Esittäminen.
Esityksen hallitseminen.
Huolellisella jäsennyksellä on ehyen ja johdonmukaisen esityksen pohja
laskettu. Esityksessä pidetään vaan huolta että ajatuksen lehvät
liitetään taitavasti tämän rungon ympärille.
Esitys olkoon asiallista ja arvokasta, selvää, lyhyitä ja reipasta.
Ensiksikin asiallista ja arvokasta. Puhuimme alussa siitä,
että niin suuri merkitys kuin muodollisella puolella onkin,
sisällys kuitenkin pääasiassa määrää kaiken työn todellisen
arvon. Kirjoitus, jossa sisällykselle, s.o. tosiasiain tarkalle
esittämiselle on annettu arvoa, on asiallinen. Ollakseen asiallinen
vaaditaan kirjoittajalta puolueettomuutta ja totuudenrakkautta;
silloin hän esittää asiat oikein, olivatpa ne myötä tahi
vastaan. Asiallisuuden ja puoluettoinuuden puute ilmenee ehkä
räikeimmin sanomalehtikirjoituksissa, varsinkin tottumattomain
maaseutukirjeenvaihtajain kyhäyksissä, joista usein seuraa pitkiä
kynäkiistoja, oikaisuja, selityksiä, vastalauseita ja oikeusjuttuja
sekä mielipahaa laajoissa piireissä. Erittäinkin moitekirjoituksissa
vaaditaan kirjoittajalta mitä suurinta puolueettomuutta ja
hienotunteisuutta moitteenalaiseen asiaan liittyvien henkilöiden
persooniin nähden, olkoonpa moite muuten kuinka oikeutettu tahansa.
Asiallisuuden puute ilmenee vielä eräässä toisessa, paljoa
viattomammassa muodossa. Suomen kansa, erittäinkin rahvas, on
melkoisessa määrässä leikillisyyteen ja kokkapuheisuuteen taipuisa.
Tästä johtuu että varsinkin alkavat kirjoittajat usein syrjäyttävät
itse asian koettaen leikillisellä esitystavalla ja sanasutkauksilla
lisätä kirjoituksen viehätystä. Mutta se kaikki tapahtuu useimmiten
asiallisuuden kustannuksella: kirjoitus sisältää hyvin vähän ja sekin
vähä hämmentyy hämärään kokkapuheisuuteen, niin että tuskin ne, jotka
puheenaolevan asian perinpohjin tuntevat, ymmärtävät mitä kirjoittaja
tarkoittaa. Sitä paitsi tämmöinen luuloteltu sukkelasanaisuus eksyy
leikillisyyteen semmoisissakin asioissa, joissa vakava kirjoitustapa on
ainoa oikea. [Katso, seuraavaa lukua »Aineen laatu ja esitystapa»].
Edellämainituista seikoista riippuu esityksen arvokkuuskin.
Kirjoitukselle, joka noudattaa puolueettomuutta ja totuudenmukaisuutta
eikä eksy teennäisen sukkelasanaisuuden tavoittelemiseen, antavat arvoa
nekin, jotka itse asian suhteen ovat toista mieltä. Erikseen huomattava
seikka, jota kuitenkin harva lie tullut ajatelleeksi, on että
leikillisyydeltäkin vaaditaan arvokkuutta. Kepeä, leikkisä esitystapa
semmoisissa asioissa, joihin se soveltuu, on kaikille mieluinen
tuttavuus, mutta sen käyttäjältä vaaditaan luontaista taipumusta,
tarkkaa vaistoa ja hienotunteisuutta. Ilman sitä leikillisyys on joko
kömpelöä ja nulikkamaista tai sen pahempi epähienoa ja rivoa.
Toiseksi on esityksen selvyydelle omistettava huomiota. Esitys,
johon jää väärinkäsityksen mahdollisuuksia, on ehdottomasti huonon
kynänkäyttäjän merkki ja saattaa semmoisissa tarkkaluontoisissa
kirjoituksissa kuin asiapapereissa, kokousten pöytäkirjoissa y.m.,
antaa aihetta pitkiin oikeusjuttuihin, jopa suuriin aineellisiin
vaurioihin.
