Armoa.
Korkealla yksinäisellä vuorella kivi-isän luona istuu taas hylätty
yksinäinen ihmislapsi ikäänkuin hän olisi sidottu tähän, niinkuin se
osa kalliosta, missä hän katseli pientä maailmaa tuolla alhaalla, jossa
ei ollut mitään sijaa tälle suurelle, vieraalle, erämaassa kypsyneelle
sydämelle. Ihmiset ovat sen karkoittaneet ja hylänneet ja se on käynyt
toteen, mitä unelma lupasi, että vuori otti sen lapsekseen. -- Vuorien
oma se on; kivestä ja jäästä on sen koto, eikä se kuitenkaan itse voi
kivettyä, -- tuo kurja, lämmin ihmissydän vuotaa hiljaa verta täällä
ylhäälläkin kivien ja jään välissä!
Kaksi kertaa on loistava kuu kasvanut ja vähentynyt siitä päivästä,
jolloin vappu täältä etsi viimeistä turvapaikkaansa. Häntä ei ole
nähnyt kukaan laaksosta. Ainoastaan kirkkoherra on pari kertaa vaivalla
noussut tänne ylös heikolla ruumiillaan ja kertonut hänelle, että
Jooseppi on parantumaisillaan, sekä että se tieto on tullut Italiasta,
että Vincenz, kun oli pukeutunut luostaripukuun, oli ampunut itsensä ja
jättänyt testamentin kautta koko omaisuutensa Wapulle. Sitä kuullessa
Wappu oli pannut kätensä ristiin polvilleen ja sanonut hiljaa: Hänen on
hyvä -- hän lopetti sen kohta, -- niinkuin hän olisi Vincenz'ia
kadehtinut.
-- Mutta mitä sinä teet sillä rahan paljoudella? -- oli pappi kysynyt,
-- kenenkä pitää hoitaa ääretöintä omaisuuttasi? Et sinä kuitenkaan saa
heittää sitä hukkaan.
-- Tavara ja kulta kuin multaa -- mitä ne auttavat minua -- en ole
voinut itselleni ostaa ainoatakaan onnellista hetkeä. -- Jonkun ajan
kuluttua, kun jaksan jotakin ajatella, tahdon mennä alas Imst'ille ja
laillisesti jättää omaisuuteni Joosepille. Itse tahdon vaan pitää sen
verran, että voin rakentaa itselleni pienen talon talveksi vuoren
turvissa, mutta nyt minä tarvitsen lepoa -- en nyt voi pitää huolta
mistään. Hoitakaa te omaisuuttani, korkea-arvoisuus, ja katsokaa että
palvelusväki tekee tehtävänsä -- antakaa köyhille mitä tarvitsevat;
tästä päivästä ei saa enää köyhiä löytyä Sonneplatte'lla.
Näin oli hän lyhyesti niinkuin haudan partaalla määrännyt maallisista
asioistaan! Nyt hänen vaan oli odottaminen kunnes hetki joutuisi --
vapauden hetki.
Oli ikäänkuin Jumala papin kautta olisi hänelle sanonut: -- et saa
tulla minun luokseni ennenkuin itse tulen sinua noutamaan. Ja nyt hän
odotti vaan, että Jumala häntä kutsuisi, mutta kuinka kauan -- kuinka
kauhean kauan saattoi se viipyä! Hän katseli voimakasta ruumistaan --
se ei näyttänyt olevan luotu pian kuolemaan, ja kuitenkin kuolema oli
hänen ainoa toivonsa. Hän ymmärsi, ett'ei ollut oikein väkivallalla
lopettaa elämää, joka oli katumukselle pyhitetty -- mutta -- ajatteli
hän -- auttaa hän kuitenkin saisi hyvää Jumalaa sitä lopettamaan, jos
Hän sitä sallisi -- ja sen johdosta teki hän kaikkia, joka voisi
parhaintakin terveyttä masentaa. Eihän se ollut itsemurhaa, jos hän söi
juuri sen verran, ett'ei hän nälkään nääntynyt -- kuuluihan
paastoominen katumukseen -- ja että hän heitti itsensä myrskyn ja
sateen alaiseksi kun itse kotkakin pyrki johonkin kallio-rotkoon; --
eihän se ollut itsemurhaa, jos hän antoi sateen ja pakkaisen ja
kaikenlaisten kärsimysten tehdä loppua terveydestänsä! Eihän se ollut
itsemurhaa, jos hän nousi vuorten huipuille, jossa ihmisjalka ei ennen
ollut astunut, ainoastaan siitä syystä, että Jumala olisi tilaisuudessa
syöstä hänet alas, jos tahtoisi! Ja hurjalla ilolla hän huomasi kuinka
hänen kaunis vartalonsa riutui -- kuinka voimansa väheni. -- Hän vaipui
usein alas väsymyksestä kulkiessansa vuorilla ja kun hän huipuille
nousi vapisivat polvensa ja hengittäminen kävi raskaaksi. Noin istui
hän eräällä Murzoll'in korkeimmilla huipuilla. Hänen ympärillänsä
nousivat valkoiset huiput ja jääkalliot toinen toistansa ylemmäksi.
