Saarenmaa, orjien saari...
Lakeat laidunmaat, hietanummet, joilla kyläläisten karja kesäisin
syötöllä kulkee. Virstamääriä tasaista, puutonta maata, armotta
alttiina auringon paahteelle, joka sitä hitaasti kärventää, kutistaen
ruohon matalaksi nukaksi. Saviperäinen, harmaa maa halkeilee
kuivuuttaan, rakoillen syvinä vakoina ja uurteina, jotka risteilevät
kuin vanhuuden rypyt. Ei ainoakaan puu suo siimestään, maa on kova
kuin kivi, rankkasadekin sen vain vaivoin lävistää, vesi jää pinnalle
pieniksi, ruskeiksi ojiksi. Sateen jälkeen maa vilisee kuorietanoita,
jotka hitaasti matelevat eteenpäin, kantaen asuntoaan seljässään.
Jo ennen Juhannusta on kaikki kasvullisuus karkoittunut, ainoastaan
kataja visassa sitkeydessään ajaa juurensa helteen kovettamaan maahan.
Mutta nälistyneet lammaslaumat, joilta ei yksikään orastava sirkkalehti
säästy, eivät jätä senkään pistäviä oksia rauhaan. Ne jytystelevät
katajapensaita joka puolelta, pureskellen ne suuriksi, vihreiksi
mättäiksi, jotka toinen toisensa vieressä eroavat tasangosta. Se on
kuin rococo-aikuinen puutarha, jonka taitavan puutarhurin käsi on
kuvioiksi leikellyt, toiset ovat ympyriäisiä kuin pallo, muutamat munan
soikeita, toiset supistuvat säännölliseksi sipuliksi kuin venäläisen
kirkon kupu. Katajapensaitten välissä kasvaa ainoastaan ohdakkeita ja
pientä, punaista kukkaa, jonka tulipunaiset, maata matavat kukkatertut
loistavat kuin kimppu säkeniä kuivuneessa ruohossa.
Maisema kehittyy vähitellen, -- karjamaat muuttuvat matalaa
pähkinäpensaikkoa kasvavaksi nummeksi, tulee vastaan keto, jossa kataja
yhtäkkiä on kiivennyt puuksi, ennen kuulumattomassa ylpeyden puuskassa,
muistuttaen huonoa, kituvaa jäljennöstä etelän hautasypressilehdoista.
Yli tien kulkee matala mäenharjanne, jonka tuuli näkyy tahtovan
lakaista pois, se nostaa siitä yhtämittaa kokonaisia pilviä valkeaa
lentohiekkaa, joka peittää lähitienoon, niin että jalka uppoaa siihen
kuin sahajauhoihin.
Saarenmaalaiset talot ja mökit vilahtavat tien varsilta, joskus
yksinäisinä, pensaikkoon kätkeyneinä tai kuin viskattuina
kivikkotasangolle, toisinaan kyliksi yhtyen, viisi, kuusi taloa samassa
ryhmässä. Mutta aina yhtä nöyrinä ja matalina, -- syvälle kaltevat
turve- ja olkikatot varjostavat seiniä kuin syvään silmille painettu
lakki. Ne ovat kyyristyneet niin mataliksi kuin suinkin, ikäänkuin
mahdollisimman vähän huomiota herättääkseen, niitten ainainen, harmaa
väri eroaa tuskin huomattavasti ympäristöstä. Ja silloinkin, kun
kyliksi yhtyvät, ne vaikuttavat yhtä arasti ja pelokkaasti, ikäänkuin
nuo puolikymmentä taloa takaa-ajon pelvosta olisivat toisiaan
likenneet. Mustina ja rappeutuneina, asuintupa, riihi ja navetta yhtenä
rakennuksena, ne kyyhöttävät mahdottomien kattojensa alla, jotka
näyttävät tahtovan tukahuttaa, painaa puristuksiin kaiken elämän. Tuon
tuostakin vilahtaa tuulimylly, pyöreällä kivijalustallaan, hitaasti
leikaten ilmaa harmailla siivillään.