Esityksen selvyys riippuu suuresti ajatuksen selvyydestä. »Hämärästi
sanottu on hämärästi ajateltu», lausui Tegnér; sitä vastoin
kirjoittaja, joka ajattelee selvästi, erottaen pääasiat ja sivuseikat,
kyllä aina löytää selvän sanallisenkin muodon.
Erikoisesti mielessä pidettävä seikka on esityksen lyhyys ja
sattuvaisuus, sitä suuremmalla syyllä kun se riippuu pääasiassa
tottumuksesta. Jos totumme pitkäveteiseen kirjoitustapaan, käy se
meille luonteenomaiseksi; samoin lyhyt ja sattuva. Molemmat sisältävät
samat asiat, mutta ensin mainittu pitkäpiimäisyydellään tai kauniita
kuvallisia lausumatapoja tavoittelevalla lavertelemisellaan tekee
esityksen väsyttäväksi, jopa sekavaksi. Tämä on erittäin huomattava
semmoisten tilapäisten kyhäysten kuin sanomalehtikirjoitusten suhteen.
Ne kun usein luetaan kiireen kaupalla, niin harvalla on uskallusta
pyrkiä esim. tuommoisen kolmen neljän palstan mittaisen uroksen
tuttavuuteen, varsinkin elleivät väliotsakkeet tee sitä vähemmän
peloittavan näköiseksi.
Esityksen teippaus riippuu melkoisesti kappalejaosta. Taitava esittäjä
ei koskaan tee pitkiä kappaleita, vaan muodostuu esitys hänen käsissään
samantapaiseksi, kuin lukuisista pienemmistä kivistä taidokkaasti
kokoonpantu kivijalka. Pitkät, yhtäjaksoiset kappaleet ovat kyllä
tavallaan juhlallisia, mutta tekevät esityksen pitkäveteiseksi ja
väsyttäväksi. Lyhyet kappaleet sen sijaan antavat sille vilkkautta ja
elävyyttä.
Eri kappaleet tietysti muodostuvat eri pitkiksi, aina sisällyksen
mukaan. Se on esitykselle hyvinkin tärkeätä, sillä siten syntyvä
vaihtelevaisuus estää esitystä jäykistymästä yksitoikkoiseksi ja
samankaavaiseksi. Kappaleiden pituuteen vaikuttaa jossain määrässä
aineen laatukin. Kertomus ennen muita suosii lyhyitä kappaleita, ne
kun antavat sille mukaansa tempaavaa elävyyttä. Kuvauksissa, varsinkin
hillityissä, tyyniluontoisissa, ovat pitemmänpuoleiset kappaleet
toisinaan paikallaan; samoin tutkistelmissa, joissa todisteleva
esitystapa tulee kysymykseen.
Mutta olkootpa kappaleet pitempiä tahi lyhyempiä, missään
tapauksessa ei kappalejako saa olla mielivaltainen, silläkin täytyy
olla perusteensa. Perusteena on sisällyksessä ja asiasta toiseen
siirtymisessä ilmaantuvat sattuvat käänteet. Niiden keksimisessä juuri
tulee kirjoittajan taito ja huomaamiskyky näkyviin.
Eri kappaleet eivät suinkaan saa olla irrallaan, vaan ne ovat
taitavasti toisiinsa sidottavat, niin että ne muodostavat kuin
yhtäjaksoisen helminauhan. Vertaa edellä eri osain toisiinsa
liittymisestä]. On tärkeätä että nuo lukuisat siirtymäkohdat ovat
luontevia, ettei esitys niissä tee hyppyjä, vaan ponnahtaa joustavasti
ja sulavasti asiasta toiseen. Siten kappale tavallisesti loppuu niin,
että lukija jo viime sanoista saattaa huomata miten seuraava kappale
alkaa ja miten siis siirtyminen tapahtuu. Ellei luontaista sidettä ole
olemassa, on semmoinen keksittävä sopivan käänteen muodossa.