Näytti talviselle kalmistolle, jossa lumiset hautapatsaat seisovat
riveissä kaikkia seppeleitä ja kukkia vailla. Aivan hänen jalkojensa
juurella oli vihriäiseen vivahtava jäämeri jäätyneillä aalloillaan,
jotka näyttivät vyörivän alas Joch'in polulle asti. Syvin kalmistorauha
vallitsi tässä liikkumattomassa, jäätyneessä maailmassa. Mahtavat
vuoriharjanteet uneksivat etäällä helteen luomissa utuhunnuissa.
Similaun'ia, tuota ruskeata jättiläistä täällä likellä, hyväili pieni
valkoinen pilvi, joka lensi liiteli ystävällisesti vuoren luo, nousi ja
laskeusi jälleen, kunnes viimein revittiin rikki hirmuisen kallion
terävissä syrjissä. Wappu makasi nojaten kyynäs-päälleen, ja
ajattelematta mitään seurasi hän silmillään pienen pilven liikuntoja.
Puolipäivän aurinko paahtoi hänen päällensä, kotka ei istunut kaukana
hänestä, nyppi ikävissään höyheniänsä ja pudisti laiskana siipiänsä.
Yht'äkkiä se tuli levottomaksi, käänsi kuunnellen päätään, kurkisti
ympärilleen ja lensi ylös.
Wappu nousi puoleksi, nähdäksensä mikä lintua peloitti. Siinä liukkaan
jäämeren yli tuli inhimillinen olento kävellen suoraan kalliolle päin,
missä Wappu istui. -- Wappu tunsi tummat silmät, mustan parran -- näki
ystävällisiä tervehdyksiä ja kuuli hyräilemistä, samoin kuin kerran
ennen, vuosia sitten, kun hän Sonneplattelta katsoi alas ja näki hänet
vieraan kanssa siellä alla menevän ohitse -- silloin, kun hän vielä oli
toivova, viatoin lapsi, jota isä ei vielä ollut kironnut eikä
hyljännyt, ei ollut mikään murhaaja eikä murha-polttaja. -- Niinkuin
salaman valaisema seutu äkkiä tulee näkyviin vuorineen, laaksoineen
pimeydestä -- niin seisoi äkkiä koko hänen elämänsä hänen sielunsa
edessä ja hän katseli väristen syvää lankeemustansa.
Kuka oli hän silloin -- ja kuka nyt? Mitä se, joka ei silloin hänen
luoksensa tullut, nyt etsi tuomitun luona, elävältä kuolleen luona?
Wappu tuijotti alas kauhistuneena: herra Jumala, hän tulee! -- huusi
hän aivan ääneen ja tarttui tuskissansa kallioon kiini, niinkuin se
olisi ollut hänen kivi-isänsä käsi. -- Jooseppi, jää sinne, -- älä tule
ylös. -- Jumalan armon kautta, mene takaisin -- en voi sua nähdä! --
Mutta Jooseppi oli nopeasti hypännyt ylös kalliolle Wapun luo. Wappu
kätki kasvonsa kalliota vasten ja poisti häntä käsillään, rukoillen. --
Eikö siis missään maailmassa saa olla rauhassa? -- huusi hän ja koko
ruumiinsa vapisi. -- Etkö kuule? Sinun pitää jättää minut, sinulla ei
voi olla mitään yhteistä minun kanssani -- minä olen kuollut -- melkein
kuollut! Oi enkö saa rauhassa kuollakaan?
-- Wappu Wappu, oletko hullu? -- huusi Jooseppi ja repäisi voimakkaalla
kädellä hänet kalliosta irti, ikäänkuin Wappu olisi ollut siihen
kasvanut sammal. -- Katsele minua, Wappu -- Jumalan tähden -- miksi et
tahdo minua nähdä? Olenhan minä Jooseppi, jonka elämän olet pelastanut,
-- semmoista ei tehdä ihmiselle, jota ei tahdota nähdä!
