E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
ERÄÄN RIKOKSEN VARJO
Kirj.
HALL CAINE
Englannin kielestä [The Shadow of a Crime] suomentanut
Väinö Nyman
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1923.
I.
WYTHBURNIN KAUPUNKI.
Tervaista villaa, tervaista villaa,
tervaista villaa on paha kehrätä;
senvuoksi karttaa hyvin,
karttaa hyvin, karttaa hyvin,
ennenkuin aloitat.
Vanha laulu.
Wythburnin kaupunki sijaitsi Lauvellenin juurella kapeassa laaksossa
Bracken Waterin ylimmäisessä päässä. Kylä oli pieni, mutta väkirikas.
Siellä asui pääasiallisesti paimenia, joiden laumat kävivät laitumella
läheisillä kukkuloilla. Talot, joita ei ollut sataakaan, olivat kaikki
olkikattoisia ja paksuseinäisiä.
Kaupungin pohjoispuolella oli lammikko, eräs pitkä säännötön pieni
järvi, jonka keskipalkoilla vanha roomalainen kivisilta yhdisti
sen molemmat rannat toisiinsa. Lännessä päin kiemurteli kuoppainen
ratsutie, joka jatkui etelään ja pohjoiseen silmän kantamattomiin.
Tämän tien vieressä puolen penikulman [tarkoitetaan engl. penikulmaa; 1
engl. penikulma = 1609,3 m] päässä Bracken Waterin eteläisestä päästä
oli parin kukkulan välissä luonnollinen aukko ja sen pohjalla polku,
jota pitkin päästiin kaupunkiin.
Laakson asukkaat sanoivat kumpujen välistä kuilua kaupungin portiksi,
mutta miksi kuilua sanottiin portiksi ja kylää kaupungiksi, ei
kukaan voinut sanoa, vaikka ihmiset olivatkin aina käyttäneet näitä
nimityksiä. Viisaimmatkin pudistivat vakavasti päätään koettaessaan
selittää vieraille, että porttia pitäisi oikeastaan nimittää
vahtiportiksi viertotien viereisen tuvan vuoksi. Seudun aikakirjatkaan
eivät tienneet asiasta sen enempää.
Ne kukkuloiden miehet ja naiset, jotka asuivat näissä vuorisissa
seuduissa noin pari sataa vuotta sitten, olivat raakoja sivistymättömiä
ihmisiä. Heitä ympäröivät seudut olivat täynnä kamalia taruja ja useat
olivat nähneet virvatulten palavan Deer Garth Ghyllissä ja kuulleet
valitushuutoja Clarks Loupista.
He eivät voineet olla vapisematta näistä salaperäisistä seikoista
puhuttaessa, kun kuu kiersi rataansa synkällä taivaalla ja tuuli ulvoi
tuvan nurkissa heidän ollessaan kokoontuneina takan ääreen.
Heidän yhteytensä muun suuren maailman kanssa oli hyvin vähäpätöinen.
Ratsastava kulkukauppias oli heidän nopein uutistentuojansa ja
jalkaisin kulkeva rihkamasaksa kertoi heille aina viikon tärkeimmät
tapahtumat. Viiden penikulman päässä pohjoisessa ratsutien varrella
sijaitsi heidän Gaskarth-niminen markkinapaikkansa, jonne he veivät
myytäviksi villansa ja siitä kudotut kankaansa. Lauvellenin huipulta
voivat he katsella niiden laivojen valkoisia purjeita, jotka liukuivat
leveää Solwaytä alaspäin. Nämä olivatkin ainoat vilahdukset heidän
vuoriensa ulkopuolella olevasta maailmasta, joka heidän mielestään
tuntui salaperäiseltä ja kauhistuttavalta.
Wythburnin asukkaiden ja ulkopuolisen maailman välillä oli kuitenkin
vielä eräs side. Kaupungin lammikon pohjoispuolella asui nimittäin
muudan perhekunta lammaspaimenia, joita sanottiin Shoulthwaite Mossin
Rayksi. Siihen kuului mies vaimoineen ja kaksi poikaa.
Talon isäntä, Angus Ray, oli jo nuorena saapunut seudulle Cumberlandin
äärimmäisiltä rajamailta. Hän oli melkein jättiläinen kooltaan pitkine
voimakkaine jäsenineen ja lihaksineen, jotka muistuttivat pyökin
pahkaisia oksia. Asetuttuaan asumaan Wythburniin hankki hän itselleen
nopeasti kaikenlaista omaisuutta ja muutamien vuosien kuluttua oli hän
niiden seutujen suurin lammastenomistaja. Voitiin todellakin sanoa
onnen suosivan Angus Raytä, ja silloinkin se oli yhtä eittämättömästi
hänen puolellaan, kun hän sopivaan aikaan rupesi katselemaan itselleen
emäntää.
Mary Rayllä ei näyttänyt olevan montakaan yhteistä ominaisuutta
miehensä kanssa. Hänellä ei ollut sitä voimakasta ruumiinrakennetta
eikä tuota joustavaa suloa, mikä on vuoristolaisille ominaista, ja se
johtui suurimmaksi osaksi niistä olosuhteista, joissa hän nuoruudessaan
oli elänyt. Hän oli muutaman laaksolaisen ainoa lapsi, joka oli
hankkinut itselleen niin paljon maata, että häntä kotiseudullaan
sanottiin suureksi maanomistajaksi. Äiti oli kuollut tytön syntyessä,
ja ennenkuin tyttö ehti kasvaa nuoreksi naiseksi, tuli hänen isänsä,
joka oli mennyt vanhana naimisiin, heikoksi ja kykenemättömäksi työhön.
Hänen kätensä vapisivat kovasti, hänen silmänsä olivat liian heikot ja
hänen henkeään ahdisti niin kovasti, ettei hän enää uskaltanut lähteä
vaikeille ja vaarallisille vuoristomatkoille. Senvuoksi ei hän enää
ajatellutkaan omaisuutensa kartuttamista, vaan asettui tyynesti asumaan
Castenandissa sijaitsevalle maatilalleen ja tyytyi niiden sävelien
suomaan iloon, joita hän silloin tällöin loihti esille viulustaan,
soittimesta, jonka soittamisessa hän jo nuoruudestaan asti oli
osoittanut jonkinlaista taitoa. Tässä rauhallisessa elämässä oli hänen
tyttärensä hänen ainoa toverinsa.
Wythburnissä ei voitu nähdä mitään sen liikuttavampaa kuin tytön
hellyys, millä hän koetti lieventää isänsä viimeisiä ikävuosia.
Hän arvasi isänsä toivomukset, ennenkuin ne ehdittiin lausuakaan,
kesti nurkumatta hänen oikkunsa, lohdutti häntä niissä kuvitelluissa
suruissa, jotka ovat joskus ominaisia sen ikäisille, ja voipa hän
liikuttavan leikillisesti olla yhtyvinään hänen usein uudistuviin
mielikuvitteluihinsa.
Voidakseen tehdä sen oli hänen luonnollisesti pakko luopua monista
niissä huvituksista, joista hänen ikäisensä ja -säätyisensä tytöt
tavallisesti pitävät, vaikka hän ei enää siinä osoittanutkaan
minkäänlaista näkyvää itseuhrautumista. Hänellä oli monta ihailijaa,
sillä nuoruudessaan oli hän hyvin kaunis, ja vielä useampia kosioita,
sillä häntä luultiin rikkaaksi. Mutta ei imartelu eikä todellisen
intohimon tulisuus näyttäneet vaikuttavan häneen ollenkaan, ja ne,
jotka muka tahtoivat tavata hänen isäänsä jonkun ilmeisen verukkeen
nojalla saadakseen puhutella häntä, saivat tavallisesti poistua
pääsemättä sen pitemmälle.
