XX.

Loppulause.

Voimieni mukaan olen koettanut selvittää kysymystä minulle niin

läheisestä aineesta — taiteesta, kysymystä, joka jo 15 vuotta on

huvittanut minua. Tällä en kuitenkaan tahdo sanoa, että olisin 15

vuotta käyttänyt tämän teoksen kirjoittamiseen, vaan sitä, että 15

vuotta sitten aloin kirjoittaa taiteesta luullen työhön ryhdyttyäni,

voivani sen lopettaa ilman muitta mutkitta, mutta ajatukseni

tästä aineesta olivat silloin vielä niin epäselviä, etten kyennyt

tyydyttävästi niitä ilmaisemaan. Siitä asti olen herkeämättä asiaa

ajatellut ja kuusi, seitsemän kertaa olen ryhtynyt kirjoittamaan,

mutta joka kerran kirjoitettuani jo jokseenkin paljon tunsin itseni

kykenemättömäksi lopettamaan ja herkesin kirjoittamasta. Nyt olen

vihdoinkin päässyt loppuun. Niin huonosti kuin yritykseni ehkä onkin

onnistunut, toivon kumminkin, että pääajatukseni taiteen nykyisestä

valheellisesta suunnasta ja sen syistä sekä siitä, mitä on pidettävä

taiteen todellisena tarkoituksena, on oikea ja ettei sen vuoksi minun

työni, vaikkei se lähimainkaan ole täydellistä, vaan vaatii paljon

lisäyksiä, ole aivan turhaan mennyttä, ja että taide ennen pitkää

poikkeaa siltä valheelliselta tieltä, jota se on alkanut kulkea.

Mutta, jotta taide saisi uuden suunnan, täytyy myöskin toisen yhtä

tärkeän inhimillisen toiminnan — tieteen — johon taide aina on sangen

läheisessä suhteessa — myöskin poiketa valheelliselta polulta, jolle se

on joutunut.

Tiede ja taide ovat toisiinsa yhtä läheisessä yhteydessä kuin keuhkot

ja sydän toisiinsa, jos toinen orgaaneista on turmeltunut, ei

toinenkaan voi säännöllisesti työskennellä.

Todellinen tiede opettaa ihmiselle ne totuudet, tiedot, jotka määrätty

yleisö määrättynä aikana pitää tärkeimpinä. Taide taas siirtää nämät

totuudet tiedon alalta tunteen alalle. Jos siis tieteen suunta on

valheellinen, alkaa myöskin taide kulkea yhtä valheelliseen suuntaan.

Tiedettä ja taidetta voi verrata niihin aluksiin, jotka ennen muinoin

varppiankkurin avulla kulkivat jokiloilla. Kuten ne veneet, jotka

kulettivat ankkuria jonkun matkaa eteenpäin laskeaksensa sen pohjaan,

määräsivät aluksen suunnan, antaa tiede suunnan uskonnolle ja kuten

aluksella oleva kierto, joka hinaa alusta ankkuriin päin, saa taide

aikaan itse liikkeen. Ja sen vuoksi tuo valheellinen tieteellinen

toiminta välttämättä mukanaan valheellisen toiminnan taiteenkin alalla.

Taide yleensä on kaikenlaisten tunteiden ilmaisemista. Mutta taiteena

ahtaammassa merkityksessä pidetään ainoastaan sitä, joka ilmaisee

meidän mielestämme tärkeitä tunteita. Samaten on tiedekin kaikkien

mahdollisten tietojen ilmaisemista, mutta tieteeksi ahtaammassa

merkityksessä kutsutaan ainoastaan sitä, joka voi ilmituoda meidän

mielestämme tärkeitä tietoja. Taiteen ilmaisemien tunteiden, samoin

kuin tieteen ilmaisemien tietojen tärkeyden taas määrää määrätyn

ajanjakson ja yleisön uskonnollinen vakaumus, toisin sanoen tämän

ajanjakson ja yleisön käsitys elämän tarkoituksesta.

Siihen, joka suurimmassa määrässä edistää tämän tarkoituksen

saavuttamista, käännetään suurin huomio ja sitä pidetään tärkeimpänä

tieteenä, sitä taas, joka ei ole omiaan edistämään elämän tarkoituksen

täyttämistä, ei pidetä tieteenä. Näin on asian laita ollut aina ja

näin tulee sen olla nykyäänkin, sillä se on oleellista inhimilliselle

tiedolle ja elämälle. Mutta meidän aikamme yliluokkain tiede, joka

pitää kaiken uskonnon taikauskona, ei mitenkään voi tehdä sitä.

