LYNNE COURTIN SALAISUUS
Kirj.
J. S. Fletcher
Englanninkielestä suomentanut (The Mystery of Lynne Court)
Alpo Kupiainen
Englantilaisia romaaneja 4
Hämeenlinna,
Arvi A. Karisto Oy,
1925.
SISÄLLYS:
I. Kutsu kello kahdelta.
II. Paholainen ihmishahmossa.
III. Loistava kurjuus.
IV. Kuka on Kesteven?
V. Kreikkalaiset herrat.
VI. Herra Smith pumppupihasta.
VII. Varhaiset aamun sähkösanomat.
VIII. Selvä murha.
IX. Saippuakuppi.
X. Nainen menee, toinen tulee.
XI. Kaalinistuttaja.
XII. Salaperäisiä miehiä.
XIII. Karttaluonnoksen muistiinpanot.
XIV. Hyytävä pelko.
XV. Valpas palvelija.
XVI. Järjestelmällistä päättelyä.
XVII. Neiti Brock.
XVIII. Merikapteeni.
XIX. Pyy pivossa.
XX. Kukkavihko ja taikakoru.
XXI. Keskipäivän lisälehti.
XXII. Selvitystä neiti Brockista.
XXIII. Smithin selostus asemasta.
XXIV. Rouva Rentonin kertomus.
XXV. Sopiva sähkösanoma.
XXVI. Stylerin havaintoja.
XXVII. Esmonhaughien sukutaulu.
XXVIII. Kreikkalaiset taas esillä.
XXIX. Café Noir.
XXX. Valaistu ikkuna.
XXXI. Koputus ovelle.
XXXII. Sisempi huone.
XXXIII. Selvitys.
I
KUTSU KELLO KAHDELTA
Kerrankin oli sattunut jokin vika Hextallin avaimeen -- tahi lukkoon,
johon hän koetti sitä sovittaa. Harjaantuneena perin kärsivälliseksi
nuori mies kulutti viisi minuuttia päästäkseen tästä pulasta. Olihan
kello jo kaksi aamulla, eikä hän halunnut soittaa ovikelloa ja herättää
kotiväkeään. Ja hänen seisoessaan siinä talonsa portailla, joskus
luoden silmäyksen oikealle ja vasemmalle Wimpole-kadun valoihin ja
varjoihin, tuntui hänestä kummalliselta, että tämän piti tapahtua
ensimmäisenä yönä, jolloin hän kuuden viime kuukauden aikana oli jäänyt
kaupungille.
Joku voisi ehkä sanoa, ettei kyvyttömyys pistää avainta lukkoon
ollut mikään tavaton seuraus ulkona vietetystä yöstä. Mutta kukaan,
joka tunsi Hextallin, ei olisi yhdistänyt sattunutta vaikeutta hänen
huvitteluunsa. Hän olikin vain tahtonut virkistää itseään ottamalla
osaa vuosipäivällisiin eräässä tieteellisessä yhdistyksessä, johon
hän kuului. Kun päivälliset olivat päättyneet, oli hän lähtenyt erään
entisen opintotoverinsa mukana tämän kotiin polttamaan piipullisen
ja tarinoimaan ja jotakin uutta teoriaa pohtiessa viivähtänyt
pikkutunneille asti. Nyt hän oli hyvin väsynyt ja uninen, ja
tunsi taipumusta kiroomaan juuri tämän erikoislukon keksijää --
amerikkalaisen kojeen, joka vasta äskettäin oli oveen kiinnitetty. Kun
läheisen kirkon kello löi kaksi, luopui hän ponnistuksistaan ja soitti
ovikelloa. Samalla hetkellä ilmestyi nurkan takaa eräs mies juosten ja
huohottaen.
Hextallin talo oli kadun kulmassa, ja juuri siinä paloi kaasulyhty.
Sen keltaisessa valossa loi Hextall uteliaan silmäyksen juoksevaan ja
huohottavaan mieheen. Tämä oli kookas seurustelupukuinen mies; hänellä
oli hyvin leveät ja lihavat kasvot, jotka tällä hetkellä loistivat
ikäänkuin pelosta tahi mielenliikutuksesta kalpeina. Miehellä ei ollut
hattua päässä. Hänen korkealla, paljaalla otsallaan Hextall huomasi
suurten hikipisarain kihoavan ja vierivän. Vaistomaisesti kohotti
juoksija pullean kätensä ja pyyhkäisi ne pois, samalla mutisten
itsekseen. Sitten hän äkkiä huomasi oven varjon puolittain katkeaman
Hextallin ja hyökkäsi eteenpäin tempoen ja nytkäytellen ruumistaan
kovassa kiireessä. Hän loi terävän silmäyksen Hextallin pitkään
vartaloon, katsahti pikaisesti taloon ja lähestyi. Sillä välin Hextall,
jolla oli terävä huomiokyky, luokitti tulijan kellarimestariksi tahi
uskotuksi palvelijaksi, jollaisen merkit esiintyivät selvästi hänen
suurissa, veltoissa kasvoissaan.
"Anteeksi, sir", huohotti mies. "Oletteko lääkäri?"
"Olen", vastasi Hextall.
"Voitteko lähteä kanssani, sir -- tähän lähelle? Minä -- minä olen
hakemassa lääkäriä. Nyt heti, olkaa hyvä, sir!"
"Olitteko menossa kutsumaan jotakin määrättyä lääkäriä? Onko teillä
joku perhelääkäri?" kysyi Hextall.
"Ei, sir, koskaan ennen ei ole ollut tarvetta", vastasi mies. "Olisin
iloinen, jos te, sir, tulisitte nyt heti kanssani. Se on ihan nurkan
takana -- yksi noista Queen-Annekadun uusista asuinrakennuksista --
herra Tressin luo, sir."
"Minä tulen -- heti kun palvelijani avaa oven", sanoi Hextall
levollisesti. "Sillä aikaa voitte kertoa, mikä on hätänä."
Mies vilkaisi hermostuneesti autiolle kadulle, ikäänkuin olisi pelännyt
kuiskatakin sen valoille ja varjoille. Taas hän pyyhki otsaansa
siirtyessään lähemmäksi nuorta lääkäriä.
"Tapaturma, sir, -- vahingonlaukaus -- revolveri laukesi", vastasi hän
matalalla äänellä. "Ja se on nainen."
"Nainen?" virkkoi Hextall.
"Herra Tressin sisar, sir, nuori neiti."
Tällöin aukeni ovi, ja Hextall kehoitti miestä seuraamaan sisälle.
Hän meni suoraan eteishallin lävitse vastaanottohuoneeseensa, väänsi
sähkövalon palamaan ja, siepattuaan käteensä salkun, joka oli valmiina
kaiken varalta, avasi sen ja silmäsi sen sisältöä. Sanantuoja seisoi
tarkastellen hänen puuhiaan ja hengähti.
"Mihin kohtaan tuo nuori neiti on haavoittunut?" kysyi Hextall
koneellisesti.
"Minä -- minä luulen olkapäähän, sir -- en ole oikein varma. Siihen
tahi käsivarteen jollakin tavalla, sir", vastasi mies. "Minä en
tietystikään ollut läsnä."
"Kuka on hänen luonaan?" tiedusti Hextall.
"Siellä on hänen veljensä, herra Tress, sir", vastasi toinen hieman
hämillään. "Ja -- ja muutamia toisia herroja."
"Eikö ketään naista?"
"Ei naista, sir."
Hextall otti salkun, johon oli pannut muutamia lisätarvikkeita.
"No niin -- sairaanhoitajattaren saamme viidessä minuutissa", virkkoi
hän. "Lähtekäämme siis."
Mies seurasi häntä ulos huoaten ilmeisesti huojentuneena ja päästyään
hiljaiselle kadulle pyyhkäisi uudelleen otsaansa.
