Toru Mihkel ajaa hiljakseen kartanon halkokuormaa kaupunkiin. Hän
istuskelee väliin kuorman nokalla, jalat roikkuen, väliin kävelee
vieressä. Hän astuu pahasti, jalat taipuvat polvesta ja notkahtelevat
joka askeleella. Hän on pitkä ja hintelä, olkapäät vähän kumarat,
alahuuli lerpattaa velttona.
Hän on hevosineen kuormineen paksun pölypilven peitossa, maantie on
kuin jauholaari, joka pölähtelee joka kosketuksesta. Suuret, vihaiset
paarmat piirittävät hevosta joka puolelta, imeytyen sen laihoille
lauteille ja luisiin koipiin. Mihkel sivaltelee niitä tuon tuostakin
koivun varvulla ja kiroaa välillä, toisinaan pakoittaa hevosen
hölkkäjuoksuunkin niistä päästäkseen.
Maa on molemmin puolin kuivaa karjanummea, moniviikkoinen pouta on
kulkenut kuin kulo sen ylitse. Multa irvistää paikotellen, kuin musta
hiili. Pari virstaa tie kulkee kartanon peltojen halki, jotka jo ovat
sänkenä, ruisky'öt alkavat kuivaa hienossa tuulessa.
Mihkel katselee ruiskuhilaita pitkään, kadehtivasti ja
väliäpitämättömästi samalla kertaa. Toispäivänä hän oli itse vielä
ollut kartanon pellolla leikkaamassa. Eilen oli pikkuisen ehtinyt
aloitella omalla pellollaan, kaataa maahan pari sarkaa, ja nyt tuli
tämä kaupunkiinmeno.
Sydänalaa hiukaisee niin kummasti, kun niitä omia peltoja ajattelee.
Pieninä, kapeina kielekkeinä ne kiertelevät jossain suosilmän reunalla,
huono-ojisina, huonosti väestettyinä. Viljakin on toisenlaista kuin
kartanon pelloilla, kasvaa harvaa, lyhyttä kortta ja tyhjiä päitä.
Mutta tänä vuonna oli siemenvilja ollut hyvää, ja kyllin oli sitä
myös ollut, oras oli vihertänyt tiheänä nurmena. Mutta sitten tämä
poutakesä. Yhä vaan aurinko hellittää pilvettömältä taivaalta, aamulla
on sakea auer, koko ilmakehä näyttää kiehuvan ja höyryävän. Ruis kypsyy
puolimittaisena, puolipehmeä jyvä varisee maahan. Tiukkuu maahan
tulevan vuoden leipä.
He menevät armollisen herran luo, ensin yksitellen, sitten lähetystönä,
lakit kourassa jo maantiellä: armolliset parooniherrat, ruis varisee!
Armollinen herra katsoo tiukkaan, viittaa kädellään: sentähden
tulettekin huomenna kartanon pellolle leikkaamaan, joka mies! He
hiipivät ovesta ulos, pää riipuksissa kuin vanhalla työhevosella, ja ne
pienet peltotilkut suon reunalla kangastavat mielessä. Mutta seuraavana
päivänä he leikkaavat otsansa hiessä kartanon sarkaa.
Toru Mihkel on ennättänyt Kaarman kirkolle, josta vielä on kaksitoista
virstaa Arensburgin kaupunkiin. Hevonen pysähtyy käskemättä ja
luimistelee korviaan, se kääntää takkuisen harjansa vasemmalle päin.
Suuren, matalan kivirakennuksen luota hirnahtaa toinen hevonen. Toru
Mihkelin hevonen ynähtää vastaukseksi ja alkaa laahustaa sinnepäin.
"No, olkoonpa menneeksi, koska ruunakin niin tahtoo."
Toru Mihkel kääntää hevosen krouvia kohti, joka synkkänä,
pieni-ikkunaisena kohoo aivan kirkon vieressä. Vuosikymmeniä ne ovat
katselleet toisiaan, kapakka ja kirkko, -- kirkko suorana, ylevänä,
musertavana, -- krouvi matelevana ja salavihaisena.
Hän menee hevosen sidottuaan suoraan krouvitupaan, hidasta,
notkahtelevaa käyntiään. Huone on viileä ja pimeähkö kuin kellari,
kiviseinät uhoovat kylmää, lattia on leveillä, epätasaisilla
kivipaasilla laskettu.
