sijainnut muudan vaatimaton ravintola, jota sanottiin Punaiseksi
Leijonaksi. Silloin tällöin sattui sinne majoittumaan joku tilapäinen
matkustaja, joka oli valinnut laakson kautta kulkevan tien päästäkseen
pohjoiseen, mutta todellisuudessa oli se aiottu vain laaksolaisille,
joiden oli tapana saapua sinne hämärissä ja juoda tuopillinen
kotiolutta keskustellessaan punertavan turvetulen valossa.
Sinne oli Wilsoninkin ruumis viety sinä aamuna, jolloin se oli löydetty
tieltä. Tämä sattui juuri Martinmessun aikaan.
Eräänä iltana seuraavan talven alussa oli pienen ravintolan
seurusteluhuoneeseen kokoutunut tavallista suurempi joukko miehiä.
Huone oli kummallisen vanhanaikainen, toista vertaa leveyttään
pitempi ja niin matala, että pisimpien paimenien oli pakko kumartua
kävellessään kattoparrujen alla.
Muutamissa niihin kiinnitetyissä hihnoissa riippuivat pyssy,
ruoska ja torvi. Pari neliskulmaista ikkunaa, joista voitiin
katsella kapealle viertotielle, oli peitetty punaisella vaatteella.
Kummankin ikkunan syvennyksessä oli tammipenkki. Seinät oli kokonaan
laudoitettu tammella, johon siellä täällä oli kaiverrettu kummallisia
vanhanaikaisia vaakunamerkkejä. Laudoitus oli nyt melkein kokonaan
vuosien tummaksi mustuttama ja vaaleammat paikat, jotka oli
kiilloitettu sileiksi ja kirkkaiksi kuin lasi, ilmaisivat vain, missä
astiakaapit tavallisesti olivat.
Jykeviä lavitsoita ja leveitä tuoleja oli siellä täällä lattialla,
kivikovaksi poljetulla maalla, joka oli nyt hiekoitettu. Takan nurkkaus
oli kokonaisen seinän levyinen. Uuni oli avonainen kummallakin puolella
olevine seiniin naulattuine istuimineen, joiden välissä lattialle
sytytetty tuli paloi. Valkaistulla uuninreunustalla ei ollut muita
koristuksia kuin täytetty vuohenpää ja pari härän sarvea.
Tänä iltana vuonna 1660 myrskysi ja tuuli hirveästi. Lumimyrsky, joka
aamulla oli riehunut Castenandin huipulla, oli jo päivän kuluessa
ehtinyt laaksoon. Kova lumisohju ropisi kovasti ruutuja vasten.
Sen kovimmat puuskat vaimensivat miesten iloiset äänetkin. Pieni
vierashuone näytti lämpimältä ja kodikkaalta kuivine, suurine ja
hehkuvine turvepaakkuineen, jotka hitaasti palaa rätisivät tuhkaksi
suuressa takassa. Silloin tällöin aukeni ovi ja joku paimen tuli
huoneeseen. Hän oli jo vienyt lampaansa suojaan yöksi ja kun hän nyt
viimeksi tulleena istuutui lämpimälle paikalle tulen ääreen piippu
toisessa ja tuopillinen kuumaa olutta toisessa kädessään, ei hän enää
välittänyt ulkona riehuvasta myrskystä.
"Martinmessuksi hyvä lihava hanhi, kunnon piirakka jouluksi ja hyvää
olutta koko vuodeksi", sanoi muudan uuninloukossa istuva vanha ukko.
Puhuja ei ollut kukaan muu kuin Matthew Branthwaite, Wythburnin
filosofi ja leikinlaskija, entinen kutoja, joka nyt eleli vanhoilla
säästöillään. Hän oli pitkä ja solakka, mutta hieman vuosien
koukistama. Yllään oli hänellä pitkä ruskea takki, jonka uumille
vedetyn vyön alapuolella oli taskuja kohtisuorine suineen. Rantuiset
kantatuista villoista kudotut sukat ja raskaat kengät täydensivät
tuon suuremman vaatekappaleen kanssa hänen pukunsa näkyväisen osan.