Hän piti käsivartensa Wapun ympäri, joka oli vaipunut polvilleen eikä
päässyt mihinkään; hän oli heikko ja voimaton. Niinkuin uhri-eläin
kallisti Wappu päätänsä ja silmänsä olivat sumuiset, ikäänkuin hän
olisi saanut viimeisen iskun.
-- Jesus, tyttö, minkä näköinen olet -- niinkuin olisit
kuolemaisillasi! Onko tämä vielä tuo ylpeä ylimystalon-emäntä? -- Wappu
-- Wappu -- puhu toki -- toinnu! -- Tämä on seuraus tästä
villielämästä. Täällä ylhäällä voipi kokonaan unohtaa puhua. -- Olethan
käynyt ihan voimattomaksi, nojau minuun, minä vien sinut alas majaasi.
En minäkään vielä ole mikään sankari, mutta on minulla hiukan enemmän
voimia kuin sinulla kuitenkin. Tule -- täällä ylhäällä ihan pyörryttää
ja minulla on hyvin paljon puhumista sinun kanssasi, Wappu -- hyvin
paljon! -- Wappu antoi vastustamatta viedä itsensä alas. Puhumatta
johti Jooseppi hänen heikkoja askeleitansa jäämeren yli majalle päin.
Mutta siinä juuri oli paimen, ja hän seisahtui sentähden ja antoi tytön
vaipua alas vuoriruohikkoon. Wappu istui siinä kädet ristissä,
äänetönnä ja hiljaa. Oli kaiketi Jumalan tahto, että hän vielä kestäisi
tämän koetuksen, ja hän rukoili vaan voimaa.
Jooseppi istui hänen viereensä, nojasi päätään käteensä ja katseli
palavilla silmillänsä Wapun kasvoihin. -- Minulla on paljon
sovittamista sinun suhteesi, Wappu, -- sanoi hän totisesti -- jo kauan
aikaa sitten olisin tullut, jos tohtori ja pappi olisivat minua
laskeneet; mutta he ovat sanoneet, että sen kenties saisin hengelläni
maksaa, jos liian aikaisin vuorelle menisin, ja silloin arvelin että
tuo olisi vahinko kuitenkin -- nyt vasta tahtoisinkin elää, Wappu, --
hän tarttui Wapun käteen -- kun sinä olet elämäni pelastanut! --
Kuullessani sitä, ymmärsin kuinka sinun oli laita -- ja minun myöskin
Wappu! -- hän hyväili lempeästi Wapun kättä.
Kauhistuneena veti Wappu kätensä pois, hän oli tukehtua.
-- Jooseppi, nyt tiedän mitä tarkoitat! Sinä arvelet että koska minä
olen henkesi pelastanut, täytyy sun minua hyvänä pitää ja lopuksi
heittää Asra oman onnensa nojaan! Älä sinä siitä ole milläsikään,
Jooseppi, sillä niin totta kuin on taivaassa Jumala, -- kurja olen ja
paha, mutta en niin paha kuitenkaan, että ottaisin palkintoa vastaan,
jota en ansaitse, että antaisin lahjoittaa sydämen itselleni
juomarahaksi -- sydämen, jonka olisin lisäksi pakoitettu toiselta
varastamaan. Ei, sitä Kotka-Wappu ei tee. -- Kiitos Jumalalle että
vielä löytyy jotakin pahaa, johon en kykeneisi! -- lisäsi hän hiljaa
itsekseen. Ja kooten kaiken voimansa nousi Wappu ja tahtoi mennä
majalle, jonka vieressä paimen istui ja vihelsi laulua. Jooseppi otti
kiinni hänen molemmista käsivarsistaan: -- Wappu, kuule minua kuitenkin
ensin!
-- En, Jooseppi, -- sanoi hän kalpein huulin, -- ei sanaakaan enää!
Kiitän sinua hyvästä tahdostasi -- mutta sinä et ole minua oikein
tuntenut!
-- Wappu, minä sanon sinulle, että sun täytyy minua kuulla --
ymmärrätkös, sun täytyy! -- Hän laski kätensä Wapun olkapäälle ja
katseli häntä käskeväisesti, jotta Wappu vaipui ikäänkuin masentuneena
alas.
-- Puhu siis, -- sanoi hän hengästyneenä ja istui uupuneena vähän
matkaa Joosepista eräälle kivelle.
-- Niin oikein -- nyt näen, että voit totella myöskin, -- sanoi hän
hyväntahtoisesti hymyten.