"Viinaa!" Mihkel sanoo raskaasti, istahtaen lavitsalle.
Vastapäisestä nurkasta nousee mies, kuskin puvussa, kiiltävänappinen
takki yllä ja korkea hattu päässä.
"Terve, Toru Mihkel, -- minnekkä matka pitää?"
"Kaupunkiinhan minä..."
Mies ottaa hatun päästään, paksu, kihara tukka hulmahtaa sen alta.
Hänellä on leveät, verevät kasvot, heleänpunaiset posket ja toinen
leuka pyöristymässä toisen alle. Silmät ovat pienet, intohimoiset ja
kiiluvat, liikkuvat nopeasti. Hän kiinnittää ne Mihkeliin, tutkivasti,
puoleksi pilkallisesti, ikäänkuin mitatakseen miehen tyhmyyttä. Hän
heiluttelee jalkojaan, singahuttaa ne ristikkäin, renkuttelee tuoliaan
ja hyräilee. Nähtävästi hänellä on jotain mielessä, jokin ajatus, jonka
Mihkelin läsnäolo on synnyttänyt.
"Omilleko asioillesi?" hän utelee eteenpäin.
"Ei, -- kartanon halkokuormaahan minä..."
Mihkel ei huomaa lainkaan vieraan katseita, hän hörppii hitaasti
viinaansa pienissä, säästäväisissä kulauksissa.
"Mitä sinä niin päätäsi nuokutat, mies!"
"Pellot varisee", -- Toru Mihkel vastaa yksitoikkoisesti, kuin vanhaa
asiaa kerraten ja hakematta ymmärrystä tai osanottoa itselleen. Samalla
hän ensi kertaa katsoo vastapäätä istuvaan kuskiin. Jonkinlainen
vaistomainen vastenmielisyys herää hänessä. Mokomakin herrojen
syöttiläs! Syö selvää leipää kaiken vuotta!
"Olisitte leikanneet ennen, -- tehneet vaikka hätäleipää."
Kuski sanoo sen kevyesti, huolimattomasti, vieläpä paljastaa valkeat
hampaansakin ajatellessaan leipää, joka sytyttäessä palaa kuin
olkitukko.
Hän kumartuu yhtäkkiä eteenpäin, aivan lähelle Mihkelin kasvoja.
"Kuule, Mihkel, tahdotko ansaita viisitoista kopekkaa?"
Mihkel vetäytyy hiukan taaksepäin, niin paljon kuin seinältä pääsee.
Hän ei vastaa vielä sanaakaan, vaan punnitsee mielessään, taistellen
pientä epäluuloa vastaan, joka kolkuttaa sydämessä.
"Ei muuta, -- kuin että viet tämän kirjeen tuomarille."
Kuski vetää povitaskustaan kirjekuoren, jossa näkyy viisi sinettiä.
"Minulla ei olisi aikaa nyt mennä, -- sentähden, näetkös."
"Menethän sinä muutenkin kaupunkiin, eihän tämä mitään paina", hän yhä
mielittelee.
Hän kiertää ja kaartaa Mihkeliä, aivankuin tyttöä, jonka aikoo voittaa
itselleen. Pieninä ja viekoittelevina kiiltävät hänen silmänsä paksujen
kulmien alta. Noin hän varmaan katsoo tyttöihin, tahtoessaan saada
niitä pauloihinsa. Juuri tyttösankari hänessä kaikkein eninten pistää
esiin tällä hetkellä, voittamaton, jota ei kukaan jaksa vastustaa eikä
kiinnittää.
"Anna tänne, -- joudanhan minä tuon viedäkin."
Mihkel ojentaa kaikessa viattomuudessa kätensä ottaakseen kirjeen ja
rahat. Hetken aikaa hän vielä epäilee: miksi toinen niin tyrkyttää
hänelle kirjettä, ottaisihan hän sen vähemmilläkin mielittelemisillä.
Mutta pieni, pyöreä hopearaha jouduttaa hänen päätöstään, omituisen
mielihyvän tunne solahtaa läpi ruumiin, kun raha siirtyy hänen
käteensä, se on hiukan kylmä, tuntuu kourassa kuin vesipisara. Melkein
uusi se on, kiiltää ja kimaltaa pimeässäkin.
"Onnea sitten matkalle", huutaa kuski hänen jälkeensä.