Tarkattakoon siirtymäkohtia edellä esitetyssä, suunnitelman mukaan
laaditussa kirjeessä. Useat kappaleet loppuvat ajatukseen, joka
tavallaan odottaa jatkoa seuraavassa. Ikäänkuin siderihmain tehtävää
suorittavat tässä semmoiset vähäpätöiset, kappaleitten ensi lauseessa
löytyvät sanat kuin: mutta, ensinnäkin, taas, näet, sentään, vielä,
nyt, jo; tahi ainoastaan liitepäätteet: -hän, -hän, -pa, -pä, -kä.
Täten syntyy tasainen, sujuva ja luonteva esitys. Täydellisen taidon
voittaminen tässä suhteessa vaatii huomaavaisuutta ja väsymättömyyttä.
Erittäin oivallisena apuna on hyvä kirjallisuus. Etevien kirjailijain
esittämis- ja aineenhallitsemis-taitoa tarkkaamalla saamme tehokasta
ohjausta esiintyvien vaikeuksien voittamiseksi. Semmoisten
kirjailijataiteilijain kuin Juhani Ahon teokset ovat mitä parhaimpia
oppaita.
Joskus mennään tässä vääräänkin suuntaan, kun lainataan sieltä täältä
eteväin kirjailijain kaunismuotoisia lauseita siinä määrin, että esitys
menettää omintakeisuutensa muuttuen helposti kirjalliseksi näpistelyksi
(plagiaatiksi). Esityksen tulee aina olla itsenäistä ja omavaraista.
Emme lainaa kirjailijoilta sanoja ja lauseita, vaan laajennamme
näköalaamme sekä koetamme omistaa heidän ajatuksiaan ja taitoansa
sanojen ja lauseiden käyttämisessä.
Aineen laatu ja esitystapa.
Oivalliselta esitykseltä vaaditaan paljon. Ei kyllin että aine on
kehitetty luontevan johdonmukaisesti, ehyesti ja tasaisesti, vaan
esityksen vaikutus riippuu suuresti siitä, onko esitystapa sisällyksen
ja aineen laadun mukainen. Semmoisten laulujen sävel kuin »Ainoa olen
talon tyttö», »Linjaalirattaat» y.m. sopii yhtä vähän virren sanoille,
kuin virren sävel näitten laulujen sanoille. Samoin ei kirjoituksissa
sovi jokapäiväisiin asioihin ylevä esitystapa ja juhlakieli, enemmän
kuin leikinlasku ja sanansutkaukset vakavissa ja ylevissä asioissa.
[Katso edellä sisällyksen ja muodon keskinäisestä sopusointuisuudesta].
Sävelillä on eri äänilajinsa, suruluontoiset ja iloluontoiset
juokselonsa. Tähän lisäksi tulee nuottien erilainen pituus, tahtinopeus
y m. Näitten erilainen käyttäminen määrää sävellyksen luonteen ja
värityksen. Samoin on esitystavallakin ikäänkuin eri äänilajinsa, eri
juokselonsa. Erotamme helposti esim. vakavan, pontevan, runollisen,
leikkisän ja ivallisen esitystavan. Nämä esitystavan eri muodot
ja vivahdukset saadaan aikaan kielen erilaisella käyttötavalla
lauserakennukseen ja sanoihin nähden.
Kirjoittajan tulee siis tuntea eri esitystavat ja käyttää kutakin
aikanaan, antaakseen esitykselle sisällyksenmukaisen muodon ja
värityksen. Asiaa valaistaksemme mainitsemme seuraavassa muutamia
esimerkkejä.
1. Vakava, arvokas. Näin olivat Suomenniemelle asettuneet esi-isämme
menettäneet itsenäisyytensä ja joutuneet Ruotsin vallan alle.
Mutta he olivat tämän valloituksen kautta kääntyneet pakanuudesta
kristinuskoon. Heidän keskuudessaan astuivat voimaan samat lait ja sama
yhteiskunnallinen järjestys, mitkä Ruotsissakin vallitsivat. Tämä oli
kansallemme suureksi eduksi, sillä Ruotsin yhteiskunnallinen järjestys
oli rakennettu terveelle perustukselle. (Raitio).
2. Leikkisä. No herranen aika, mies! Kiusotathan ihmisen aivan
kuoliaaksi tuolla jäykällä jääkarhun naamallasi. Ole varuillasi,
kämmeniäni kutkuttaa. Kopras tänne näin! (»Saimaan rannalla»).
