suursiivousta. Niinpä hän nytkin hämmästyi, kun pappilan palvelijat
kolistelivat huoneissa luutineen ja vesisankoineen ja tulivat viimein
ruokakonttoriinkin, vanha Riitta komennellen ja koluten hyllyillä.
Eivätkös pistäneet kynsiään ihan joka komeroon! Hiiriemon täytyi
sukkelasti käyttää pieniä jalkojaan, päästäkseen pakoon.
Aikansa touhuttuaan ne menivät ja hiiriemo palasi jälleen katselemaan
minkälaista siellä nyt oli. Kylläpä olivatkin osanneet panna kaikki
hyllyt ja komerot puhtaiksi. Haisi vain luudalta ja vedeltä eikä
yhtään ruoka-aineilta. Mitä tässä nyt suuhunsa pistäisi jouluherkkuja
odotellessa. Isähiirikin tuli työstä jo päivälliselle ja tahtoi ruokaa.
Pojatkin siinä jo nälissään vikisivät.
— Mistä minä nyt teille ruokaa annan, kun kaikki on näin puhdasta,
valitteli hiiriemo. Parasta on kai ruveta odottamaan jouluherkkuja.
Isähiiri jupisi huonosta taloudesta ja pujahti koloonsa. Oli kai
mentävä aittaan nakertamaan raakaa lihaa. Hän olikin ollut sinne
sopivaa koloa etsimässä ja päivälliselle lähtiessään löytänytkin.
Raaka liha ei tosin maistuisi kovinkaan hyvältä, mutta nälkä siitä
toki lähti. Ja isähiiri pujahti kolostaan seinän alitse lumipolulleen
ja aittaan. Huh! kylläpä siellä oli kylmä ja liha niin jäässä, että
hampaita paleli! Mitä se oli! Tuliko sieltä joku? Pakkanen taisi vain
nurkissa paukutella.
Palattuaan perheensä luo, tunsi isähiiri nenäänsä hienon paistetun
lihan lemun. Ruokasalissa kalisteltiin astioita ja kuului vanhan
rovastin ääni. Ahaa, olivat kai päivällisellä. Kohta kai tuotaisiin
tähteet ruokakonttoriin ja silloin saisi emo ja pojat popsia lämmintä
lihaa ja muitakin mukavia ja hän, höperö, oli lähtenyt suotta jäiselle
aterialle aittaan. Harmitti vähän. Emo ja pojat vielä naureksivat hänen
hätäilylleen.
Siinähän Riitta jo toikin ruuan tähteitä. Kun nyt menisi vain pois.
Kas, eikös ollut leipäkorissa tuoretta leipääkin, ja miten herkullisen
näköistä oli liha paistiastiassa! Ei muuta kuin käsiksi vain!
Sopipa nyt kylläisenä jäädä odottelemaan jouluherkkuja. Kai niitä jo
valmistettiinkin, koskapa keittiöstä tuli niin herkullinen tuoksu
nenään.
Hiiriperhe odotti. Vihdoin viimeinkin toi Riitta kopan ja asetti sen
hyllylle. Ihan vesi tuli jo kielelle.
Vai rinkilöitä ja pieniä leipiä! Ah, tämäpä mainiota! Maisteltiin.
Hiiriemo kehoitti isähiirtä tekemään leivoksista kassaa pyhiksi ja
isähiiri ryhtyikin oitis toimeen.
Mutta voi ilkeys! Riitta oli tullut niin hiljaa ruokakonttoriin, ettei
kukaan heistä huomannut, ennenkuin tämä löi käsiään yhteen ja hihkasi.:
— Hiiriä! Pitääpä hakea kissa!
— Niin se nyt kävi taas sinun huolimattomuutesi takia, porasi isähiiri
emolle. Nyt joutuun piiloon!
Riitta toi kissan ja meni pois. Emohiiri tarkasteli loukostaan, mitä
tuo nyt aikoisi. Käpäliään nuoleksi ja näytti tyytymättömältä. Se oli
kesken makeinta untaan riepoitettu salin sohvalta tänne. Köyristeli
selkäänsä ja vastahakoisen näköisesti asettui vahtiin.