Hän hymyili ja toivotti jokaisen vertaisensa tervetulleeksi iloisesti
jutellen, ja sen vuoksi ne nuoret laaksolaiset, jotka kosivat häntä
alhaisista vaikuttimista, sanoivatkin häntä tavallisesti pieneksi
keimailijaksi. Ne taasen, jotka pyysivät häntä vaimokseen jalommista
syistä, joutuivat toivottomiksi ajatellessaan, että rakkauden myrskyjen
vienoinkaan puuska tuskin milloinkaan voi rikkoa hänen sydämensä tyyntä
rauhaa.
Muutamana päivänä kuoli kuitenkin äkkiä vanha maanomistaja eikä hänen
viulunsa säveleet kaikuneet enää milloinkaan illan hiljaisuudessa
laaksossa. Vanha soitin sai riippua keittiössä koskemattomana ja
tomuisena siinä naulassa, johon hän itse oli sen ripustanut hattunsa
alle.
Kun nyt koko elämä tuntui surevasta tytöstä sanomattoman tyhjältä
erämaalta, johon ei auringon sädekään pilkistä, ilmestyi Angus Ray
ensimmäisen kerran kosijana Castenandin luona sijaitsevaan taloon,
puristi tytön käden omaansa ja katsoi häntä tyynesti silmiin. Hän
sanoi, ettei tyttö voi pitkää aikaa jatkaa yksinäistä turvatonta
elämäänsä, huomautti, ettei hän saa tehdäkään sitä, vaikka hän voisikin
ja tahtoisikin, ja lopetti pyytäen, että tyttö tulisi hänen luokseen.
Hänen sanansa vaikuttivat voimakkaasti kuin magneetti teräkseen. Tyttö
katsoi kyynelten sumentamin silmin Anguksen voimakkaihin kasvoihin,
joiden ankaruutta nyt lievensi jokin tunne, jota ei niissä milloinkaan
ennen oltu huomattu. Kun hän painoi hellästi ja varovaisesti tytön
rintaansa vasten, vuotivat tytön kimaltelevat kyyneleet nopeasti ja
kuumina kirkastuneille ja loistaville kasvoille, ja kuin piilottaakseen
ne painoi hän päänsä Anguksen rinnalle.
Niin helposti suoriutui Angus Ray koko kosimisesta.
Heillä oli kaksi poikaa, joista nuorempi muistutti hyvin
paljon äitiään. Willy Ray ei ollut ainoastaan perinyt äitinsä
kasvojenpiirteitä, vaan vieläpä hänen luonteensakin. Hänellä oli naisen
pyöreä kaula ja joustavat jäsenet, hieno iho ja kaihoisa ilme lempeissä
sinisissä silmissään.
Kun hänen poskensa vuosien kuluttua peittyivät ohuella kiharalla
parralla, ei sekään vähentänyt ollenkaan niiden naisellista kauneutta.
Näytti aivan siltä kuin luonto olisi vielä viime hetkeen saakka aikonut
hänestä tyttöä. Koulussa oli hän ollut taipuisa ja ahkera oppilas ja
kuului nyt niihin harvoihin Wythburnin asukkaihin, jotka voivat sanoa
omaavansa jonkinlaisen sivistyksen.
Willyn vanhempi veli, Ralph, muistutti enemmän isäänsä. Hänellä oli
isänsä voimakas ja kookas ruumiinrakenne, mutta hän oli perinyt
muutamia äitinsäkin ominaisuuksia. Hän ei ollut niin ankara ja
vaatelias kuin isä, mutta ei myöskään niin hiljainen ja ystävällinen
kuin äiti. Hän ei ollut lainkaan innostunut lukemiseen, ja vain isän
voimakas käsi oli pannut hänet poikasena pelkäämään rangaistuksia,
jotka olisivat seuranneet laiskoittelemista. Rohkeus ja päättäväisyys
olivat hänen tunnusmerkillisimmät luonteenominaisuutensa.
Eräänä päivänä, kun hän muutamien toveriensa kanssa samoili kallioiden
välissä, juoksi pieni sokea karitsaraukka määkien heidän sivuitseen
suurta korppi-, varis- ja pöllöparvea pakoon. Säälimättömät linnut
olivat hyökänneet viattoman eläimen kimppuun sen maatessa ja nukkuessa
muutaman puun juurella, puhkaisseet sen silmät ja syöneet ne, ja
nyt kun veri virtasi ammottavista reijistä sen turvalle, raakuivat
ja kirkuivat ne ajaakseen sen ensin jyrkänteen laidalle ja sitten
kuolemaansa kohti alempaan kuiluun, jossa ne olisivat voineet
herkutella sen raadolla.
Puolustautuminen näitä julmia lintuja vastaan ei ollut niinkään helppoa
niiden saaliin läheisyydessä, mutta Ralph juoksi karitsan jälkeen, otti
sen kiinni ja nosti syliinsä välittämättä omia silmiään uhkaavasta
vaarasta. Hän heilutti sauvaansa päänsä ympärillä karkoittaen pois
linnut, jotka kirkuen lentelivät sinne tänne aikoen hyökätä hänen
kimppuunsa.
Oli luonnollista, että hänen laisestaan pojasta kehittyi kukkuloiden
paras paimen. Ralph tunsi jokaisen vuoripolun ja jokaisen piilopaikan,
jonne lampaat voivat paeta sadetta ja myrskyä pakoon, ja jokaisen
ketunluolankin. Silloin kun lampaita kerittiin, pestiin ja merkittiin,
oli hän parhaimpien joukossa, ja kun laumojen eläinten lukumäärä oli
laskettava, kun ne tuhatpäisissä joukoissa kiiruhtivat portista, oli
hänen tapanaan laskea ne neljittäin ja kuusittain eikä parittain. Hän
ei ollut niin ylpeä, että hän noissa niin sanotuissa keritsemisjuhlissa
olisi pysynyt poissa hauskasta kansantanssista, sarasta, vaan otti osaa
kaikkiin sen vuoroihin sekä ensimmäiseen, toiseen että kolmanteen --
luontiin, kaiteeseen panemiseen ja kutomiseen.
Ja hänen voimakkaan äänensä, johon useimmiten vain kuilujen kaiut
vastasivat, kuultiin joskus hyräilevän jotakin laulunpätkää kylän
ravintolassa. Mutta Ralph, vaikka hän mielellään näyttikin ottavan
osaa yleisiin huvituksiin, oli kuitenkin pohjaltaan hyvin vakava,
melkeinpä juhlallinen. Hän oli suoraan sanoen raa'an maan raaka poika,
kovakätinen ja usein karkea puheissaankin ja tietämätön kaikista niistä
hienouksista, jotka sulostuttavat elämän.
Siihen aikaan kun Ralph saavutti täyden miehuutensa, oli kuninkaan ja
parlamentin välinen taistelu kiivaimmillaan. Saatiin odottaa kauan
aikaa, ennenkuin huhut tästä taistelusta kantautuivat Wythburniin, ja
vieläkin useampia viikkoja kului kaupungin asukkaiden keskustellessa
niistä ymmärtääkseen ne täydellisesti. Kaikkien kummastukseksi ilmaisi
nuori Ralph Ray aikovansa yhtyä parlamentin joukkoihin niin pian kuin
suinkin. Tämä erikoinen mielijohde tuntui aivan uskomattomalta, mutta
Ralph oli tehnyt päätöksensä.
Isä ei sanonut sitä eikä tätä, ei hyvää eikä pahaa poikansa
suunnitelmista. Poika oli täysi-ikäinen ja sai ajatella puolestaan.