3. Ponteva. Jos niin luullaan, erehdytään surkeasti. Sillä se
tiedettäköön, että mikä vastainen kohtalomme lieneekin, tämä kansa,
joka on uskaltanut kohottaa valon soihdun näillä pimeillä perukoilla,
ei ole yöhön häipyvä: että tämä kansa, joka on hankien keskelle
peltonsa raivannut, ei ole koskaan maaperästään irtautuva, vaan seisova
vankkumatta kuin petäjä kotoisilla kankaillaan.
4. Lämmin, myötätuntoinen. Mutta se ei esi-isiämme pelästyttänyt.
Uljaasti iskivät he kirveensä aarniokorpeen ja kuokkansa karuun
maankamaraan. Heillä oli horjumaton usko siihen, että uuras ja
lannistumaton ihmiskäsi oli kerran taltuttava raa’at luonnonvoimat,
heitä elähdytti se toivo, että kerran oli koittava kirkkaampi ja
lämpimämpi päivä näille poloisille Pohjan maille.
5. Vieno, runollinen. Jo nousi valon lempeä valtias. Se ensin loi
kultiaan petäjien latvoihin, hypähti siitä alemma ja valoi hopeitaan
maille, maisemille. Metsän siivekäs laulukunta viritti aamuvirtensä,
hempeä etelätuuli piirteli väreitään järven peilityyneen pintaan ja
houkutteli vaalenevan vainion hiljoilleen aaltoilemaan.
6. Lyhyt, terävä. Olette halunnut kuulla suoraa puhetta. Kas tässä!
Horjuinko Siikajoella? Vastatkaa! Huotraansa ruostunutko oli miekkani
Revonlahdella? Koettakaahan muistella! Jalkoihinko vai käsiin
luotettiin Juuttaalla? Vastatkaa, jos teillä vastaamista lie!
7. Pureva, ivallinen. Luuletteko todellakin että tuo nulikka tuossa,
joka sanoo itseään minun pojakseni, tahtoisi hienoilla hansikkaisilla
käsillään maata kyntää. Entäs hänen sormuksensa? Kissankultaa!
Turhuutta! Joutavia koristuksia! Väärää kunnianhimoa! Oiva lahja
kulkemaan aatelin perintönä polvesta polveen. (Välskärin kertom.)
8. Kuvaannollinen esitystapa voi joskus olla erittäin sopiva
selventämään esityksen sisällystä, jos kuvat vain ovat sattuvasti
valittuja. Esimerkkinä mainittakoon Tegnérin kuvaannollinen esitys
luonnontieteiden merkityksestä sivistysvälikappaleina:
»Luonnon kirjako olisi kaikista kirjoista ainoa, joka ei sivistä,
ja siis kaikkea kasvatuksellista merkitystä vailla? Ah, se uusi
testamentti, joka ilmestyy joka kevät, jossa kukat ovat kirjaimia
ja lintujen laulut nuottiliitteitä — se raamattu, joka on painettu
hopea kirjaimin taivaansiniselle, joka avautuu päittemme päällä joka
ilta, jossa tähtisikermät ovat lukuja ja yksityiset tähdet, nuo
säteilevät maailmat, sanoja — tahi viisaus, joka tunkeutuu syvyyksiin
ja tutkii sen sisällystä, maan kylkiluurakennetta — eikö tämä kirja ole
ihmiselämän pääteoksia ja tuskin arvossa alempi kuin Hellas ja Rooma,
kuinka korkealle ne arvostelemmekin.»
Niinkuin edellisestä käy selville, tulee kirjoittajan täydellisesti
hallita esitystapaa ja väritystä. Hänen tulee aina tarpeen mukaan
valaa esitykseensä vakavuutta, voimaa, tulta ja pontevuutta, lämpöä,
runollisuutta ja reipasta leikillisyyttä, jopa ivan purevaa suolaa.
Silloin saa sisällys oikean värityksen ja tekee lukijaan tarkoitetun
vaikutuksen.
Esityksen kieli.