Jooseppi oikaisi kauniin ruumiinsa nurmelle; takin, jonka oli ottanut
päältänsä, pani hän kyynäspään alle ja nojasi siihen. Hänen lämmin
hengähdyksensä ympäröi Wappua puhuessa. Wappu istui liikkumatoinna,
silmät alas luotuina; sisällinen taistelu saattoi hänen poskensa
punoittamaan, mutta ulkonaisesti näytti hän tyynelle, melkein kylmälle.
-- Katsos, Wappu, minä tahdon kertoa sinulle kaikki niinkuin se on, --
jatkoi Jooseppi. En ole koskaan voinut sinua kärsiä, vaikk'en sinua
tuntenut. Sinusta kerrottiin niin paljon, kuinka kova ja raju sinä
olit, ja minä sain siten hyvin huonon ajatuksen sinusta, enkä tahtonut
sinusta tietää ollenkaan. Että olit komea ja kaunis tyttö, sen aina
näin, vaikk'en tahtonut nähdä! Sentähden menin aina pois sinun
tieltäsi, kunnes tuli tuo juttu Asran kanssa, -- mutta sitä minä en
voinut jättää rankaisematta! -- Näetkös, mitä Asralle tehdään, se
tehdään minullekin -- ja jos Asralle pahaa tehdään, niin se leikkaa
sydäntäni, sillä tiedä -- no, mun täytyy se nyt sanoa, -- äitini
suokoon sen mulle anteeksi haudassansa: Asra on mun sisareni!
Wappu säpsähti ja katseli Jooseppia, niinkuin näkisi unta. Jooseppi
vaikeni hetkeksi ja pyyhkäsi otsaansa paitansa hihalla:
-- Ei ole oikein tehty, että sitä kerron; mutta sinun täytyy se tietää,
etkä sinä levitä tietoasi. Äitini uskoi mulle kuolin vuoteellansa, että
hän tuolla Vintschgau'issa, ennenkuin tunsi isääni, oli synnyttänyt
tämän lapsen, ja minä olen suulla ja kädellä hänelle luvannut pitää
huolta tytöstä niinkuin veli, sentähden toin hänet sieltä ja hankin
hänelle palveluspaikan "Lampaassa", että hän olisi likellä minua. Mutta
me sisarukset lupasimme toisillemme, että pitäisimme asian salassa
emmekä antaisi solvaista äitimme muistoa. Tottahan sinä käsität, ett'en
voinut sallia sisartani rankaisematta solvaistavan, vaan minun täytyi
astua esiin häntä puollustamaan, kun hänen kunniaansa loukattiin?!
Wappu istui siinä kuin kuvapatsas ja hengitti vaivalla. Hänestä oli
kuin kaikki vuoret ja koko maailma olisi pyörinyt hänen ympärinsä. Nyt
oli kaikki hänelle selvää -- hän ymmärsi nyt Asran puheen Joosepin
vuoteen vieressä! Hän painoi päänsä molempiin käsiinsä, ikäänkuin ei
olisi voinut sitä käsittää. Jos tämä oli totta, kuinka julmasti hänen
rikoksensa kasvoi! Jonka hän oli pyytänyt murhata, ei ollut tunnotoin
mies, joka palveluspiian tähden oli häntä solvaissut -- se oli veli,
joka ainoastaan oli täyttänyt velvollisuutensa sisartansa kohtaan, --
hän oli tahtonut ottaa turvattomalta tyttö-paralta hänen ainoan
turvansa silmittömästä mustasukkaisuudesta! -- Hyvä Jumala, jos se
olisi tapahtunut! sanoi hän itselleen. Häntä pyörrytti, -- hän kätki
kasvonsa käsiin, ja heikko valitusääni tunkeusi hänen rinnastansa.
Jooseppi, joka ei huomannut hänen liikutustaan, jatkoi:
-- Sitten tapahtui että minä "Lampaassa" kaikkein ihmisten kuullen
vannoin rankaisevani ylpeyttäsi ja saattavani sinua saman häpeän
alaiseksi kuin sinä olit saattanut Asran, ja näin me solmimme tuon
kujeen, huolimatta Asrasta, joka ei ollut siihen suostuvainen. Kaikki
onnistui kun onnistuikin, mutta kun me taistelimme toinen toisemme
kanssa ja sinä lepäsit sydäntäni vasten kauniilla rakkaalla rinnallasi
ja minä suutelin sinua, silloin tuntui kuin olisin saanut tulta
suoniini. En tahtonut sitä tunnustaa kun olin niin kauan ollut
vihamiehesi -- mutta se tuli yhä hullummaksi, ja yöllä näin unta että
suutelin sinua, ja minä heräsin huutaen nimeäsi ja nousin vuoteeltani,
sillä minä en sitä kauemmin kestänyt.