Mutta sydämensä syvyydessä Angus oli ylpeä poikansa päätöksestä. Ralph
ei ollutkaan mikään hentomielinen narri.
Ralphin äiti tuli sitävastoin hyvin pahoilleen, mutta kuten hän kauan
aikaa sitten oli alistunut isän tahtoon, alistui hän nytkin pojan
pyyntöön. Kuluneet vuodet olivat muuttaneet hänen luonteensa yhä
lempeämmäksi ja kypsyttäneet hänen kasvonsa, jotka nyt olivat punakat
ja pyöreät, vaikkakin ryppyiset. Ihmiset sanoivat hänen näyttävän sitä
onnellisemmalta ja puhuvan sitä vähemmän, kuta enemmän aikaa kului, ja
Wythburnissä sanottiinkin, ettei Shoulthwaite Mossin emäntä milloinkaan
voi olla hymyilemättä eikä sanomatta jokaiselle: "Jumala siunatkoon
teitä!"
Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä sinä aamuna, jolloin hänen
poikansa tuli suutelemaan häntä jäähyväisiksi poistuessaan ensimmäisen
kerran kotoaan, mutta hän kuivasi ne talousesiliinallaan ja lähetti
pojan menemään tavallisella siunauksellaan.
Ralph yhtyi siihen armeijaan, jonka Cromwell oli koonnut kuningas
Kaarlea vastaan Dunbarin luo vuonna 1650.
Vajaan kolmen vuoden kuluttua sen jälkeen palasi hän jälleen
Wythburniin ja aloitti taasen entisen elämänsä vuorilla. Miliisillä oli
enää vain vähän tehtävää. Kaarle oli paennut. Pitkä parlamentti oli
laskettu hajalle ja Cromwell oli määrätty valtionhoitajaksi.
Sotaretki ei ollut muuttanut nuorta puritaania eli "Pyöreäpäätä"
ulkonaisesti juuri ollenkaan. Hän oli päässyt leikistä ehein nahoin.
Hän oli kyllä hieman vakavampi, hänen tervehdyksensä ei ollut enää
niin lämmin ja sydämellinen kuin ennen, ääni oli menettänyt jotakin
iloisesta soinnustaan eikä hänen naurunsakaan ollut enää niin mukaansa
tempaavaa, vaan hillitympää. Ehkä tämä kaikki johtui vain siitä, että
elämän vakavuus alkoi painostaa häntä. Muuten hän oli aivan samanlainen
kuin ennenkin.
Tullessaan Wythburniin toi Ralph mukanaan erään itseään paljon
vanhemman toverin, joka heti jäi asumaan hänen isänsä taloon ja otti
kuin palvelija osaa perheen miesjäsenten tavallisiin töihin.
Tämän miehen ulkomuoto oli kauttaaltaan epäilyttävä ja pahaenteinen
eikä hänen käytöksensäkään poistanut ollenkaan näitä vaikutelmia. Häntä
sanottiin James Wilsoniksi ja hän oli epäilemättä skotlantilainen,
vaikka hänellä ei ollutkaan tämän rodun ruumiillisia eikä henkisiä
ominaisuuksia. Hänen paksujen epätasaisten kulmakarvojensa alla olevat
silmänsä olivat pienet, vilkuilevat ja valppaat. Ruumiinrakennukseltaan
oli hän pieni ja hento ja nilkutti toista jalkaansa. Hänen äänensä
oli heikko, puoleksi naurava, puoleksi uikuttava, eikä hän juuri
milloinkaan katsonut sitä henkilöä silmiin, jonka kanssa hän keskusteli.
Hänessä oli jotakin salaperäistä, mitä eivät Mossin asukkaat
koettaneetkaan saada selville, eikä Ralphkaan ruvennut selittämään
Wythburnin uutistenonkijoille mitään Wilsonin henkilöllisyydestä eikä
hänen muistakaan olosuhteistaan; ja kuta enemmän aikaa kului, sitä
paremmin ruvettiin huomaamaan, että hän tuli hieman levottomaksi, kun
miehestä jotakin kysyttiin.
Alussa onnistui Wilson pääsemään melko paljon laakson asukkaiden
suosioon; hän koetti puhua mielistelevän lempeästi ja sirotteli
ympärilleen sellaisia imartelevia liukkaita huomautuksia, joita vastaan
eivät nämä vaatimattomat ihmiset kyenneet puolustautumaan. Hän näytti
olevan ylenmäärin kiitollinen jostakin salaisesta palveluksesta, jonka
Ralph oli tehnyt hänelle, ja silmät maahan luotuina oli hänen tapanaan
sanoa: "Jumala tietää, että rakastan tuota kunnon poikaa kuin omaa
veljeäni."
Ralph ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota näihin ihailijansa
veljellisiin huomautuksiin, vaihtoi vain hänen kanssaan sellaisia
sanoja kuin heidän yhteiset työnsä vaativat. Vanha Angus piti kuitenkin
tarkemmin silmällä tätä uutta ja odottamatonta perheensä jäsentä.
"Hän on kelvoton maankiertäjä, jolla on vain paita yllään vaeltaessaan
paikasta paikkaan", oli hänen tapanaan sanoa vaimolleen.
Wilsonin ruumiilliset puutteet olivat kuin jonkinlaisia vikoja vanhan
laaksolaisen mielestä ja hän murahtikin usein, että Wilsonin vanha
kuivunut iho oli niin ryppyinen kuin hän olisi oma isoisänsä. Eikä hän
voinut kärsiä Wilsonin matelevaa mielisteleväisyyttäkään.
"Tuo matelevainen raukka on niin liukas kuin puron pohjalla
kiemurteleva ankerias", sanoi hän, "ja luullakseni voisi hän ryömiä
vaikeudetta mutkaisimpaankin kaniinin reikään."
Ehkä Anguskin tunsi hieman samanlaista vastenmielisyyttä
skotlantilaisia kohtaan kuin muutkin hänen aikoinaan elävät
englantilaiset.
"Voisin vaikka vannoa, että hän on roisto", sanoi hän eräänä päivänä.
"En uskaltaisi mitenkään uskoa hänelle kupillista hernekeittoakaan,
ellen jo itse ennen olisi syönyt osaani siitä."
Huolimatta tästä hänen osakseen perheen isännän puolelta tulleesta
jyrkästä epäluulosta jäi vanha Wilson kuitenkin pitkäksi ajaksi
Shoulthwaite Mossin perheen jäseneksi ja toimitti tehtävänsä
uskollisesti unhottamatta milloinkaan kiitollisuuden velkaansa.
Ihmiset olivat huomanneet hänen kiihkeän uteliaisuutensa aina silloin
kun ulkopuolisesta maailmasta saapui jonkunlaisia uutisia laaksoon.
Mutta ei kukaan kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota, ennenkuin
muudan kulkukauppias toi kylään sellaisen hämmästyttävän tiedon, että
valtionhoitaja oli kuollut. Perhe istui juuri syömässä aamiaista vanhan
talon keittiössä, kun tämä hidas Merkuriuksen sanansaattaja saapui
ja ilmoitti edellä kerrotun uutisen. Wilson käsitti heti kummallisen
teräväjärkisesti tämän kuolemantapauksen merkityksen.
"Toittepa todellakin tänään tärkeitä uutisia, ystäväni", änkytti hän
huomattavan harrastavasti koettaen salata, hermostuneisuuttaan.
"Niin, vanhus on nyt kuollut", sanoi kauppias niin vakavasti kuin
hänen tärkeä uutisensa vaati. "Luullakseni tehdään hänen pojastaan,
Richardista, nyt valtionhoitaja", hän lisäsi.
