Sami oli menossa syömään Tessmannille. Oli tammikuun loppupuoli ja
vihainen viima puristi veret ruumiin pinnalle, kun hiukankaan ulos
pistäysi. Se otti kuivaavasti kasvoihin ja pian kohmetutti ne. Ja kun
se pisti, pisti se säälimättömästi kuin mehiläinen.
Pää oli Samilla painuneena rintaan, jotta viima ei niin olisi ottanut
ja kädet, jotka olivat punaiset kylmästä, koettivat koperoida
päällysnutun taskun pohjaa, mutta silti jäi niistä osa ulkopuolelle,
kun taskut olivat niin matalat, jotta viima vihaisena pääsi juoksemaan
avonaista hihaa ylös ja pani selkärankaa karmimaan. Kalossia ei ollut
ja kengät pohjalta olivat vähän rikki. Rikkouneesta paikasta tunkeusi
lumi sisälle, jotta jalkoja paleli. Samin tukeva vartalo värisi kovasti
ennenkuin hän pääsi Tessmanin portille.
Muissa taloissa sai hän syödä itse herrasväen pöydässä sitte, kun ensin
herrasväki oli syönyt. Mutta Tessmanilla syötettiin häntä kyökissä,
minne kannettiin osa herrasväen pöydän tähteistä. Sami tunsi, että tuo
oli kovasti alentavaa, mutta täytyi myöntyä. Hän tiesi vallan hyvin,
että nämä palat olivat armopaloja ja että ne tarpeessa pitäisi ottaa
ylös, vaikka ne kadulle viskattaisiin.
Päästyään Tessmanin kyökin lämpimään kohmetuttavasta säästä, tuntui
hänestä niin hyvältä. Nenään pisti maajas ruuan haju ja tämä kyökki
silti oli jotenkin kodikas. Loimoava valkea paloi hällän uunissa,
vesi kuumana pihisi resuvaarissa ja huone oli täysi kaikellaisista
kaluista ja astioista ja seinä kimaltelevista ruuan valmistuskojeista.
Tämäkin oli yksi niitä suuren herrastalon kyökkejä, mitkä kerjäläisestä
tuntuvat paratiisilta. Hänen mielikuvituksensa ei jaksa sen
herkullisempaa kuvitellakaan.
Samin mielikuvitus kyllä jaksoi kuvitella parempaakin, mutta hän
lannisti sen, katkasi sen kevyet langat samalla veitsellä, jolla hän
kävi käsiksi höyrynsä jo aikoja sitte haihduttaneeseen lihakeitokseen.
Mutta haaleaa se silti vielä oli, sillä herrasväen pöydällä oli se
vain maannut tunnin verran. Sami söi, keskitti ajatuksensa tuohon
liharuokaan ja kuullessaan viiman vihellyksen akkunapielissä, tunsi
hän tyytyväistä mielialaa. Ruoka maistui hyvälle ja liemi lämmittävänä
solui alas vatsaan.
-- Maistuupa sille Samille hyvin ruoka, sanoi kyökkipiika ja kysyi,
pitääkö lientä olla lisää.
-- Maistuu kyllä, vastasi Sami suutaan pyhkien.
Talon poika, joka kävi ison koulun ensimmäistä luokkaa, tuli kyökkiin
ja häntä puhutteli piika nuoreksi herraksi. Sami käsitti eron itsensä
ja hänen välillä, vaikka se kulki ensimmäistä luokkaa ja hän kuudetta.
Kun Sami oli syönyt, paneutui mieli hetkeksi ajatuksiin ja kasvoille
nousi miettivä ilme. Niin mitä hän tekisi -- menisiköhän hän rouvan
luo...?
-- Onko mamma, Verner, kotona? kysyi Sami äkkiä pojalta, joka pakkautui
riskaamaan hänen kanssaan.
-- On, vastasi Verner ja samassa juoksi ruokasaliin, missä rouva oli.
Sami kohousi vitkaan perässä, ja juuri kun hän oli aukaisemaisillaan
ruokasalin ovea, kuuli hän Vernerin sanovan:
-- Mamma! "Karhu" kysyy sinua. Samassa alkoi Verner nauramaan.