Mihkel istuu taas poikittain kuormallaan. Miksi kuski mahtoi nauraa,
näehän, hohottaa tuossa ovessa niin että kiertelee. Kertoo jotain
krouvin isännälle ja taas hohottaa. Ja miksi se niin monta kertaa
huusi: onnea matkalle!
Äskeinen vastenmielisyys kuskia kohtaan nousee taas hänessä. Aika
velikulta! Hätäleipää tekemään käski, -- niinkuin ei olisi itse sitä
tuon korkuisena kyllikseen syönyt. Mutta odotappas, muutaman vuoden kun
on saksojen pöydässä istunut, ei enään kelpaakaan leipä eikä suolakala.
Aletaan jo nauraa talonpojille, kun ne peltojensa tähden huolehtivat.
Häntä kuohuttaa kuskin väliäpitämättömyys ja rauhallisuus, täydellinen
huolettomuus säästä ja ilmasta, poudasta ja pakkasesta. Hänen
maamiesvaistonsa kohoaa tätä herrasmaisuutta vastaan, hänen oma
sisällinen vavistuksensa, jolla hän seuraa lämmön, tuulen ja pilvien
vaihteita, kalvaa häntä kahta kovemmin. Mokomakin irtolainen...
Kaikesta huolimatta hänessä sentään alkaa kehittyä pieni mielihyvän
tunne. Ei hän tiedä, viinaryyppykö se lie, joka niin suloisesti
suonissa kiertelee, vai sekö tieto pienestä hopearahasta takin
taskussa. Mitä kaikkea sillä rahalla saisi ostaa... Ensiksikin
viidellä kopekalla kampeloita, niitä Vapahtajan kiroomia kaloja, jotka
saarelaisen suussa sentään sulivat. Sillä rahalla saisi jo suuren
joukon, eukko voisi panna niitä suolaankin, latoa niitä saaviin kuin
ruskeita lehtiä päälletysten.
Tupakkaa hän myös ostaisi ja viinaa taas kotimatkalla, menisi krouviin,
viskaisi rahan pöydälle ja sanoisi: "Kahdella kopekalla viinaa,
maksakoon mitä maksaa!" Jos Vaidan kuski vielä sattuisi siellä olemaan,
antaisi sillekin...
Hän joutuu hienoon hiprakkaan, mitä lähemmäksi kaupunkia saapuu, hänen
työn väsyttämässä ja elinaikaisen nälän laihduttamassa ruumiissaan ei
ole vastustusvoimaa, yksi lasi vettä väkevämpää riittää panemaan hänet
iloiselle päälle.
Kaupungin kujaa ajaessaan hän jo pistää pieneksi lauluksikin, hän on
avomielisellä, koko mailmaa syleilevällä tuulella, ystävällisillä,
vähän juopuneilla silmillä hän katselee kaikkia vastaantulijoita.
Yhtäkkiä hän alkaa pitää kuskin hänelle antamaa tointa kunnia-asiana,
luottamustoimena, jota ei jokaiselle uskottaisikaan. Varmaan oli
kuullut ennen, kuinka kelvollinen mies se on se Toru Mihkel, ei
varasta, ei valehtele, ei toisen tavaraa himoo... Joku oli varmaan
hänestä sanonut: katsoppas sitä Toru Mihkeliä, se sitä on miestä...
Toisenlainen mies voisi hävittää kirjeen, maantielle pudottaisi,
ottaisi näin taskustaan, ja äläppäs, jo livahtaisi tielle, -- sinne
jäisi, -- löytäisi jokin mustalaisakka tai sen semmoinen.
Taikka kyllä sen joku toinen avaisikin, jos siksi tulisi. Syhyttää
hänenkin sormiaan, kun sitä katselee, tahtoisi nähdä sitä kirjoitusta,
vaikka ei ymmärtäisikään siitä muuta kuin mustan valkealla. Mutta nuo
viisi punaista laikkaa, ne särkyisivät avatessa. Sanotaan linnaan
niitten rikkomisesta joutuvan. Itse Vaidan parooniherra ne siihen on
painanut omalla kädellään, ja näkyy niissä Vaidan vaakunakin, sama,
mikä sinne kartanon päätyyn on kaiverrettu kalkkikivestä, karhu kruunua
kantamassa.