Saarenmaan sydän on kiveä, kevättulvien ja sateitten aikana lohkeilee
äkkiä maa, ja tulee näkyviin valkeanvihertävä kalkkikivi, aivankuin
olisi maassa luuhun asti uloittuva haava. Se on Saarenmaan selkäranka.
On monta historiaa Saarenmaan menneisyydestä, mutta ei yhtäkään niin
puolueetonta kuin tämä luonto. Saarenmaalla luonto kirjoittaa historiaa
seitsensatavuotisesta orjuudesta.
Koko maisema on masennettu ja nöyrä, aivankuin olisi pitkät ajat
raskaan rauta-anturan alle tallautunut. Ne ovat työorjan nälkiintyneet,
syyttävät kasvot, jotka paistavat joka puolelta vastaan kovaksi
kuivuneesta, käyttämättömästä karjamaasta, -- sille, jolla on silmät
nähdä.
Saarenmaan kivessäkin on orjan luonto, se ei milloinkaan vuorina kohoa,
ei taivasta uhmaile, vaan maan sisustaan vetäytyy, kätkee uhkansa
sydämeensä kuin orja. Ja karjanummien ohdakkeet, joita tuskin maasta
eroitat, pistävät salavihaisina kättäsi tai jalkaasi, mutta kuitenkin
pidät niitä niin halpoina, ettet edes taittamalla rankaise, vaan astut
eteenpäin, ajatellen: ohdakkeen kostoa, orjan kostoa!
Saarenmaan kukoistuskin on lyhyttä ja räikeää kuin orjan pyhäpäivä.
Ainoastaan parina viikkona ennen Juhannusta aaltoilevat aito
saarenmaalaiset apilapellot kirkkaissa väreissä, korkeiksi ja reheviksi
yleten. Kuin Itämeren kukka-ansari, täynnä tuulen tuomia näytteitä
joka ilmansuunnalta, harvinaisia kukkia, jotka muuten pakenevat paljon
eteläisemmille asuinsijoille. Viikate on jo valmiina sitä varten, sen
häpäisevää hiontaa kuuluu joka talosta, sen terä välkähtää mökkien
nurkilta, -- huomenna tai ylihuomenna on lopussa tämä värivivahdusten
vallaton leikki. Mutta pari päivää ennen Juhannusta, ne ovat Saarenmaan
morsiusaikaa, tuuleen tuhlattua hunajantuoksua, väreissä laulettua
korkeata veisua. Se on korvausta karuista karjamaista ja nälkäisistä
nummista, se on Saarenmaalle samaa, mitä on saariston työorjalle
pyhäpäivä, jolloin hän pukee ylleen kirjavan kansallispukunsa,
jonka iloiset värit saavat hänet arkiryysynsä unohtamaan. Matalien,
kivistä koottujen aitojen vierissä kukkivat orjantappurat, muuttaen
kuivat, pölyiset maantiet raittiiksi ruusutarhoiksi, kätkien okansa
punaisten kukkiensa alle kuin kissa kyntensä. Vetiset, alavat
maat aaltoilevat valkeaa suovillaa, pehmeitä kuin äsken sataneet
lumihöytäleet, ja hetteen silmän luona kukoistaa lemmikki, kansantarun
mukaan aina veden partaalla, pestäkseen siniset silmänsä puhtaaksi.
Sieltä täältä herraskartanojen kujilta pilkoittavat hevoskastanjan
valkeat kukkatertut, suorina ja jäykkinä oksillaan kuin sytytetyt
kynttiläkruunut. Hieta-äyräitten ja kiviaitojen lomiin, vieläpä
olkikattojen rakoihinkin on imeytynyt kellertävä maksaruoho, joka
kasvaa tiheinä mättäinä kuin keltainen sammal.
Se on Saarenmaa, orjien saari...