Yön miehiä.
Minulla ei ollut isosti aikaa miettiä tätä omituista ja masentavaa
tilaani, johon olin yhtäkkiä joutunut, sillä minut nostettiin ylös kuin
pieni lapsi ja sitten paiskattiin reporeuhkana alas, niin että selkäni
jymähti kivilattiaan, jotta henki salpausi.
"Elkää tappako vielä, Toussac", sanoi toinen ääni. "Antakaa, että
katsellaan ensin, mikä se on miehiään."
Minä tunsin leuvallani peukalon ja kurkkuani sormien puristavan, ja
päätäni väännettiin sivulle niin, että lopulta alkoi tuska olla ihan
sietämätön.
"Neljäs osa tuumaa vielä ... eikä mitään merkkejä", sanoi se kumea ääni.
"Te voitte luottaa minun vanhaan kätevyyteeni."
"Eläkää tappako, Toussac, elkää tappako, kuuletteko!" sanoi sama ääni,
joka äskenkin oli kiellellyt. "Olen teidän nähnyt tekevän sen jo yhden
kerran, ja onnettoman kauhea huuto kaikui sitten korvissani pitkät ajat.
Ajatelkaa, että kaksi suurta paksua sormea sammuttaa tuolla tavoin
elämän pyhän liekin niin helposti! Henki tosin voi voittaa aineen, vaan
ei silloin, kun tuollainen ulkonainen väkivalta tulee siihen väliin."
"Mutta tosiasia on ja tosiasiana pysyy, että tuon miehen hallussa on
meidän salaisuutemme, ja että kysymyksessä, Charles, on joko meidän tai
hänen henkensä."
Äänestä tunsin viimeisen puhujan Lucien Lesageksi. "Velvollisuus
itsiämme kohtaan pakottaa toimimaan niin, että hänestä ei tule meille
vahinkoa. Päästäkää hänet ylös Toussac, ei hän kuitenkaan pääse
karkuun."
Minä sain kovan iskun niskaani, jonka voimasta lensin istualleni, ja nyt
vasta voin katsella ympärilleni ja niitä miehiä, joiden vallassa nyt
olin. Siitä, mitä olin nähnyt ja kuullut, käsitin, että nämät miehet
olivat olleet murhamiehiä ja että heillä oli murhamiesten aikeet. Minä
ymmärsin myös, että keskellä tätä autiota suota olin täydellisesti
heidän vallassaan. Vaan minä muistin nimeni kunnian ja koetin kaikin
tavoin salata kauhistuksen tunteen, joka minut oli vallannut.
Nyt oli kolme miestä huoneessa, edellinen tuttuni ja kaksi vasta
tullutta. Lesage seisoi pöydän luona paksu ruskea kirja kädessään ja
katseli minua hillityin katsein, vaan silmissä kuitenkin näkyi tuo
leikillinen, tutkiva väike, joka on sakkipelin mestarilla, kun hän on
onnistunut sulkemaan kaikki vastustajansa liikkeet. Laatikolla hänen
vieressään seisoi noin viidenkymmenen mies, jolla oli askeettinen muoto
ja sairaloiset silmät, juhlallisesti yhteen nipistetyt huulet ja
kurttuinen iho, joka riippui veltosti ulkonevan leukansa alla
väreilevien jänteitten päällä. Hän oli nuuskan ruskeassa puvussa,
polvihousuissa, ja pohkionsa olivat naurettavan hienot. Hän pudisti
minulle päätään niin surullisen viisaan näköisenä, eikä mitään
lohdutusta voinut lukea hänen ankarista, harmaista silmistään. Vaan enin
minua pelotti tuo Toussac niminen mies. Hän oli suuri, ei pitkä, vaan
tanakka ja jäsenensä olivat tavattoman kehittyneet. Pitkät jalkansa
olivat väärät kuin suurella apinalla, ja koko hänen olennossaan oli
todella jotakin eläimellistä, sillä hän oli partanen silmiä myöten, ja
hänen kätensä, joka edelleen oli takkini kauluksessa kiinni, oli
paremmin käpälä kuin käsi. Hänen kasvojensa ilmeistä ei saanut mitään
selvää, kun hän oli niin partanen, vaan hänen mustat silmänsä katselivat
kamalan kysyvästi vuoroon minua, vuoroon toisia. Jos he olivat
tuomareita, niin oli selvä asia, kuka heistä oli oleva pyöveli.