Sentähden vakuuttavatkin meidän aikamme tiedemiehet, että he tutkivat

_kaikkea_ ilman eroitusta yhtä suurella tarkkuudella, mutta kun

kaikkea on mahdotonta tutkia ja yhtä mahdotonta on tehdä sitä yhtä

suurella tarkkuudella, niin pysyy koko väite ainoastaan teoriiana.

Todellisuudessa ei tutkita kaikkea eikä myöskään sitä tehdä yhtä

suurella innolla, vaan tutkivat tiedemiehet ainoastaan sitä, joka on

tärkeintä ja miellyttää heitä itseään. Tärkeintä taas on yliluokkien

tieteilijöille — ylläpitää sitä asioiden tilaa, jossa nämät luokat

saavat hyväkseen käyttää etuoikeuksiaan; miellyttävintä on taas se,

mikä miellyttää turhaa tiedonhalua, mikä ei vaadi suurempia henkisiä

ponnistuksia ja jota voi sovittaa käytännössä. Sentähden toinen

tieteen haara, — uskonoppi, filosofiia, historia ja kansallistalous —

koettaa ennen kaikkea todistaa, että nykyinen yhteiskuntajärjestys on

kaikkein paras ja on saanut alkunsa ja on olemassa ihmisen tahdosta

riippumattomien lakien perustuksella, ja että siis tämän järjestyksen

rikkominen on laitonta ja hyödytöntä. Toisen tieteen haaran taas,

— matematiikan, astronomiian, kemiian, fysiikan, botaniikan ja

muiden luonnontieteiden — tutkimisaineena on se, jolla ei ole mitään

suoranaista suhdetta elämään, vaan joka on intresanttia ja joka voi

viedä yliluokille hyödyllisiin keksinnöihin. Puolustaakseen sitä tapaa,

jolla he ovat valinneet tutkimusaineensa, ovat aikamme tieteilijät

keksineet erityisen tieteen teoriian, aivan samoin kuin taiteessa on

keksitty taiteen teoriia.

Samoin kuin taiteen teoriian mukaan taiteena on pidettävä kaikkien

sellaisten teosten luomista, jotka meitä miellyttävät, samoin myöskin

on tieteen teoriian mukaan niiden aineiden tutkiminen, jotka meitä

miellyttävät, tiedettä.

Ensinmainittu tieteen haara, sen sijaan että se tutkisi, miten

ihmisten tulee elää täyttääkseen tarkoituksensa, koettaa ainoastaan

todistaa nykyisen huonon ja valheellisen elämäntavan laillisuutta

ja muuttumattomuutta. Toisen tieteen haaran tutkimusesineenä taas

ovat turhaa tiedonhalua herättävät aineet tai teknilliset keksinnöt.

Ensimäinen tieteen haara ei ole vahingollinen ainoastaan sentähden,

että se hämmentää ihmisten käsitteitä ja tulee valheellisiin

johtopäätöksiin, vaan myöskin sentähden, että se sysää syrjään

todellisen tieteen. Se on vahingollinen vielä senkin vuoksi, että

jokaisen ihmisen, ennenkuin hän ryhtyy ratkaisemaan tärkeimpiä

elämänkysymyksiä, tulee välttämättä näyttää vääräksi kaikki ne

valheelliset mielipiteet näiden kysymysten suhteen, jotka vuosisatojen

kuluessa ovat muodostuneet ja joita järki kaikin tavoin koettaa

ylläpitää.

Toinen tieteen haara taas, josta nykyinen tiede niin suuresti

ylpeilee ja jota monet pitävät ainoana todellisena tieteenä, on

vahingollinen siitä syystä, että se kääntää ihmisten huomion pois

todellakin tärkeistä aineista vähäpätöisiin, sitäpaitsi tulevat niissä

valheellisissa olosuhteissa, joita puolustaa ja kannattaa tieteen

ensimäinen haara, tämän jälkimäisen alalla tehdyt keksinnöt ihmiskunnan

vahingoksi eikä hyödyksi.