Hän ei annakkaan kirjettä palvelijalle, vaan vaatii itse tuomarin
tulemaan. Pyyhkäisee vielä kätensäkin takin helmaan, ennenkuin
kirjeeseen tarttuu, ja sitten noin kahdella hyppysellä hyvin hienosti
yhdestä kulmasta pitelee ja puhaltaa pölyhiukkaset kotelolta pois.
"Armolliset tuomariherrat, tässä olisi se Vaidan paroonin kirje."
Hän vielä kumartaakin syvään, melkein maahan saakka. Ehkä antaa tuomari
juomarahaa, kuka tietää, kouraisee taskustaan pari vaskikolikkoa tai
vaikkapa puolenkin ja pistää pivoon. "He, juoppas minun terveydekseni
siellä Kaarman krouvissa!"
Mihkeliä hykäyttää sisäisestä naurusta kaikkea sitä miettiessään. Hän
alkaa ottaa takaisin kaiken, mitä pahaa on ajatellut Vaidan kuskista,
se oli sentään rehti ja pulska mies, vaikka juoksikin tyttöjen jäljissä
ja oli aika suupaltti. Ja mitäpä se talonpojan huolista tietää, se
ruokkoo vaan päivät pitkään hevosiaan, sukii niitä ja pesee ja väliin
ajelee kuusivaljakolla pitkin pitäjiä, niin että takin napit välkkyy.
Mitä se sellainen tietäisi. Mutta muistipa kuitenkin köyhää raukkaa,
viisitoista kopekkaa antoi...
Halkokuorman määräpaikkaan vietyään hän siistii itseään muutaman
majatalon pihalla, noukkii heinänkorsia takistaan ja housuistaan. Pää
kenossa hän kysyy jokaiselta vastaantulijalta, missä tuomari asuu,
kovalla äänellä, että se kuuluu yli kadun. Kirje hänellä on kädessä,
sinettipuoli näkyvissä.
Hänen rohkeutensa kestää aina tuomarin portaisiin saakka, mutta niissä
se alkaa vähentyä joka askeleella. Joka portaalta tuomari ikäänkuin
nousee korkeammalle, ja hän itse alenee pienemmäksi. Hän ei uskalla
ajatellakaan, että portaitten päässä on ovi. Häntä pyörryttää, ja
jalat heikkenevät, kuin pitäisi pilviin kiivetä. Hän on jo näkevinään
tuomarin istuvan kuin taivaan kaarella vaakakupit kädessä ja jyristävän
oikeutta.
Ennenkuin huomaakaan, on hän jo etehisessä, ja joku palvelija on
ehtinyt siepata häneltä kirjeen. Hän äkkää sen vasta, kun se on
liian myöhäistä. Vaan kun hän siitä selville pääsee, niin tuntuu se
melkein helpoitukselta. Hän kääntyy jo ovea kohti ja hapuilee salpaa
kömpiäkseen ulos, kun raskaat askeleet ja kilisevät kannukset saavat
hänet pysähtymään.
"Kuule mies, -- sinä saat neljäkymmentä paria raippoja", joku sanoo
kimeällä äänellä.
Toru Mihkel jää suu auki seisomaan, tyhmistyneenä, puusta pudonneena,
kykenemättömänä sanaakaan lausumaan puolustuksekseen.
"Se seisoo tässä: ajanut piloille kolmivuotiaan valakan, neljäkymmentä
paria raippoja tuomarin luona kaupungissa."
Toru Mihkel ei vieläkään käsitä mitään. Kolmivuotiaita valakoita kiitää
hurjassa vauhdissa hänen ohitseen, hänen oma vanha ruunansa lönkyttää
jäljessä. Mitä tämä kaikki merkitsi? Hän katselee avuttomasti tuomaria,
joka on lyhyt, kaljupää mies sotilaspuvussa.
"Kuka saa raippoja?" hän sopertaa.
"Sinä, -- tarttukaa kiinni, miehet!"
Kaksi sotilasta karkaa hänen kimppuunsa kummaltakin puolen. Humala
haihtuu hänen päästään samassa tuokiossa, hän on yhtäkkiä selvä.
"Armolliset tuomariherrat, -- minä olen syytön, -- en minä ole se
mieskään", hän huutaa, vimmatusti koittaen vapauttaa itseään.
"Mitä hän sanoo?" kysyy tuomari, joka jo oli kääntynyt pois mennäkseen.