"Tuo samainen Richard on hyvin ylimielinen henkilö", vastasi Wilson.
"Otaksun nuoren Kaarlen piankin saavan oikeutensa takaisin ja silloin
saa moni joukostamme yrittää hauskaa sotatanssia. Olemme viettäneet
elojuhlaa jo tarpeeksi kauan. Uutisenne, että vanha korppi on nyt
kuollut, oli todellakin mainio, ystäväni."
Wilsonin ei oltu milloinkaan ennen kuultu puhuvan niin paljon eikä
niin kiihkeästi. Hän oli niin hermostunut, ettei hän voinut istua
paikoillaan, vaan nousi seisoalleen ja alkoi kävellä sinne tänne
lattialla.
"Mitä te siinä kävellä venkailette?" kysyi Angus hämmästyneenä. "Tehän
nuuskitte kuin sika lunta."
Silloin Wilsonin silmien pahansuopa ilme, minkä hän tähän saakka oli
pitänyt kurissa, näytti äkkiä leimahtavan liekkiin ja hän kääntyi
kiivaasti isäntäänsä päin kuin vastatakseen ivalla ivaan. Mutta hän
hillitsi itsensä, otti hattunsa ja läksi ovea kohti.
"Älkää vilkuilko minuun noin vihaisesti", huusi Angus hänen jälkeensä,
"tahi muuten saatte nähdä, että paiskaan oveni kiinni nenänne edessä!"
Wilson oli kuitenkin jo poistunut pihalle ja kääntyen poikiinsa päin
jatkoi Angus:
"Näittekö, miten tuo raukka niiskautti nenäänsä, kun kauppias kertoi
Cromwellin kuolleen?"
Oli ilmeistä, että piakkoin saataisiin kuulla jotakin enemmän rengin
yksityisistä asioista. Kulkukauppias teki vaikeudetta sellaisen
johtopäätöksen, että Wilson on jokin salainen vakooja, tasavallan
valepukuun pukeutunut vihollinen, ehkä karkoitetun kuningassuvun
salainen kannattaja ja kaiken lisäksi vielä kiihkeä katolilainenkin.
Rouva Rayn lempeät kasvot pysyivät yhtä tyyninä, sillä hän oli aivan
varma siitä, ettei miesraukka tarkoittanut mitään pahaa. Ralph oli yhtä
vaitelias kuin ennenkin, vaikka hän näyttikin levottomalta, ja kun hän
hetkisen kuluttua nousi pöydästä, meni hän etsimään miestä, jonka hän
oli tuonut isänsä taloon, mutta joka nyt näytti rupeavan häiritsemään
perheen rauhaa.
Jonkun ajan kuluttua tämän tapauksista rikkaan aamun jälkeen sattui
Ralph kuulemaan, kuinka hänen isänsä ja Wilson kiihkeästi riitelivät
aidan takana. Hän ei kyllä saanut selville mistä oli kysymys, vaikka
hän kuulikin, että Angus Ray oli suunniltaan vihasta. Hän sanoi
Wilsonin uhanneen häntä tahi ainakin hänen omaa lihaansa ja vertansa ja
kielsi Wilsonia milloinkaan enää näyttäytymästä Shoulthwaite Mossissa.
"Jos hän vain uskaltaa kerrankaan vielä pistää nenäänsä tänne", sanoi
laaksolainen leimuavin silmin, "viruttelen häntä purossa, kunnes hän on
märkä kuin lionnut säkki!"
Hän ei ollut vielä niin vanha, ettei hän olisi jaksanut täyttää
uhkaustaan. Hänen suuri ruumiinsa näytti voimakkaammalta nyt
kuudenkymmenen vanhana kuin kolmekymmentä vuotta sitten, ja hänen
kasvonsa pitkine tasaiseksi leikattuine harmaine partoineen näyttivät
ankarammilta kangaslakin varjossa kuin milloinkaan ennen. Wilsonia ei
kuitenkaan kuulunut takaisin eikä uhatusta kastelemisesta niin ollen
tullutkaan mitään.
Mutta kummallinen pieni skotlantilainen ei poistunutkaan Whytburnin
seuduilta, vaan asettui asumaan kyläräätälin luo Forssineen
Shoulthwaite Mossin läheisyyteen. Räätäli, Simeon Stagg, sai
tietysti elää säälittävässä köyhyydessä asuessaan seudulla, jossa
paimenten kotikutoisesta kankaasta valmistetut nutut kestivät melkein
ihmisiän. Hän olisi ollut yhtä yksinäinen kuin köyhäkin, ellei hänen
yhdeksäntoistavuotias tyttärensä, Rotha, olisi hoitanut hänen pientä
kotiaan tyytyen elämään köyhyydessä, vaikka olisi saanut nauttia
rikkaampien kotien mukavuuksista jossakin muualla.
"Vanha isäsi on sinulle vain vaivaksi ja vastukseksi, tyttöseni", sanoi
Sim tavallisesti valittaen. "Silloin vasta muuttuu elämäsi helpommaksi,
kun saat muuttaa ylleni viimeisen puhtaan paidan ja viedä minut
kirkkomaahan lepäämään", lisäsi pieni mies nenäänsä nyyhkyttäen.
"Hiljaa, isäkulta", vastasi tyttö silloin peittäen hänen suunsa
leikillisesti kädellään. "Saatpa nähdä, että kaikki muuttuu vielä
hyväksi."
Sim oli kovasti velkaantunut ja se vaivasi hänen mieltään. Hän oli aina
ollut surkuteltava olento eikä hän milloinkaan ollut kerskailevasti
lörpötellyt virkaveljiensä tapaan. Senvuoksi ei hänestä pidettykään
Wythburnissä, jonka asukkaista vain harvat, niin, tuskinpa kukaan,
kävivät hänen luonaan.
Viime aikoina näyttivät hänen huolensa ajavan hänet pitkille öisille
kävelyretkille. Niin kauan kuin päivää riitti, olivat hänen ajatuksensa
kiintyneet työhön, mutta pimeän tultua ei hän voinut karkoittaa
ahdistavia ajatuksia mielestään, vaan käveli teillä ja kujanteilla
koettaen miettiä muita asioita.
Tämän miehen kotiin muutti Wilson sen jälkeen kuin hänet karkoitettiin
Shoulthwaite Mossista. Jörö skotlantilainen oli tietysti tervetullut,
vaikkakaan ei mikään mieleinen vieras, kun hän saapui vuokralaisena
rahoineen taloon, jossa köyhyys itse näytti isännöivän. Vanha Wilson
ei ollut valinnut räätälin taloa kodikseen senvuoksi, että hän olisi
luullut siellä saavansa nauttia jonkinlaisista mukavuuksista. Hänellä
oli omat syynsä, miksi hän ei halunnut poistua Wythburnistä sen jälkeen
kuin Angus Ray oli ajanut hänet muitta mutkitta pellolle.
"Pienenkin pensaan juurella on ihminen paremmin turvassa kuin aivan
taivasalla", oli hänen tapansa sanoa, ja sellaisen suojan tarjosikin
räätälin talo hänelle eikä hän muuta nykyisin näyttänyt kaipaavankaan.
Wilson ei ehtinyt asua pitkää aikaa räätälin kodissa, ennenkuin Simiä
näyttivät rupeavan vaivaamaan uudet huolet, joiden esineenä oli
hänen uusi vuokralaisensa, Wilsonin käyttäytyminen oli viime aikoina
huomattavasti muuttunut. Hänen entinen liukkautensa ja orjamainen
mielisteleväisyytensä olivat hävinneet kokonaan, ja hän oli nyt
puheissaan yhtä katkera kuin hän ennen oli ollut rauhaa rakastava.