Suorastaan kielellisessä suhteessa on pääpaino ensinnäkin pantava
sille, että esityksen kieli on virheetöntä. Mallina on pidettävä
kirjakieltä, s.o. sitä kielen käyttötapaa, mikä on kirjallisuuteen
vakaantunut ja siten parhaimmaksi tunnustettu.
Toiseksi tulee kielen olla puhdasta. Tätä silmällä pitäen tulee välttää:
1. Tarpeetonta muukalaisuutta, s.o. vieraskielisten sanojen
käyttämistä silloin, kun oma kieli kykenee tarpomaan täysin vastaavia
ilmaisumuotoja. Esim. aptiitti (ruokahalu), putiikki (myymälä),
intressi (harrastus, mielenkiinto), koomillinen (hullunkurinen).
Pahimpana muukalaisuutena suomenkielessä esiintyy ruotsinvoittoisuus
(svetisismi). Mainittakoon vaan: hantuukki, nestuukki, prikka,
talrikki, vekki, räkninki, vinkkeli, kukkapuketti j.n.e. Meille
tarjottiin päivällinen kolmella ruokalajilla, jonka päälle juotiin
kahvia vehnäsen kanssa.
2. Murteellisuutta (provinsialismia), s.o. kirjakielestä poikkeavia eri
paikkakuntien sanoja, sanamuotoja ja puhetapoja, niin houkuttelevilta
kuin ne saattavatkin tuntua. Vereksien ja sattuvien kansansanain
käyttämistä ei kuitenkaan tarvitse tyyten varoa, päinvastoin kirjakieli
niistä saa runsaita lisävaroja. Mutta muistaa tulee että niitä on
käytettävä säästeliäästi, semmoisissa paikoissa että lukija lauseen
sisällyksen johdolla ne täysin ymmärtää, vaikka sana onkin outo, ja
että niille annetaan kirjakielen sääntöjen mukainen muoto.
3. Vanhentuneita sanamuotoja ja lausumatapoja (arkaismia). Esim.
tainkaltainen (tällainen), neitsykäinen (neito). He etseit (etsivät).
Mahdamme alati muistaa (muistakaamme aina).
4. Kieliväänteisiä uusia sanamuodostuksia (neologismia). Esim.
marjanpointa (marjanpoiminta), tulennos (takkatuli), sonnus
(takinlieve), sise (sisuste), kismerä (kirpeä), höngätön (viimaton,
vedosta vapaa).
Tätä paitsi tulee kielen olla selvää ja täsmällistä. Sen tulee
ilmaista ajatus helposti ymmärrettävästi, lyhyesti, ytimekkäästi ja
koruttomasti. Tätä saavuttaakseen sen tulee välttää liikoja sanoja
(pleonasmia) ja saman ajatuksen tarpeetonta toistamista (tautologiaa).
Esim. Hän nauttii kaikkein yleistä kunnioitusta. (Jompikumpi sana:
kaikkein tai yleistä, riittää yksinään). Me nousemme säännöllisesti
kello 5 joka aamu. Hän laukasi pyssynsä ja ampui. Siitä hän rikastui
ja tuli äveriääksi. Nuorukaisen kasvot kirkastuivat ja hänen muotonsa
muuttui iloiseksi. — Upeilevat korulauseet ja tyhjä sanahelinä,
mikä usein pyrkii vaivaamaan alottelijaa, ovat ainoastaan ajatuksen
köyhyyden merkkejä tai väärinkäsitetyn kauneuden tavoittelemista.
Mutta ei kyllin että kieli on virheetöntä, puhdasta, selvää ja
täsmällistä, kieleltä vaaditaan vielä sointuisuutta. Sointu on
ikäänkuin kielen sävel, ja sen suhteen on kirjoittajalla paljon
oppimista. Sen kehittynein muoto on runomittainen kieli, mutta
suorasanaiseltakin kieleltä vaaditaan jonkunlaista n.s. suorasanaisen
kielen poljentoa (rytmiä); varsinkin lämpimissä, aiheeltaan
runollisissa esityksissä ovat soinnun vaatimukset huomioon otettavat.
Esitystä, jossa tämä runollisen sisällyksen ohessa on hyvin onnistunut,
sanommekin suorasanaiseksi runoksi.