"Päästäkää minut irti, -- minä olen syytön, -- Vaidan kuskihan se..."
Tuomari seisoo hetken aikaa ja kohauttaa sitten olkapäitään.
"Syytön tai syyllinen, -- kuinka minä voin sen tietää. Minä täytän vain
virkani."
Hän viittaa miehille, he alkavat laahata Mihkeliä pois, hän vastustaa
käsin ja jaloin, yhä hokien viattomuuttaan. Hänet paiskataan jollekin
kovalle penkille, sidotaan kiinni, vaatteet repäistään auki, ja iskuja
alkaa sataa. Hän on kuin tulisateessa, -- niinkuin ukkosen ilmalla
makaisi alasti maassa, ja salamat sattuisivat selkään. Silmien edessä
lyö valkeata, ja vuoroin taas mustenee kaikki. Tuntee vain jotain
lämmintä vuotavan pitkin kylkeä ja noruvan lattialle. Verta...
Hänestä tuntuu aika ijankaikkisuudelta. Varmaan hän on jo saanut sata
paria. Ehkä ovat laskuissaan erehtyneet ja pieksevät hänet kuoliaaksi,
niinkuin Vaidan riihimiehen... Hän tahtoisi itkeä kiukusta ja
tuskasta... Kummallinen heikkous tuntuu kaikissa jäsenissä, unohtaa,
että onkaan jalkoja tai käsiä tai päätäkään... Pää se varsinkin käy
kuin tunteettomaksi, niinkuin siinä ei olisi tippaakaan verta...
"Neljä -- kymmentä", suhisee hänen korvissaan.
Hän makaa liikkumattomana ja nousee vasta vaivaloisesti, kun sotamies
kolhaisee kylkeen.
Tympeästi, mutisematta hän sieppaa vaatteet ylleen ja tekee lähtöä.
"Mies hoi, -- viisitoista kopekkaa tänne vitsojen hintaa", joku huutaa
hänen jälkeensä.
Hän katsoo hetken aikaa tylsästi, sitten vähitellen ymmärtää. Koko
kärsitty vääryys on yhtäkkiä päivänselvä hänelle. Mutta hän ei itsekään
tiedä, kehen hänen syytöksensä kohdistuvat, Vaidan kuskiinko, joka
hänet petkutti, herroihin, jotka hänet tutkimatta hutkittivat, vaiko
sotamiehiin, jotka tuomion ovat täytäntöön panneet.
Hän on samalla kuin häpeissään, hänen oma pökkelyytensä harmittaa häntä
eninten. Jos tämä juttu tiedoksi tulee, niin nauretaan hänelle vasten
naamaa, kuski saa vielä kiitoksiakin kepposestaan, sukkela poika, kas
vaan, kuinka osasi puijata ja oman nahkansa pelastaa... Mitäpä ei
työorja maksaisi makeasta naurusta...? Ei kukaan syytä herroja, kukapa
niihin ylettyisi, ne tekevät työtään pilvien takana, kuin itse isä
Jumala... Parasta hänen vaieta kuin hauta...
Hän kaivaa taskustaan hitaasti hopearahan, henkäisee siihen,
kiilloittaa takkinsa hihalla kirkkaaksi. Hänen on vaikea siitä erota,
melkein hän ottaisi uudestaan kärsiäkseen koko raipparangaistuksen,
saadakseen pitää viisitoista kopekkaansa.
Vihdoin hän huokaisee syvästi, kääntyy poispäin, soljahuttaa sen
sotamiehen käteen.
Puolen tunnin kuluttua hän jo ajelee ruunallaan puolijuoksua tyhjiä
halkovankkureitaan Kaarinalle päin kulkevalla tiellä.
Hän ajattelee tuskin mitään, korkeintaan kangastaa hänen mielessään
saunan lava, huuruinen, lämpimän kostea ilma ja eukon heittämä löyly
sihahtaville kiville. Ja hän itse makaamassa vatsallaan lavalla, eukon
hieroessa hänen kirvelevää selkäänsä viinalla ja vihtoessa häntä
tuoksuvalla koivuvihdalla.
"Omatko herrat sua nyt pieksivät?" eukko kysäisee.
"Omatko vai vieraat, -- saman se on tekevä", hän vastaa. "Pidä sinä
vaan löylystä huoli, akka."