No nyt tuotiin keittiöstä jo torttuja! Olisipas vain päässyt
maistamaan! Ihan piti sylkeään nieleksiä.
Mirri ei näyttänyt välittävän nyt saalistamisesta. Sen häntä nytkähti
yhtäkkiä ja se nousi köyristellen. Veti sitten käpälällään oven auki ja
meni matkaansa.
— Hei vaan! iloitsivat hiirenpojat. Nyt isä ja äiti kantamaan torttuja
piiloon ja maistelemaan! Mutta tortut olivatkin niin painavia, että
vaivoin sai hiiripari niitä liikkeelle.
— Ponnistapas nyt! kehoitti isähiiri ja torttu vierähti permannolle.
Tuli taas torat äidille huolimattomuudesta ja käytiin uuteen käsiksi.
Se ei liikahtanutkaan! Parasta oli, että kävi niitä vain siinä syömässä.
— Herra isä! Kun ihan yritti kiinni saada! siunasi emohiiri ja
hiiriperhe pujahti taas loukkoonsa. Pappilan nuori poika oli tulla
touhunnut ruokakonttoriin ja kahmaissut kouransa täyteen torttuja.
Keittiössä mennessään kuului puhuvan hiiristä, ja taas toi Riitta
kissan, tällä kertaa toisen, ja silmäili leivoksiaan ja nosti ne
toiseen paikkaan.
— Niin se nyt kävi, pahoitteli isähiiri. Jos oltaisiin varovaisempia,
ei olisi tuota petoa tuotu. Tunnen minä tuon mirrin siksi, että ei se
nyt tehtäväänsä kesken heitä.
Eikä mirri heittänytkään. Koko yön vartioi ja seuraavana päivänä
pujahti vain syömässä ja tuli uudelleen.
Vanha Riitta kävi vielä nostamassa leivoksensa uuteen paikkaan. Jätti
kumminkin eräänlaiseen laitokseen yhden tortun ja pisti sen aivan
heidän kolonsa suulle.
Se oli varmaankin tarkoitettu jouluavuksi.
Ja kun kissa taas pyörähti konttorista pois, riensi isähiiri
suoraapäätä haukkaamaan tuosta tortusta. Mutta hän saikin laitoksesta
niin ankaran iskun päähänsä, että oli vähällä pyörtyä. Ja kun siitä
selvisi, tuli verta nenästä, jota kauheasti pakotti.
— Tämä oli suora murhayritys meitä vastaan, huusi emohiiri. Eipä
luulisi noin hävyttömiä ihmisiä olevan ja vielä sitten pappilassa.
Parasta, kun lähdemme pois koko talosta. Ei tässä kumminkaan koidu
mitään joulurauhaa meille.
Ja niin päätettiin lähteä vierailemaan toiseen taloon, ainakin joulun
pyhiksi.
Kohta oli perhe matkalla ja kartanon taitse taivallettiin kirkkoa
kohti, joka näkyi metsän takaa. Isähiiri oli arvellut, että se mahtoi
olla vielä rikkaampi talo kuin pappila, koskapa oli suurempikin.
— Vik, vik, vik, iii! riemuitsivat hiiripoikaset päästessään maailmaa
katsomaan hiukan ulommaksi pappilan nurkkia.
Päästiin kirkon aidan sisään ja isähiiri löysi ensiksi pienen
hiiripolun, joka vei kirkkoon. Mitäs muuta kuin rohkeasti sisään,
koskapa ei sieltä kuulunut edes mitään liikettä. Polku ja kolo sen
päässä vei suoraan sakaristoon. Eipä näkynyt mitään peljättävää.
Nurkasta kuului vain rapinaa. Siellä oli varmaankin talon asukkaita.
Messupaitojen takaa pujahti kirkon isäntähiiri ja huomattuaan vieraita,
toivotti nämä tervetulleiksi. Kun emäntähiirikin oli tullut paikalle ja
tutkittu ja tunnusteltu toisiaan, huomattiin, että oltiin sukulaisia
pappilan hiirien kanssa. Samaa sukua, vieläpä ihan läheisiä.