Simiä ja hänen todellisia tahi kuviteltuja huoliaan kohtaan ei hän
näyttänyt haluavan osoittaa minkäänlaista myötämielisyyttä.
"No, no, sinun pitää tyyntyä ja kärsiä köyhyyttä edelleenkin, kuten
muinoin Jobinkin äitineen", sanoi hän. "Sellainen, jolla ei ole varoja
hanhien elättämiseen, saa tyytyä hanhen poikasiin."
Sim oli velkaa isännälleen vuokransakin, ja ajatus, että hänet joskus
vielä häädetään pois pienestä asunnostaan, vaivasi häntä yöt päivät.
Ihmiset luulivat hänen tulevan lopulta hulluksi senvuoksi. Simin huolet
eivät siitä huolimatta olleet sen vähäisemmät, vaikka niiden syy ei
ollutkaan sen kummempi.
"Tuki nyt jo lörpöttelevä suusi!" huudahti Wilson eräänä päivänä.
"Vaikka et voikaan hekumoida yltäkylläisyydessä, ei sinun silti
tarvitse kuvitella kuolevasi nälkään."
Mutta kuinka sattuvia muutamat skotlantilaisen huomautukset joskus
olivatkin, oli luonnollista, että laaksolaiset rupesivat ihmettelemään
hänen käytöksensä muuttumista. Nämä hyvät ihmiset rupesivat kovasti
kummastelemaan, mitä tämä kaikki tarkoittikaan? Sen alla täytyi
varmasti piillä jotakin.
Wilsonin huomautukset olivat silloin erittäinkin ilkeitä, kun hän
suuntasi ne niitä ihmisraukkoja kohtaan, joiden luona hän asui ja jotka
olivat suuresti riippuvaisia hänen säälistään, koska hän tiesi olevansa
hyvin välttämätön heidän toimeentulolleen. Kun Wilson kerran palasi
kotiin päivän kestäneeltä matkaltaan, näki hän Simin tyttären itkevän
takan luona.
"Mikä nyt on hätänä?" kysyi hän. "Eikö sinulla ole luita
kaalikeitossasi?"
Rotha ilmoitti hänelle viittauksella, että hänen illallisensa on valmis.
"Sinä lutka!" huudahti Wilson kimeällä äänellään "Kuinka kauan aiot
itkeä vollottaa siinä? Naisen itkun katseleminen ei todellakaan ole sen
huvittavampaa kuin hanhiparven kaakattamisen kuunteleminen."
Ralph Ray tuli seuraavana aamuna käymään räätälin asunnossa ja näki
Simin olevan aivan suunniltaan vihasta ja surusta sen raa'an kohtelun
vuoksi, mikä oi tullut Rothan osaksi Wilsonin puolelta. Niin kauan
kuin skotlantilaisen ilkeät huomautukset olivat kohdistuneet Simiin
itseensä, oli hän sietänyt ne koettamattakaan vastata niihin, vaikka ne
olivatkin kaivelleet hänen mieltään, mutta nyt kun hänen tyttärensä oli
joutunut niiden esineeksi, oli hän syvästi liikutettu. "Istuin tuossa!"
huudahti hän huohottaen kiihkosta, "niin juuri tuossa, minä vaivainen
olento ja kuuntelin, kuinka tuo kurja roisto sätti tytärtäni. En ole
mikään rohkea mies, Ralph, vaan pikemminkin pelkuri raukka, mutta
ei paljon puuttunut, etten tarttunut hänen tuolla nurkassa olevaan
varstaansa ja löylyyttänyt häntä kelpolailla, niin, olisinpa melkein
voinut tappaakin hänet. Mutta olen varmaankin niin suuri raukka, etten
uskaltanut."
Ralph rauhoitti häntä niin hyvin kuin voi ja pyysi häntä jättämään
asian hänen huolekseen. Hän olikin ehkä Simin ainoa ystävä. Usein sivu
mennessään pistäytyi hän räätälin luokse, kun hän aamuisin oli menossa
laitumilleen. Ihmiset sanoivat Simin olevan kiitollisuuden velassa
Ralphille oleellisemmistakin ystävyyden osoituksista kuin paljaasta
myötätunnosta. Kun nyt Sim voi luottaa voimakkaan ja rohkean ystävänsä
lupaukseen, menetti hän kaiken miehuutensa ja itki. Ralph ei saattanut
liikutuksetta katsella pienen miesraukan surua, vaan puristi hänen
kätensä omiinsa ja tunsi kuumien kyynelten valuvan niille.
Kun nuori laaksolainen oli sinä aamuna poistumaisillaan räätälin
tuvasta, tapasi hän portailla keskustelun esineen, joka juuri oli
tulossa tupaan. Tarttuen häntä tyynesti mutta lujasti kaulukseen työnsi
hän miehen muutamia askelia taaksepäin.
Sim oli hypännyt seisoalleen istuimeltaan ja tirkisteli nyt heihin
innokkaasti ikkunasta. Mutta Ralph ei tehnyt minkäänlaista väkivaltaa
hänen vuokralaiselleen. Hän sanoi vain korostavasti muutamia hyvin
valittuja sanoja, joita ei räätäli kuitenkaan voinut kuulla. Wilson
ei näyttänyt vastaavan mitään, ja irroittaen otteensa läksi Ralph
jatkamaan tyynesti matkaansa. Wilson oli aivan kalpea raivosta
tullessaan tupaan ja hän mumisi kuin itsekseen:
"Luullakseni voimme piakkoin selvittää välimme, poikaseni. Suuri kumous
on alkanut eivätkä sinun tulta leimuavat silmäsi voi nylkeä minua.
Cromwellinne on nyt poissa ja kaikki petturit saavat piakkoin killua
hirressä."
Millainen skotlantilaisen salaisuus sitten lienee ollutkaan, ilmeistä
oli, että Simeon Stagg oli saanut jonkinlaista vihiä siitä, vaikka
hän ei siitä milloinkaan maininnut sanaakaan. Hän päinvastoin karttoi
nähtävällä levottomuudella kaikkia vuokralaistaan koskevia kysymyksiä.
Kaikki olivat kuitenkin aivan varmoja siitä, että hän jollakin tavoin
oli saanut selvän Wilsonin luonteen pimeistäkin puolista. Ei kukaan
ihminen voinut varmasti sanoa, miten Wilson ansaitsi toimeentulonsa.
Skotlantilainen ei ollut Wythburnin ympäristössä asuvien
maanviljelijäin eikä paimenten palveluksessa eikä hänellä itselläänkään
ollut ainoatakaan lammasta. Hän läksi tavallisesti varhain kotoa ja
palasi takaisin myöhään illalla, suunnaten kulkunsa melkein aina
Gaskarthia kohti. Kerran nousi hän aamun ruvetessa sarastamaan, heitti
varstan olalleen ja sanoi viipyvänsä poissa kokonaisen viikon. Seuraava
viikko olikin hyvin rauhallinen Fornsidessä sijaitsevan pienen tuvan
asukkaille.
Simin tytär, Rotha, oli tähän aikaan melkein alituisesti työssä
Shoulthwaite Mossissa, jossa häntä todellakin kohdeltiin niin
sydämellisesti kuin hän olisi kuulunut perheeseen. Vanha Angus ei ollut
ollenkaan myötätuntoinen tytön isälle, mutta hän piti Rothasta hänen
iloisuutensa, miellyttäväisyytensä eikä vähimmin hänen kätevyytensä
vuoksi. Hän osasi lypsää ja kirnuta, leipoa ja panna juomaa.
Sellaisista nuorista naisista piti Angus enemmän kuin muista.