"Mistä hän tuli? Miten hän tiesi kätköpaikan?" kysyi hän laihalta
mieheltä.
"Kun hän tuli, niin minä luulin häntä teiksi", vastasi Lesage. "Teidän
täytyy myöntää, että tällaisena yönä ei juuri voi ajatella vieraita
kulkevaksi täällä suolla. Kun huomasin erehdykseni, niin sulin oven ja
kätkin paperit. En muistanut, että hän ovenravosta voi nähdä, vaan kun
menin ulos näyttämään hänelle tietä, niin huomasin ravon, ja heti
ymmärsin, että hän on nähnyt, mitä olen tehnyt, ja että hän siis sitä
tuumailee ja siitä puhuu. Minä sen vuoksi käskin hänet majaan,
saadakseni aikaa miettiä, mitä minun oli hänen kanssaan tehtävä."
"Perhana! Pari iskua tuolla kirveellä ja sitten tuonne suohon
vetelimpään kohtaan, sillä olisi päässyt asiasta hyvin helposti," sanoi
mies, joka istui minun vieressäni.
"Aivan oikein, rakas Toussac, vaan tavallisesti ei lyödä heti
ensimmäisenä valtti-ässää pöytään. Vähän kekseliäisyyttä ... vähän
viekkautta..."
"No, mitä sitten teitte?"
"Ensin piti saada tietää, oliko tämä Laval..."
"Mikä? Mikä hänen nimensä on?" huudahti laiha mies.
"Hänen nimensä on Laval, oman ilmoituksensa mukaan. Ensin oli saatava
selville, oliko hän nähnyt minun kätkevän papereita vai eikö. Se oli
tärkeä kysymys meille. Minä sen vuoksi tein pienen suunnitelman. Odotin
kunnes näin teidän tulevan, ja silloin jätin hänet yksinään majaan. Minä
kurkistin majan akkunasta ja näin hänen kiiruhtavan kätköpaikalle.
Silloin me astuimme sisään, ja minä pyysin teitä Toussac olemaan hyvä
ja nostamaan hänet alas -- ja tuossa hän makaa."
Nuori mies katseli ylpeästi ympärilleen aivan kuin odottaen
suosion-osotuksia tovereiltaan.
"Te, Lesage, olette tosiaan ollut aika ovela", sanoi laiha mies. "Kun
uusi tasavaltamme valitsee poliisiministerin, niin me nyt tiedämme,
kenestä hänen saamme. Minä tunnustan, että kun Toussac'in kanssa tulimme
tälle majalle ja sitten teidän kanssanne astuimme sisään ja näin kaksi
jalkaa pistävän näkyviin takasta, niin minä, vaikka en ole tyhmimpiä
miehiä, en tahtonut ymmärtää asiaa. Vaan Toussac tarttui kääsiin. Meidän
Toussac on aina käytännöllinen."
"No, tässä on kylläksi suuta soitettu!" murisi partainen olento, joka
istui vieressäni. "Sen vuoksi juuri tuolla Buonapartellakin on kruunu
päässään ja pää kaulan nenässä, kun me olemme suuta pieksäneet emmekä
toimineet. Tehdään tästä nyt loppu, että pääsemme itse asiaan."
Lesagen lempeät piirteet synnyttivät minussa toivoa, että hän suojelee
minua, vaan hänen suuret, mustat silmänsä olivat yhtä kylmät kuin
ennenkin, kun hän katsoi minuun.
"Toussac on oikeassa", sanoi hän. "Oma varmuutemme joutuu vaaraan, jos
hän pääsee menemään salaisuuksinemme."
"Mitä te puhutte varmuudestamme", sanoi Toussac. "Mitä sillä on tämän
asian kanssa tekemistä? Me panemme suunnitelmamme vaaraan -- se on
pahempi."
"Nämät kaksi asiaa riippuvat läheisesti toisistaan", sanoi Lesage.
"Liittosääntöjemme 13:s pykälä määrää selvästi, mitä tällaisessa
tapauksessa on tehtävä. Meidän täytyy vain tehdä sen mukaan. Meillä ei
ole muuta kuin seurata 13:ttä pykälää."
Sydämeni jähmettyi, kun tämä runoilijan näköinen mies yhtyi tuon
hirviön mielipiteeseen. Vaan toiveeni sai uutta viritystä, kun laiha
mies, joka tähän asti ei ollut sanonut monta sanaa, alkoi näyttää
levottomalta toveriensa verenhimoisten esitysten vuoksi.