— No tämäpä oli nyt hauskaa, sanoi emäntähiiri ja pyysi vieraitaan
lähtemään suurempaan huoneeseen, kirkon puolelle.
— Kylläpä teillä on täällä komeata, virkkoi emohiiri ja katseli
kynttiläkruunuja ja pylväitä.
— Taitaa olla muutenkin ruokaisa talo, arveli isähiiri, joka näin
nenäkääreeltään hädin tuskin kykeni puhumaan.
— Noo, se on nyt niin, että ruokien kanssa on välistä vähän niin ja
näin, mutta toimeenhan me täällä tulemme. Se on kumminkin kaikista
parasta, että kissoja ei ole täällä rauhaa häiritsemässä.
— Nehän ne saivat meidätkin jättämään kotimme pappilassa ja sitten eräs
laite, puhui emohiiri ja selitti kirkon hiirille koko historian.
Emäntähiiri surkutteli ja isäntähiiri kuohui oikeutettua vihaa.
— Tämä on jo liian hävytöntä! Meidän täytyy vähitellen keksiä keinoja
ihmisten petomaisuutta vastaan.
Ilta oli jo hämärtynyt ja emäntähiiri huomasi, että vieraille on
tarjottava päivällistä.
— Huvittele nyt vieraita, sanoi hän isäntähiirelle, minun on mentävä
laittamaan ruokaa ja sitten vietämme hieman jouluiltaa.
Isäntähiiri lähti näyttelemään kirkkoa vierailleen joka puolelta.
Kiivettiin parvekkeelle ja poikahiiret vikisivät ilosta päästessään
niin korkealle.
— Vik, vik, vii ii! nyt on joulu! Aamulla tulee suntio kirkkoon ja
sytyttää pitkällä puutikulla kynttilät. Sitten meillä on oikein hauskaa!
Pianpa joutui päivällinenkin ja emäntä tuli kutsumaan vieraitaan
aterialle sakaristoon.
Isäntähiiri hieroi kynsiään ja puhalteli niihin. Taisipa siellä
ulkona olla hieman pakkanen, kylmä tässä talossa oli jouluna niinkuin
muulloinkin.
Emäntähiiri oli saanut päivälliseksi yhtä ja toista. Kuu paistoi
sakariston ikkunasta suoraan pöydälle, jossa oli kynttilä, vanha kirjan
kansi ja kuivunut leipäpala, joka joskus lienee jäänyt suntiolta
sakaristoon.
Pappilan hiiret hämmästyivät kirkon hiirien vaatimatonta jouluateriaa,
siitä huolimatta käytiin siihen kursailematta käsiksi. Isäntähiiri
tarttui halulla vanhaan kirjan kanteen. Se oli hänestä oikein
harvinaista mieliruokaa ja emäntähiiri kehoitteli vieraitaan käymään
käsiksi kynttilään, jonka tarjoamisesta hän tuntui melkeinpä
ylpeilevän. Poikahiiret jyrsivät itku kurkussa kuivunutta leivänpalaa.
Eipä totisesti heidän mielestään olisi kannattanut jättää pappilan
jouluherkkuja tämän takia. Palelikin niin, että hampaat kalisivat.
Kaikki isähiiren syytä, joka oli hölmöyttään mennyt särkemään nenänsä.
Poikahiiret aikoivat jo pyytää äitiä lähtemään heti takaisin pappilaan,
mutta kirkon hiiret alkoivat kertoa jouluaamun vietosta heidän
talossaan niin ihmeellisiä asioita, että päättivät sitä jäädä katsomaan
ja kärsiä tyynesti kehnon jouluaterian ja vilunpuistatukset.
Ateria lopetettiin ja isäntähiiri kehoitti veisaamaan jouluvirttä,
mutta emäntähiiri oli saanut nuhaa ja pappilan hiiret olivat siksi
huonolla tuulella, että se jäi sikseen. Puikittiin nukkumaan rovastin
vanhaan karvalakkiin, joka oli kerran unohtunut sakariston nurkkaan ja
päätettiin jouluaamuna nousta varhain ylös.