"Saattoipa tuo minut suunniltani, sir", sanoi hän kuin anteeksi
pyytäen. "Järkyttävä tapaus, sir!"
"Teidän olisi parempi selittää minulle, kuinka se tapahtui", huomautti
Hextall. "Rohkenen olettaa teidän varsin hyvin tietävän, että voitte
lääkärille kertoa kaikki."
"Minä en tiedä kuinka se oikein tapahtui, sir", vastasi mies. "Minä
tiedän ainoastaan -- että se tapahtui. En ole ollut herra Tressillä
kauvan -- vasta muutaman kuukauden -- enkä tiedä paljoakaan heistä.
Nähkääs, hän on hyvin rikas nuori herra ja omistaa kauniin kartanon
-- Lynne Courtin -- Surreyssä, ja pari kuukautta sitten hän vuokrasi
ja kalusti tämän asuinhuoneiston. Hän -- no, se on totta, on pitänyt
hauskaa melkolailla, sir. Ja tänä iltana hänen sisarensa, neiti Paquita
--"
"Paquita?" toisti Hextall tahtomattaankin.
"He ovat puolittain ulkomaalaisia, sir", selitti mies. "Puolittain
espanjalaisia, luullakseni. Hän saapui eilisiltana Lynne Courtista
ja ilmoitti asettuvansa tänne. En luule herra Tressin siitä oikein
pitäneen, mutta siitä huolimatta hän vei sisarensa ulos päivälliselle
ja teatteriin. Heidän palattuaan saapui myöhään yöllä, kuten monasti
ennenkin, pari kolme herra Tressin ystävää. Neiti Paquita meni levolle
-- silloin oli puoli yksi. Minun oli kuitenkin valvottava. Vähää ennen
kello kahta, torkkuessani tarjoiluhuoneessa, kuulin laukauksen. Sitten
ilmestyi luokseni herra Kesteven -- hän on herra Tressin läheinen
ystävä -- ja ilmoitti, että oli sattunut tapaturma ja neiti Tress oli
ampunut itseään, ja lähetti minut hakemaan lääkäriä."
"Ampunut itseään, niinkö?" virkkoi Hextall.
"Niin hän sanoi, sir -- mutta ei vaarallisesti. Nyt olemme perillä,
sir".
Hän oli opastanut Hextallin kadunkulman toiselle puolelle muutamien
äsken rakennettujen talojen likelle ja joudutti nyt lääkäriä yövartijan
ohitse, iskien tälle merkitsevästi silmää, porrasjakson päässä olevalle
ovelle, jonka eteen hän hetkeksi pysähtyi. Hän loi seuralaiseensa
puhuvan silmäyksen.
"He kaikki ovat jonkun verran -- ymmärrättehän, sir", virkkoi hän.
"Minä tarkoitan, kaikki herrat ovat ryypiskelleet melkoisesti, paitsi
herra Kesteven. Hän ei koskaan pidä siitä. Mutta ehkäpä tämä tapaus on
heidät selvittänyt."
Hextall nyökkäsi ääneti ja seurasi opastaan himmeästi valaistuun ja
rikkaasti kalustettuun eteishalliin, jonka tammilaudoituksessa oli
useita ovia. Mies veti niistä erään hieman raollaan olevan auki, ja
lääkäri astui häikäisevään valoon näyttämölle, joka millä muulla
hetkellä hyvänsä olisi vaikuttanut häneen puolittain teatterimaisella
asullaan. Todellakin, jos äkkiä olisi esirippu vedetty ylös
paljastamaan hänelle, mitä hän nyt näki, niin hän olisi väittänyt sen
olevan näyteltäväksi järjestetyn kohtauksen. Paitsi yhtä eroavaisuutta
-- hänen terävä lääkärinsilmänsä huomasi heti lämpöistä ja valkoista
ihoa pitkin virtaavat veripisarat.
Hän seisoi hetkisen tuijottaen siihen, mitä oli hänen edessään; hänen
takanaan mutisi opas hämillään. Heidän ja erittäin sopusuhtaisen,
aistikkaasti koristetun ja kalustetun huoneen muun osan keskivaiheilla,
värillisten lamppujen hehkun puolittain valaisemana, seisoi tyttö, joka
toisella kädellään nojasi korkean kaapin sivuun ja toisella ojensi
ilkeän uhkaavasti revolveria.
Tyttö näytti olevan kahdeksantoista tahi kahdenkymmenen ikäinen, ja
hänen epäenglantilaisen häikäisevän kauneutensa teki tällä hetkellä
erittäin huomattavaksi kalpeus, jota korostivat viehättävän pään
ympäri raskaiksi sykkyröiksi kootut tummat hiukset. Hän oli hieman
keskikokoa pitempi solakka ja notkea vartaloltaan, yllään iltapuku,
jonka paljaaksi jättämästä, kaappiin nojaavasta käsivarresta tihkui
punaista verta. Hextallin astuttua huoneeseen, loi tyttö häneen
nopean silmäyksen tummista silmistään, jotka silloin leimusivat
suuttumuksesta, mutta tuokion verran tarkastettuaan vierasta kääntyi
jälleen tuijottamaan neljään mieheen, jotka joko seisoivat tahi
istuivat huoneen toisella puolella sijaitsevan, viheriällä veralla
katetun pöydän takana. Pöydällä oli muutamia kortteja ja kapineita,
jotka osoittivat, että joku oli äkkiä keskeyttänyt hyvin tunnetun
uhkapelin.
Hextallin nopeat silmät seurasivat tytön katsetta. Suoraan tytön
edessä pelipöydän vieressä, tarkaten valppaana ja valmiina jokaista
hänen liikettään, seisoi kookas, sileäksi ajeltu, teräväkasvoinen
mies, jonka jännitys nähtävästi laukesi Hextallin tultua. Hän oli
hyvännäköinen ja ilmeisesti älykäs ja neuvokas. Ja kun hän oli yhtä
ilmeisesti selvä ja täysin tolkullaan, oletti Hextall hänet heti herra
Kesteveniksi, josta palvelija oli puhunut. Sitten hänen katseensa
siirtyi Kestevenin ohitse takan luokse, missä eräs nuorempi mies istua
retkotti nojatuolissa. Yhdennäköisyyden perusteella Hextall päätteli
hänet tytön veljeksi. Hän oli ojentanut jalkansa suoriksi ja työntänyt
kädet syvälle housuntaskuihin. Leuka oli painunut rintaa vasten; suu
oli hieman raollaan; sameat ja tylsät silmät suuntautuivat tyttöön,
ikäänkuin huumaantuneet aivot niiden takana olisivat yrittäneet
käsittää mitä oikeastaan oli tekeillä. Puoleksi palanut sikari virui
matolla nuoren miehen jaloissa; hänen leveällä, hohtavan valkoisella
paidanrintamuksellaan oli viinipilkkuja. Ja keskellä hiljaisuutta, joka
nyt vallitsi huoneessa, hän äkkiä ummisti silmänsä ja alkoi kuorsata.
Siellä oli vielä kaksi muutakin henkilöä -- vieraspukuisia nuorehkoja
miehiä, jotka seisoivat takalistolla lähekkäin kuiskutellen. Hextall
oletti heidät heti ulkomaalaisiksi, vaikkei ollutkaan varma heidän
kansallisuudestaan. Toinen nähtävästi tyynnytteli ja suostutteli;
toinen kuunteli ilmeisen vastahakoisena. Jälkimäinen oli tummaihoinen,
yrmeännäköinen mies ja silmäili olkansa yli vihaisesti tyttöön,
ikäänkuin hänelle tapahtuisi jotakin vääryyttä. Hextall huomasi, että
juuri tätä miestä tyttö pääasiallisesti piti silmällä.