"Rakas Lucien", sanoi hän lempeämmällä äänellä, "meillä filosofeilla ja
järjen-ihmisillä täytyy olla kunnioitusta ihmishenkeä kohtaan. Sen
pyhyyteen ei saa tarttua heti ensimmäiseksi. Mehän aina olemme olleet
yksimielisiä, että jos Marat ei vain olisi tehnyt yllätyksiä..."
"Minä kunnioitan teidän mielipidettänne, Charles", keskeytti toinen. "Te
kai tunnustatte, että aina olen ollut taipuisa ja tottelevainen oppilas.
Vaan minä vieläkin kerran sanon, että meidän personallinen
turvallisuutemme on kysymyksessä, ja että, mikäli minä ymmärrän, ei ole
muuta neuvoa. Kukaan ei voi sen kovemmin inhota julmuutta kuin minä,
vaan te olitte läsnä, niin kuin minäkin, kun Toussac tukki Bow Streetin
miehen suun, ja sen hän teki todella niin kätevästi, että tuo toimi oli
varmaan vaikeampi katsojista kuin itse uhrista. Hän varmaankaan ei
kuullut itse huutoa, joka ilmoitti hänen lähtönsä tästä maailmasta. Jos
teillä niinkuin minullakin oli kylliksi kestävyyttä sitä sietämään -- ja
minä hyvin muistan, että se tapahtui juuri teidän neuvostanne, -- niin
tottahan voimme nyt, kun paljo tärkeämpi tapaus..."
"Ei, ei, Toussac, antakaa olla!" huuti laiha mies, ja kohotti äänensä
oikeaksi huudoksi, kun jättiläisen karvanen käsi taas tarttui leukaani.
"Minä vetoan teihin, Lucien, niin hyvin siveellisistä kuin
käytännöllisistäkin syistä, elkää antako tämän tapahtua! Ajatelkaa, että
jos asianne ei onnistuisi, niin tämäkin ryöstäisi meiltä kaiken
anteeksisaannin toivon. Ajatelkaa myöskin..."
Tämä seikka näytti joksikin aikaa hämmästyttävän nuorta miestä, jonka
olivinvärinen iho oli käynyt vähän vaaleammaksi.
"Meillä ei ole toivoa missään tapauksessa, Charles", sanoi hän. "Meillä
ei ole muuta neuvoa kuin seurata 13:tta pykälää."
"Meille on kuitenkin annettu toiminnan vapaus. Me itse kuulumme
keskuskomiteaan."
"Vaan tarvitaan määrätty luku ääniä pykälän muuttamiseen, eikä meillä
ole mitään valtaa sitä tekemään." Hänen alahuulensa vapisi, vaan hänen
silmäinsä ilme ei ollut sitä lempeämpi. Julmien sormien painamisesta
leukani alkoi taas painua olkapäätä vasten, ja minä annoin sieluni pyhän
neitsyen ja pyhän Ignatiuksen haltuun, joka aina on ollut perheemme
erityinen suojeluspyhä. Vaan n. s. Charles, joka jo oli minua
puolustanut, hyökkäsi esiin ja alkoi kiskoa Toussac'in käsiä kiihkeästi,
menettäen koko äskeisen filosofin tyyneyden.
"Te ette saa tappaa häntä!" huusi hän suutuksissaan. "Kuka voi asettua
minun tahtoani vastaan? Päästäkää hänet irti, Toussac! Ottakaa
peukalonne hänen leuvastaan! Minä kiellän, että se ei saa tapahtua!"
Vaan kun hän tovereittensa muodosta näki, että uhkaukset tässä eivät
enää auttaneet, niin hän muutti äkkiä äänensä neuvottelevaksi.
"Kuulkaa, Lucien. Antakaa minä kuulustelen häntä. Jos hän on
poliisivakoja, niin saa hän kuolla. Silloin saatte Toussac käyttää
peukaloanne. Vaan jos hän on vain viaton matkailija, joka onnettoman
sattuman kautta on joutunut tänne ja mielettömän uteliaisuuden
houkutuksesta joutunut pistämään nenänsä meidän asioihimme, niin silloin
teidän tulee jättää hänet minulle."