Kun suntio sitten jouluaamuna sytytteli pitkällä puutikulla kynttilöitä
kirkossa, pujahtivat kirkon hiiret vieraineen sakaristosta kirkkoon
ja kuoripöydän alle vanhojen messupaitojen poimuihin. Pappilan hiiret
olivat jo käyneet julkeiksi ja valittivat äänekkäästi vilua ja
nälkäänsä. Mutta olipa mukavaa katsella valojakin, joita syttyi joka
puolella kirkossa. Ihan silmiä häikäisi. Eivätpä olleet suotta kehuneet
kirkon hiiret jouluaamun komeutta heidän talossaan.
Kun ihmisiä alkoi tulla kirkkoon, pelästyivät pappilan hiiret
pahanpäiväisesti ja painautuivat messupaidan syvimpiin poimuihin. Pelko
ei suinkaan vähentynyt urkujen mahtavasta äänestä. Isäntähiiri jo
hymähteli vieraittensa lapsellisuudelle, josta pappilan hiiriherrasväki
tuntui vain tulevan entistä pahemmalle tuulelle.
— Meitä ei ainakaan tämä komeus elätä, kirskui emohiiri hampaittensa
välistä. Lähdemme heti pappilaan, kun tulee vain tilaisuus pujahtaa
tästä pois.
— Ne makeat tortut, ihan vesi kielelle tulee, ääntelivät poikahiiretkin.
— Ja entäpä rinkelit ja lämmin siankinkku! vinkui emohiiri.
Kirkon hiirien parta värähteli oikeutetusta vihasta. He suorastaan
halveksivat noin huonosti kasvatettua hiiriperhettä. Tulevat sitten
vielä mokomat vieraiksi, tyhmeliinit.
Ihmiset alkoivat poistua kirkosta ja pappilan hiiretkin pujahtivat
tielle hyvästeltyään talonväkensä ja pyydettyään vastavierailulle
pappilaan. Heillä kyllä olisi siellä muutakin tarjoamista kuin vanhoja
kirjankansia.
— Heisaa, ja nyt sitä mennään!
— Joudumme parhaiksi lämpimälle kinkulle pappilaan. Äh, onpa nyt
pakkanen. Minun kipeätä nenääni niin paleltaa. Minä en voi enään
luultavasti syödä muuta kuin sokerileipiä, arveli isähiiri.
Olipa hauskaa vikitellä entistä polkua myöten takaisin kotiin,
vaikka pakkanen purikin nenää ja jalkaa. Ylhäältä tipahteli pehmeitä
lumihiutaleita ja oli muutenkin jouluaamun hämärä kauneimmillaan.
— Vik, vik, vii, ii, ii, rientäkääpä pojat, että joudutaan ennen
kotiin kuin herrasväki, kehoitteli emohiiri. Tänään saamme kissaltakin
kunniallisen joulurauhan. Kylläisenä makaa se salin sohvalla.
— Ja jouluaterian jälkeen on lämmin torkahtaa ruokakonttorin
nurkkauksessa uunilaudan välissä. Emme koskaan muuta pois pappilasta.
— Emme milloinkaan, lupasivat poikahiiretkin.
— Ja jos kirkon hiiret tulevat joulunpyhinä käymään, katamme heille
oikein runsaan herkkupöydän näytteeksi, miten meillä eletään, uhkasi
emohiiri:
— Niin teemme, vik, vik, iii ja nyt olemme jo perillä.
Hiiriperhe pujahti lumikoloa myöten kartanon alle ja sieltä
ruokakonttooriin. Ah miten herkullinen haju tuoksahtikaan sieltä
vastaan! Ja torttuvasu oli taas entisellä paikallaan ja lisäksi monta
muuta hyvää. Hiiriloukkukin oli jäänyt virittämättä.
Ja isähiiri toivotti hyvää joulurauhaa perheelleen.