"Rotha on oikein sydämellinen tyttö", sanoi hän kuullessaan, miten
Rotha lauleskeli työskennellessään maitokamarissa.
Shoulthwaiten emäntä näytti rakastavan kaikkia ihmisiä, mutta hän oli
varannut sydämessään erityisiä nurkkia lemmikeilleen, joihin Rothakin
kuului.
"Ansaitseeko tytön isä niin huonosti, että hänen on pakko pitää tuota
äreää maankiertäjää luonaan?" kysyi vanha laaksolainen eräänä päivänä.
Hän puhui nyt Wilsonista ensi kerran uittamisuhkauksensa jälkeen. Kun
hänelle kerrottiin Wilsonin raa'asta käyttäytymisestä Rothaa kohtaan,
sanoi hän vain: "Muudan vanha sananlasku sanoo: 'Arasta kissastakin voi
kehittyä rohkea rotta.'" Sen jälkeen ei hänen kuultu puhuvan Wilsonista
enää mitään.
Luonto näytti oikeastaan tahtoneen luoda Rothasta hilpeän ja iloisen
tytön, vaikka se oli kutonut tummempiakin lankoja hänen valoisaan
luonteeseensa. Hän oli pitkä ja solakka, ja hänen pieni päänsä oli
melkein lumoavan kaunis. Kun hän lypsi, kirnusi tahi leipoi, kuultiin
hänen tavallisesti lauleskelevan mielilauluaan:
"Vie veikkonen kaunis tää nokkani,
jolla ohria poimiskelen,
ett' torven siit' herttua Hamiltoni
vois tehdä itselleen."
"Satakielellä on hilpeä tulkki", sanoi Willy Ray nojautuen
sivumennessään hetkiseksi maitokamarin ovenpieleen. Rotha siellä
vain lauloi, kun hän valkoinen esiliina yllään ja hihat käärittyinä
kyynärpäiden yläpuolelle punnitsi viimeisestä kirnuuksesta saatuja
voipalasia ja merkitsi palaset vanhalla kömpelöllä merkillä. Tyttö
taivutti päänsä ja punastui kuullessaan Willyn sanat. Viime aikoina
oli hän tullut sellaiseksi, ettei hän voinut enää mitenkään katsoa
nuorukaista silmiin. Willy ei sanonut enää mitään, punastui vain
kovasti poistuessaan.
Ralphia kohtaan käyttäytyi Rotha aivan eri tavalla. Hän puhutteli
tyttöä hyvin harvoin, mutta kun hän sattui sen tekemään, katsoi tyttö
häntä aina ujostelematta silmiin. Jos Rotha tapasi hänet pihalla,
kuten joskus tapahtui, kun hän haki vettä lähteestä, nosti Ralph
tavallisesti voimakkailla käsillään vesisangot veräjän yli hänelle, ja
silloin tuntui tytöstä aina siltä kuin hänen äänensä olisi kuulostanut
lempeämmältä.
"Minusta näyttää", sanoi rouva Ray miehelleen eräänä päivänä
kehrätessään Shoulthwaite Mossin keittiössä pysäyttäen rukin rattaan
ja sivellen sormillaan villaa, "minusta näyttää, että Willy pitää
tavallista enemmän räätälin kauniista tytöstä."
"Entä Ralph sitten?" kysyi Angus.
II.
ÖINEN RIKOS.
Samana iltana, jolloin vanhan Wilsonin luultiin palaavan takaisin
Fornsideen, poikkesi Ralph Ray räätälin tupaan. Sim näytti olevan
enemmän huolissaan kuin milloinkaan ennen, jos nyt sellainen oli
mahdollista. Näytti aivan siltä kuin naapurien synkät ennustukset
olisivat todellakin olleet toteutumaisillaan, sillä Sim oli
kieltämättä menettämäisillään järkensä. Hänen tuijottavat silmänsä
ja hajamielinen levoton käyttäytymisensä, kun hän käveli pienessä
työhuoneessaan edestakaisin istuutuen silloin tällöin, mutta nousten
taasen aloittaakseen jälleen kulkemisensa, ilmaisivat sen. Hän kokosi
työkalunsa yhteen kasaan, mutta levitti ne heti jälleen purkaen koko
ajan suustaan oikullisia lauseita, jotka joskus olivat aivan asiaan
kuulumattomia, mutta joskus taasen tavattoman sattuvia. Kaikki tämä,
vaikka ei sitä voitu sanoakaan muuksi kuin liioitteluksi, näytti
viittaavan alkavaan mielipuolisuuteen.
Isäntä oli tänä aamuna vaatinut häneltä vuokraa, jota ei pitkiin
aikoihin oltu maksettu. Hän ei ollut suostunut minkäänlaisiin
sovitteluihin. Sim nauroi kertoessaan tämän Ralphille, mutta hänen
naurunsa oli niin synkkää, ettei siinä ollut minkäänlaista iloa. Ralph
olisi mieluummin kuunnellut hänen valituksiaan ja verukkeitaan, joilla
hän tavallisesti kestitsi vieraitaan.
"Ette jää kodittomaksi, Sim, vaikka pahinkin sattuisi tapahtumaan",
sanoi hän.
"Kodittomaksiko? Eikö mitä!" ja pieni mies nauroi jälleen.
Ralph tuli levottomaksi, sillä tämä muutos ei ennustanut hyvää. Rotha
oli istunut ikkunan vieressä kehrätessään voidakseen käyttää hyödykseen
viimeistäkin päivänvalon pilkahdusta, ja vaikka olikin hämärä, näki
Ralph kuitenkin hänen silmiensä olevan täynnä kyyneliä. Hetkisen
kuluttua Rotha nousi poistuen huoneesta.
"Sitä ei minun tarvitse ollenkaan pelätä, että kuolen nälkään",
sanoi Sim. "Ei sinnepäinkään", lisäsi hän hymyillen tyytyväisesti ja
vakuuttavasti.
"Jumala sen estäköön!" huudahti Ralph. "Asianne korjautuvat kyllä
vielä. Olette vain joutunut tilapäisiin vaikeuksiin."
"Niinkö luulet?" vastasi räätäli kohauttaen hartioitaan kuin häntä
olisi värisyttänyt.
"Ja sanotaanhan", jatkoi Ralph, "että kuorma tuntuu aina raskaammalta
lopussa."
"Mutta sanoohan toinen sananlasku", vastasi Sim, "että vaihdos tuntuu
ikävältä, vaikka hyppääkin vain vuoteestaan puroon."
Räätäli purskahti nyt äänekkääseen nauruun, mutta keskeytti sen niin
äkkiä, että se oli melkein hämmästyttävää. Pila kuulosti hirveältä
hänen huuliltaan.
"Sanoit kuorman tuntuvan aina raskaimmalta lopussa", sanoi hän tullen
Ralphin luo, joka oli sekä hämmästynyt että suruissaan. "Kuormani ei
kevene milloinkaan. Maailmassa on muutamia, jotka saavat taistella
aina vaikeuksia vastaan. Eilen aamulla oli ilma sateinen ja kylmä,
niin, sinähän muistat itsekin, miten kylmä siellä oli. No niin, Rotha
oli tuskin ennättänyt lähteä, kun oveeni koputettiin, ja arvaapa
kuka seisoi portailla. Muudan nainen, joka näytti nälkäiseltä ja
itkettyneeltä. Joku oli varmaan sanonut häntä joskus kauniiksikin.
Hän oli tuskin omaa tytärtäni vanhempi, mutta hänen rinnallaan lepäsi
kuitenkin pieni heikko lapsiraukka ja toinen pienokainen seisoi hänen
vieressään. Nainen oli märkä ja kylmissään ja pyysi suojaa itselleen ja
lapsilleen -- suojaa ja lepoa", toisti räätäli hiljempaa kuin mumisten
itsekseen. "Suojaa ja lepoa -- minulta!"