-- Tst! Kuka niin puhuu! varoitteli rouva, mutta nauroi itsekin.
-- Kaikki meidän luokkalaiset sanovat Samia "karhuksi", se kun on niin
suuri ja ruma ja huonosti puettu, juttusi Verner naurua suu täynnä.
Rouvaa tuo nauratti, että pienet pojatkin jo ovat niin huomaavia.
Sami olisi jättänyt oven avaamatta, jättänyt koko talon, mutta piika
tuolla hällän luona katsoi häneen hiukan vihaisesti, sillä hän kai
luuli Samin oven takaa kuuntelevan herrasväen salaisuuksia. Sen
katseiden painosta, sillä hän arvasi niiden syyn, avasi hän melkein
tietämättään oven ja joutui hajamielisenä rouvan silmien eteen.
Kömpelösti sai hän tervehdyksen sanotuksi.
-- Päivää, päivää! No mitäs Samille kuuluu? kysyi rouva istuen
pehmoisella tyynytuolilla ja pitäen Vernerin päätä kainalossaan ja
siinä poikaa heilutellen. Kun Sami tuli, herkesi rouva kohta Verneriä
paijaamasta. Ja Vernerkin nousi ylös kuuntelemaan, mitä Sami sanoisi.
-- Minulla olisi hiukan rouvalle asiaa... Eikö rouva olisi hyvä
ja voisi minua vähän auttaa...? Minun pitäisi ostaa latinankielen
sanakirjat. Niitä ei saa koulusta... Ovat sieltä loppuneet, selitti
Sami matalalla äänellä seisoen oven pielessä.
-- Jaa, Sami nyt sinä et ole vähäisellä asialla. Eikö ne semmoiset
kirjat ole hyvin kalliita? Ne ovat semmoisia leksikoita? Vai mitä?
-- Ovat.
-- Nehän maksavat paljon?
-- Kaksikymmentä markkaa.
-- Mutta en minä, Sami, voi sellaista summaa antaa. Sehän on jo suuri
raha!
Seurasi hiljaisuus huoneessa. Sami ei vastannut mitään, seisoi vain
väsyneesti oven pielessä kuin tappion jälkeen ja kuuli korvissaan, kun
kello konemaisesti otti pysyväistä tahtiaan.
Rouva mietti ja Verner katsoi vuoroon mammaansa, vuoroon Samia.
-- Mutta minä käyn kysymässä patruunilta. Istu nyt ja odota!
Sami istuutui ja rouva lähti patruunin luo. Hetken takaa hän sieltä
palasi kymmenen markan seteliraha kourassaan. Samin sydän jo ilosta
sykähti nähdessään sen.
-- Patruuni sanoi, ettemme me voi antaa koko summaa. Mutta tässä saat
kymmenen markkaa, jonka sitte, kun joskus pääset tienestiin, voit
maksaa takaisin. Ja sitte vielä patruuni käski sinun aina kuunnella
Vernerin läksyt, puhui rouva ja antoi setelin Samille.
Sami otti rahan, kiitti, viipyi vielä hetken ja läksi sitte pois.
Mennessään päätti hän toisen puolen pyytää muilta rouvilta. Mutta käydä
kuuntelemassa Vernerin läksyt... se taasen veisi aikaa... Mutta hyvä,
että niinkään sai...
Sami puristi seteliä lujasti kourassaan taskussaan. Se oli harvinainen
kapine hänen kädessään ja se tuntui sitä ikäänkuin lämmittävän enemmän
kuin tuo matala tasku.
Kun Sami pääsi kotiinsa, sinne lämpöiseen pirttiin, kysyi Anna heti,
että mitenkäs kävi. Hän oli jo kokonaan alkanut epäillä rouvien
hyväntahtoisuutta. Pitoihin ei häntä enää hakenut kukaan rouvasihminen,
vaan joku talonpoikanen, joiden kesteistä ei suuria kostunut. Eikä
Annalla enää juuri ollut herrasväen vaatteita silitettävänäkään, sillä
rouvat sanoivat hänen likaavan vaatteet eivätkä sentähden vieneet.