Niittylato, verkkomökki ja pellon aita.
Emojänis puhui pojalleen:
— Kun sinä nyt lähdet maailmalle, niin annan sinulle tärkeitä neuvoja.
Poikajänis heilautti korviaan ja kopsahti istumaan, paremmin
kuullakseen.
Emojänis jatkoi:
— Kolme seikkaa, joita sinun on tarkoin muistettava, ilmaisen tässä
sinulle. Emo neuvoi ne minulle ennen ja nyt saat sinä ne vuorostasi
taas tietää.
Karta pellon aitaa, jos jonkun talon, tai torpan pihajänikseksi
satut joutumaan. Pellon aita olisi kyllä hyvä ystäväsi, vaan siinä
piilee vaaroja. Näes, torpan tai talon pieni poika saattaa virittää
hirttolangan pellon aidan rakoon, johonkin aukkoon, josta polkusi olet
pujoittanut ja lanka on niin hieno ja hajuttomaksi kuusen havuilla
sivelty, että sinä et sitä huomaakaan ennenkuin olet sen silmukassa.
Karta siis laittamasta polkuasi niin, että se pujotteleikse aidan
raosta. Katsele veräjä ja kulje siitä, se on varminta. Ja jos ei torpan
mies aukaisisi veräjää ensi lumen tultua, niin löytyy aina aidassa
suurempia aukkoja, jotka eivät ole vaarallisia.
Poikajänö hierasi silmiään käpälällään ja puukkasi emoaan.
— Kiitos vain neuvoistasi, mutta en aio päätäni pahojen poikien lankaan
juoksuttaa. Neuvohan ne muut vaarapaikat, jotka ovat ehkä tärkeämpiä.
— Toinen on verkkomökki, jota sinun on kierrettävä. Se on salaperäinen
paikka ja sen seinustalla isoisäni sai surmansa. Siitä lähtien sitä on
meidän suvussa kartettu ja sinä saat vuorostasi neuvoa poikasi sitä
karttamaan.
— Mutta mehän olemme Puputin poikain kanssa heittäneet kesäisinä
päivinä kuperkeikkaa ihan verkkomökin seinustalla, eikä mitään vaaraa
ollut näkyvissä, arveli poikajänö. Verkkoja oli vain seinustalla
kuivumassa, eikähän niissä mitään pelättävää...
— Kesällä se ei olekaan vaarallinen, mutta talvella, virkkoi emojänis.
Vanha äijä, verkkomies, virittää vasta ensi lumen tultua loukkunsa
verkkomökin seinustalle ja sitä on vaikea välttää, jos lähelle tulee.
Verkkomies etsii metsästä makeita syöttövarpuja, taikoo ne, ja kun
tulet lähelle, niin jo alkaa sinua vetää ja pian olet salaperäisen
pyydyksen uhrina.
— Mutta kertoihan setä Puputti olevan metsässäkin isojen kuusien
juurella tällaisia pyydyksiä. Eivätkö ne ole yhtä vaarallisia?
— Ovat kyllä, mutta niissä ei ole verkkoukon taiat vetämässä. Sattuuhan
joskus, että niihinkin eksyy tuhma Jussi menemään, muka herkutellakseen
makeilla varvuilla, mutta me viisaammat aina kierrämme. Ja ne ovat
helppoja huomatakin kuusien juurelta.
— No se kolmas on varmaankin vielä hirveämpi vaaran paikka, uteli
poikajänis.
— Se onkin vain hyvä ystävä ja toveri ja siksi siitäkin on minun
sinulle puhuttava ja opastettava, että tietäisit. Tulehan, että näet.
Ja emojänis loikkasi muutaman askeleen ja kiipesi kivelle, poikajänö
perässään.
Vähän matkan päässä alanteessa näkyi niitty ja lato sen keskellä.
— Tuo lato tuolla — ja emojänis osoitti käpälällään — on hyvä ystävä
ja toveri, jota ei tarvitse peljäten karttaa. Siihen voi aina luottaa
ja sen kupeelta, olkoon niittylato missä tahansa, löytää aina
rauhallisimman pesäpaikan.