Vanha Matthew oli laajalti kuuluisa viisaista sutkauksistaan ja
sananlaskuistaan, joista hänen puheensa olikin melkein kokoonpantu,
ja vaikka laaksolaiset olivatkin kuulleet hänen vanhat sutkauksensa
tuhansia kertoja, eivät ne milloinkaan näyttäneet menettävän mitään
pirteästä raa'asta voimastaan.
"Tänä iltana on kurja ilma, Matthew Branthwaite", sanoi muudan vasta
tullut.
"Luuletko minua synnynnäiseksi tyhmeliiniksi?" kysyi vanhus. "Etkö
usko minun tienneen sitä ennen sinun tänne tuloasi sinun tarvitsematta
minulle siitä lörpötellä?" Vanhuksen leikissä oli hieman todellista
maalaiskiivautta, joka yhä enemmän kohotti sen arvoa.
"Älä luulekaan, poika, että maailman läpi päästään vain höyhenpatjalla
makaamisella", lisäsi hän.
Mies, jota näin nuhdeltiin, oli muudan Robbie Anderson-nimineen
nuorukainen, joka jo kauan aikaa oli melko vapaasti juonut sitä hyvää
olutta, jota filosoofi oli juuri äsken suositellut nautittavaksi vuodet
läpeensä. Kaikki ihmiset sanoivat hänen kiitävän turmiotaan kohti ja
piakkoin köyhdyttävän itsensä ja lähimmät omaisensa kerjäläisiksi.
Siitä huolimatta kuiskailtiin kumminkin, että Robbie oli suosituin
kaikista niistä kosijoista, jotka ihailivat Matthew Branthwaiten nuorta
Liisa-nimistä tytärtä. Mutta vanha isä, jota ei milloinkaan oltu voitu
sanoa tunteelliseksi, toisti toistamistaan:
"Hänelle ei jää kapustaakaan nuoltavaksi, joka menee naimisiin
sellaisen miehen kuin Robbien kanssa."
Viime aikoina oli nuorukainen vaieten näyttänyt jonkinlaisia
parantumisoireita. Hän ei ollut kyllä lakannut nauttimasta sitä hyvää
olutta, josta hänen lankeemistaan syytettiin, mutta kun hän nykyään
tuli Punaiseen Leijonaan, näytti hän saapuneen sinne vain nukkumaan
eikä juomaan. Kylän filosofi oli alkanutkin taputella häntä selkään ja
sanoa rohkaisevasti:
"Mikään ei ole milloinkaan niin huonosti, Robbie, ettei sitä hyvällä
tahdolla saada korjatuksi."
Robbie suhtautui tässäkin tilaisuudessa nolostuttavaan vastaukseen
hyvin tyynesti ja istuuduttuaan etäisimpään nurkkaan lavitsalle näytti
hän melkein heti vaipuvan uneen.
Laaksolaisia oli saapunut sinä iltana tavattoman runsaasti ravintolaan.
Siellä istui Thomas Fell, Legberthwaiten mylläri, punakkoine
poskineen ja suhteettoman suurine nenineen, ja Thomaksen serkku, Adam
Ruthledge, joka oli juuri palannut eräältä Carlisleen tekemältään
seikkailuretkeltä, saatuaan siellä nauttia Doomsdalen ylellisyyksistä.
Doomsdaleksi sanottiin erästä epäterveellistä tyrmää, joka oli
oikeastaan aiottu velhoille ja murhaajille, mutta jonne joskus
työnnettiin joku hyvin pahapäinen juopunutkin.
Kunnioitettavampaan yhteiskuntaluokkaan kuului läsnäolevien joukosta
Job Leathes Dale, Headistä, muudan pitkä laiha laaksolainen
vaaleanharmaine silmineen. Siellä oli Luke Cockriggkin Aboonbeck
Bankista ja paksu John Jackson Armbothista. Hän muodosti voimakkaan
ja elävän vastalauseen sitä yleistä harhaluuloa vastaan, että
seurusteleminen aaveiden kanssa välttämättömästi aiheuttaa sellaisia
hirmuisia seurauksia, joiden kerrotaan seuranneen niitä näkyjä, joita
juutalaisten profeettain ja ennustajain sanotaan nähneen.