Tämän kaiken näkivät lääkäri ja kamaripalvelija heti huoneeseen
tultuaan. Hextall käsitti tilanteen silmänräpäyksessä. Arvelematta hän
astui tytön luokse ja ojensi kätensä.
"Antakaa minulle tuo revolveri ja sallikaa minun tutkia vammaanne",
sanoi hän päättävästi.
Paquita Tress ojentautui kuullessaan äkillisen, kylmällä äänellä
lausutun käskyn. Hän silmäsi Hextallia ylhäältä alas; sitten ilmestyi
hänen otsalleen kiusaantumisen ryppy, ja hän muutti hieman asentoaan.
"En ennenkuin nuo miehet luovuttavat takaisin rahat, jotka he
ovat saaneet veljeltäni", vastasi hän jyrkästi. "Tuo mies tuolla,
erikoisesti -- hän on petturi!"
Pöytään nojaava pitkä mies käänsi päätään ja kuiskasi jotakin taempana
kiukuttelevalle miehelle. Sitten hän astui esille, heikosti hymyillen.
"Täällä on tapahtunut vähäinen häiriö", virkkoi hän sovittavasti,
samalla kumartaen Hextallille. "Neiti Tress sai päähänsä ajatuksen,
että hänen veljensä ja vieraiden peli oli epärehellistä, minkä johdosta
hän sekaantui asiaan, valitettavasti, uhaten väkivallalla. Hänen
omaa parastaan tarkoittaen minä yritin ottaa häneltä revolveria.
Kamppailussa se laukesi, ja minä pelkään, että hänellä on haava."
"Ja myöskin revolveri", lisäsi tyttö uhmailevasti naurahtaen.
"Ja minä pysyn sanassani! Älkää välittäkö hänestä", jatkoi hän
kääntyen hetkiseksi Hextalliin päin ja viitaten kookkaaseen mieheen
ylenkatseellinen ilme kasvoillaan. "Hän on yhtä kehno kuin toisetkin --
kehnompikin! Tuo mies tuolla takana ei poistu täältä, ennenkuin panee
rahat takaisin pöydälle -- minä olen pitänyt häntä silmällä. Jos kukaan
teistä -- kuka tahansa! -- rohkenee vielä koskea minuun, niin minä
ammun kuoliaaksi!"
Kookas mies katsoi lääkäriin, hymyili ja kohautti olkapäitään. Sitten
hän kääntyi ja astahti pari askelta peremmällä olevia miehiä kohti.
Tällöin Hextall uudelleen puhutteli tyttöä.
"Teidän olisi parasta noudattaa neuvoani", sanoi hän rauhallisesti. "Te
ette saa aikaan mitään hyvää, ja teidän haavanne saattaa olla vakavampi
kuin luulettekaan."
"Minä kyllä tiedän, millainen se haava on", tiuskasi hän. "Minä sain
kuulan olkapäähäni, jos tahdotte tietää. Mutta mitä sanoin, sen minä
sanoin, ja minä teen mitä uhkasinkin, ellei... katsokaahan tuota!"
huudahti hän äkkiä, osoittaen nojatuolissa nukkuvaa veljeänsä.
"Luuletteko, että hän kykeni pelaamaan? He ovat petkuttaneet häntä --
kaikki nuo!"
Kookas mies tuli takaisin toisten seuraamana -- synkkäsilmäinen
ilmeisesti vimmoissaan.
"Neiti Tress liioittelee", sanoi kookas mies levollisesti. "Petkutusta
ei ole tapahtunut. Mutta rauhan ja hiljaisuuden vuoksi tämä herra
jättää pöydälle herra Tressiltä voittamansa rahat. Me toiset emme
voittaneet, vaan hävisimme. Jättäkää siis rahat ja lopettakaamme tämä
juttu", jatkoi hän kääntyen kiukuttelevaan mieheen. "Kiiruhtakaa!"
Puhuteltu murisi ja ärisi, mutta sitten äkkiä työnsi kätensä
taskuunsa, veti sen ulos täynnä seteleitä ja kultaa, heitti ne pöydälle
ja kääntyi ovelle hiljaa kiroten. Hänen toverinsa seurasi; palvelija
riensi ääneti heidän edellään salin läpi, auttoi heitä saamaan hattunsa
ja päällystakkinsa ja päästi heidät ulos. Salissa oli nyt hiljaista,
eikä kuulunut muuta kuin nuoremman miehen kuorsaus.
"Antakaa minulle nyt tuo revolveri", sanoi Hextall. "Antakaa!"
Vastauksen asemasta Paquita Tress äkkiä pudotti revolverin lattialle ja
kaatui sitten itse pyörtyneenä.
II
PAHOLAINEN IHMISHAHMOSSA
Lähes kaksi tuntia myöhemmin ilmestyi Hextall avukseen kutsumansa
ammattitoverin seuraamana makuuhuoneesta, mihin hän oli potilaansa
jättänyt kahden koulutetun hoitajattaren huomaan, ja astui saliin,
johon palvelija oli hänet opastanut heidän taloon saavuttuaan. Nyt
se näytti kokonaan toisenlaiselta. Värilliset lamput eivät enää
valaisseet sitä punaisella ja violettivalollaan; akkunat oli avattu,
ja ensimmäinen kevätpäivän kajastus sekaantui aamuilman raikkaaseen
tuulahdukseen. Poissa olivat viheriä pelipöytä ja sen ominaiset
välineet; poissa myös oli runsas kokoelma pulloja ja pikareja, jotka
olivat sijainneet sivupöydällä; koko huone näytti puhdistetulta ja
siivotulta kaikista hurjistelun merkeistä ja samalla hyvin arvokkaalta
ja raittiilta. Ja erään akkunan luona sijaitsevan pienen pöydän
vieressä, ajeltuna, kylpeneenä, sopusuhtainen vartalonsa huolellisesti
puettuna aistikkaaseen villapukuun tuore kukka napinlävessä, istui
herra Kesteven pureskellen leivosta ja hörppien tuoksuavaa kahvia.
Mikä hurjistelu lieneekään vallinnut varemmin aamulla, oli ilmeistä
lääkäreille, että tämä selväkatseinen, vakavakätinen ja valpas
herra oli siihen ottanut osaa vain sivustakatselijana. Kesteven,
joka lueskeli edellisen iltaista sanomalehteä, nousi lääkärit
huomattuaan nopeasti nojatuolistaan ja astui esille kotonaan olevan
miehen levollisuudella ja varmuudella. Hän nyökkäsi kohteliaan
tuttavallisesti, joka ei kuitenkaan erikoisemmin vaikuttanut Hextalliin.
"No, tohtori?" sanoi hän. "Toivoakseni voipi potilaanne hyvin?
Luultavasti haava ei ole vaarallinen?"
"Haava ei ole vaarallinen", vastasi Hextall. "Mutta neiti Tress
tarvitsee täydellistä hiljaisuutta kunnes hänet voidaan siirtää kotiin."
"Oh!" sanoi Kesteven auliisti. "Hänellä tulee täällä olemaan riittävän
hiljaista. Nuo hoitajattaret tietysti ottavat hänet kokonaan hoitoonsa."
"Hänen on saatava hiljaisuutta yöllä", huomautti Hextall.
"Tietysti! Te ajattelette -- mitä näitte tänä aamuna", virkkoi Kesteven
hymyillen. "Surkuttelen, että neiti Tress kiihottui jonninjoutavasta.
Hänen veljeään ei petkutettu -- minä olisin sen estänyt.
Etelä-amerikalaisen veren ryöpsähdys, käsitättehän, herra tohtori! --
kuuma, äkkinäinen, kiihkeä."
