämajaltaan käymään kaupunkiin. Svean näkeminen nyt ikäänkuin
löi viimeisen iskun siihen naulaan, minkä kärjen tämä päivä oli
suunnittanut hänen sydämmeensä. Nyt se oli kokonaan sinne työnnetty ja
se karvasteli kuin lääkärin veitsi.
Ajattelemastakin Sveaa oli hänen jo täytynyt luopua. Svea oli hänelle
kylmä ja hänenkin rakkautensa Sveaan oli jo alkanut jähtyä, kun se
esine, johon hänen ensi lempensä säteet olivat keskittyneet koko nuoren
voimansa lämmöllä, oli rautaa, jota lietsomaan tarvittiin toista tulta
kuin hänen lempensä tuli. Mutta aina joskus, varsinkin alakuloisina
hetkinä, leimahti tuo lemmen kipinä tuhastaan hänen Sveaa nähdessään
ikäänkuin lisäpainona jo olevaan taakkaan. Ei se silloin virvoittanut,
vaan aina lisää lannisti niinkuin elämän riemujen muisto kuolevaa.
Konsulinna ja Svea menivät sisälle. Ja vähitellen alkoi hiiltymään
Samin Svea-muistelut, muistot entisistä lapsuuden riemuista, leikeistä
ja ystävyydestä. Ajatus tungeksimalla tunki takaisin nykyaikaan ja kun
se sinne pääsi, taittui kuin palanut kärsi hänen ensi lempensä omasta
voimattomuudestaan. Mitä hän Sveaa ajattelikaan --? Kaikkihan oli
turhaa hourailua, haavetuskaa ja sydämmen kipua...!
Mutta Svean kuva hänen silmissään alkoi muuttumaan toiseen,
yksinkertaisempaan, mutta räivempään ja polttavampaan. Hän uskalsi
jo mietteissään ikäänkuin rohkeammin rakastaa Saanaa kuin Sveaa. Hän
uskalsi miettiä, että kuinka mahtaisi olla hauskaa saada suudella
Saanaa. Mutta sellaista ei hän ollut koskaan rohjennut ajatellakaan
Sveasta. Svea oli aina väikkynyt niin korkealla hänen ajatuksissaan,
ettei hän edes mietteillä ollut rohjennut lähestyä Svean huulia.
Hänen rakkautensa oli ollut Sveaan ikäänkuin veretöntä ja paljasta
haaveilua, mutta ajatellessaan Saanaa tunsi hän hermoissaan liikutusta
ja hänen sydämmensä nuorilla virroilla oli ikäänkuin kiivaampi kulku,
kun Saana tuli mieleen. Mutta tuossa jo itse Saanassa oli sellaista,
mikä pani hänet rohkeammaksi ja rajummat siivet hänen nuorelle
mielikuvitukselleen. Se tyttö oli koko virma ja raju ja sitte --
työmiehen tyttö.
Mutta se, että Saana joi olutta, tympäsi Samia. Vaan eihän se ehkä sitä
ymmärtänyt, kun muutkin joivat. Ja Sami antoi sen mielessään hänelle
anteeksi, sillä hänen suloisilla silmillään oli muistossakin niin
sovittava voima.
Hän oli Saanaan mieltynyt, siitä hän ei mihinkään päässyt. Ja että
Saana piti hänestä -- no se nyt oli ihan varma! Miksi se muuten hänen
katsoessaan häntä kokisi olla niin keikaileva, niin lystikäs, niin
miellyttävä?
Illalla piti lähteä palkoilleen. Aina lauantai-iltana se suoritettiin
kaupungissa liikkeen konttorista. Ja siellä aikoi Sami, jos sattuisi
sopiva tilaisuus, puhutella Saanaa, sillä hän jo mielessään kaipasi
häntä.
Ja sattuikin niin, että he saivat melkein jäljekkäin palkkansa. Saana,
joka nyt oli puettu siistimpään pukuun, lähti menemään kotiinsa ja Sami
hotalsi perään hiukan arkana ja sydän tiheämmin lyöden. Jo pääsi hän
Saanan kohdalle ja Saana loi häneen hyväksyvän silmäyksen. Ujosti vähän
ensin Samia kävellä selvällä päivällä Saanan kanssa kadulla. Mutta
minkä sille rakkaudelleen teki!
Ja he alkoivat puhumaan ja juttelemaan ja heidän ajatuksensa sulivat
niin kummasti yhteen. Kun Sami jo lopussa rohkasi muistuttaa Saanaa
oluen juonnista siellä Salmessa, naurahti Saana vain ja arveli, että
mitä se sitte teki -- pari kahvikupillista vain!
* * * * *
Useina iltoina tämän jälkeen oli Sami yksissä Saanan kanssa. Samista
oli niin helppoa ja kevyttä olla Saanan parissa ja aika kului kuin
siivillä joko istuessa puistossa kosken partaalla valoisana kesäyönä
tai kulkiessa iltasin kaduilla. Ja kun oli kansanjuhlia ja muita
huveja, tanssivat he yhdessä piiritanssia melkein yhtenään.
Anna kuultuaan Samin olevan Saanan kanssa ei yhtään siitä pitänyt.
Mutta Sami oli varma rakkaudessaan ja löydettyään vastarakkauden
antautui hän siihen koko sydämmellään. Anna mutisi, että Samin
pitäisi olla parempien kanssa, mutta Sami vastasi vain siihen, että
kunniallinen tyttöhän se Saana on.
Syysiltoina, kun jo "iso koulu" alkoi vaikutuksensa, kuljeskeli vielä
Sami Saanan kanssa. Mutta sen saivat pian hänen luokkatoverinsa ja
muut kimnasistit tietää, ja silloin annettiin Samille yhteisesti
toveriyhdistyksessä varoittava nuhde, että hän häpäisee koko koulun
maineen kaikellaisten tyttöjen kanssa kävelemällä. Ja selvällä
päivälläkin rohkenee vielä kaiken herrasväen nähden pitää sellaista
kurttiisia! Uhattiin ilmoittaa rehtorille, ell'ei Sami heti
lakkaisi seurustelemasta Saanan kanssa. Mikäs auttoi Samille: hänen
täytyi luopua Saanan seurasta, kun häntä siitä koko koulun kunnian
loukkaamisella varoitettiin. Naurahti Sami ivaten tuohon varoitukseen.
Hän oli nähnyt usean isonkoululaisen kuljeskelevan monenkin
ompelijattaren ja sen semmoisen kanssa, mutta he olivat silloin aina
pysyneet syrjäkaduilla. Ei hänellä ollut oikeutta rakastaa, ketä hän
tahtoi. Ja ne, joita toverien silmissä hän olisi saanut rakastaa, eivät
katsoneet hänen päälleen ei silmällä eikä helmellä. Tuo Saanan kanssa
olo kaikissa julkisissa pakoissa vei muuten osan hänen ennestäänkin
vähästä arvostaan koulussa ja luokalla.