Ainoastaan niistä, jotka ovat pyhittäneet elämänsä luonnontieteille,

näyttävät kaikki sen alalla tehdyt keksinnöt tärkeiltä ja

hyödyllisiltä. Mutta se johtuu siitä, etteivät nämät ihmiset käännä

huomiotaan ympäristöönsä, eivät huomaa sitä, joka elämässä todellakin

on tärkeätä ja joka vaatii ratkaisua, vaan ovat sadusealaisten,

kirkollisten fariseuksien ja valtiollisten sofistien alttiita

palvelijoita.

Heidän ei tarvitse muuta kuin hetkeksi erota siitä psykoloogisesta

mikroskoopista, jonka läpi he katsovat tutkimiaan aineita ja hiukan

katsella ympärilleen huomatakseen miten vähäarvoisia ovat kaikki

ne tiedot, joista he niin lapsellisesta ylpeilevät. Puhumattakaan

analyyttisestä geometriiasta, spektralianalyyseistä, atoomien muodoista

tai kivikauden ihmisten pääkallon mitoista y.m. vähäpätöisyyksistä,

ovat myöskin tiedot mikro-organismeista, Röntgen’in säteistä y.m.s.

sangen vähäpätöisiä verrattuna niihin tietoihin, jotka me olemme

hylänneet ja jättäneet lakitieteen, kansallistalouden, finanssiopin

y.m. professorien väärennettäviksi. Meidän tulee vaan hiukan katsella

ympärillemme huomataksemme, ettei todellinen tieteellinen toiminta ole

sen, tutkimisessa, joka sattumalta meitä huvittaa, vaan sen kysymyksen

ratkaisemisessa, millä tavoin ihmisen elämän tulee olla järjestetty —

uskontoa, siveellisyyttä, yhteiskunnallista elämää koskevien kysymysten

vastaamisessa. Jolleivät nämät kysymykset ole ratkaistuina, ovat kaikki

meidän tietomme luonnosta vahingollisia ja vähäarvoisia.

Me iloitsemme ja ylpeilemme siitä, että tiede tekee meille

mahdolliseksi hyväksemme käyttää vesiputouksien voimaa,

käyttää tämä voima tehtaiden käyttämiseen, tahi siitä, että me

voimme rakentaa tunneleja vuorten läpi j.n.e. Mutta paha on

siinä, ettemme me käytä koskien voimaa ihmisten hyödyksi, vaan

raharuhtinoiden rikastuttamiseksi, ihmisten, jotka valmistavat

joko ylellisyystavaroita, tahi aseita ihmiskunnan hävittämiseksi.

Dynamiittia, jolla me puhkasemme vuoria rakentaessamme tunneleita,

käytämme me myöskin sodassa, josta me emme mitenkään voi luopua, vaan

jonka pidämme välttämättömänä ja johon herkeämättä itseämme valmistamme.

Vaikka nykyään osataankin erityistä ainetta ymppäämällä pelastaa

ihmisiä difteriitistä, Röntgen'in säteiden avulla löytää neulan

ruumiissa, parantaa syfiliksen, tehdä ihmeteltäviä leikkauksia

j.n.e., niin emme kuitenkaan, vaikka nämät keksinnöt täydellisesti

vastaisivatkin tarkoitustaan, ylpeilisi niistä, jos me täydellisesti

ymmärtäisimme todellisen tieteen oikean merkityksen. Jos edes niistä

voimista, jotka nykyään uhrataan käytännöllisiin keksinnöihin tai

turhan uteliaisuuden tyydyttämiseksi, käytettäisiin todellisen tieteen

hyväksi, jonka esineenä on ihmiselämä, niin ei suurimmalla osalla

ihmisistä olisi niitä kipuja, joista ainoastaan pieni osa nykyään

parannetaan sairaaloissa, ei olisi tehtaissa kasvaneita kuihtuneita ja

kyttyräselkäisiä lapsia, kuolevaisuus ei olisi lasten joukossa, kuten

nyt, 50 %, ei olisi olemassa prostitutsioonia eikä syfilistä, sodissa

ei murhattaisi satoja tuhansia, ei olisi olemassa niitä järjettömyyksiä

ja kärsimyksiä, joita nykyinen tiede pitää ihmiselämän välttämättömänä

ehtona.