"Näkemästäni päättäen", huomautti Hextall kuivasti, "ei herra Tress
ollut kykenevä --"
"Estämään joutumasta kerityksi, eh?" keskeytti Kesteven hymyillen
tavalla, joka lähenteli irvistystä. "No niin -- no niin! -- mutta hän
sortui vasta teidän saavuttuanne -- siihen asti hän kykeni oivallisesti
huolehtimaan itsestään. Ja minäkin olin saapuvilla -- ja minä juon vain
ruokaillessa, enkä silloinkaan paljoa. Neiti Tress toimi erheellisen
vaikutelman alaisena -- ja hänen oma syynsä oli, että hän sai haavan.
Ellen minä olisi koettanut ottaa häneltä revolveria, olisi teidät tuotu
kuolleen miehen eikä lievästi haavoittuneen naisen luokse."
Hextall ei vastannut. Hän oli epävarma Kestevenin asemasta talossa.
Mutta Kesteven itse pian selitti sen.
"Minä jaan tämän asunnon herra Tressin kanssa toistaiseksi", hän
jatkoi. "Te voitte uskoa minulle huolehtimisen siitä, että neiti Tress
saapi ehdottoman rauhan kunnes hän voi palata Lynne Courtiin. Mutta,
kuinkahan pian se voi tapahtua?"
"Muutaman päivän kuluttua -- jos kaikki sujuu säännöllisesti", vastasi
Hextall. "Täydellinen hiljaisuus on välttämätön."
"Tämä huoneusto pidetään hiljaisena niinkuin metsämaja", vakuutti
Kesteven. "Todellisuudessa saavat potilas ja hoitajattaret huoneuston
itselleen. Minä vien Tressin pois muutamiksi päiviksi. Luottakaa
minuun. Ja nyt, sallikaa minun tarjota teille hieman kahvia."
Hextall kieltäytyi kahvista ja poistui toverinsa kanssa. Viereisessä
huoneessa he kohtasivat palvelijan, joka katsoi Hextalliin kysyvästi.
"Siellä ei ole mitään vakavampaa vaaraa", virkkoi Hextall. "Neiti Tress
tervehtyy pian, jos hän saa olla rauhassa. Minä olen sitä painostanut
herra Kestevenille, ja hän on luvannut huolehtia siitä. Mikäli
ymmärrän, jakaa hän tämän huoneuston herra Tressin kanssa."
Palvelija irvisti. Hän katsahti sen huoneen oveen, johon tohtori oli
jättänyt Kestevenin juomaan kahvia.
"Jakaa!" hän mutisi. "Niin -- hän saattoi sen niinkin sanoa."
"Kaikessa tapauksessa hän takaa hiljaisuuden", sanoi Hextall.
"Voidaanko siihen luottaa?"
"Epäilemättä täällä tulee olemaan kyllin hiljaista, sir, kunnes neiti
Tress matkustaa Lynne Courtiin", vastasi palvelija. "Eilisillan
tapaus pelästytti joitakin heistä hieman -- he tulevat puhumaan siitä
keskenään."
"Sairaanhoitajattaret tulevat jäämään", jatkoi Hextall. "Onko ketään,
joka voisi tulla neiti Tressin luokse -- onko sisaria?"
Palvelija pudisti päätänsä.
"Paitsi heitä kolmea ei ole ketään, sir, mikäli minä tiedän", vastasi
hän hiljaisella äänellä, uudelleen katsahtaen suljettuun oveen, jonka
takana istui Kesteven. "Herra Tress, hänen sisarensa ja pieni veli. En
luule heillä olevan sukulaisia Englannissa -- en ole koskaan heistä
kuullut tahi heitä nähnyt."
"Hyvä on, huolehtikaa hiljaisuudesta", sanoi Hextall. "Minä tulen
käymään myöhemmin aamulla."
"Siinä on jotakin kummallista", huomautti hän toverilleen, kun
palvelija oli päästänyt heidät ulos ja he kävelivät Wimpole-katua
kohti. "Mitä sinä arvelit herrasta, joka joi kahvia?"
"Kylmä miekkonen", vastasi toinen. "Tavattoman kylmä!"
"Kuinka sinä häntä arvostelet?" kysyi Hextall.
"Minä en arvostele häntä ennenkuin näen nuoren Tressin. Minkä näköinen
hän on? Sisar on kaunotar."
"Poika on samanlainen kuin sisarensa -- mutta heikko siinä, missä
hän on vahva. Kaunis poikanen -- puoliespanjalaisella tavallaan. Sen
perusteella, mitä näin pojasta pikaisessa silmäyksessä, olen pakotettu
sanomaan, että hän oli vaarassa juoda itsensä kuoliaaksi."
"Mihin hän sitten joutui tämän homman aikana?" kysyi Hextallin
kumppani, joka nyt oli saanut vihiä välikohtauksista ja oli
ymmärrettävästi utelias. "Vuoteeseenko?"
"Palvelija otti hänet hoitoonsa", vastasi Hextall purevasti. "Minä näen
hänet varmasti -- myöhemmin."
Hextallin palatessa kello seitsemän seisoi Darrell Tress aamiaispöydän
ääressä. Hän oli Kestevenin tavoin huolellisesti puettuna, mutta hänen
huulensa värisivät ja kätensä vapisivat; huoneessa oli selvä konjakin
tuoksu, ja hän katsoi lääkäriin arasti ja kartellen.
"Minä valitan, minä olen kauhean suruissani tämän -- tämän ilkeän
tapauksen johdosta", hän sopersi Hextallin saavuttua, joka hieman
kumarrettuaan seisoi katsellen häneen äänettömänä. "Sisareni teki
hirveän erehdyksen -- menetellessään sillä tavoin, kuin sattui. Hän --
tietysti jos minä olisin tietänyt, että hänellä oli revolveri --"
"Minä en välitä siitä, mitä tapahtui", sanoi Hextall. "Minun
velvollisuuteni on huolehtia, ettei siitä tule mitään seurauksia.
Teidän sisarenne on saatava hiljaisuutta muutamiksi vuorokausiksi."
"Oh, se käy päinsä!" vastasi nuorukainen huomattavasti huojentuneena.
"Me huolehdimme, ettei häntä mikään häiritse. Kesteven ja minä menemme
viikon päiviksi tiehemme -- tietysti hoitajat jäävät hänen luokseen?"
Hextall, joka riisui käsineitään, katsoi tarkkaavasti hoidokkinsa
veljeä. Hänen ammattisilmänsä huomasi eräitä varmoja merkkejä
viimeaikoina jatkuneesta epäsäännöllisestä elämästä -- mutta hän näki
myös, että Darrell Tress oli kylliksi tolkullaan kuunnellakseen hieman
suoraa puhetta; hän myös havaitsi hänessä riittäviä merkkejä hyvästä
tahdosta sen kuulemiseen mieheltä, joka ei ollut häntä kovin paljoa
vanhempi.
"Se merkitsee, että te jätätte sisarenne yksinomaan ventovieraiden
hoitoon", hän sanoi kuivasti.
Darrellin tummat kasvot punastuivat.
"Minä -- asia on niin, ettemme me tunne ketään", hän vastasi. "Me
olemme olleet Englannissa vain muutaman kuukauden, ja..."
"Eikö sisarellanne ole naistuttavia?" kysyi Hextall.
"Pelkään, ettei ole", vastasi Darrell.
"Sitten minä esittäisin", virkkoi Hextall, "että te luopuisitte
muutamiksi päiviksi omista ystävistänne ja omistaisitte itsenne
huolehtimaan, että sisarenne tulee kunnollisesti hoidetuksi. Minä
huolehdin hänestä lääkärinä, mutta lääkäri ja hoitajattaret eivät ole
omaisia, te tiedätte, ja --"
Kesteven saapui heidän luokseen sivuovesta aikataulu kädessään. Hän
kumarsi tyynesti Hextallille ja kääntyi Tressiin päin.
"Yksi ja kaksikymmentäviisi lähtee sopiva juna", hän sanoi. "Ajatteles,
me --"
Darrell Tress katsahti Hextalliin.