John oli parikymmentä vuotta maannut Armbothin kummitushuoneessa eikä
ollut milloinkaan nähnyt mitään sen peloittavampaa kuin oman varjonsa.
Mutta Matthew Branthwaiten vieressä istui pieni vilkassilmäinen Reuben
Thwaite, joka oli nähnyt Armbothin aaveen. Hän oli törmännyt siihen
palatessaan eräänä yönä Punaisesta Leijonasta kotiinsa. Se oli ollut
kummallisesti jonkun kalkki- tahi saviläjän näköinen, ja mitä Reubeniin
tulee, ei hirmuinen näky ollut tosin aiheuttanut suonenvetokohtauksia
eikä hulluutta, vaikka sen seurauksia ei voitu kieltääkään. Kun Reuben
heräsi seuraavana aamuna, huomasi hän makaavansa ojassa.
"Siellä on sittenkin oikea koiranilma, Matthew", sanoi Reuben Robbie
Andersonin vetäydyttyä syrjään. "Tullessani tänne näin muutaman Angus
Rayn heinäsuovan kaatuvan kumoon kedolle -- siinä ei auttanut mikään,
kun tuuli oikein tarttui siihen."
"Se tuo mieleeni äiti Garthin ja vanhan Wilsonin heinäruot", sanoi
Matthew.
"Miten niin? Kuinka niille sitten kävi?" kysyi Reuben.
"Pitäisipä sinun vielä muistaa se. Se tapahtui juuri sinä päivänä,
jolloin Wilson haravoi Anguksen heiniä aliniityllä. Rouva Garth
sattui kulkemaan siitä ohi illalla ja pysähtyi tielle niityn kohdalle
katselemaan revontulia. 'Kuulkaahan nyt, Sarah', sanoi vanha Wilson,
'näyttäkää nyt meille joku taikatemppunne, sillä en pelkää teitä
ollenkaan.' Mutta tuskin hän oli ehtinyt sanoa sen, kun vihuri hyökkäsi
vuorilta ja kaatoi jokaisen ruon. Silloin Sarah purskahti äänekkääseen
nauruun ja sanoi: 'Et luullakseni haluakaan enää nähdä useampia
taikatemppuja!' Ja siinä olihan aivan oikeassa."
"Aivan varmasti", vastasivat muutamat kuuntelijat toisten nauraessa.
"Wilson oli hyvin ilkeä rouva Garthille", jatkoi Matthew. "Mutta en
milloinkaan saanut selville, miksi. Hän sanoi rouva Garthia noidaksi
eikä hän siinä luullakseni suuresti erehtynytkään."
"Ehkä rouva Garth ei aina ole ollutkaan tällainen kuin nyt", sanoi
Jackson.
"Ehkä ei", myönsi Matthew, "mutta hän on ollut äreä ja ilkeä aina siitä
päivästä asti, jolloin hän ensi kerran tuli Wythburniin."
"Luulin häntä silloin viattomaksi nuoreksi olennoksi lapsineen",
vastasi Jackson.
"Annahan, kun muistelen", sanoi Reuben Thwaite; "hänen tulostaan tänne
on kai nyt suunnilleen kulunut kuusikolmatta vuotta."
"Enemmän, veikkonen", sanoi Matthew. "Ostin uudet kangaspuuni paljon
ennen hänen tuloaan tänne ja puut ovat tulevana jouluna olleet
hallussani kuusikolmatta vuotta."
"Muistelen ihmisten sanoneen, että hän oli paennut miehensä luota,
jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin jossakin tuolla pohjoisessa",
huomautti Adam Ruthledge oluttuoppiin, jonka hän samalla kohotti
huulilleen. "Hän piti varmaankin enemmän pullostaan kuin Sarah voi
sietää."