Anna jo usein tuumi, että täytynee ruveta pyykeissä keväällä kulkemaan
kasakkana, kun ei enää parempaa työtä saa. Pyykkisaavin ääressä kai
hänen rouvien puuhissa rasittunut ruumiinsa onkin omiaan vanhenemaan,
mietti Anna katkeruudessaan.
Sami löi setelin iloisena pöytään ja katseli äitiään.
-- Eikö tuon enempää? Ethän sinä sillä niitä saa, puhui Anna.
-- En saakkaan, mutta minä tahdon muilta rouvilta lisää.
-- Tuskin antavat. No ehkä konsulinna. Mutta älä mene häneltä
tahtomaan. Se kävi tässä vasta ja sanoi, että minun nyt pitää, kun
renki on pois pantu, ruveta hyyrystä luomaan lumet kartanolta ja
kadulta. Ja suvisin sitte muut roskat. Kyllä kai ne vielä meidät tästä
poiskin ajaa. Vaikka saanee noita huoneita niillä ehdoilla muiltakin.
Kyllä tämä elämä alkaa käydä surkeaksi.
Sen sanottuaan pillahti Anna itkuun. Ulkona kaareusi väritön tammikuun
taivas ja sen näkeminen oli ilotonta. Ilma siellä vonkui, kuulusti kuin
sitäkin palelisi. Suuret lumikinokset olivat kartanolla, luotu vuoriksi
ja laidat olivat jyrkät kuin järvestä kohouvan kallioisen rannan.
Olikin tänä talvena tullut kovasti lunta eikä kumma, että Anna itki,
kun ajatteli sen vaivaloista luomista ja suuren kartanon puhtaana
pitämistä, hänen -- vaimonpuolen. Miten se konsulinnakin voi olla niin
tyly! Mutta Lotti-neiti oli taas pannut konsulinnalle sisään.
Silmiin tuli Annalle pöydällä lepäävä kymmenmarkkanen.
-- Vai tuon se Tessmanin rouva sinulle antoi, puhui jo Anna ja pyhki
silmiään.
-- Sen antoi, vastasi Sami ja selvitti, millä ehdoilla hän rahan oli
saanut.
-- Ei ne muut anna sitäkään! Kyllä minä jo ne tunnen. Epäilin jo
silloin, kun sinua kouluun laittoivat. Ja nyt näkyy, mitä ne auttavat.
Siihen sanaan jäi Anna puhumattomaksi. Hän hermokkaasti hiveli
kädellään toista poskeaan ja silmät ajatusta täynnä tähtäsivät suoraan
eteen. Näytti kuin jotain taistelisi hänen sisässään ja hän päätöstä
tehdessään ei löytäisi todellista varmuutta. Viimein hän kysyi Samilta.
-- Tiedäthän sinä kauppaneuvos Lindmanin talon? Anna käänsi kysyessään
päänsä pois Samista.
-- Tiedänhän sen nyt toki, vastasi Sami.
-- Kun menisit sinne ja jos tapaisisit nuoren herran, sehän se nyt
kauppaneuvoksen kuoltua kai on isäntänäkin, niin minä luulen, että hän
antaisi sinulle sen lopun, enemmänkin kun sanoisit hänelle nimesi.
Tuo puhe näytti Annaa vaivaavan ja hän tahtoi lopettaa sen niinpian
kuin suinkin.
-- Miten hän antaisi? kysyi kummissaan Sami ja katsoi suoraan äitiinsä.
Mutta Anna ei vastannut mitään. Käski Samin vain jos hän haluaisi,
mennä koettamaan.
Samista tuo oli vähän salaperäistä. Hän koetti tutkailla lähemmin asiaa
äidiltään, mutta mitään lähempiä selvityksiä ei Anna antanut, vaan
lähti ulos ja jäi sille tielle. Sami kuuli hänen nousevan rappusia
pirtin vinnille. Ja sinne Anna menikin. Siellä istuutui hän sen sievän,
punapohjaisen, siniruusuilla maalatun arkun päälle, jossa hän oli
pitänyt tavaroitaan Lindmanilla palvellessaan. Ja täällä hän alkoi
nyyhkimään valtaavien muistojen tuomaa kyynelten vihmaa.