"Tohtori arvelee että minun olisi jäätävä kotiin huolehtimaan
Paquitasta", hän sanoi. "Minä -- minä luulen, että minun on se tehtävä.
Minä en siis tule, Kesteven. Mene sinä."
Hextall havaitsi nopean välähdyksen Kestevenin silmissä. Hän
käsitti sen merkityksen -- se osoitti niin selvästi kuin katse voi
osoittaa, ettei Kesteven ollut niitä miehiä, joitten suunnitelmia
voitiin häiritä. Mutta välähdys oli poissa yhtä nopeasti kuin oli
ilmaantunutkin -- ja Kesteven käänsi tyynen ja suopean katseen
Hextalliin.
"Oh, tietysti, jos kerran tohtori Hextall arvelee niin!" hän virkkoi.
"Tietysti -- varmastikin! Mutta minä käsitin tarvittavan ehdotonta
hiljaisuutta, joten oletin parhaimmaksi, että me olisimme tieltä
poissa. Jos sinä siis haluat jäädä sisaresi luokse --"
Hextall poistui hoidokkinsa huoneeseen, mutta täällä ei ollutkaan
riippuvainen ja alistunut potilas, vaan itseensä luottava,
lujatahtoinen nuori nainen, joka vastasi itseään koskeviin kysymyksiin
halukkaasti ja vaati toisilta vastauksen omiinsa.
"Minä en suostu makaamaan täällä", hän sanoi. "Kaikki moisen pienen
naarmun vuoksi! Sehän on naurettavaa!"
Yksi hoitajattarista, vanhemman puoleinen nainen, hymyili kainostellen
tohtorille.
"Neiti Tress tahtoo nousta ylös", hän huomautti.
"Ei missään tapauksessa tänään", määräsi Hextall katsahtaen häneen
kohdistettuihin kapinallisesti vetoaviin silmiin. "Te saisitte kuumeen
ja silloin en minä voi vastata mahdollisista seurauksista. Tämä oli
enemmän kuin pelkkä naarmu, kuten tiedätte. Kuulahan oli tunkeutunut
koko lailla syvälle."
Paquita Tress käänsi hitaasti päätään ja silmäili Hextallia vakavasti
minuutin ajan.
"Lähettäkää nuo naiset pois", hän sanoi odottamattoman päättävästi.
"Minä tahdon puhua teille -- kahdenkesken."
Hoitajattaret poistuivat, ja Hextall istuutui vuoteen viereen.
"No niin?" hän kysyi rauhallisesti. "Mitä teillä olisi sanottavaa?"
"Sitä, minkä te luultavasti voitte arvata, jos teillä vaan on
olettamani määrä huomiokykyä", hän vastasi. "Mikä tekee minut
kuumeiseksi, mikä turmelee kaiken sen hyvän minkä te minulle teette, on
levottomuus. Se juuri -- näettekö te? Mitä minun veljeni hommailee?"
"Teidän veljenne miettii kuinka hän parhaiten voisi teistä huolehtia
ja poistaa levottomuutenne", vastasi Hextall. "Hän aikoi matkustaa,
että te hoitajattarinenne olisitte saaneet olla rauhassa. Mutta
käsittääkseni hän on muuttanut mielensä."
Paquita katsoi häneen tiukasti ja kauan.
"Ja -- Kesteven?" kysyi hän vihdoin.
"Viimeksi kuulemassani lauseessa myönsi Kesteven, että jos veljenne
kerran halusi jäädä luoksenne, niin oli hänen tietenkin jäätävä",
vastasi Hextall, joka jo aikoja sitten oli huomannut, että häntä
kohtaan oli paras olla vilpitön.
"Oh", mutisi Paquita. Sitten hänen silmissään äkisti välähti.
"Kesteven", hän virkkoi katkerasti, "on toinen piru ihmishahmossa".
"Siinä tapauksessa hänet on voitettava", naurahti Hextall huvitettuna.
"No, mitä te nyt erityisemmin haluatte? Parasta, että sanotte sen
minulle."
"Voinko puhutella veljeäni muutaman minuutin?" hän kysyi.
Hextall meni takaisin saliin. Ja siellä hän löysi Kestevenin ja nuoren
Tressin seisomassa samanlaisessa asennossa kahden puolen aamiaispöytää.
Heidän asentonsa ilmaisi, että he olivat syvissä aatoksissa -- toisin
sanoen, kumpikin seisoi kädet housuntaskuissa ja tuijotti pää kumarassa
lattiamattoon. Tohtorin saavuttua katsahti Kesteven ylös ja loi häneen
hymyilevän katseen, joka ainakin ulkonaisesti oli vilpitön.
"Kuulkaahan nyt, tohtori", hän sanoi. "Olkaamme suoria. Me olemme
puhelleet Tressin kanssa, ja -- lyhyesti sanoen, minä luulen parhaaksi,
että menen matkoihini joksikin ajaksi, eikö niin, ja jätän Tressin
huolehtimaan, sisarestaan, koska hänellä kerran on sairas kotonaan --
niinhän?"
Hextall vastasi ulkonaisesti vilpittömään katseeseen todellisesti
vilpittömällä.
"Minä ajattelen ehdottomasti, että olisi hyvä, jos neiti Tress
jätettäisiin muutamaksi vuorokaudeksi täydelliseen rauhaan", hän
vastasi.
"Aivan niin", myönsi Kesteven. "Hyvä on -- minä poistun tunnin
kuluessa."
Hän hävisi nopeasti viereiseen huoneeseen, ja Hextall kääntyi Tressin
puoleen.
"Teidän sisarenne haluaa nähdä teitä", hän sanoi ja lisäsi sitten
merkitsevästi katsoen: "Ja luulen ilahuttavanne sisartanne, jos te
hänelle ilmoitatte, että teidän ystävänne menee matkoihinne ja te
jäätte kotiin."
Darrell Tress läksi sisarensa huoneeseen jonkunlainen hirtetyn koiran
ilme kauniilla kasvoillaan, ja Hextall poistui talosta ja meni
sairaskäynneilleen. Mutta hänet oli vallannut omituinen salaperäisyyden
tuntu, ja monasti sen päivän kuluessa hän huomasi ajattelevansa
mitä Paquita Tress oli tarkoittanut sanoessaan, että Kesteven oli
toinen piru ihmishahmossa. Hän ajatteli sitä vielä myöhään illallakin
rauhallisesti tupakoidessaan, kun hänen oveltaan äkkiä kuului hälinää.
Sieltä kantautui kova kellonsoittoja hätäisiä ääniä, joista toinen
kuulosti estelevänä ja toinen jyrkästi vaativana. Ja se vaativa ääni
oli -- Paquitan!
III
LOISTAVA KURJUUS
Hextall syöksähti lepotuolistaan harmistuneena murahtaen. Hän tempaisi
huoneensa oven auki ja katsahti eteishalliin. Siellä seisoi hänen
hoidokkinsa, jonka olisi tähän aikaan pitänyt olla vuoteessa sikeässä
unessa, kovaäänisesti selittämässä palvelijattarelle että hänen oli
välttämättömästi heti tavattava tohtori Hextall; hänen takanaan liehui
nuorempi sairaanhoitajatar hätääntyneenä ja silminnähtävästi avuttomana
itkien. Heti kun hän huomasi Hextallin, rupesi hän tälle selittämään:
"Minä en ole tähän syyllinen, tohtori", hän valitti väännellen käsiään.
"Minä en voinut pidättää häntä -- hän tahtoi tulla!"
Paquita käänsi tähtiparin kaltaiset silmänsä ja hehkuvat kasvonsa
Hextallin ankaroihin ja tyytymättömiin kasvoihin. Hän hymyili tavalla,
joka olisi hellyttänyt askeetinkin ja astahti avonaista ovea kohti,
jonka luona Hextall seisoi.