Syksyllä, kun muualta loppuu hieno heinä, löytää sen pullottavasta
aukosta maukasta pureksittavaa ja talvella sen ovi on aina meille
jussikoille avoinna. Ja kun hevosmies keväällä valoisana huhtikuun
iltana ottaa ladosta viimeiset heinät häkkiinsä, jättää hän aina tukon
ladon nurkkaan hienointa nurmea meidän varalle. Kesällä ei liiku sen
seutuvilla ketään muita kuin pieni metsähiiri ja kun heinäaika tulee
ja niittymiehet tuovat eväänsä ladon ovelle, ei silloinkaan tarvitse
pelätä. Saa aivan rauhassa kupsehtia siinä lähettyvillä ja katsella
heinäväen liikkeitä.
Satuin viime kesänä tuon saman ladon kupeelle silloin, kun niittymiehet
tulivat, ja ei ollut mitään hätää. Isäntä vain nauraen osoitti minua ja
virkkoi.
— Kas jussukkaa, kun on valinnut ladon kupeelta makuupaikan itselleen.
Olehan siinä... kyllä tässä sovitaan...
Niittylatoa ei lähesty koirat syksyisillä ajoretkillään ja kettu
juoksee talvella sen ohi, peläten ladossa piilevän jotakin
salaperäistä. Jos oikein rauhassa tahdot asua, niin valitse yksinäinen
niittyladon sivusta makuupaikaksi, lopetti emojänis neuvonsa.
Tulipa sitten talvi ja poikajänis oli asettunut torpan hakaan asumaan.
Niittylatojen kupeet oli jo vallattu häneltä ja hän tahtoi elellä
yksin omassa ympäristössään. Torpan pellossa oli laihoa ja siitä sai
mielinmäärin illastella.
Äidin neuvoa muistaen oli pikku pupu karttanut aidan rakoja ja polkenut
latunsa veräjästä laihopellolle. Torpan pieni poika asetti lankansa
kuten muinakin talvina samaan aidan rakoon, josta oli tottunut
jussukoita saamaan. Mutta eipä uusi asukas polkenutkaan latuaan sitä
kautta, vaan veräjästä.
— Sepäs ihme on, mietti poika, tarkastellessaan pyydystään ja
jänön latua, joka kiersi kaukaittain aukkoa aidassa. Taitaapa olla
haltiajänis, koska osaa olla noin viisas.
Ja turhaan hän odotti koko talven saalista. Muutettuaan langan polulle,
muutti jussukkakin taas polkuaan.
Samoin kävi verkkoukollekin. Tuhmat jussit olivat joka talvi eksyneet
hänen pyydykseensä verkkomökin kupeella, mutta nyt oli majoittunut
seudulle jänö, joka oli muita viisaampi, ja osasi kiertää kaukaittaan
hänen loukkunsa. Ei edes makeimmatkaan syöttövarvut houkuttaneet häntä.
Jänöjussi kasvoi ja lihoi ja eleli kesäisin omassa haassaan ja
niittyladon kupeella, jonka oli valloittanut itselleen. Toverit kävivät
tervehtimässä ja pyytämässä mukaansa, vaan äidin neuvoja muistaen
pysyi hän ystävänä oman niittylatonsa kanssa ja talvisin polki poikien
harmiksi aina latunsa kaartaen paikkoja, missä tunsi lankoja ja
loukkuja laitetuksi.
Ja nyt on jussukka jo vanha ja harmaantunut. Hänestä on tullut
haltiajänis, jolle ei yritetäkään enää ansoja virittää ja jota koirat
eivät kehtaa syksyisinä päivinä olinpaikaltaan ajella.
Puputin ihmeellinen retki.
Puputti oli taas jäänyt yksin latonsa kupeelle. Toveri oli lähtenyt
kerran yksin tepastelemaan läheiseen korpeen ja siellä pistänyt päänsä
loukkuun, jonka torpan mies oli virittänyt.