Mitään apua Samin elatukseksi ei Anna ollut Lindmanin nuorelta herralta
saanut koko Samin pitkänä elinaikana. Nyt tuli hänelle mieleen
pienoinen uhka lähettää poika pyytämään isältään apua.
Sami pirtissä mietti, menisiköhän hän sinne, minne Anna häntä
neuvoi. Hän muisti äitinsä kertoneen palvelleensa ennen monet vuodet
Lindmanilla. Ehkä ne sentähden siellä antaisivatkin... Mutta miksi äiti
oli niin kummallinen?
Sami pani kuitenkin päälleen vanhan päällysnuttunsa, mistä pumpulit
pois tursusivat, vuori kun oli useasta kohden rikki. Se päällysnuttu
oli jo ennen Samille tuloaan palvellut monet vuodet raatimies Ahlbomin
nuorta herraa, niin ettei ollut, kumma, jos se tahtoi keventää
painoaan. Ja Sami lähti Lindmanin taloon.
Tultuaan Lindmanin talon luokse mietti Sami, että mistä hän sisälle
menisi, portistako vai tuosta kadulle johtavasta konttoorin ovesta.
Äiti oli sanonut, että hänen pitäisi tavata nuorta herraa, joka nyt
kuuluu olevan isäntänäkin. Sehän on semmoinen juro ja tyhmä, oli Sami
kuullut kerrottavan. Ja nuo Lindmanin nuoren herran ominaisuudet
ikäänkuin rohkaisivat Samin menemään hänen puheelleen. Ja olivat kai ne
maisteritkin, joiden kotona hän oli usein käynyt, niin arvokkaita kuin
tuokin... kauppiaan poika.
Sami meni konttoorin ovesta. Hän pääsi pieneen eteiseen, soitti siellä
ovikelloa, mikä alkoi kilisemään yhtenään, ja odotti korvat porhollaan,
millainen se olisi, joka sieltä avaamaan tulisi. Tuossa vähän aikaa
seisoessaan juolahti Samin mieleen, että kyllä hän on kummalla
asialla -- ihka oudosta talosta rahaa pyytämässä. Hän on nyt suoraan
kerjäämässä... kun tulikin lähdettyä!
Tultiin avaamaan ovea. Nuo askeleet tuolla oven toisella puolella
olivat Samista niin jännittävät ja jo niistä koetti hän arvata,
millainen avaaja olisi.
Ja avaaja oli itse nuori herra. Hän katsoi Samia pitkään, peräysi
hiukan konttooriin, jotta Sami pääsi sisälle ja jäi sitte seisomaan ja
kysyvästi katsomaan Samia.
Häntä sanottiin vielä nuoreksi herraksi, vaikka kyllä hän jo likellä
neljääkymmentä oli. Mutta kun hän ei ollut joutunut mihinkään toimeen
eikä kotonaan suuria tehnyt, niin pysyi hänellä tuo nimitys.
Tuossa nuoren herran edessä seisoessaan tunsi Sami hätäytyvänsä,
ajatukset häneltä karkasivat ja hän seisoi vain ja katsoi.
-- Mitä teillä on asiaa?
-- Minä pyytäisin herralta vähän apua. Minun äitini on tässä talossa
ennen palvellut useita vuosia...
Sami katsoi ympärilleen. Huone oli suuri ja kookas. Siinä oli
täyteläiset huonekalut ja konttooripulpettia oli parikin. Muita kuin
nuori herra ei näkynyt huoneessa; näin päivällisen jälkeen ne vielä
olivat poissa. Se rohkaisi Samia.
-- Mikä nimi? kysyi nuori herra.
-- Tihinen.
Sami huomasi, että nuori herra punastui hiusrajaan asti ja heitti
häneen hätääntyneen katseen. Hän katsoi tutkien ympäri huonetta, meni
erään pulpetin luo, otti sieltä setelin, toi sen Samille, ja hän oli
niin säikäyksen lyömä, että hänen kätensä hiukan vapisi antaessaan sen
Samille. Arasti katsoi hän oviin, olivatko ne kiinni, ja sanoi:
-- Tässä on. Älä tule enää koskaan tänne!