Me olemme siihen määrään väärentäneet tieteen käsitteen, että meidän

aikamme ihmisistä tuntuu kummalliselta kuulla puhuttavan tieteistä,

jotka poistaisivat prostitutsioonin, syfiliksen, kuolevaisuuden

lapsissa, kokonaisten sukupolvien kuolemisen sukupuuttoon, suurien

ihmisjoukkojen murhaamisen. Meistä näyttää, että ainoastaan ne

harjoittavat todellista tiedettä, jotka laboratoorioissa kaatelevat

nesteitä toisesta pullosta toiseen, leikkelevät sammakoita,

kirjoittavat hämäriä filosoofisia, historiallisia, juriidisia,

kansallistaloudellisia kyhäyksiä, jotka ovat kokoonpannut ehdollisista

fraaseista ja joita he itsekin ainoastaan puoleksi kykenevät

ymmärtämään ja joiden tarkoituksena on näyttää, että sen, mikä on

olemassa, myöskin täytyy olla olemassa.

Mutta todellisen tieteen, joka todellakin ansaitsisi sen kunnioituksen,

jota nykyään itsellensä vaativat sangen vähäpätöisen tieteenhaaran

edustajat, — todellisen tieteen tarkoitus ei ole se. Sen tehtävänä

on ottaa selvää siitä, mihin tulee uskoa, mihin ei, miten ihmisten

yhteiselämän tulee olla järjestetty, miten tulee järjestää

sukupuolisuhteet, miten kasvattaa lapsia, mille kannalle on asetettava

maanomistus, miten on kohdeltava muukalaisia, miten eläimiä ynnä

monesta muusta ihmiselämälle tärkeästä seikasta.

Tällainen on todellinen taide aina ollut ja sellaisen sen myöskin

tulee olla. Tällainen tiede on meidänkin aikanamme syntymässä, mutta

toiselta puolen vastustavat sitä ne oikeaoppiset totuuden väärentäjät,

jotka puolustavat asioiden nykyistä tilaa, toiselta puolen taas pitävät

kokeellisten tieteiden harjoittajat tyhjänä ja tarpeettomana tieteenä.

Jos esim. ilmestyy teos, joka todistaa kirkollisen fanatismin

vanhentuneeksi ja mielettömäksi ja näyttää järjellisen, ajanmukaisen

uskonnollisen maailmankatsannon muodostumisen välttämättömäksi, niin

panee koko nykyisen tieteen hyväksymä teologiia kaikki voimansa

liikkeelle todistaakseen vääräksi tämän teoksen ja puolustaakseen

ja ylläpitääkseen taikauskoa, joka jo kauvan sitten on vanhentunut

ja jossa ei enään ole mitään järkeä. Yhtä ankaraa vastustusta

herättää sellainen kirja, jossa väitetään, ettei maa saa olla

yksityisomaisuutena, että yksityisen maaomaisuuden laillisena

pitäminen on yksi kansan köyhyyden syistä. Nähtävästi tulisi

tieteen, todellisen tieteen ottaa huomioonsa tällaisen saarnan ja

tehdä siitä ne johtopäätökset, jotka siitä voi tehdä. Mutta meidän

aikamme tiede ei tee sitä, päinvastoin tulee kansallistalous aivan

vastakkaisiin johtopäätöksiin. Se vaatii, että maaomaisuuden,

samoin kuin muunkin, tulee yhä enemmän keskittyä muutamien harvojen

omistajien käsiin. Samoin luulisi todellisen tieteen asiaksi näyttää

sodan, kuolemanrangaistuksen järjettömyyden, vahingollisuuden ja

siveettömyyden, prostitutsioonin epäinhimillisyyden ja järjettömyyden,

vahingollisuuden ja siveettömyyden tai isänmaallisen fanatismin

järjettömyyden ja vahingollisuuden. Tällaisia teoksia on tosin

olemassa, mutta ne pidetään epätieteellisinä. Tieteellisinä

pidetään sellaisia teoksia, jotka väittävät kaikkia näitä ilmiöitä

luonnollisiksi ja välttämättömiksi, joiden sisältönä ovat turhaa

uteliaisuutta herättävät kysymykset, joilla ei ole mitään yhteyttä

ihmiselämän kanssa.

Tällainen on aikamme vallalla oleva tiede.

Selvästi voi huomata, miten aikamme tiede poikkeaa oikealta uraltaan

ja seuraa niitä ihanteita, jotka muutamat tieteenharjoittajat ovat

itselleen luoneet ja jotka suurin osa oppineista tunnustaa oikeiksi.