-- Vaikene! sinä tapat minut, -- käski Wappu, niinkuin olisi liekissä
istunut.
Mutta Jooseppi jatkoi hartahasti: -- Sentähden nousin jo yöllä ja menin
Sonneplattelle päin. -- Niin -- miksi sitä salaisin? -- Minä tahdoin
vielä ennen päivän nousua koputtaa sinun ikkunallesi -- ja kuvasin
iloisena itselleni kuinka ihanata olisi, jos sinä pistäisit uniset
kasvosi ulos ikkunasta ja minä saisin ottaa pääsi käsieni väliin ja
suudella sinua ja anoa sinulta anteeksi monta tuhatta kertaa! -- Ja
silloin -- silloin lentää luoti pääni ohitse ja kohta sen jälkeen
toinen olkapääni läpi, ja kun horjahdan, tulee joku ja sysää minut
takaa käsipuitten yli. Jo luulen olevan lopussa rakkauden ja kaiken.
Mutta silloin tulet enkelinä ja armahdat minua ja viet minut ylös ja
pidät minusta huolta, -- o Wappu! -- Hän heittäysi Wapun jalkojen
juureen ja laski ristiin pannut kädet hänen helmaansa: -- Wappu en voi
sua kiittää niinkuin tahtoisin, mutta jos kaikki rakkaus ko'ottaisiin
mitä maailmassa on, ei se kuitenkaan olisi niin innokasta, kuin minun
rakkauteni sinuun!
Nyt Wapun vaivalla säilytetty voima raukesi, sydäntä vihlaisevalla
huudolla sysäsi hän Joosepin pois luotansa ja heittäysi maahan
raivoovassa epätoivossa, kasvot maata vasten:
-- Oi niin onnelliseksi olisin voinut tulla, -- ja nyt on kaikki
lopussa -- kaikki, kaikki!
-- Wappu, -- Jumalan tähden -- luulen todellakin että hourailet! Mikä
siis olisi lopussa -- jos sinä ja minä toisiamme rakastamme, niin
kaikki on hyvin!
-- Oi Jooseppi, Jooseppi, ethän sinä mitään tiedä! -- Meistä ei tule
mitään, oi sinä et tiedä, että olen hyljätty ja tuomittu enkä koskaan
voi tulla vaimoksesi -- polje minua -- tapa minut -- minä annoin syöstä
sinut sinne alas! -- Jooseppi astui taaksepäin, kuullessansa nuo
hirmuiset sanat -- hän ei vieläkään tietänyt hourailiko Wappu vai ei.
Hän oli hypännyt seisomaan ja katseli Wappua kauhistuksella.
-- Jooseppi, -- kuiskasi Wappu ja syleili hänen polviansa, -- olen
rakastanut sinua siitä asti kun näin sinut ensi kerran. Sinun tähtesi
isäni lähetti minut ylös Hochjoch'ille, sinun tähtesi sytytin hänen
talonsa tuleen, sinun tähtesi kuljeskelin kolme vuotta erämaassa,
kärsien nälkää ja vilua, ja tahdoin ennemmin kuolla, kuin ottaa toista
miestä. Ja ainoastaan mustasukkaisuudesta olin sitten semmoinen kuin
olin Asraa kohtaan, kun luulin että hän oli kultasi ja ryösti sinut
minulta. Ja viimein sinä tulet luokseni, odotettuani pitkiä, pitkiä
vuosia, ja käskit minua kosijana tanssiin, sydämeni oli ilosta haleta
ja minä annoin sinun suudella itseäni kuin Morsian, mutta sinä -- sinä
pilkkasit minua julkisesti -- _pilkkasit_ minua -- kaikesta rakkaudesta
ja uskollisuudesta -- kaikista kärsimyksistäni sinun tähtesi -- silloin
rakkauteni muuttui vihaksi ja minä käskin Vincenz'in surmaamaan sinut.
Jooseppi pani molemmat kätensä kasvojen eteen: -- Se on hirmuista --
sanoi hän hiljaa.
-- Yöllä minä kaduin, -- jatkoi Wappu; -- minä menin sitä estämään --
mutta silloin se jo oli tehty. Ja nyt sanot minulle, että olisit minua
rakastanut ja että kaikki olisi ollut hyvin, jos olisin voinut seisoa
edessäsi puhtaalla omallatunnolla. Ja minä olen ryöstänyt tämän kaiken
itseltäni, sokean raivoni ja pahuuteni kautta! Oi minä luulin, ett'ei
ollut suurempaa kärsimystä kuin se, johon sinä minun saatoit, vaan se
on turhaa sen rinnalla, johon olen itseni saattanut, mutta minulle
tapahtuu vaan oikeutta -- vaan oikeutta!