Mitään suoranaisia neuvoja sointuvan suorasanaisen kielen
aikaansaamiseksi tuskin voitaneen antaa, se kuu riippuu pääasiallisesti
kirjoittajan kieliaistista ja taidosta. Pahimpiin seikkoihin, jotka
synnyttävät yksitoikkoisuutta ja jäykkyyttä, voitaneen kuitenkin
viitata. Semmoisia ovat:
1. Pitkäveteinen, raskas lauserakenne monine välilauseineen.
Kuvaavimmat esimerkit tässä suhteessa tapaa oikeuksien pöytäkirjoissa,
joiden pitkät, raskaat lauseet tekevät usein esityksen vaikeasti
tajuttavaksikin. Mutta aivan lyhytkin lause voi olla jäykkä, riippuen
sen rakenteesta. Esim. Minkä vaikutuksen syyttäjäni ovat teihin,
ateenalaiset, tehneet, en tiedä. (En tiedä minkä vaikutuksen syyttäjäni
ovat tehneet teihin, ateenalaiset).
2. Yksitoikkoinen poljento. Se saattaa syntyä ensiksikin käyttämällä
satunnaisesti suorasanaisessa kielessä runokielelle kuuluvaa mittaa
tai loppusointua. Esim. Tässä tulee kaksi nuorta miestä pitkän matkan
takaa. Kaiken yötä teimme työtä ja meillä oli onni myötä. — Toiseksi
asettamalla useampia samanluontoisia lauseenosia peräkkäin aivan samaan
järjestykseen. Esim. Se juosta vilisti ahojen poikki, halmeiden halki,
lehtojen läpi ja kukkulan ympäri. (Se juosta vilisti ahojen poikki,
halmeiden halki, läpi lehtojen ja kukkulan ympäri).
3. Samoin tai samanlaisten sanojen kertautuminen lähekkäin. Esim.
Herkules tuli tienhaaraan, jossa häntä vastaan tuli kaksi jumalatarta.
Molemmat jumalattaret koettivat häntä viehätellä itseään seuraamaan.
Herkules viehättyi seuraamaan Siveyttä, mutta kieltäysi Himoa
seuraamasta.
Jo edellä viittasimme kirjallisuuden viljelemisen suureen merkitykseen
esityksen muodollisen puolen kehittäjänä. Yhtä suuri vaikutus on
sillä kielen käyttämiseenkin nähden. On henkilöitä, joilla ei ole
tarpeellista kieliopillista pohjaa, minkä perusteella voisivat käyttää
taatusti virheetöntä kieltä, mutta jotka kirjakieltä tarkkaamalla ovat
omanneet aivan tyydyttävän kielitaidon. Siitä on esimerkkinä moni
kansanmies, joka ei tunne ainoata kieliopin sääntöä, vaan järkevän ja
huomioivan kirjallisuuden viljelemisen kautta on saavuttanut suuremman
varmuuden kielen käytössä kuin moni kielensääntöjen pintapuolinen
tuntija. Kirjallisuutta lukiessa on siis sisällyksen ohessa erittäin
tarkattava kielellistä asua ja siitä ohjausta otettava.
Somistuskeinoja.
Esitystavan viehättäväisyyttä, elävyyttä ja sattuvaisuutta sekä
kielen sointuisuutta voi lisätä muutamilla erikoisilla keinoilla.
Sanomme niitä somistuskeinoiksi eli kielikuviksi. Semmoisia ovat esim.
seuraavat:
1. Alkusointu (alliteratsiooni). joka syntyy siten että kaksi tahi
useampia samalla kerakkeella tai ääntiöllä alkavia sanoja asetetaan
peräkkäin tahi lähekkäin.
Esimerkkejä. »Oma maa Mansikka, muu maa mustikka.» »Soisin Suomeni
hyväksi, maani marjan kasvavaksi.» Kevät herkesi, järvi purki jäänsä ja
sinivuokko silmänsä avasi.
2. Saman sanan toistaminen antaa sopivasti käytettynä esitykselle
painokkuutta.