Puputtia suretti ystävänsä surkea kohtalo. Mitä varten hänen olikaan
tarvinnut yksin lähteä ruokaa hakemaan. Oli lähtiessään sanonut:
— Odota, minä kapaisen hakemassa tästä läheltä oikein maukasta
pureksittavaa.
Ja eihän Puputti aavistanut, että näin tulisi käymään.
Ja nyt hän oli yksin. Suru painoi yksinäisinä pakkasöinä niin, ettei
kehdannut lähteä edes lämpimikseen hyppelemään. Ruokakaan ei maistunut.
Tuli sitten eräänä päivänä ladon kupeelle harakka. Loikkasi ensin katon
harjalle ja huomattuaan Puputin, tuli pakinoille.
— Mitä sinä suret, kun noin alakuloiselta näytät? kysyi harakka.
— Sattui tässä toverille ikävä kuolema, ja sepä se niin surettaa...
pisti näet päänsä loukkuun.
— No, ainahan sitä sellaista sattuu, eikä siinä suru auta. Taisi olla
ihan läheinen sukulainen, jos lie ollut ihan oma toveri, arveli harakka.
— Oma oli, kaikkia muita parempi, virkkoi Puputti ja pyyhkäsi
käpälällään silmäkulmaansa.
— Joutavia suremaan, naurahti harakka. Lähde matkoille avaraan
maailmaan, kyllä siellä suru haihtuu.
— Olenhan, naapuri, tässä sitä itsekin ajatellut, mutta mitenkäpä sitä,
kun ei ole toveria... taitaa yksin käydä hankalaksi.
— Eikö mitä, mietti harakka ja hypähteli. Saa siellä toverin, jos
haluaa, saa vaikka minkälaisen. Ja ei muuta kuin lähtee nyt heti vain,
ettei suru ehdi päätä sekoa. Hyväpä nyt on hypelläkin, kun hanki kantaa.
Ja hyvästeltyään ja toivoteltuaan Puputille onnellista matkaa, lensi
harakka tiehensä.
Oli keväthankien aika ja yöt olivat jo valoisat. Puputti mietti
pesänsä suulla maaten, lähteäkö maailmalle, vai olisiko parempi jäädä
kotiniitylle.
Yht'äkkiä hän teki päätöksen ja loikkasi pitkillä hypyillä metsään.
Hanki kantoi ja tuntui hauskalta loikkia hämärässä yössä.
Ja niin Puputti jatkoi matkaansa kohti etelää, halki metsien ja ahojen
suorana viivana kuin viivottimella vetäen. Oudot seudut vetivät ja
viehättivät ja kun aamu valkeni, oli hän jo kaukana kotiniityltään.
Keskipäivällä hanki upotti hieman ja Puputin täytyi pysähtyä lepäämään.
Ei näkynyt mitään peljättävää pienen ahopyörylän seutuvilla. Metsätie
luikersi ahon halki ja sen viereen oli tippunut hienoa heinää
metsämiehen kuormasta. Siitä sai maukkaan aterian ja kiven kolosta
löytyi vettä, jota sai lipaista janoonsa.
Kun ilta tuli ja hanki koveni, lähti Puputti taas jatkamaan matkaansa.
Jäsenet olivat vertistyneet ja niinkuin kerä kieri hän eteenpäin.
Tulipa sitten eteen aukeama, jonka laidassa kulki leveä tie. Puputti
loikkasi tielle, huomaamatta sitä ennenkuin oli jo melkein yli
pääsemässä. Mitä ihmettä? Tietä pitkin kulki rinnan kaksi mustaa
nauhaa, jotka olivat yhtä etäällä toisistaan. Puputti pyörsi
säikähtyneenä takaisin ja painautui rämeen juurelle. Mitähän se oli?
Hetkisen perästä uskalsi hän loikata tielle uudelleen. Piti ihan
käpälällään koettaa sitä mustaa nauhaa. Puuta se ei ollut, taisi olla
rautaa. Puputti töllisteli ja huomasi nyt pylväitä, joita myöten kulki
hieno rihma. Mitähän se oli? Taisi olla samaa rihmaa, jota poikaset
virittelivät metsään tallatuille poluille ja aidan rakoihin. Se lauloi
somasti tuulessa ja se näytti jatkuvan loppumattomiin.