Kauan vallitsi äänettömyys. Wappu oli painanut hikisen otsansa Joosepin
polville. -- Näin kului kauhea hetki. Sitten tunsi Wappu leukansa alla
käden, joka hiljaa nosti hänen kasvojansa ylös.
Joosepin suuret silmät katsoivat häneen niin kummallisesti:
-- Sinä Wappu parka! -- sanoi hän hiljaa.
-- Jooseppi, Jooseppi, älä ole niin hyvä minua kohtaan! -- ota pyssysi
ja ammu minua -- minä tahoon istua liikkumatoinna, enkä tahdo
säpsähtää, vaan kiittää sinua siitä laupiuden työstä!
Nyt Jooseppi nosti Wapun syliinsä, pani hänen päänsä rintaansa vasten,
silitti hänen hiuksiansa ja suuteli häntä lämpimästi, innollisesti.
-- Ja minä lemmin sinua! -- huusi hän niin että kaiku riemulla siihen
vastasi autioilta kallioilta.
Ja siinä seisoi Wappu, epäillen että oli kuullut oikein, äänetöinnä,
onnesta melkein masentuneena.
-- Jooseppi, onko se mahdollista -- voitko antaa minulle anteeksi --
voiko hyvä Jumala minulle anteeksi antaa? -- kuiskasi hän
hengästyneenä.
-- Wappu! se, joka on kuullut kaiken tämän, nähnyt riutuneet kasvosi ja
sittenkin olisi suuttunut sinuun, sillä olisi todellakin kivisydän!
Minä olen kova mies, mutta sitä en voi.
-- Herra minun Jumalani, -- sanoi Wappu, kyynelsilmin: -- kun
ajattelen, että olen tahtonut iäksi lopettaa _tämän_ sydämen
sykkimisen! -- Tuskallisena väänteli hän käsiään: -- Voi sinä hyvä
Jooseppi -- jota ystävällisempi ja hellempi sinä olet minulle, sitä
kauheammin katumus minua vaivaa. En löydä rauhaa maan päällä enkä
taivaassa. Sinun palvelijasi tahdon olla enkä vaimosi, -- kynnykselläsi
tahdon maata, enkä vieressäsi, -- tahdon tehdä työtä edestäsi ja
palvella sinua, -- ja tehdä kaikki mitä vaan silmistäsi voin lukea. --
Ja jos sinä lyöt minua, niin tahdon kättäsi suudella, -- jos tallaat
minun jalkojesi alle, tahdon polviasi syleillä, -- ja vaikk'et soisi
minulle muuta kuin yhden silmäyksen ja yhden ainoan sanasen niin tahdon
olla tyytyväinen, -- niin sekin jo on enemmän kuin mitä ansaitsen!
-- Ja luuletko myös, että minä siihen tyytyisin? -- sanoi Jooseppi
innokkaasti, -- luuletko että minulla olisi kyllin yhdestä
silmäyksestä, yhdestä sanasta? Luuletko että antaisin sinun maata
ulkona kynnykselläni? Enkö aukaisisi ovea ja kutsuisi sinua sisälle? Ja
luuletko toki, että sinä jäisit pihalle, jos minä rukoilisin sinua
tulemaan huoneesen?
Wappu pyrki päästäkseen hänestä irti ja painoi hohtavat kasvonsa
käsiinsä.
-- Ole rauhassa, armahani, sanoi Jooseppi kauniilla, miehekkäällä
äänellään ja otti hänet syliinsä, -- ole rauhassa ja ota ilolla vastaan
se, minkä Herra sinulle lahjoittaa, -- sinä voit sen tehdä, sillä sinä
olet täydellisesti rikoksesi sovittanut. Älä vaivaa itseäsi millään
syytöksillä, sillä minä olen myös suuresti rikkonut sinua vastaan ja
sinua kovasti suututtanut, minä olen palkinnut rakkautesi ja
uskollisuutesi pilkalla ja ylönkatseella, -- niin ett'ei se tosiaankaan
ollut kumma, että kärsivällisyytesi vihdoin loppui -- ethän sinä sille
mitään voinut? -- olethan Kotka-Wappu! Mutta sinä kaduit kohta ja toit
minun kuoleman uhalla sieltä, mistä ei yksikään mies uskaltanut sitä
tehdä, ja annoit kantaa minut kotiin luoksesi ja laskit minut omalle
vuoteellesi, siksi kun tuo tyhmä Asra tuli ja karkoitti sinut pois,
syystä että luulit häntä sydämeni rakastetuksi. Sitten tahdoit
lahjoittaa meille omaisuutesi, niin että minä voisin naida Asran, --
sen sinä uskoit? Ja sen jälkeen pakenit sinä erämaahan raskaalla
surullasi! Armas ystäväni, aina siitä ajasta saakka, kun tulit minua
tuntemaan, ei sinulla ole ollut muuta kuin sydämen surua minun tähteni,
enkö minä rakastaisi sinua, emmekö nyt saisi olla onnellisia? Ei,
Wappu, vaikka koko maailma olisi sinua vastaan, -- niin minä en siitä
huoli, minä otan sinut syliini, eikä kukaan ihminen saa sinua loukata!