Esimerkkejä. Paljon on tämä kansa kestänyt, se on kestänyt korpiemme
jäykän vastuksen, kestänyt hallan turmat, kestänyt sodan turmat ja
nälkäkuoleman tuskat, vaan ei ole sortunut. — Siinä, missä äsken
vallitsi ikuinen yö, helotti nyt päivän hopeaterä; missä äsken
kaikkeuden usvat vyöryivät, siihen nyt maa muotoutui; missä äsken
kuolema vallitsi, siinä nyt elon suoni voimakkaasti löi. Käy kanssani,
mies, käy! Tule, lapseni, tule!
3. Kiihtymiseksi eli yltymiseksi (klimax) sanotaan vaikutuksen
asteettaista kartuttamista kohoamalla pienemmästä kuvasta suurempaan.
Esimerkki. Se vasta ääntä! Se täyttää vuoret, vainiot ja loukot, se
kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot ja vyörykkeenä vierii laaksohon.
(Runeberg).
4. Laimenemiseksi eli alenemiseksi (antiklimax) nimitetään vaikutuksen
lisäämistä alenemalla asteettain suuremmasta pienempään.
Esimerkki. Jumala siunatkoon kallista synnyinmaatamme, hän
siunatkoon hallitsijaamme ja hänen neuvonantajiansa, kaikkia virka-
ja palvelusmiehiä, opettajia ja kasvattajia, hän siunatkoon meitä
itsekutakin!
5. Vertauksellinen sanankäyttö on jonkun käsitteen kuvaannollinen eli
vertauksellinen esitys.
Esimerkkejä. Kultainen päivänkehrä, päivän hopeaterä (aurinko), silmäin
pohjaton meri (sielukkuus), elämän myrskyt (vastoinkäymiset), elon ilta
(vanhuus), kalman kammio (hauta), idän irju (itäinen viima).
6. Sananpartta käytetään jonkun ajatuksen lyhyenä, sattuvana
ilmaisijana ja varmentajana.
Esimerkkejä. Kukapa meistä välittäisi: »ei sääsken ääni taivaaseen
kuulu». — Hän on poissa, hän ei enää koskaan palaja keskuuteemme:
»tulee mies merentakainen, ei tule turpehen alainen». — Naisten puoleen
meidän on tässä asiassa käännyttävä, sillä: »karjassa talon juuri,
emännässä karjan juuri».
7. Huudahdusta käytetään huomion kiinnittämiseksi johonkin erityiseen
kohtaan.
Esimerkki. Katsokaa: päivä helottaa! Kuulkaa: aalto vapaana soittaa
keväistä säveltään!
8. Kysymyksellä tahdotaan kiinnittää huomio sisällykseen ja antaa sille
painokkuutta.
Esimerkki. »Kussa olit sinä silloin, kun minä maan perustin? Tiedätkö,
ken on sen kulmakivet laskenut? Kuka on sulkenut meren ovinensa?
Kuka sanonut aalloille: tähän asti ei etemmä? Tiedätkö ken on sateen
isä? Ken on synnyttänyt kastepisaraiset? Kuka pitkäisen leimaukset
lähettänyt?» (Job).
9. Olennoimisella eli personoimisella halutaan antaa esitykselle
elävyyttä, kuvaamalla eloton esine eläväksi olennoksi.
Esimerkkejä. Mies makasi, vaate valvoi (nukkui koiranunta). — Miekka
siihen vastaeli: »miks en söisi mielelläni, söisi syyllistä lihoa,
viallista verta joisi?» (Kalevala).
10. Äänen mukailua (onomatopoeesia) käytetään kuvaamaan alkuperäisiä
luonnonääniä.
Esimerkki. Sen käsissä nurkat vonkuu, hongat voihkaa, aallot pauhaten
roiskuvat kallioita vasten, rannan kaislikko kimakasti viheltää ja
venhe jysähdellen lyö vanhan natisevan laiturin kylkeen.
11. Nykyistä aikaa käyttämällä menneen ajan sijasta tapahtuma ikäänkuin
siirretään lähemmäksi ja tehdään siten taitavammaksi.
Esimerkki. Korpraali kertoo: »Silloin hurraahuuto kaikuu. Keisari
tulee, ratsastaen uljaalla, valkoisella oriilla. 'Starova rebjataa',
huutaa hän armeijalle.» (»Saimaan rannalla»).