Nämät ideaalit eivät ilmene ainoastaan tyhmissä uudenaikaisissa

kirjoissa, joissa kuvataan maailmaa 1000, 3000 vuoden perästä, vaan

niitä julkilausuvat myöskin sosioloogit, jotka pitävät itseään

todellisina tutkijoina. Näiden ihanteiden mukaan väitetään, ettei

tulevaisuudessa ruokaa enään saada maanviljelyksen ja karjanhoidon

kautta, vaan että se valmistetaan kemiallisesti laboratoorioissa, ja

että ihmistyövoiman sijaan tulevat astumaan luonnon voimat.

Tulevaisuudessa emme muka tule syömään munia, joita on muninut

kasvattamamme kana tahi leipää, joka on kasvanut pellollamme tai

kasvattamamme puun omenaa, jonka omin silmin olemme nähneet kukkivan

ja kypsyvän, vaan tulemme nauttimaan maukasta, ravitsevaa ruokaa, joka

yhteisin voimin valmistetaan laboratoorioissa.

Silloin ei ihmisen enään tarvitse paljon ollenkaan tehdä työtä, joten

kaikki voivat silloin heittäytyä samallaiseen toimettomuuteen, jossa

yliluokat nykyään elävät.

Nämät ihanteet osoittavat kaikkein parhaiten, missä määrässä meidän

aikamme tiede on poikennut oikealta tieltä.

Sangen suurella osalla ihmisiä ei ole nykyään hyvää eikä tarpeeksi

ravintoa (sama on asianlaita asuntoon, vaatetukseen ja muihin

välttämättömiin tarpeisiin nähden). Sitä paitsi ovat he pakoitetut

menestykselleen vahingoksi tekemään alinomaista, raskasta työtä. Tämän

kurjuuden voisi sangen helposti poistaa hävittämällä keskinäisen

taistelun ylellisyydestä, rikkauden epätasaisen jaon ja yleensä

valheellisen, vahingollisen asiain tilan ja järjellisesti järjestämällä

ihmisten elämän. Mutta tieteen mukaan on nykyinen asiain tila yhtä

muuttumatoin kuin tähtien liikunto. Tieteen tehtävänä ei sentähden

muka olekkaan selittää nykyisen asiain tilan valheellisuutta ja

muodostaa ihmisten elämä uudelle järjelliselle kannalle, vaan keksiä

keinoja, miten nykyisen yhteiskuntajärjestyksen vallitessa kaikki

ihmiset voisivat elää ja antautua samallaiseen laiskuuteen kuin nykyään

vallassa olevat luokat, jotka elävät turmeltunutta elämää.

Samalla unohdetaan, että leipä, vihannekset, hedelmät y.m.

ravintoaineet, joita me työllämme voimme saada maan kasvamaan, ovat

kaikkein terveellisintä, helpointa ja luonnollisinta ruokaa, ja että

ruumiillinen työ on ihmiselle yhtä välttämätöin elämänehto kuin

hengittäminen.

Kun tahdotaan keksiä keinoja, joiden avulla ihmiset valheellisen

omaisuuden ja työn jaon vallitessa voisivat elättää itseänsä

kemiallisesti valmistetulla ravinnolla ja pakoittaa luonnon voimia

tekemään työtä edestään, niin on se aivan samaa kuin keksiä keinoja,

joiden avulla voitaisiin pumpata ummehtuneesen huoneesen suljetun

ihmisen keuhkoihin hiilihappoa, kun siihen tarvittaisiin ainoastaan

laskea hänet pois ummehtuneesta ilmasta.

Kasvi- ja eläinmaailmassa on meitä varten valmistettu sellainen

ruuanlaitoslaboratoorio, jommoista eivät mitkään professorit kykene

laittamaan. Jotta ihminen voisi sitä hyväkseen käyttää, ei häneltä

vaadita mitään muuta kuin että hän aina tyydyttää sisällistä tarvettaan

työhön, jota ilman elämä käy ihmiselle kiusalliseksi. Mutta sen

sijaan, että meidän aikamme oppineet koettaisivat kaikin voimin tehdä

ihmisille mahdolliseksi hyväkseen käyttää näitä heille valmistettuja

etuja, pitävät he sen yhteiskuntajärjestyksen, jonka vallitessa ihmiset

eivät mitenkään voi näitä etuja nauttia, aivan välttämättömänä ja

muuttumattomana. Sen sijaan, että ihmisten elämä muodostettaisiin sille

kannalle, että he voisivat ilomielin tehdä työtään ja ravita itseään

maan hedelmillä, tahdotaan hänestä tehdä keinotekoinen hirviö. Se on

aivan samaa kuin keksiä keinoja, miten ihmisen keuhkoihin voisi pumpata

tarpeellisen määrän hiilihappoa sen sijaan, että hänet vietäisiin

puhtaasen ilmaan, miten hän voisi asua ummehtuneessa kellarissa eikä

tavallisessa asunnossa.