"Saanko tulla sisälle?" hän kysyi hartaasti. "Kaikki on hyvin -- koko
tämä hälinä on tarpeeton. Minä tahdon puhua teille -- minun täytyy
puhua teille! Eikö hoitajatar saisi istua jossakin odottamassa? Ja
älkää olko hänelle vihainen -- ei hän ole syyllinen. Ei kukaan voi
minua vastustaa, jos minä jotakin tahdon."
Äänettömästi viitaten kehoitti Hextall hoitajatarta siirtymään
viereiseen odotushuoneeseen; sitten hän otti Paquitan käsivarren ja
talutti hänet tuolille, jonka hän vastikään oli jättänyt, sulki oven ja
kohdisti tyttöön ankaran paheksuvan katseen, jonka säilyttämiseksi hän
ankarasti ponnisteli.
"Sanonpa teille mitä seuraa!" sanoi hän äärettömästi pahastuneen
rauhallisuudella; "jos te käyttäydytte näin, niin on teidän
hyväntahtoisesti käännyttävä toisen lääkärin puoleen. Tarpeetonta on
vihoitella hoitajattarelle, sillä te nähtävästi olette hillitön. Mutta
te kohtelette häntä kovin huonosti, ja --"
"Minä hyvitän sen hänelle", virkkoi Paquita innokkaasti. "Minä annan
hänelle -- mitä hän vain tahtoo."
"Mikään antinne ei voi korvata menettelyänne", vastasi Hextall. "Ja
minuakin te kohtelette huonosti. Mitä hyödyttää minun -- mutta onhan
hyödytöntä puhua teille. Oletteko te vielä vain lapsi? -- koskapa
menettelette näin tyhmällä ja itsepäisellä tavalla!"
Paquita kohotti häneen ihmettelevän katseensa. Hänen poskensa hehkuivat
punaisina ja hänen silmänsä olivat tummat, kosteat ja täynnä valoa. Hän
oli varmastikin ihanin nainen minkä Hextall oli koskaan nähnyt, joten
hän, seisoessaan ja katsellessaan häntä, miltei unhotti kaiken muun
paitsi sen.
Ylläpitääkseen asianmukaista tieteellistä arvokkuuttaan täytyi hänen
ponnistella ja kääntää pois silmänsä tytöstä.
"Lapsellinen -- lapsellinen käytös!" hän väitti. "Moista käyttäytymistä
olisi saattanut odottaa kaksitoistavuotiaalta hemmoitetulta lapselta."
"Minä en ole kaksitoistavuotias hemmoiteltu lapsi!" huudahti Paquita.
"Minä olen aikuinen nainen, jolla on maailman täysi suruja. Sentähden
tulin luoksennekin. Koko tässä suuressa kaupungissa minä en tunne
yhtään ristinsielua, jonka puoleen voisin kääntyä. Mutta jos te olette
noin vihainen minulle, niin minä poistun."
Puhuessaan hän nousi, ja Hextall, joka kaikkien vanhanpojan kokelaiden
tavoin oli merkillisen helläsydäminen, näki hänen suloisten huultensa
värähtelevän ja muutamien suurten kyynelhelmien kihoavan silmiin.
Hellästi hän painoi tytön takaisin tuoliin, siirsi toisen tuolin hänen
viereensä ja tiedottomasti sovitti runsaan määrän myötätuntoa ja
huolenpitoa ääneensä.
"Jaha!" hän kehoitti. "Mitä se on? Antakaa kuulua! Se helpottaa teitä."
Paquita kosketti silmiään hienolla pitsinenäliinallaan ja pudisti
päätään.
"Darrel on mennyt!" hän sanoi.
"Veljenne!" huudahti Hextall rypistäen otsaansa. "Miksi -- minä luulin
hänen jäävän ja huolehtivan teistä?"
"Niin hän teki -- muutaman tunnin", vastasi hän surullisesti. "Minä
kyllä aavistin, ettei sitä kestäisi pitkälle. Enkö teille jo sanonut,
että Kesteven on piru ihmishahmossa? Se hän on -- ja minä tiesin, ettei
Darrell saisi rauhaa ennenkuin -- ennenkuin pääsi lähtemään hänen
luokseen. Minä kyllä huomasin miten hän hyöri ja pyöri päästäkseen
matkalle. Ja -- ja vihdoin hän meni! Mitä te tekisitte, jos teillä
olisi veli, jota te rakastatte hyvin suuresti ja jonka te näkisitte
luisumassa suoraa päätä helvettiin?"
Kysymys sisälsi jotakin niin ehdottoman viatonta ja naivia, että
Hextall töintuskin kykeni pidättämään hymyilyn. Mutta tytön
yksinkertaisuus pakotti hänet vastaamaan hyvin vakavasti.
"Minä panisin taivaan ja maan liikkeelle pysäyttääkseni hänet."
"Minä olen pannut taivaan ja maan liikkeelle -- mutta tähän asti
siitä ei ole ollut apua", vastasi Paquita. "Minä olen rukoillut hänen
tähtensä enemmän kuin minkään muun -- minä olen tehnyt kaikki mitä vain
olen voinut, joka mahdollisesti ei olekaan paljon. Ei mitään tulosta!
-- tähän mennessä. Tuo piru -- Kesteven -- on liikaa taivaalle ja
maalle ja minulle, kaikki käärittynä yhteen myttyyn."
"Kuka on miehiään herra Kesteven?" kysyi Hextall. "Ja miten hän voipi
vaikuttaa noin turmiollisesti veljeenne?"
"Antaisin mitä tahansa, jos saisin tietää kuka on Kesteven!" hän
huudahti. "Mitä toiseen kysymykseenne tulee -- niin hän aivan
yksinkertaisesti on saanut Darrellin valtoihinsa, siinä kaikki.
Ainoastaan saanut hänet valtoihinsa -- ja menettelee nyt hänen kanssaan
niin kuin haluaa. Ja hänen vaikutuksensa on paha -- paha -- paha!"
"Ehkäpä teette parhaiten, jos kerrotte minulle, kuinka hän on saanut
veljenne valtoihinsa", esitti Hextall. Hän näki, että tyttö halusi
puhua ja että hänen täytyi puhua, joten hän huomasi parhaaksi sallia
sen tapahtua hänen mielensä kevennykseksi. Tosin tämä ei kuulunut
hänelle, mutta hän käsitti, että ellei tyttö saanut keventää mieltään,
niin hän rasittuisi kuumeiseksi. "Tunsiko veljenne herra Kestevenin
ennen Englantiin saapumistanne?" hän kysyi. "Tahi onko hän äskeinen
tuttavuus?"
"Minä kerron teille kaikki", sanoi tyttö odottamattoman kiihkeästi.
"Sitähän varten minä tulinkin -- minä olisin raivostunut, tahi minulle
olisi tapahtunut jotakin muuta, maatessani tuolla innoittavassa
huoneustossa, Darrellin ollessa poissa ja ainoastaan tuo hoitajatar
nähtävänä. Sitäpaitsi minä tiesin voivani luottaa teihin --
saavuttuanne eilisiltana minä tarkastin teidät hyvin. Minä luulen --
minä luulen, että te olette ensimmäinen mies -- mies! -- jonka olen
nähnyt Englantiin saavuttuani".
"Sitä minä en totisesti usko!" virkkoi Hextall yrmeästi hymyillen.
"Toivokaamme teidän erehtyneen. Mutta nyt kertokaa minulle -- mitä
hyvänsä se lieneekin. Koska tämä kaikki on kovin tavatonta, enkä minä
halua, että puhuisitte liiaksi -- teidän pitäisi jo olla vuoteessa ja
sikeässä unessa."