Tämäpäs ihmeellistä oli!
Puputin siinä töllistellessä tulla tupsahti metsästä pieni koiran
retus. Jänö alkoi pakoon laukata.
— Älähän pelkää, en minä sinulle pahaa tee, usahti Mikki, joka oli
koiran nimi. Minä olenkin vain tällainen pieni kartanokoiran retus,
rakki, niinkuin sanotaan ja sellaisena jänöjussien ystävä. No, tulehan
pakinoille.
Puputti näki, että Mikin silmistä loisti pelkkä ystävyys ja hän
loikkasi lähemmäksi.
— Mihin sinä olet matkalla? kysyi Mikki, katsellen kallella päin
Puputtia.
— Läksin vähän maailmaa katselemaan. Taisi tässä tulla tien pää,
koskapa on näin ihmeellisiä vehkeitä — ja Puputti viittasi käpälällään
mustanauhaiselle tielle — ettei niitä tällainen salonasukas ymmärrä.
Mikki nauroi niin, että vedet kihosi silmiin.
— Sehän on rautatie, etkö sinä sitä tiedä. Sitä myöten pääse vaikka
mihin. Ei muuta kuin nousee kamareihin, joita on useita peräkkäin ja
sitten huh! antaa vain mennä!
Puputin silmät oli pyöreinä kuulemastaan.
— Jopa se on ihmeellinen tie. Pääsisiköhän tuohon mukaan? Tahtoo
käpälät heltyä keväthankia hypätessä.
— Kyllä pääsee, tiesi Mikki. Olen minä monta kertaa kulkenut. Ei muuta
kuin hyppää sen kamarin katolle, niin eivät tiedä mitään. Jos haluat,
voin lähteä sinua opastamaan. Ja joudanpa tästä koko matkallekin
mukaasi. Hauskempi on kahden kulkea, kun ei ole puutetta puhetoverista.
Sovittiin yhteisestä matkasta, joka päätettiin tehdä lähikaupunkiin ja
niin jäätiin odottamaan liikkuvaa kamaria, jonka katolle Mikki lupasi
hinata uuden ystävänsä.
Juna tuli ja seisahti halkopinojen viereen, josta oli mukava pääsy
vaunun katolle. Mikki hyppäsi sinne ensin ja Puputti loikkasi perästä.
Samassa jo juna lähtikin liikkeelle ja Puputti painautui ihan kattoa
vasten ja pyysi Mikkiä pitelemään kiinni, ettei vain putoaisi.
— Hii, eikö ole hauskaa? kysyi Mikki.
Puputti ei uskaltanut virkkaa mitään, niin kovin häntä pelotti.
Ajattelipahan vain, että olisipa pitänyt luottaa omiin käpäliin tahi
kääntyä takaisin koko matkalta.
Oltiin jo lähellä kaupunkia ja Puputti pelkäsi kovin kiiluvia tulia,
joita näkyi joka puolelta. Ne näyttivät ihan ahnaan pedon silmiltä ja
Puputti olisi jo loikannut metsään, ellei Mikki niin lujasti pitänyt
häntä kiinni.
Juna pysähtyi ja matkatoverit loikkasivat kinokseen.
— No, mitä siinä töllistelet, kivahti Mikki. Nyt ollaan perillä ja
mennään kaupunkia katselemaan. Ka, tule nyt.
Voi, miten Puputti pelkäsi. Hän ei uskaltanut silmiään räpäyttää ja
takaset eivät tahtoneet totella. Hypyistä tuli kummallisia kepsahduksia
ja Mikkiä jo rupesi naurattamaan.
— Kyllä näkee, että et ole maailmaa nähnyt, virkkoi hän Puputille.
— Parasta olisi ollut näkemättä... Mennään, hyvä Mikki, pian takaisin.
Minulla on jo niin nälkäkin.