Mokomia valheellisia ihanteita ei voisi olla olemassa, jollei tiede

olisi eksynyt väärälle uralle.

Ja taiteen ilmituomat tunteet syntyvät tieteen tekemien johtopäätösten

perustuksella.

Mutta minkälaisia tunteita voi herättää tällainen valheellista uraa

kulkeva tiede? Toinen tämän tieteen haaroista herättää vanhentuneita,

ihmiskunnan jo aikoja sitten kokemia ja meidän aikanamme vahingollisia

ja yksinomaisia tunteita. Toinen taas, jonka tutkimusesineillä ei ole

mitään yhteyttä ihmiselämän kanssa, ei voi olla taiteen perustuksena.

Aikamme taiteen tulee sen vuoksi, ollaksensa taidetta, tieteestä

riippumatta luoda itselleen tie tahi totella todellisen tieteen

johdatusta, — tieteen, jota oikeaoppiset tieteen harjoittajat eivät

hyväksy. Tämän vaatimuksen täyttää juuri tiede silloin, kun se edes

osaksikin täyttää tarkoituksensa.

Toivottavaa olisi, että tiedettä arvosteltaisiin samalta kannalta,

jolta minä olen koettanut arvostella taidetta, että ihmisille

näytettäisiin vääräksi tiedettä varten keksitty tiedeteoriia ja

osoitettaisiin, miten välttämätöntä on kristinopin tunnustaminen sen

oikeassa merkityksessä, että tämän opin kannalta arvosteltaisiin

kaikkia niitä tietoja, joita meillä on ja joista me ylpeilemme, että

todistettaisiin kokeellisten tietojen vähäarvoisuus ja uskonnollisten,

siveellisten ja yhteiskunnallisten tietojen tärkeys, ja ettei näiden

tietojen edustajiksi asetettaisi, kuten nykyään, yksinomaan yliluokkia,

vaan että ne tulisivat kaikkien niiden vapaiden ja oikeutta rakastavien

ihmisten omaisuudeksi, jotka eivät aina ole yhtä mieltä yliluokkain

kanssa, vaan vastoin heidän mielipiteitään ovat kehittäneet oikeata

elämäntiedettä.

Matematiikkaa, astronomiiaa, fysiikkaa, kemiiaa ja biologiiaa, samoin

kuin teknillisiä tieteitä ja lääketiedettä tullaan harjoittamaan

ainoastaan siinä määrässä kuin ne auttavat ihmisiä vapautumaan

uskonnollisista, juriidisista ja yhteiskunnallisista harhaluuloista

tahi edistävät kaikkien ihmisten eikä ainoastaan yhden ainoan luokan

onnellisuutta.

Ainoastaan silloin lakkaa tiede olemasta toiselta puolen

systeemi sofismeja, jotka ovat välttämättömiä vanhentuneen

yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämiseksi ja toiselta puolen taas

muodoton joukko enemmän tai vähemmän tarpeettomia tietoja, ja muodostaa

kauniin orgaanisen kokonaisuuden, jolla on määrätty, kaikille

ymmärrettävä ja järjellinen tarkoitus, nimittäin tehdä ihmiset

vakuutetuiksi niistä totuuksista, joiden perustuksena on aikamme

uskonnollinen vakaumus.

Ainoastaan silloin tulee taide, joka aina on riippuvainen tieteestä

siksi, jota se voi ja jona sen tulee olla, — yhtä tärkeäksi elämän ja

ihmiskunnan kehityksen orgaaniksi kuin tiedekin.

Taide ei ole nautintoa eikä huvitusta, vaan paljoa tärkeämpää. Se on

ihmiskunnan elämän orgaani, joka muuttaa järjen vakaumuksen tunteeksi.