"Ei ollenkaan. Olette aivan väärässä", sanoi Matthew. "Hän oli kuulemma
pieksänyt Sarahia alituisesti niin armottomasti, että Sarahin oli ollut
pakko paeta hänen luotaan. Ja senvuoksi on Sarah vieläkin niin ilkeä ja
äreä."
"Asia on juuri niin", sanoi Reuben.
"Mutta vanhan Wilsonin viha häntä kohtaan antoi minulle kuitenkin
paljon ajattelemista", sanoi Matthew jälleen. "Hän halusi poltattaa
Sarahin kuin noidan. 'Kaikenlaiset puheet noista noidista ovat
vain joutavuuksia ja hullutuksia', sanoin hänelle kerran, 'sillä
sellaisia ei ole olemassakaan. Jumala on aina pirua voimakkaampi.'
'Ei, ei', vastasi Wilson, 'et sano sitä hullutukseksi sitten, kun hän
taikoo päämme hartioiltamme. Hän tekee kyllä vielä jotakin jollekin
joukostamme.'"
"Hssh!" kuiskasi Reuben, kun ovi samassa aukeni ja huoneeseen tuli
muudan pitkä ruma punatukkainen nuori laaksolainen, joka näytti hyvin
äreältä.
Hieman myöhemmin juuri kun vihuri sattui puhaltamaan hyvin kovasti,
saapui Ralph Raykin ja pudisti pois jäätyneen lumen pitkän kauhtanansa
liepeistä. Hän oli aivan märkä ja kylmissään, piti paimensauvaa
kädessään ja komensi koiraansa, joka oli tullut huoneeseen hänen
kintereillään. Vanha Matthew tervehti häntä iloisesti.
"Sinustakin kai tuntuu tänä iltana mieluisemmalta oleskelu lämpimässä
huoneessa kuin vuorilla, Ralph." Vanhus iski merkitsevästi silmää,
sillä hän oli tarkoittanut enemmän kuin oli sanonut.
"Niin, oleskelen täällä yhtä mielelläni kuin Simin luolassakin,
Matthew, jos tarkoititte sanoillanne sitä", sanoi Ralph ojentaen
kämmenensä tulta kohti ja hieroen niitä sitten polviinsa.
"Et ole milloinkaan ollut mikään houkkio, Ralph", vastasi Matthew. Ja
tarttuen lapioon heitti tämä leikillinen uuninloukon haltija vieläkin
suuren turpeen tuleen.
"Siitä on jo kulunut aikaa, kun Sim viimeksi lämmitteli tällaisen tulen
ääressä", lisäsi hän nyökäyttäen päätään tulta kohti.
"On kyllä", vastasi Ralph hiljaa kuin koettaen karttaa tätä
keskustelunaihetta.
"Siellä, missä ruukku on särkynyt, on palastenkin annettava maata,
poikaseni", sanoi vanhus. "Säästä sinä henkeäsi voidaksesi jäähdyttää
hernekeittosi ja kuuman oluesi, jota sinulle juuri tuodaan."
Hänen puhuessaan toi emäntä tuopillisen höyryävää olutta antaen sen
Ralphille.
"Anna jokaisen vastata teoistaan, Ralph. Sim on paha mies ja on vain
saanut ansioittensa mukaan."
"Olette aivan oikeassa, Matthew Branthwaite", sanoivat muut nauraen,
"sillä sellainen hän todellakin on."
Nuori laaksolainen nojautui taaksepäin tuolissaan, ryyppäsi
kulauksellisen oluttaan, asetti sitten tuopin polvelleen ja katsoi
yhtämittaa tuleen kuin sellainen, joka on juuri saapunut pimeästä
valoon. Hetkisen kuluttua hän sanoi tyynesti:
"Uskallan lyödä vaikka vetoa, ettei joukossanne ole ketään, joka
uskaltaisi lähteä Simin luolaan tänä iltana. Ja kuitenkin karkoitatte
hänet sinne jokaisena iltana vuodessa."