"Entä sitten?" kysyi Ralph kiinnittämättä huomiotaan Simin muminaan.
"Sittenkö?" toisti Sim kuin hän olisi luullut Ralphin voivan arvata
jatkon.
"Oliko naisraukka häädetty kodistaan?"
"Oli ja paljon pahempaakin vielä", sanoi pieni räätäli vapisten
mielenliikutuksesta. "Etkö tiedäkään, että kuningas on saanut jälleen
oikeutensa takaisin?" lisäsi hän niin katkeran ivallisesti kuin suinkin.
"Olisi voinut käydä huonomminkin", vastasi Ralph; "mutta mitä se tähän
kuuluu?"
"Mitäkö?" sanoi Sim melkein huutaen. "Etkö ymmärrä, että nyt jokainen
mies, joka kahdeksan vuotta sitten taisteli tasavaltalaisten
armeijassa, ammutaan ehkä vakoojana. Etkö ole kuullutkaan sitä,
poikaseni?" Ja pieni mies tarttui melkein kiihkeästi Ralphin olkapäihin
ja katsoi häntä silmiin.
Nuoren laaksolaisen kasvot värähtelivät hetkisen, mutta sitä kesti vain
niin vähän aikaa, että Sim ehti huomata sen, ja sitten palasi entinen
tyyneys niihin takaisin.
"Mutta kuinka tuon naisraukan ja hänen lastensa laita oikeastaan
olikaan?" kysyi hän rauhallisesti.
"Hänen miehensä, muudan vanha puritaani, oli lähtenyt
vangitsemismääräystä pakoon. Nainen oli sitten häädetty maantielle
lapsineen ja kaikkine omaisuuksineen. Hänen vanha äitinsä oli kuollut
viluun ensimmäisenä katkerana yönä ja sen jälkeen oli nainen kulkenut
pari viikkoa yhtämittaa lapsineen ja elänyt taivas tietää millä."
Ralph näytti nyt ymmärtävän ystävässään tapahtuneen suuren muutoksen,
vaikka hänestä tuntuikin mahdottomalta, että vain pelko hänen
turvallisuudestaan oli lisännyt Simin toivottomuutta niin, että sitä
voitiin sanoa mielipuolisuudeksi.
"Oletko kuullut Wilsonista mitään?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
Räätäli säpsähti kuullessaan nimen.
"En tiedä hänestä mitään, en kerrassaan mitään!" vastasi hän kuin hän
olisi tahtonut saada toisen uskomaan jotakin sellaista, mitä ei kukaan
ollut epäillytkään.
"Aikoiko hän palata tänä iltana takaisin tänne Fornsideen, Sim?"
"Niin hän ainakin sanoi."
"Mitä luulette hänen toimittaneen Gaskarthissa?"
"En tiedä, en tiedä mitään, en todellakaan!"
Ralph oli nyt aivan varma asiasta. Sim oli liian innokas kieltämään
kaikki tietonsa vuokralaisensa toiminnasta. Hän ei halunnut tunnustaa,
että heidän äskeinen ja nykyinen puheenaiheensa olivat jollakin tavoin
yhteydessä keskenään.
Ilta oli saapunut ja huone oli pimeä, paitsi avonaisessa takassa
kytevää pientä tulta. Nuori laaksolainen katsoi kauan siihen, hänen
rintansa kohoili mielenliikutuksesta ja ensi kerran täyttyivät hänen
silmänsä suurilla kyynelillä sen jälkeen kuin hän oli kasvanut mieheksi.
Asian täytyi sittenkin olla niin Tämä avuton miesraukka, joka oli
kärsinyt niin paljon vaikeuksia ja kestänyt ne, oli nyt melkein
suunniltaan kauhusta pelätessään sitä onnettomuutta, joka uhkasi
hänen ystäväänsä. Tiesikö hän enemmän kuin mitä hän oli kertonut?
Mutta sitä oli turha kysyäkään. Aikoiko hän ryhtyä johonkin? Ralph
katsahti pieneen mieheen, joka näytti todellakin hyvin masentuneelta,
kuten hän itse oli sanonutkin. Ei, äskeinen ajatus tuntui hänestä nyt
luonnottomalta. Nuorukainen nousi mennäkseen; hän ei voinut puhua,
tarttui vain Simin käteen puristaen sen omaansa. Sitten kumartui hän ja
suuteli ystäväänsä poskelle.
* * * * *
Seuraavana aamuna heti auringonnousun jälkeen oli koko Wythburn
liikkeellä. Ihmiset juoksivat ovelta ovelle ja koputtivat hereille ne
muutamat, jotka vielä nukkuivat. Miesten äänet kuulostivat käheiltä
varhaisen aamun sumussa ja naiset taivuttivat päänsä yhteen ja
keskustelivat kuiskaillen.
Tuntia tahi paria myöhemmin saapui kolme ratsastajaa kylän ravintolan
edustalle. Sisällä huoneissa vallitsi tulinen kiire ja paljon poikia
oli kokoutunut ryhmiin ulkopuolelle. Jotakin kauheata oli tapahtunut
yöllä. Mutta mitä?
Willy Ray, joka varhain aamulla oli poistunut kotoaan, palasi
huohottaen ja punaisin poskin Shoulthwaite Mossiin takaisin. Ralph
ja äiti istuivat juuri aamiaispöydässä. Hänen isänsä, joka oli ollut
torilla edellisenä päivänä, ei ollut vielä noussut.
"Hirveää, hirveää!" huudahti Willy. "Vanha Wilson on kuollut. Ihmiset
olivat löytäneet hänen ruumiinsa ojasta Smeathwaiten ja Fornsiden
väliltä, joku on varmasti murhannut hänet anastaakseen hänen
viikkopalkkansa, koska hänellä ei ollut ollut kolikkoakaan taskussaan."
"Taivas meitä varjelkoon!" huudahti rouva Ray. "Tappaa nyt mies
viikkopalkan takia." Ja hän vaipui takaisin tuoliinsa, josta hän
hämmästyksissään oli noussut seisoalleen.
"He ovat vieneet hänen ruumiinsa Punaiseen Leijonaan ja
oikeudenpalvelija on jo tullut tänne Gaskarthista."
Willyn koko ruumis vapisi.
Ralph nousi pöydästä kuin huumautuneena. Hän ei sanonut mitään, vaan
otti hattunsa ja poistui pihalle. Willy katsoi hänen jälkeensä ja näki
hänen lähtevän Fornsideen päin.
Kun hän saapui sinne, huomasi hän ihmisten ympäröineen pienen tuvan
kokonaan. Kuistin ympärillä oli paljon naisia ja poikia, jotka
koettivat tirkistellä sisään ikkunoista. Ralph tunkeutui joukon läpi
ja meni sisään. Gaskarthista tulleet miehet ja useat muut olivat
kokoutuneet keittiöön. Muutamalla tuolilla kylmän takan vieressä, jossa
ei ollut ollut tulta senjälkeen kuin hän viimeksi oli ollut siellä,
istui Sim lasimaisin tuijottavin silmin. Hänen kaulansa oli paljas ja
vaatteet olivat epäjärjestyksessä. Hänen takanaan seisoi Rotha, joka
oli kietonut käsivartensa isänsä kaulaan. Simin pitkät laihat sormet
puristivat Rothan ristissä olevia käsiä kuin ruuvipihdit.
"Teidän pitää tulla mukaamme", sanoi muudan vieras mies räätälille. Hän
oli piirin rauhantuomari ja oikeudenpalvelija.