-- Onko siis oikein totta, että tahdot pelastaa minua kurjuudesta ja
häpeästä ja antaa minulle jalon sydämesi? Sinä et kamoksu Kotka-Wappua,
häntä, joka on niin paljon pahaa matkaansaattanut?
-- Minä kamoksuisin Kotka-Wappua -- minä _Karhu-Jooseppi_? Ei, rakas
lapseni, ja vaikka olisit vielä paljonkin hillittömämpi kuin olet, en
sinua sittenkään pelkäisi, niin voittaisin sinun kumminkin, sen olen jo
kerran sinulle sanonut -- silloin vihassa -- mutta nyt sanon minä sen
rakkaudessa! Ja vaikk'en voisikaan sinua voittaa ja vaikka tietäisin,
että sinä ensimäisinä päivinä tappaisit minun, niin en sittenkään
luopuisi sinusta -- minä en sitä _voisi_ tehdä. Minä olen satoja
kertoja vainonnut vuorivuohia sellaisilla paikoilla, missä joka askele
olisi voinut saattaa minua surman suuhun, enkä kumminkaan ole niitä
heittänyt, ja sinua, sinä ihmeen ihana tyttö, sinua en haluaisi enemmän
kuin vuorivuohta? Kuule, Wappu -- yhden ainoan sellaisen hetken edestä
kuin tämä on, koska sinä olet niinkuin tänään ja katselet minua näin ja
likentelet luokseni niinkuin nyt, sellaisen hetken edestä mielelläni
kuolisin!--- Hän painoi häntä vasten rintaansa niin että Wappu oli
tukahtua. -- Tästä päivästä kahden viikon ta'a olet sinä vaimoni, ja
sitten et sinä koskaan enään minua tapa, -- minä tiedän sen, sillä nyt
tunnen sydämesi!
Silloin Wappu hypähti seisomaan ja koroitti kätensä taivasta kohti: --
Oi, Sinä ihmeellinen, laupias Jumala, Sinä suot minulle nyt jotakin
parempaa kuin maallisen onnen; Sinä suot minulle armo-sanoman!
Oli jo ilta -- lempeät kasvot katselivat heitä ystävällisesti tuolta
ylhäältä -- täysi kuu kumoitti vuoren takaa. Laaksot olivat jo varjossa
-- näin myöhään ei enää sopinut lähteä alas vuorelta. He menivät
tupaan, tekivät valkeata ja istuivat tulisijan ääreen. Vuosikausiin
eivät olleet päässeet toistensa puheisin; nyt saivat mielin määrin
keskustella. Katolla kotka unissaan oli tekevinänsä pesää, --
juhlasoiton helinältä kuului yötuulen humina tuvan ympärillä ja
pienestä ikkunasta vilkahti tuikkiva tähti.
Seuraavana aamuna seisoivat Wappu ja Jooseppi tuvan ovella, valmiina
lähtemään kotimatkalle.
-- Jumalan haltuun, Isä Murzoll, virkkoi Wappu, jonka poskella kiilsi
kyynel aamuruskon valossa: -- Nyt en minä enää palaja sinun tykösi,
onneni on tuolla alhaalla; mutta olkoon sinulle kiitos siitä, että
tähän asti olet suonut turvapaikan minulle kodittomalle. -- Ja sinä,
vanha mökki, jäät nyt autioksi, mutta istuessani tuolla alhaalla
lämpöisessä tuvassa, rakkaan mieheni rinnalla, muistelen kuinka täällä
ylhäällä sinun kattosi suojassa itkien ja vilusta täristen olen
viettänyt yksinäiset yöni, ja elinaikani tahdon pysyä kiitollisena ja
nöyränä!