"Ilkeät unet sen vain tekevät, poikaseni", sanoi vanhus pudistaen
merkitsevästi päätään, "ilkeät unet ja vanhan Wilsonin haamu, joka
karkoittaa Simin öisin vuorille, vaikka ei hänellä ole siellä mitään
tekemistä."
"Juuri niin", sanoivat muut ottaen piipun suustaan ja puhuen niin
vakavasti ja juhlallisesti kuin he vasta nyt olisivat keksineet oikean
ratkaisun jollekin vaikealle arvoitukselle.
"Vanhan Wilsonin haamu sen aiheuttaa eikä mikään muu!"
"Sauvojenne haamut pikemminkin, luulisin", sanoi Ralph kääntyen heihin
päin heikko ivallinen ilme rehellisillä kasvoillaan.
Hänen toverinsa nauroivat. Juuri silloin rupesi myrsky raivoamaan
entistä kovemmin ja kova tuulenpuuska tunkeutui huoneeseen uunin
piipusta. Koirat, jotka olivat maanneet hiekoitetulla lattialla,
nousivat ja murisivat siirtyen noloina huoneen toiselle puolelle.
Päästyään sinne paneutuivat ne jälleen nukkumaan. Nuori laaksolainen
katsoi oluttuoppiinsa ja mumisi kuin itsekseen:
"Kun ei miesraukkaa voitu todistaa syylliseksi, kiusaatte häntä
epäluuloillanne, jotka ovat vielä katkerampia kuin todistukset, niin
ettei hän enää uskalla nukkua vuoteessaan öisin, vaan pakenee sinne,
jonne ei ainoakaan Wythburnin kerskailija uskalla seurata häntä."
"Niin, niin, poikaseni", sanoi vanhus iskien merkitsevästi silmää.
"Ketuilla on luolansa."
Hänen sanansutkaukselleen naurettiin yleisesti.
Mutta välittämättä siitä sanoi Ralph:
"Luola todellakin. Kunpa se sellainen olisikin, mutta sehän on vain
paljaaseen kallioon uurtunut kolo, avoin melkein kaikille tuulille ja
jokaiselle sadekuurolle, yksinäinen autio kuoppa, jota ei ainoakaan
pensas eikä puu suojaa ja jota ei kettukaan valitsisi asunnokseen."
Ralph oli liikutettu, mutta uuninloukossa istuva leikinlaskija ei
näyttänyt välittävän siitä. Ottaen piipun suustaan kertasi hän
seuraavan säkeen lyöden tahtia piipunvarrellaan:
"Siellä, missä on paljon aitoja,
on enemmän kiviä kuin raitoja."
Veritilkasta, mies minkä vuodatti,
hei tralalala-laa!
Tuli nokkansa nipukkahan tuohahti,
hei, hei, tralalaa!
Tämä johtava nenä sepä vallan vei:
tulitornina kuumana hohteli, hei
kuin aurinko itse, -- ett' Englanti ei
sitä selville saanut, -- ei saanut, helei!
-- "onko päivä vai yö?" --?
No siinä nyt työ, --
hei tralalala, tralalala-laa!
Oliver oli Huntingdonista,
hei tralalala-laa!
Yksi olvenkeittäjän pojista,
hei, hei tralalaa!
Pian hihnat ja rattahat hylkäsi tuo,
näki halvoiksi tuopit ja tynnyrit nuo:
"mitätön se on mies, joka krouvaa ja juo!
Paras puikkia lie kuninkaansa nyt luo
vähän koettelemaan
kultakruunua vaan..." --
Hei tralalala, tralalala-laa!
Peljäten katsoa näyttämön palkeilta raivonsa varjoa,
aikojen kuvaimen armotta rikki he murskaa. --
-- Näyttämö uljaana heillepä rauhaa ei tarjoa:
Tuomari lahjomaton tuo hullun ja -- hurskaan! --
"Ken tässä nyt pelkäisi kuumetta,
hoilaa!
Pojat, tarjoan teille ma huumetta,
hoilaa!
