ja aina sitä löytyy muutakin.
Mutta eihän Mikin esittelemät ruuat Puputille kelvanneet. Ne haisivat
lialle niin että puistatti. Ilkeä löyhkä tuli joka puolelta nenään,
jota vähänpäästä piti pyyhkäistä käpälällä.
Ihmisiä liikkui kapeissa solissa ja hevosilla ajettiin. Ei uskaltanut
mennä sinne, tiesi Mikki, eikä Puputti halunnutkaan. Siitä loukostaan
vain katseli ja tunsi hiukasevaa nälkää. Tuli mieleen kotiniitty
ja hienotuoksuinen heinä ladossa. Ihan sydäntä kouristi kotioloja
ajatellessa.
Illan hämärtyessä lähtivät toverukset liikkeelle ja kohta oli meluava
poikajoukko heidän kintereillään.
— Ota nyt pitkiä askelia, kehoitti Mikki ja niin mentiin niin että
vilisi. Mutta pojatkin pysyivät kintereillä. Puputin sydän oli
seisahtua pelosta, mutta hän koetti parastaan pysyäkseen Mikin perässä.
Pojat jäivät jo muutamassa pimeässä loukossa ja Puputti huohotti niin,
että henki oli katketa. Mikki naureksi seikkailulle, mutta Puputin
rintaa kouristi koti-ikävä niin rajusti, ettei voinut sanaakaan lausua.
Jos hän onnistuisi vielä ehjin nahoin pääsemään tästä oudosta paikasta,
niin ei koskaan enää lähtisi pahaa maailmaa katselemaan.
— Jokohan sitä sitten palataan takaisin, ehdotti Mikki ja sai
hyväksyvän silmäyksen Puputilta.
— Mennään pian, ihan heti. Metsässä saa jotain purtavaa ja siellä saa
rauhassa levähtää.
— Mehän ajamme taas sillä mukavalla ajopelillä, virkkoi Mikki. Pitää
vain katsoa, että pääsee taas kiipeemään salaa katolle. Mutta Puputti
ei sanonut lähtevänsä siihen kyytiin. Mikki houkutteli ja kun ei tullut
siitä apua, heilautti halveksien häntäänsä ja loikkasi menemään.
— Hyvästi, vanha hupelo! minä ainakin ajan herroiksi.
Kauan ei Puputtikaan viivytellyt. Mikon perässä pysytellen pääsi
hän ulos oudosta kylästä ja mustanauhaisen tien vartta laukkasi
levähtämättä niin kauan, kun tuli rauhalliselta näyttävä seutu vastaan.
— Oho, olipa se seikkailua, huokasi hän, asetuttuaan lepäämään ja
pureksittuaan haavan kuorta nälkäänsä. Raukaisi niin että silmät
painuivat väkisten kiinni. Saisipa nyt tässä hieman levätä, että
jaksaisi aamulla jatkaa kotimatkaa. Eihän ollut enää hätää mitään.
Tietä seurailemalla löytäisi sen paikan, johon kotimetsistä oli tullut
ja sitten sitä jo pian pääsisikin oman ladon kupeelle.
Mitä? Mitä se oli? Puputti ponnahti takaperin ja jäi kauhuissaan
katsomaan. Tietä myöten tulla porhalti peto, suuret silmät kiiluen.
Päässä liehui musta, tupruava harja. Hyi, miten piti säikähtää! Se oli
varmaankin Mikin kyytilaitos. Mahtoikohan Mikki itse olla mukana.
Kummitus mennä jyrisi jo kaukana ja Puputtikin lähti hiljalleen
laukkailemaan, koskapa uni oli katkennut. Ehkäpä ei rauhallista unta
saisikaan ennenkuin kotiniityllä.
Jopas vihdoinkin näkyi kotiniitty!
Puputti heitti pari kuperkeikkaa ja kapsahti istumaan. Voi miten
suloiselta tuntui päästä kotiin! Siellä oli lato ja sen seinuksella oma
pesä. Kuusikko seisoi ladon takana yhtä ystävällisenä kuin ennenkin.
Ei missään maailmassa ollut paikkaa sen veroista. Eikä milloinkaan hän
enää lähtisi maailmaa katsomaan. Oli vähällä, ettei jo jäänytkin sinne.
Oli ollut maaliskuun kantava hanki, kun Puputti lähti. Nyt oli
huhtikuun leuto yö, kun hän sai oikaista pitkin pituuttaan omaan
makuukseensa ja haukata ladosta hienoa heinää, jota torpan mies oli
jättänyt sinne hänen varalleen.
Maailmasta, mustanauhaisesta tiestä ja puhkuvasta hirviöstä oli vain
häipyvä muisto jälellä.