Samassa huusi vanhan rouvan ääni toisesta huoneesta Lennarttia. Ja
sitte kuului askeleita konttoorin toista sisäovea kohti. Nuori herra
oli niin hätääntynyt, että hän hiukan työnsi olkapäästä Samia menemään.
Mennessään näki Sami oven raosta konttooriin tulevan vanhan, lihavan,
hopeahiuksisen rouvan, jonka hän tunsi kauppaneuvoksettareksi.
Kun Sami pääsi kadulle, oli hänkin hämmästynyt. Miksi nuori herra
punastui kuullessaan hänen nimensä? Miksi se häntä ensin teitteli,
mutta sanoi sitte yht'äkkiä sinuksi?
Veri kohousi Samille päähään ja sellainen voimattomuus tuli jäseniin.
Puoli katuristiä kulki hän ajatusten hurjassa hyrskeessä, ettei hän
huomannut yhtään kulkevansa. Olikohan se todellakin niin, kuten nyt
mieleen jysähti...?
Miksei äiti koskaan ruvennut mitään puhumaan hänen isästään...? Miksi
aina lukukausikertomuksissa hänen nimensä kohdalla oli: isätön...? Ja
miksi kerran Bergin renki oli häntä sanonut rikkaan herran pojaksi...?
Nuo ajatukset olivat joskus ennenkin vaivanneet Samia, mutta hän oli
tyynnyttänyt itseään sillä, kun äiti hänen pienenä ollessaan oli
sanonut hänen isänsä kuolleen. Mutta se ei ollut kuollut... Se oli
tuo Lindmanin herra...! Siksi äitikin hänen lähtiessään oli niin
kummallinen...
Samia väsytti, mutta kadulle hän ei ilennyt istua. Sydän takoi kovasti
ja ohimoilla tuntui veren kiivas juoksu. Mutta hän kulki, viima puhalsi
vasten kasvoja ja virvoitti häntä kuin pyörtynyttä.
Hän otti setelin taskustaan ja katsoi sitä! Se oli kahdenkymmenen
markan raha, uusi seteli, kankea vielä uutuudestaan. Mutta iloiselta
ei tuntunut Samista, vaikka hän nyt oli saanut enemmän kuin alkuaan
oli lähtenyt pyytämäänkään. Katkera kipu alkoi nyt tasaisesti repimään
sydäntä. Hän oli isätön, hän oli... jalkalapsi, mikä oli syntynyt
ulkopuolella kirkkoa.
Ja samalla puhkesi mieleen sellainen äitinsä halveksiminen. Hän tunsi
nyt vierasta tunnetta häntä kohtaan. Saattanut hänet sellaiseen
häpeään, polttanut häneen jo synnyttäessään hänet yhteiskunnan
häpeämerkin...! Kehtaisiko enää kouluunkaan mennä, sinne kaupungin
parasten poikain joukkoon, hän -- jalkalapsi!
Sami tuli kotiinsa, nakkasi setelin suuttuneena pöydälle, heitti
äitiinsä, joka ensin katseli utelijailla silmillä, sellaisen pitkän,
syvän katseen, missä kuvastui hänen sydämmensä kipu ja minkä äitinkin
täytyi ymmärtää. Niin se katse oli katkera, pistävä ja soimaava.
Äidin silmät samenivat samalla tavalla kuin samenee auringon paistama
kesäinen maisema päivän terän yhtäkkiä pilveen mentyä. Hän oli ensin
näyttänyt niin sanomattoman utelijaalta saada kuulla, miten Samille
oli käynyt. Mutta kysyä ei hän enää rohjennut eikä Samikaan sanaa
puhunut, vaan otettuaan päällysnutun päältään meni Sami ikäänkuin
äitiään kaartaen pirtin takimmaisimpaan loukkoon, mikä alkoi jo hämärää
koota, kokosi sinne muutaman tuolin ja heittäytyi niiden päälle maata
lakkinsa päänaluksena. Ja Anna kuuli, että hän siellä vienosti nyyhki,
puolittain salaavasti itki. Siellä perillä oli kuustoistavuotinen
salaisuus Samille selvinnyt ja Sami häpesi häntä. Se koski niin
kipeästi Annan sydämmelle.