Eläköön ajast'aikahan kuningas!
-- Tuo seikkahan kuulu ei meille, kas! --
Siis hoilaa-laa! Pojat, hoilaa-laa!
Eläköön ajast'aikahan kuningas!" --
Tälle toiselle sukkeluudelle naurettiin yhä enemmän. Samalla tunkeutui
toinen tuulenpuuska piipusta tupaan tuoden mukanaan kylmää ja lämmintä.
Myrsky helisytti ikkunoita yhä kovemmin ja lumisohju rapisutti niitä
lujasti. Koirat syöksyivät ylös ja murisivat.
"Pysykää aloillanne siinä!" huusi Ralph. "Laskeudu pitkäksesi, Laddie!
Kuuletko sinä!"
Laddie, muudan voimakas paimenkoira, jonka pitkä takkuinen karva oli
vielä märkä ja kimalteleva kovasta sulamattomasta lumesta, oli mennyt
ovelle ja pistänyt kuononsa sen alle rakoon.
"Sieltä tulee joku", sanoi Ralph katsoen koiraan ja puhuen melkein
kuiskaamalla.
Robbie Anderson, joka tähän asti oli maannut vaieten oven vieressä
lavitsalla, nousi haukotellen ja tarttui puiseen salpaan. Voimakas
myrsky vetäisi oven heti auki. Hän katsoa tuijotti hetkisen sateeseen
ja pimeään, mutta ei nähnyt mitään.
"Ei täällä ole ketään", sanoi hän äreästi.
Ja painaen leveät hartiansa jykevää tammiovea vasten työnsi hän sen
jälleen kiinni. Tuuli tunkeutui ulvoen huoneeseen raosta, ennenkuin
hän onnistui saamaan salvan paikoilleen. Niiden mielestä, jotka olivat
kuunnelleet meren kohinaa, muistutti se takaisin palaavan murtuneen
aallon jyrinää.
Nuorukainen kääntyi lepattavien kynttilöiden valossa ja pyyhki
laiskasti lumisohjun ja veden parrastaan ja rinnaltaan ja paneutui
jälleen pitkäkseen lavitsalle väristen ja haukotellen.
"Siellä on todellakin hirmuinen ilma tänä iltana", mumisi hän ja vaipui
sen jälkeen tavalliseen uneliaaseen tilaansa.
Oven avaaminen ja sulkeminen ja siitä aiheutunut kylmä veto olivat
herättäneet muutaman pienen miehen, joka istui toisessa uuninloukossa
Matthewia vastapäätä. Hän istui kyyrysillään lämpimällä kivipenkillä
jalat allaan ja hänen päänsä nojasi toiseen niistä seinistä, jotka
ympäröivät häntä molemmilta puolilta. Samalla kohtaa oli suuri liikkiö,
joka riippui siellä kuivamassa. Hän oli nukkunut koko edellisen
keskustelun ajan ja ottanut vain osaa sen käänteisiin silloin tällöin
liian äänekkäällä kuorsaamisellaan.
Mutta nyt hypppäsi hän äkkiä seisoalleen. Hän oli melkein kääpiö
mieheksi ja hänen kummallisessa ruumiissaan oli jotakin äärettömän
naurettavaa. Pää oli suuri ja hyvin muodostunut, ruumis paksu ja
kömpelö ja jalat lyhyet ja surkastuneet. Hän oli Wythburnin opettaja ja
hänen nimensä oli Monsey Laman.
Laaksolaisten mielestä oli pieni opettaja hauskin toveri, mitä he
milloinkaan onnistuivat saamaan kumppanikseen lasin ääreen. Hänellä
oli joku sattuva huomautus jokaiselle heistä, hän lauloi, laski
leikkiä ja sinkautti silloin tällöin sanan, joka sattui, mutta ei
loukannut ketään. Heidän tapanaan oli sanoa häntä "pieneksi notkeaksi
ranskalaiseksi" hänen kummallisen kävelytapansa vuoksi, mikä näiden
raskasjalkaisten vuoristolaisten mielestä muistutti jollakin tavoin
ranskalaisen tanssinopettajan käyntiä.