Sim ei vastannut mitään eikä liikahtanutkaan. Sitten nuoren tytön ääni
rikkoi painostavan hiljaisuuden.
"Tule, isä; menkäämme!"
Sim nousi kuultuaan sen ja käveli kuin unissaan. Ralph tarttui hänen
käsivarteensa ja kun ihmiset tunkeutuivat liian lähelle, työnsi hän
heidät syrjään mennessään pihalle.
Ihmiset suuntasivat matkansa harmaassa aamusumussa sitä paikkaa
kohti, jonne kuollut oli viety. Simiä aiottiin syyttää, rikoksesta.
Sittenkuin oli suoriuduttu alustavista toimenpiteistä, kutsuttiin
todistajat sisään. Murhan tapahtuessa ei paikalla ollut ollut ketään.
Muudan työmies oli löytänyt murhatun ruumiin. Pään alla oli ollut suuri
terävä kivi ja kuolema näytti aiheutuneen pääkallon halkeamisesta, joka
taasen oli johtunut raskaasta kaatumisesta. Ruumiissa ei nähty lyönnin
merkkiäkään.
Simiä vastaan esiintuodut todistukset olivat hyvin painavia. Vanhan
Wilsonin oli nähty kulkevan Smeathwaiten läpi heti pimeän tultua ja
hän oli nähtävästi ollut matkalla asuntoonsa räätälin tupaan. Ihmiset
olivat nähneet Siminkin olevan liikkeellä meikein samaan aikaan. Tämä
ei vielä ollut mitään vaarallista, mutta silloin ilmestyi Simin tuvan
omistajakin todistajaksi. Hän sanoi olleensa Simin luona eilen aamulla
vaatimassa vuokraansa, mutta ei ollut onnistunut aikeessaan. Myöhään
eilen illalla oli Sim koputtanut hänen oveensa ja antanut hänelle rahat.
"Kysyessäni häneltä, mistä hän tulee niin myöhään", sanoi mies,
"tuijotti hän vain minuun kuin mieletön eikä puhunut mitään."
"Minkä näköinen hän oli?"
"Hänen vaatteensa olivat epäjärjestyksessä ja hän katsoi alituisesti
taakseen."
Nyt kuultiin ympärille kokoutuneiden mumisevan jotakin. Simin
syyllisyyttä ei voitu enää epäilläkään.
Tätä seuranneen lyhyen väliajan kuluessa lähestyi Ralph rauhantuomaria.
Hän näytti hyvin liikutetulta ja kysyi, saisiko hän tehdä todistajille
muutamia kysymyksiä. Kyllä. Sellainen ei ollut kyllä oikein sääntöjen
mukaista, mutta hänelle suotiin kuitenkin se oikeus. Silloin kyseli
hän tarkasti sen haavan laatua, jonka sanottiin aiheuttaneen kuoleman.
Saatuaan tietää sen tahtoi hän saada tarkan selostuksen kivestäkin,
jolla kuolleen pää oli levännyt.
Se oli ollut viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta etelään päin.
Sitten koetti hän todistaa, että koska kuolleen päässä ei ollut muuta
kuin ruhjehaava, oli selvää, että kuolema oli aiheutunut kaatumisesta.
Nyt oli enää vain kysymys siitä, miten hän oli kaatunut. Voitiin
otaksua, että hänen jalkansa oli luiskahtanut niin, että hän oli
kompastunut. Hän muistutti miehiä, että Wilson oli nilkuttanut toista
jalkaansa. Jos kaatuminen olisi todellakin aiheutunut lyönnistä, oli
melkein naurettavaa otaksuakaan sellaista, että Simin lainen heikko
mies olisi voinut antaa sellaista lyöntiä. Tavallisten olosuhteiden
vallitessa olisi vain Wilsonia itseään voimakkaampi mies jaksanut
kaataa hänet maahan niin kovasti, että siitä olisi ollut kuolema
seurauksena.
Katselijat alkoivat jälleen murista, mutta nyt se kuulosti Ralphista
kuin saaliinsa menettäneiden villien petojen ärinältä.
Ja sitä, että ihmiset olivat nähneet räätälin liikkuvan ulkosalla niin
myöhään, voitiin kai pitää hyvin tavallisena seikkana. Tuvan omistajan
todistukseen ei Ralph puuttunut eikä sekautunut.
Oli selvää, ettei Simiä voitaisi vangita niin huonojen; todistusten
perusteella. Hänet laskettiin senvuoksi irti ja julkinen tuomio
peruutettiin. Katselijat eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä saadessaan
räätälin jälleen joukkoonsa viattomana miehenä.
Uskaltaako hän lähteä yläkertaan katsomaan ruumista? He uskoivat
taikauskoisesti, että kuolleen haavasta rupeisi vuotamaan verta, jos
murhaaja koskettaisi siihen kädellään. Sim ei sanonut mitään, tuijotti
vain hurjasti ympärilleen.
"Tule nyt vain, isä", sanoi Rotha, "ja täytä heidän pyyntönsä."
Pieni mies suostui vihdoinkin seuraamaan muita yläkertaan. Ralph
seurasi vastahakoisesti muita. Hän oli vapauttanut ystävänsä, mutta
näytti nyt paljon huolestuneemmalta kuin ennen. Kun ihmiset saapuivat
paarien viereen, asettui Ralph seisomaan ruumiin pääpuoleen, jolloin
muudan mies vetäisi pois liinan, jolla ruumiin kasvot oli peitetty. Ne
olivat aivan multaiset.
Sitten työnsivät ihmiset Simin ruumiin luo, mutta katsahdettuaan kerran
noihin kalpeihin ylöspäin käännettyihin kasvoihin huudahti hän hurjasti
ja kaatui pyörtyneenä lattialle.
Haa! Ihmiset rupesivat mumisemaan jälleen, mutta sitten seurasikin
kuolemanhiljaisuus.
Rotha rikkoi ensimmäiseksi tämän kaamean hiljaisuuden. Hän polvistui
maassa makaavan isänsä viereen ja sanoi nyyhkytyksiensä välistä:
"Sano heille, ettei se ole totta; sano se heille, isä!" Mumina uudistui
jälleen. Hän ymmärsi sen merkityksen ja nousi leimuavin silmin.
"Minäpä sanonkin heille, ettei se ole totta", sanoi hän. Sitten meni
hän tyynesti kuolleen luo ja huudahti: "Katsokaa nyt tänne kaikki!
Minä, hänen tyttärensä, kosketan nyt tämän kuolleen miehen käteen ja
rukoilen Jumalaa antamaan meille jonkun merkin, jos isäni on syyllinen
hänen murhaansa."
Sanottuaan sen tarttui hän murhatun käteen puristaen sen
suonenvedontapaisesti omaansa.
Mumina vaikeni odottavaksi kaameaksi hiljaisuudeksi. Kuolleen ruumis
ei muuttunut ollenkaan. Irroittaen otteensa kääntyi Rotha huoneeseen
kokoutuneiden ihmisten puoleen ja katsoi heihin ylpeästi ja ivallisesti.
"Pitäkää tätä taivaan antamana todistuksena siitä, että isäni on
viaton", hän huudahti.
Jännitys kävi liian voimakkaaksi katselijoille ja he poistuivat
huoneesta vuorotellen. Vain Ralph jäi ja sittenkuin Sim palasi
tajuihinsa, auttoi hän hänet jaloilleen ja vei takaisin Fornsideen.
III.
PUNAISESSA LEIJONASSA.
"Millaisissa hamppuisissa kotikutoisissa
täällä tepastelettekaan!"
Kesäyön unelmasta.