Nykyajan uskonnollisen vakaumuksen sisältönä on vakaumus kaikkien

ihmisten veljeydestä ja siitä, että he ainoastaan yhtymisen kautta

keskenään voivat saavuttaa todellisen onnen. Todellisen tieteen

tehtävänä on keksiä keinoja, joiden avulla tämä vakaumus voidaan

sovittaa elämääntaiteen taas tulee muuttaa tämä vakaumus tunteeksi.

Taiteen tehtävä on sangen laaja. Todellisen taiteen tulee tieteen

avulla ja uskonnon johtamana saada aikaan sen, että se rauhallinen

yhteiskuntajärjestys, jota nykyään ylläpidetään ulkonaisten

toimenpiteiden avulla, — tuomioistuinten, poliisivoiman,

hyväntekeväisyyslaitosten kautta y.m. saavutettaisiin ihmisten

vapaaehtoisen ja iloisen toiminnan kautta. Taiteen tulee poistaa

väkivalta.

Ja ainoastaan taide voi sen tehdä.

Taiteen vaikutusta on se, ettei ihmisten yhdyselämä, yhteiskunnallinen

järjestys enään nykyään ole kokonaan riippuvainen väkivallan ja

rangaistuksen pelosta. Jos taide on voinut saada ihmiset määrätyllä

tavalla käsittelemään uskonnollisia asioita, määrätyllä tavalla

kohtelemaan vanhempiaan, lapsiaan, vaimojaan, sukulaisiaan,

esivaltaansa, kärsiviä, vihollisia ja eläimiä — ja miljoonat ihmiset

katsovat velvollisuudekseen seurata tässä suhteessa yleistä tapaa

ilman vähintäkään pakkoa, — tapaa, jonka ainoastaan taide voisi

muuttaa, — niin voihan sama taide aikaansaada muitakin tapoja, jotka

lähemmin vastaisivat aikamme uskonnollista vakaumusta. Jos taide

on voinut herättää ihmisissä harrasta kunnioitusta pyhäinkuviin,

herranehtoolliseen, hallitsijan persoonaan, häpeätä toveruuden

pettämisestä, uskollisuutta lipulle, tarvetta kostaa loukkaus; tarvetta

uhrata vaivaa temppelien rakentamiseen ja koristamiseen, velvollisuuden

tunnetta puolustaa kunniaansa ja isänmaatansa, niin voi taide myöskin

herättää kunnioitusta ihmisarvoa ja jokaisen eläimen henkeä kohtaan,

saattaa ihmisiä häpeämään ylellisyyttä, väkivaltaa, kostoa; saada

ihmiset vapaaehtoisesti ja ilomielin huomaamattansa uhraamaan itsensä

ihmiskunnan hyväksi.

Taiteen tulee saada aikaan se, että veljellisyyden ja rakkauden

tunteet lähimmäiseen, jotka nykyään piilevät ainoastaan paraimpien

ihmisten sydämissä, tulisivat yleisiksi, vaistomaisiksi tunteiksi

kaikille ihmisille. Herättämällä ihmisissä määrätyissä olosuhteissa

veljellisyyden ja rakkauden tunteita, vaikuttaa uskonnollinen

taide sen, että nämät tunteet tulevat heissä yhä tavallisemmiksi

ja että kaikki heidän tekonsa tulevat olemaan sopusoinnussa näiden

tunteiden kanssa. Yhdistämällä taas eriluontoiset ihmiset toisiinsa

samojen tunteiden avulla ja poistamalla eroituksen heidän välillään

kasvattaa yleismaailmallinen taide heidät keskinäiseen yhdistymiseen,

näyttää heille ei järjen vaan itse elämän kautta, miten suurta iloa

matkaansaattaa niiden rajojen poistaminen, joita elämä ihmisten välille

asettaa.

Nykyajan taiteen tarkoituksena on muuttaa järjen asiasta tunteen

asiaksi se totuus, että ihmisten onnellisuus riippuu heidän

keskinäisestä yhdistymisestään ja luoda nykyään vallitsevan väkivallan

sijaan se Jumalan eli rakkauden valtakunta, joka meidän kaikkien

mielestä on ihmiselämän korkein tarkoitusperä.

Kenties tiede tulevaisuudessa avaa taiteelle vielä laveampia näköaloja

ja ylevämpiä ihanteita, ja taide tulee ne toteuttamaan; mutta nykyään

on taiteen tarkoitusperä selvä ja tarkoin määrätty. Kristillisen

taiteen tehtävänä on — kaikkien ihmisten veljeysaatteen toteuttaminen.