Samalla kun opettaja heräsi näytti keskustelu ravintolassa olevan
muuttumaisillaan iloisemmaksi. Ei ulvova lumipyrykään kuulostanut
enää niin kovalta eikä hirveältä. Oven vieressä lavitsalla lepäävä
laaksolainen haukotteli ja nukkui jälleen entiseen tapaansa, ja
Ralphinkin luja alahuuli kävi lempeämmäksi, vaikka hän ei milloinkaan
ollutkaan mikään iloinen eikä leikillinen toveri. Miehet täyttivät
jälleen piippunsa ja pyysivät emännältä enemmän maustettua olutta.
"Jumala siunatkoon sen sydäntä, joka panee hyvää olutta! sanoo
sananlasku. Se on kristillinen hyve, vai mitä, isä?" sanoi Monsey
vastakkaisessa uuninloukossa istuvalle Matthewille.
"Kehu kahlaamoa vasta sitten kun olet löytänyt sen", vastasi filosoofi.
"Olen aina huomannut hyvän oluen suovan hyviä päähänpistoja. Ihmisiä,
jotka halveksivat hyvää olutta, pitäisi kaikkien muiden halveksia."
"Siinä tapauksessa olisitte ollut valmis hirtettäväksi jo monta vuotta
sitten, isä Matthew", sanoi Monsey, "sillä olette painanut alas hyvää
olutta enemmän kuin kukaan muu koko Wythburnissä."
Vanha Matthew sai nyt sietää häneen itseensä kohdistuneen naurun
tällä kertaa. Mutta sen vielä kestäessä kumartui hän Ralphiin päin ja
kuiskasi kuin korvatakseen tappionsa: "Hän on hyvin poikamainen, tuo
pieni mies, aivan varmasti."
Ja sitten hän lisäsi tärkeän näköisenä kuin hän olisi sanonut jotakin
uutta: "Häneen nähden voidaan todellakin sanoa, että kuten metsään
huudetaan, niin siten sieltä vastataan."
"No, no", sanoi hän ääneen, "älkää luulkokaan, etten voi kärsiä
tappiotani."
Huolimatta tästä odottamattomasta häviöstä alkoi vanhus juuri nyt
näyttää, mihin hän oikeastaan kykeni. Tämä sukkela harmaaparta ei ollut
milloinkaan niin onnellinen, ei näyttänyt milloinkaan niin viisaalta,
ei pudistanut milloinkaan päätään niin hyväntuulisesti eikä milloinkaan
iskenyt silmää niin leikillisen syvämielisesti kuin silloin, kun pieni
notkea ranskalainen sanoi jonkun sukkeluuden.
Hän pyysi Monseyta laulamaan ja soittamaan viulua, sillä hän oli aivan
varma siitä, ettei Monsey halua kieltäytyä.
"Pitäisikö minun laulaa, herra?" huudahti pieni mies. "Laulaa! Herra,
koira saa määrätä sen asian. Jos se heiluttaa häntäänsä, suostun
laulamaan, mutta ellei se tee sitä, en sittenkään voi olla hiljaa. No,
Laddie, mitä siihen sanot?"
Koira vastasi tähän pyyntöön heiluttamalla innokkaasti ellei juuri
erikoisen ymmärtäväisesti sitä ruumiin jäsentä, josta tällä hetkellä
niin tärkeä päätös johtui. Silloin haettiin heti esille viulu
muutamasta vaaleasta seinäkaapista ja hetkisen kuluttua vaimensi
kielien jännittäminen ja sävelikköjen harjoitteleminen myrskyn pauhinan.
"Teidän pitää lyödä tahtia, patriarkka", sanoi Monsey.
"Eikö mitä, hyvä mies. Sinun asiasi on lyödä tahtia ja tappaa aikaa",
vastasi Matthew.