Minä en ollut koko aikana avannut suutani puolustuksekseni, josta sitten
jälestäpäin olin hyvin hyvilläni, vaikka olinkin äänetön ylpeyden
vuoksi enkä niinkään rohkeuttani. Minä en voinut sitä sietää, että
samalla kertaa olisin menettänyt henkeni ja arvoni. Nyt katsoin noita
petoja, vuoroon sitä, joka piteli minua kiinni, vuoroon toista, joka oli
tuominnut minut hengiltä. Edellisen röyhkeydestä en niin välittänyt kuin
toisen itsekkäisyydestä, sillä ei koskaan kukaan muu ole niin
vaarallinen kuin pelkuri, ja kaikista tuomareista ankarin on se, jolla
on syytä pelätä.
Henkeni oli riippuva niistä vastauksista, joita suojelijani oli saava.
Lesage naputteli kynsillään hampaitansa ja hymyili halveksien toverinsa
intoa.
"Pykälä 13! Pykälä 13!" lausui hän kiusoittavan lempeällä äänellään.
"Minä otan vastuulleni kaikki."
"Minä teille muistutan muuatta seikkaa", sanoi Toussac tuimalla
äänellään. "Paitse 13:sta pykälää on vielä toinen pykälä, ja siinä
pykälässä sanotaan, että jos joku puolustaa rikollista, niin on hänen
kanssaan meneteltävä niin kuin olisi hän itse syypää rikokseen."
Tämä huomautus ei saanut puolustajani tyyneyttä horjumaan.
"Te olette erinomainen käytännön mies, Toussac", sanoi hän tyynesti,
"vaan jos on kysymys oikean tavan valitsemisesta, niin on se jätettävä
viisaammalle päälle kuin teidän."
Hänen tyyni etevämmyytensä näytti lannistavan tuon raa'an olennon, joka
piteli minua kiinni. Hän kohautti tyytymättömänä olkapäitään.
"Mitä teihin tulee, Lucien", jatkoi ystäväni, "niin minua ihmetyttää,
siihen asemaan nähden, johon te pyritte perheessäni, että te
hetkeksikään voitte asettua toivettani vastaan. Ketä teidän on
kiitettävä siitä, että te olette omistaneet vapauden todet periaatteet,
ja että olette muuan etuoikeutettuja, joka ei epäile tasavaltaa?"
"Niin Charles, minä myönnän, että olette oikeassa", vastasi nuori mies
hyvin liikutettuna. "Tietysti en haluaisi asettua koskaan teidän
toivettanne vastaan, vaan tässä tapauksessa pelkään, että teidän hyvä
sydämmenne johtaa teitä väärään. Voittehan tehdä mitä kysymyksiä vain
tahdotte, vaan minä olen varma, että tästä asiasta on tuleva loppu."
Sen uskoin minäkin, sillä minullahan oli näiden ihmisten salaisuus
hallussani, ja mitä toivoa voisi silloin olla, että he laskisivat minut
majasta hengissä? Ja kuitenkin on elämä niin rakas, että lyhinkin aika,
minkä saa hengelleen, on mieluinen, niin että kun murhaava käsi hellitti
leukani, niin lampunvalo muuttui aivan kuin kirkkaaksi valomereksi.
Minun pääni oli taas vapaa, ja minä katselin tutkintotuomarini
omituisia, kuihtuneita kasvoja.
"Mistä olette tullut?" kysyi hän.
"Englannista."
"Vaan olette ranskalainen?"
"Niin olen."
"Milloin tulitte?"
"Tänä iltana."
"Millä tavoin?"
"Laivalla Doverista."
"Mies puhuu totta", murisi Toussac. "Minun täytyy myöntää, että hän
puhuu totta. Me näimme laivan, ja joku tuotiin siitä maihin heti sen
jälkeen kuin vene, jolla minut oli tuotu, lähti taas merelle."
Minä muistin nyt tuon veneen, joka oli ensimmäinen, mitä olin nähnyt
Ranskan rannalla. En osannut silloin ajatella, mikä merkitys sillä on
oleva minulle!