"Vuoteessa oleminen on minulle viimeaikoina merkinnyt koko yön
makaamista valveilla", hän sanoi. "Ajatellen ja ajatellen, tiedättehän?
No niin -- mutta, nähkääs, te ette vielä tiedä mitään meistä. Meitä on
kolme -- Darrel ja minä sekä meidän pieni veljemme, Ronald -- hän on
vain seitsemän vuoden ikäinen. Englannissa emme ole olleet ennenkuin
saavuimme tänne kahdeksan kuukautta sitten -- se oli viime syyskuussa.
Nähkääs, meidän isämme oli karjakartanon omistaja Etelä-Amerikassa --
Argentinassa. Hän meni naimisiin espanjattaren kanssa -- se selittää,
mistä johtuu nimeni Paquita; se oli äitinikin nimi. Hän kuoli Ronaldin
ollessa noin kahden vuoden ikäinen. Kolme vuotta myöhemmin kuoli sitten
isäni, jonka jälkeen Darrell, vaikka hän olikin vasta poikanen, ryhtyi
hoitamaan tilaa. Nähtävästi eivät asiat oikein luonnistuneet, koskapa
me rupesimme tulemaan melkoisen köyhiksi -- siellä vain ei ole köyhänä
oleminen niin hirmuista kuin täällä Englannissa. Ja sitte -- viime
vuonna -- me tulimme, oh, hirmuisen rikkaiksi! James-setä, jota emme
olleet koskaan nähneet, kuoli ja jätti meille kaikki rahansa ja paikan,
missä me nyt asumme -- Lynne Courtin, Surreyssä. Niinpä me tulimme
kotiin -- ja nyt minä toivon, että olisimme pysyneet estanciallamme
kuinka köyhinä hyvänsä, koskapa silloin Darrel ei olisi kohdannut
Kesteveniä!"
"Missä hän tämän kohtasi -- ja milloin?" kysyi Hextall pakotettuna
johtamaan keskustelua.
"Minä en tiedä missä -- mutta se tapahtui pian saavuttuamme. Nähkääs,
James-setä, joka oli eläessään mahtava kauppias Lontoossa, jätti puolet
rahoistaan ja Lynne Courtin Darrellille ja toisen puolen minulle
ja Ronaldille. Asetuttuamme Lynne Courtiin käväisi Darrell usein
Lontoossa, ja luullakseni hän silloin kohtasi Kestevenin jossakin.
Kaikissa tapauksissa rupesi Kesteven käymään Lynne Courtissa jo
aikoja ennen joulua, ja sitten hän ja Darrell olivat aina yhdessä,
matkustellen kilpa-ajotilaisuuksissa ja kaupungissa, ja kuljettivat
kartanoon inhoittavia ihmisiä -- samanlaisia kuin nekin, jotka näitte
viime yönä -- ihmisiä jotka joivat ja pelasivat, ja oh -- minä en
kehtaa kertoakaan kaikkea! Ja sitten Kesteven houkutteli Darrellin
vuokraamaan tuon huoneuston, että hänellä olisi asunto myöskin
kaupungissa -- ja siitä, mitä siellä harjoitetaan, on teillä oman
huomionne perusteella riittävä käsitys. Ja vaikka Kesteven ei itse juo
-- luullakseni se osoittaa minkälainen harkitseva piru hän on! -- niin
olen vakuutettu, että hän on rohkaissut Darrellia sillä tiellä, ja minä
tiedän hänen saavan rahoja veljeltäni ja hän seisoo sivussa kun toiset,
luullakseni hänen liittolaisensa, ottavat. Te ymmärrätte, niinhän? Ah,
minun sydämeni on murtunut! Eilisiltana minä saavuin kaupunkiin, koska
tahdoin tietää mitä tapahtui tuossa inhoittavassa huoneustossa, ja kun
he luulivat minun menneen vuoteeseen, pidinkin silmällä, heitä, joten
olen varma, että Darrellia petkutettiin. Petkutettiin! -- tietysti,
häntä on petkutettu joka päivä -- häneltä tullaan petkuttamaan joka
ainoa penni -- minkä hän omistaa!"
"Katsokaahan nyt", sanoi Hextall. "Luullakseni ette pahastu, jos minä
teen teille muutaman kysymyksen. Kuinka paljon rahaa teidän setänne
jätti veljellenne?"
"Hän jätti Darrellille noin puoli miljoonaa ja saman verran
jaettavaksi minun ja Ronaldin välillä", vastasi Paquita tyynesti ja
välinpitämättömästi. "Mutta Darrell omistaa myös Lynne Courtin, joka on
kaunis paikka -- rakennus, maa, puisto ja suuri viljelystila."
"Onko teidän veljenne kaiken tuon ehdoton omistaja?" kysyi Hextall.
"Minä tarkoitan -- ettei sitä ole jätetty ainoastaan hänen
hoidettavakseen?"
"On, kaikki on Darrellin, joka penni ja joka hehtaari", hän vastasi.
"Lakimiehet ilmoittivat sen minulle -- he sanoivat, että hän saisi
sillä tehdä mitä vain halusi. Näettekö, minä kävin heille valittamassa
Kestevenistä."
"Ah! Ja mitä he sanoivat?" kysyi Hextall.
"Luulenpa heidän olleen epähienoja. He nauroivat; he olivat
tylynnäköisiä miehiä. He sanoivat, että kun Darrell on täysi-ikäinen
ja omaisuus on hänen omansa, niin ei kukaan voinut sekaantua hänen
asioihinsa. Eräs heistä sanoi myös, ettei ollut syytä pelkoon --
Darrell kyllä vakiintuisi. Mutta -- hän ei vakiinnu."
Hextall huomasi vastassaan saman vaikeuden, minkä lakimiehet olivat
nähneet. Kun Darrell Tress oli täysi-ikäinen ja rahojensa ja maansa
ehdoton omistaja, niin ei kukaan voinut sekaantua.
"Ilmoititteko heille käsityksenne Kestevenistä?" hän kysyi.
"Kyllä minä sen tein. He nauroivat uudelleen ja puhuivat jotakin
haukoista ja kyyhkysistä, jota minä en ymmärtänyt -- kuinka minä olisin
voinutkaan ymmärtää, mitään tietämättä? Eräs heistä, joka oli hieman
ystävällisempi, sanoi minulle, että nuoret miehet, päästyään rahoihin
käsiksi, olivat aina hieman villejä, ja neuvoi minua koettamaan
siveellistä painostusta, kuten hän sitä nimitti. Niinkuin minä
tietäisin mikä siveellinen painostus on!"
"Hän tarkoitti -- teidän on puhuttava veljellenne, mitä hänen rauhaansa
sopii", selitti Hextall.
"Minä olen puhunut hänelle siitä! Minä olen ollut sisar, äiti,
isoäiti, täti ja serkku hänelle. Tänäänkin minä puhuin hänelle -- minä
olen pyytänyt ja rukoillut häntä olemaan hyvä poika ja hylkäämään
juopottelun ja pelin sekä potkaisemaan Kestevenin ulos ovesta -- mutta
siitä ei ole ollut vielä mitään tulosta. Hän kuuntelee ja joskus lupaa
ja itkee silloin tällöin, ja sitten Kesteven saapi hänet taas jollakin
uudella pirullisuudella valtoihinsa, jolloin hän lankeaa takaisin
pahuuteen. Näettehän tänään! -- nytkin hän taas on tipotiessään. Minä
tiesin, ettei hän jaksaisi olla suljettuna sairaan sisaren ja kahden
hoitajattaren seuraan, hän on mennyt, Kestevenin luokse tietysti. Ah!
-- minä toivon, että olisin ampunut Kestevenin kuusi kuukautta sitten!
Kerran minulla oli siihen tilaisuus -- eikä kukaan olisi siitä saanut
milloinkaan vihiä."
