Oh, ei! Ei enää... Mutta kerran... ja elämä oli silloin tanssia...
kukkakentillä... suloisessa tuulessa... (Liikehtii hetken
tanssiaskelin, sulavasti ja hillitysti.)
UUNO CLAUS (yhä yltyen, kuin seuraisi sanoillaan Hellinin
tanssiaskelia).
Ja vieläkin! Kuin wienitär, joka kulkee keinuen ja tanssien, jonka
vartalolla on musiikki ja jonka huulet kieltävät, mutta silmät
kutsuvat...
HELLIN HÖÖK (pysähtyen äkkiä, puoliksi kiukuissaan).
Ei, ei, ei! Tuo laulu on jollekin toiselle naiselle. Minä en ole
kyennyt sinulta mitään, poika, edes huulilla kieltämään. (Puoleksi
itsekseen.) Liian paljon, liian paljon olen minä sinua rakastanut
(lähestyen hiljaa) ja... rakastan... (Suutelevat nopeasti, tulisesti,
eroavat.) Ja viiniä, viiniä me tarvitsemme! (Kiirehtii ruokasalin
ovelle, pysähtyy, Palaa hitaammin takaisin.) Kuitenkin... ikävät asiat
ensin ja riemu sitten. (Kääntyy oikeanpuoliselle ovelle.) Odota. Tuo
pöydälle viini ja pikarit. (Poistuu oikealle.)
UUNO CLAUS hakee ruokasalista viinikannun ja pikarit.
HELLIN HÖÖK (tulee samassa takaisin kädessä shekkikirja, asettaen tämän
pöydälle Clausin eteen, huolettomasti).
Olethan ystävällinen... Vakuutan, että tämä on viimeinen kerta.
UUNO CLAUS (säpsähtäen, rypistäen kulmallisiaan).
Taasko? Ja mitä varten?