Ja nyt rupesi asianajajani kyselemään kaikellaista epämääräistä ja
joutavaa, niin että Toussac alkoi murista. Tämä tutkiminen minusta
näytti olevan joutavaa kujeilua, ja kuitenkin tutkijan tavassa oli
jotakin intoa ja omituista jännitystä, niin että päätin hänellä olevan
jonkun erityisen tarkotuksen. Hän ehkä tahtoi vain voittaa aikaa. Aikaa,
mitä varten? Niin kuin aina ne, joiden hermot ovat jännityksissään
jonkun äärimmäisen vaaran takia, ovat teräviä huomaamaan, niin minäkin
nyt pian olin vakuutettu, että hän odottaa jotakin. Minä näin sen hänen
levottomasta muodostaan, hänen taivuksissa olevasta päästään ja
harhailevasta katseestaan. Hän odotti jotakin keskeytystä ja puheli,
puheli, puheli voittaakseen vain aikaa. Minä olin siitä niin varma kuin
olisi hän kuiskannut minulle sen salaisuutena, ja jähmettyneessä
mielessäni alkoi taas vilkkua pieni lämmin toivon säde.
Vaan Toussac julmistui tästä sanatulvasta ja hän keskeytti sen
kiroamalla.
"Olen jo tarpeeksi kuullut", sanoi hän. "Tällaista lapsen leikkiä varten
en pannut päätäni vaaraan lähtiessäni tänne. Eikö meillä ole mitään
tärkeämpää puhuttavaa kuin tästä miehestä? Luuletteko minun tulleen
Lontoosta tänne kuuntelemaan vain teidän kauniita lauseitanne? Tehdään
loppu tästä ja ruvetaan sitten oikeihin asioihin."
"Kernaasti minun puolestani", vastasi puolustajani. "Täällä on mainion
hyvä pieni soppi, joka sopii erinomaisesti vankilaksi. Panemme hänet
sinne, ja ryhdymme asioihimme. Voimmehan sitten taas jatkaa tutkintoa
hänen kanssaan, kun olemme saaneet asiamme puhutuksi."
"Ja antaisimme hänen kuulla kaikki, mitä puhumme?" sanoi Lesage.
"Minä, lempo vie, en ymmärrä, mikä teitä vaivaa?" sanoi Toussac ja
katsoi epäilevästi suojelijaani. "En ikipäivinä ennen ole teitä nähnyt
noin arkatuntoisena, ettekä ollut noin epäilevä, kun oli kysymys Bow
Streetin miehestä. Tällä miehellä on salaisuutemme hallussaan, ja hänen
on kuoltava tai muuten hän ilmestyy meitä vastaan todistajana. Mitä
hyötyä on suunnitelman rakentamisesta, kun sitten viime hetkessä
päästetään irralleen mies, joka on kukistava meidät kaikki? Taitetaan
häneltä niskat, niin asia on selvä."
Suuret karvaiset kädet tarttuivat taas minuun, vaan Lesage hyppäsi
yhtäkkiä pystöön. Hän oli kalman kalpea, ja hän seisoi ja kuunteli
etusormi suorana ja pää kallellaan. Tuo pitkä, kapea, hienohipeäinen
käsi vapisi kuin kaisla virrassa.
"Minä kuulin jotakin", kuiskasi hän.
"Minä myös", sanoi vanhempi mies.
"Mitä sitte?"
"Hiljaa. Kuulkaa."
Me kaikki kuuntelimme jonkun minuutin ajan, jolloin tuuli vonkui
savupiipussa ja rämyytti rikkinäistä akkunaa.
"Ei se ollut mitään", sanoi Lesage lopuksi nauraen hermostuneesti.
"Myrsky väliin synnyttää kummallisia ääniä."
"En minä mitään kuullut", sanoi Toussac.
"Hiljaa", huusi toinen. "Taas kuului."
Kova kasvava melu kuului myrskyn seasta, sellainen raivoisa ääni, joka
kuului syvältä alhaalta ja kimeni teräväksi ulvonnaksi.
"Koira!"
"Verikoira!"
Lesage syöksyi takkaan, ja minä näin hänen viskaavan paperinsa tuleen ja
murentavan tuhkan kenkäinsä koroilla.
Toussac tarttui kirveeseen, joka oli seinää vasten nojallaan. Vanha mies
vetäsi verkkokasan syrjään joukosta ja avasi pienen oven, josta pääsi
pieneen sopukkaan.
"Tänne", kuiskasi hän minulle, "joutuin."
Kun olin päässyt piilopaikkaani, niin kuulin hänen sanovan toisille,
että siellä olin hyvässä turvassa, josta he voivat minut ottaa milloin
hyvänsä.