Hän kääntyi ja laski kätensä Joosepin käsivarrelle. -- Tule Jooseppi,
rientäkäämme, että ennen puolipäivää ennätämme hyvän pastorimme luo
Heiligkreuz'iin.
-- No rientäkäämme, minä vien sinut kotiin, armas kaunokaiseni! --
Katsokaa, onnelliset neitsyet, nyt hän on minun omani -- emmekä pidä
lukua teistä emmekä muistakaan pahansuovista kummituksista!
Ja hänen raikas huhoilemisensa kajahteli siintävään etäisyyteen asti
ikäänkuin kiitoslaulu Pääsiäis-aamuna.
-- St, -- ole vait, -- sanoi Wappu säikähtyneenä ja painoi kätensä
hänen huulillensa: -- Älä ärsytä heitä! -- Mutta sitten hän hilpeästi
nauraen lausui:
-- Ei toki, eihän enää olekaan onnellisia neitsyeitä, eikä pahansuopia
kummituksia -- Jumalahan yksin hallitsee!
Hän kääntyi vielä kerran ja katsoi taaksensa. Fernerin lumipeittoiset
huiput rusoittivat aamu-ruskon paisteessa. -- Ihanata tuolla ylhäällä
oli! -- sanoi hän vähän viivähtäen.
-- Onko sinun vaikea lähteä kanssani tuonne alas? -- kysyi Jooseppi.
-- Vaikka sinä veisit minun syvimpään maan-alaiseen kaivanteesen,
mihinkä ei ikänä päivän valo pilkoittaisikaan, tulisin kuitenkin
kanssasi, en mitään kysyisi, en valittaisi! -- sanoi Wappu, ja hänen
äänessänsä oli niin ihmeen vieno värähdys, että Jooseppi sumeentui.
Silloin kuului suhina tuvan katolta. -- Oi Hansel'ini -- sinut olin
unhoittaa, huudahti Wappu. -- Sinä --! sanoi hän hymyillen Joosepille
-- tuota sinun täytyy kärsiä -- olettehan samat kohtalot kokeneet:
olenhan noutanut _sinun_, samoin kuin _tuonkin_ kalliolta omakseni!
Sitten he astuivat alas. Hää-saatto ei ollut suuri. Ei ollut muuta
koristusta, kuin ne kultaiset morsius-kruunut, jotka aamu-auringon
säteet kietoivat heidän päähänsä -- ei muita saattajia kuin korkealla
ilmassa liitelevä kotka. Mutta heidän povessansa majaili kalliisti
maksettu, todellinen, sanomaton onnellisuus.
* * * * *
Tuolla ylhäällä päivänrinteessä, huikaisevassa korkeudessa, mistä kerran
"vuoriston raivoisa neito uneksien katseli alas", mistä hän sittemmin
laskeusi pimeään syvyyteen, pelastaaksensa sydämensä lemmittyä, siitä
nyt yksinäinen risti kohoaa sinitaivasta kohden. Seurakuuta on
asettanut sen siihen muistoksi Kotka-Wapusta ja Karhu-Joosepista, koko
seudun hyväntekijöistä!
Wappu ja Jooseppi kuolivat nuorena. Heidän kohtalonsa myrskyt olivat
murtaneet heidän elämänsä langan, vaan heidän nimensä elää ja pysyy
kiitollisessa muistossa, niin kauvan ja niin pitkälle kuin Ache-virta
jatkaa kulkuansa.
Matkustaja, joka illalla myöhään kulkee laaksoa kun ehtookellot soivat
ja hopeainen äsken syntynyt kuu nousee vuorten takaa, näkee kaksi
harmaapäistä vanhusta olevan tuolla ylhäällä polvillansa. Ne ovat Asra
ja Benedict Klotz, jotka useasti tulevat tänne Rosen'ista rukoilemaan
ristin juurella. Wappu itse oli heidät yhteen saattanut ja vielä haudan
partaalla he siunaavat hänen muistoansa.
Alhaalla laaksossa leijuilee valkoisia sumuhaamuja matkustajan
ympärillä, houkutellen häntä onnellisten neitsyeiden luokse. Rististä
hän kuulee ikäänkuin valituksen muinaisista sankari-saduista,
valituksen siitä, että voimalliset samoin kuin heikotkin uupuvat ja
katoavat, -- mutta yksi asia häntä lohduttaa: jalous ja voima voi
kadota, vaan se ei kokonaan häviä maailmasta. Siegfried'in ja
Brunhildan kiiltävässä rintanauhassa yhtä hyvin kuin Karhu-Joosepin ja
Kotka-Wapun halvassa puvussa -- sama jalous ja voima se kaikkialla
ilmautuu!