Hextall, joka oli ajatuksissaan tuijottanut tuleen, kääntyi
vieraaseensa päin hätkähtäen hämmästyksestä.
"Lörpötystä!" hän sanoi terävästi. "Te ette tarkoita mitä sanotte!"
Mutta Paquitan kasvoilla oli vakaa ja rauhallinen ilme ja hän hymyili
hieman.
"Enkö tarkoita?" hän vastasi. "Kyllä vainenkin! Ajatelkaahan mistä
tuskasta se olisi säästänyt minut ja meidät kaikki! Tuo mies turmelee
Darrellin ruumiin ja sielun; sentähden hän ei ole mikään sen parempi
eikä pahempi kuin vaarallinen villipeto, joka pitäisi hävittää. Siellä,
missä minut on kasvatettu, ei ihmiselämää pidetä niin tärkeänä kuin
täällä. Jos minä olisin ampunut Kestevenin siellä -- samoista syistä
-- niin olisi minua, kiitetty ja onniteltu. Täällä, minä luulen", hän
lisäsi miettivästi, "minut olisi hirtetty".
"Te joudutte varmasti vaikeuksiin, jos te olette yhtä nopsa
turvautumaan revolveriin kuin viime yönäkin", virkkoi Hextall. "Se ei
käy päinsä täällä, Englannissa me olemme sivistyneitä."
Paquita loi häneen pitkien, tummien silmäripsiensä alta katseen.
"En ole tyhmä", hän sanoi. "Kyllä minä tiedän minkä arvoinen teidän
kehuttu sivistyksenne on! Miksi suurin osa englantilaisista on moisia
tomppeleita?"
Hextall nousi pikaisesti ylös.
"Mitä te pyydätte minua tekemään?" hän kysyi.
"Ettekö voisi auttaa minua? Minä -- minä arvelin -- te voisitte
jotenkin -- ja tahtoisitte..."
"Minä tahdon, todellakin -- jos vain voin!" vastasi Hextall lämpimästi.
"Mutta -- miten?"
"Ettekö voisi tehdä jotakin vieroittaaksenne Darrellia tuosta
miehestä?" selitti tyttö. "Tahi -- poistaaksemme hänet Darrellin
seurasta? Minulla ei ole ystäviä -- ja minä arvelin, että suostuisitte
ystäväkseni. Auttakaa minua jotenkin, niin -- minä teen mitä vain
pyydätte."
Hextall tuijotti häneen -- tuijotti, kunnes tunsi vajoavansa vaaran
aaltoihin. Hän palautti tasapainonsa äkisti.
"Totelkaa sitten minua heti menemällä kotiin ja vuoteeseen ja
osoittamalla hoitajattarillenne kuuliaisuutta", sanoi hän hymyillen.
"Minä autan teitä -- vointini mukaan. Me teemme jotakin."
Huomaamattaan hän ojensi kätensä vahvistaakseen lupauksensa. Hänen
äärettömäksi hämmästyksekseen kohotti Paquita sen värähteleville
huulilleen.
IV
KUKA ON KESTEVEN?
Kun Paquita, hymyillen ja tottelevaisena oli poistunut hoitajattarensa
seurassa, jolle nyt oli ystävällinen niinkuin sisarelleen, vetäytyi
Hextall ruokasaliinsa ja katsoi kätensä selkään. Hän oletti yhä
vieläkin tuntevansa siinä Paquitan lämpöisten huulten kosketuksen. Hän
pelkäsi kohdata omia silmiänsä tulisijan yläpuolella sijaitsevassa
peilissä. Ja hänen kätensä vapisivat, kun hän tarttui mielipiippuunsa
ja koetti sitä sytyttää.
"Hyvä Jumala!" hän mutisi. "Saanko minä aivopehmennyksen? Ja -- minä
olen luvannut auttaa häntä! Häntä!"
Hän oli sytyttänyt useita tulitikkuja ja heittänyt ne pois ennenkuin
sai piippuunsa tulen, ja kun vihdoin tupakka paloi, kävi hän niin
hajamieliseksi, että se pian uudelleen sammui. Silloin hän hiljaa
kiroten viskasi piipun pois ja meni vuoteeseen.
"Paquita", hän muisteli kallistaessaan päänsä tyynylle. "Paquita on
hyvin ihana -- ja hyvin vaarallinen. Olenpa hyvilläni, milloin Paquita
palaa Lynne Courtiin."
Mutta samaan aikaan Paquita oli lähellä, ja tohtorin oli kohdattava
hänet ainakin kahdesti vuorokaudessa. Seuraavalla käynnillä hän tapasi
tytön paljon taipuvaisempana noudattamaan määräyksiä ja iloisemmalla
mielellä; ilmeisesti oli sydänyön keskustelu hänen kanssaan
aiheuttanut Paquitan elämänkatsomuksessa muutoksen. Luonteeltaan
teeskentelemättömänä ja tulisena hän ei viivytellyt osoittamasta, että
hän piti tohtoria ystävänä, ja Hextall käsitti, että hänen odotettiin
täyttävän lupauksensa vilpittömällä ja ritarillisella tavalla.
"Mutta meidän on toimittava varovasti", sanoi hän ehkäistäkseen tyttöä
odottamasta liikoja. "Tiedättekö missä nuo kaksi ovat?"
"Oh, kyllä minä tiedän!" vastasi tyttö. "Fowler -- se on Darrellin
palvelija -- ilmoitti minulle aamulla. On saatu selville, että Kesteven
soitti eilisiltana Darrellille Brightonista, jolloin Darrell keksi
selityksen Fowlerille ja läksi heti sinne, jättäen Fowlerin huoneiston
hoitajaksi. Tietysti hän ilmoitti matkustavansa liikeasioille ja
palaavansa mahdollisimman pian, mutta minä tiedän mitä se merkitsee. He
viipyvät siellä niin kauan kuin heillä on lystiä, jonka jälkeen menevät
Lynne Courtiin, ja kun minä palaan sinne, löydän minä talon täynnä
tuota tavallista ihmislajia. Vaan mitäpä tuosta! Olenhan varma teidän
avustanne."
Hextall jätti hänet, tuntien luvanneensa enemmän kuin helposti voi
täyttää. Darrellin laisen nuoren miehen parantaminen ja hyveentielle
saattaminen oli vaikea tehtävä, eikä hän nykyhetkellä tietänyt miten
siihen olisi ryhdyttävä. Ollen verrattain hyväuskoinen, hän taipui
omaksumaan saman kannan kuin lakimiehetkin, joihin Paquita oli vedonnut
ja joilta hän oli saanut niin niukasti myötätuntoa. Juttuhan ei
ollut mitenkään harvinainen tahi erikoinen -- se oli vain tavallinen
tarina rikkaasta nuorukaisesta, joka oli joutunut rosvojen pariin,
joiden tarkoitusperiä hän ei kyennyt tajuamaan eikä omannut riittävää
halua suojelemaan itseään. Kaikissa näissä tapauksissa oli kaksi
mahdollisuutta -- Darrell Tress ehkä äkkiä kyllästyy epäilyttävien
huvitusten liiallisuuteen, tempautuu niistä irti ja parantuu, tahi
hän vajoaa pohjaan ennenkuin kukaan ehtii häntä parantamaan. Mutta
Hextall tunsi riittävästi elämää ollakseen vakuutettu, että kaikissa
tapauksissa tulisi Kesteven, jos hän nimittäin oli haukka kuten
asianhaarat näyttivät viittaavan, tekemään voitavansa kyyhkysensä
kynimisessä ennenkuin tämä pääsisi hänen kynsistään.
Hänen poistuessaan sinä aamuna huoneustosta kohtasi Fowler hänet
eteisessä ja katsoi häneen merkitsevästi.
"Haluatteko puhua minulle?" kysyi Hextall, tulkiten katseen keskustelun
pyynnöksi.