Sami vain loukossa nyyhki. Hämärä alkoi laskeumaan jo
keskilattiallekin. Vielä tunnin takaa istui Anna samalla paikallaan ja
mietti. Sitte alkoi hän äänekkäästi kolistellen ikäänkuin saadakseen
rikkoutumaan tuota piinaavaa hiljaisuutta laitella kahvea tulelle.
Saatuaan kahvin valmiiksi meni hän Samin luo laski pehmeästi kätensä
Samin olkapäälle kuin pelkäisisi häiritä häntä ja kysyi niin
sovittavasti kuin suinkin:
-- Etkö sinä, Sami, nouse juomaan kahvea?
Sami nousi, mutta ei sanaakaan vastannut. Kupin joi hän kahvea ja alkoi
sitte lukemaan. Mutta Anna huomasi, että Sami tuossa pienosen lampun
ääressä muuta mietti.
Samin käytös Annaa yhä enemmän nöyryytti. Hän tunsi niin selvään oman
rikollisuutensa, että mieli hävetä poikaansa. Ja hänen mieleensä
laskeutui niin poikaansa palveleva tunne, että hän olisi ollut valmis
tekemään, vaikka Sami mitä olisi käskenyt.
Tuollaista hiljaista elämää, missä ei kuulunut muuta ihmisääntä kuin
tarpeellisimmat kysymykset ja vastaukset, oli Bergin kartanopirtissä
vielä koko seuraava viikko. Osottihan äitinkin käytös Samin mielestä jo
sitä, että hän oli arvannut oikein.
Sitte seuraavalla viikolla Samin käynnin jälkeen Lindmanilla kysyi
Anna, sillä hän ymmärsi, että Sami oli nyt täysin selvillä isästään,
arasti ulompaa häneltä:
-- Mitä se Lindmanin nuori herra sinulle sanoi?
Tuo kysymys oli niin Annaa vaivannut koko ajan Samin käynnin jälkeen
Lindmanilla, että hänen täytyi se viimeinkin puhkaista.
Sami kertoi lyhyesti ja kuivasti käynnistään Lindmanilla väkinäisellä
äänellä kuin tunnustaisi hän elämänsä suurimman synnin.
Kovasti painoi Samia tuo tieto, ettei hänellä ole eikä ole ollut oikeaa
isää. Koulussa hän aina ikäänkuin odottamalla odotti tovereiltaan
tylympää kohtelua ja oli kernas vaikka ketä auttamaan, minkä voi.
Hän oli mielessään alentunut luokkatoveriensa palvelijaksi ja oli
hyvillään, kun sai sinäkään olla, sillä hän häpesi itseään ja syntyään
noiden herraspoikien parissa, joilla oli tunnetut kunnialliset
vanhemmat ja esivanhemmat aina moneen polveen asti.
Samia suututti koko hänen isänsä. Kaikki tuosta Lindmanin nuoresta
herrasta puhuivat ilkkumalla, kertoivat sen tyhmyyksiä toisilleen ja
hyvin ne pikkukaupungissa kulkivatkin suusta suuhun. Väliin luokalla
kuuli Sami niitä Jorin kertovan ja nauravan sydämmensä pohjasta
niille. Varsinkin Joria huvitti se, että Lindmanin nuori herra
onnistumattomasti usein hämäröissä kadulla tavoitteli talonpoikaisia
naisia ja että ne häntä peijailivat ja pilkkasivat.
Sami noita inholla arkana kuunteli ja odotti, milloin ne kumppalit
rupeaisivat häntä härnäämään tuon tolliskon pojaksi. Mutta sitä ne
toiset eivät koskaan tehneet, sillä eivät he sitä tienneet.
Toveritkin huomasivat Samin viime aikoina vielä umpinaisemmaksi kuin
ennen. Jori pilkalla selvitti, että Sami on silmittömästi rakastunut.
Tuollainen puhe Samia vielä enemmän loukkasi ja suolaa se oli hänen
kipeälle sydämmen haavalleen, kun toverit vielä nauroivat ja pitivät
hauskuutta tuolla Jorin selvityksellä. Yksinään hän istui pulpetissaan,
oli lukevinaan, mutta ajatukset hajanaisina harhailivat.