"Siinä tapauksessa pitää teidän lyödä merkki tahi merkitä lyönti tahi
lyödä oma merkkinne, sillä ettehän luullakseni osaa kirjoittaakaan."
Sitä kannatti todellakin katsella, kun pieni opettaja käytteli
käyräänsä, löi tahtia jalallaan ja päästi silloin tällöin hurjan huudon
keksiessään jonkun iloisen päähänpiston, sillä hän osasi jonkun verran
improvisoidakin. Kaikki nauroivat kuunnellessaan hänen lauluaan, jossa
tällä kertaa puhuttiin muutamasta isä Matthewin raukkamaisesta teosta.
Nauru ei ollut vielä lakannut kaikumasta, kun oveen kovasti
koputettiin. Ralph hyppäsi seisoalleen.
"Sanoinhan jonkun olevan tulossa ja olkoonpa hän sitten kuka tahansa,
on hän ollut täällä ennenkin."
Sanottuaan sen meni hän ovelle ja avasi sen. Laddie oli siellä ennen
häntä.
"Onko Ralph Ray täällä?"
Ääni oli naisen ja se värähteli mielenliikutuksesta.
Ralph oli selin tuleen ja senvuoksi ei nainen ollut tuntenut häntä.
Mutta valo sattui sitävastoin kirkkaasti tulijan kasvoihin.
"Rotha!" sanoi Ralph. Hän veti tytön sisään ja aikoi juuri sulkea oven,
kun tyttö sanoi hermostuneesti:
"Ei, älähän nyt. Seuraa minua, sillä tuolla ulkona on joku, joka haluaa
puhutella sinua ja joka ei voi eikä haluakaan tulla tänne."
Hänen vaatteensa olivat aivan märät ja lumisohjun kastelemat, ja tukka
oli liimautunut otsaan kiinni. Hilkka, jonka hän oli kiireesti pistänyt
päähänsä, oli mennyt vinoon tuulen voimasta. Ralph olisi mielellään
vienyt hänet takan ääreen, mutta hän sanoi jälleen:
"Ei vielä!" Hänen silmänsä näyttivät huolestuneilta, hämmästyneiltä ja
tuskallisilta.
"Silloin lähden mukaasi heti", sanoi Ralph.
He kääntyivät. Laddie syöksyi tielle ennen heitä ja hetkisen kuluttua
olivat he jo hävinneet illan pimeyteen.
IV.
HYLKIÖ.
Myrsky ei raivonnut enää niin kovasti. Lumisohjua lennättävä pyry oli
lakannut, mutta tuuli puhalsi vielä kovasti ja voimakkaasti ajaen
edellään suuria synkkiä pilviröykkiöitä vasta nousseen kuun ohi. Ilma
oli pistävän kylmää. Rotha käveli nopeasti puhuen tuskin sanaakaan.
Ralph ymmärsi heidän matkansa tarkoituksen.
"Onko hän kaukanakin?" kysyi hän.
"Ei."
Rothan ääni vapisi liikutuksesta ja kun tuuli kantoi sen Ralphin
korviin, tuntui Ralphista kuin se olisi ollut täynnä surua. Mutta tyttö
koetti olla näyttämättä pelkoaan.
"Ehkä hän tuntee jo olevansa parempi", sanoi hän.
Ralph paransi vauhtiaan. Koira oli juossut heidän edelleen ja hävinnyt
pimeään.
"Ojenna minulle kätesi, Rotha. Lumisohju on jäätynyt ja tie on liukas."
"Älä välitä minusta, Ralph. Kävele nopeammasti. Koetan pysyä mukanasi."
Samalla kuului kovaa haukuntaa aivan läheisyydestä. Se uudistui monta
kertaa, mutta sen sävy muuttui. Laddie oli tavannut jonkun ystävän.
"Hän on tulossa", sanoi Rotha pidättäen henkeään.
"Tuossa hän jo onkin."
Huudahtaen kimakasti kuin jokin haavoittunut eläinraukka, joka taas
huomaa pelastuneensa omiensa joukkoon, tuli Sim juosten heitä kohti
pimeässä.