Puutarhasali överstin luona. Översti tulee sisään puutarhasta Karl
takanaan.
ÖVERSTI (ovella, tylysti). Kuka on käskenyt Vilhelmiä viemään hevosta
ympäri makuuhuoneen ohitse? Se lurjus! Kenkäraudat kolisevat niin, että
siihen meluun saattaisi kuollutkin herätä.
KARL. Eikö herra översti lähde tänään ratsastamaan?
ÖVERSTI. En! talliin hevonen!
KARL. Ymmärrän, herra översti. (Poistuu.).
ÖVERSTI (soittaa, Karl taas ovelle). Onko neiti puhuteltavissa?
KARL. Hän on huoneessaan, herra oikeusneuvos on jo tunnin ajan ollut
hänen luonansa.
ÖVERSTI. Kuinka? näinkö varhain aamulla?
KARL. Täällä on neiti itse (pois, kunnes Adelheid on tullut sisään
ovesta oikealla Korbin kera.)
ADELHEID (Korbille). Jääkää vaan puutarhanoven läheisyyteen, ja kun
tuo nuori herra tulee, niin tuokaa hänet luoksemme (Korb pois). Hyvää
huomenta, herra översti! (Astuu hänen luokseen ja iloisesti katsoen
häneen). Minkälainen ilma on tänään?
ÖVERSTI. Pilvikäs, tyttöni, pilvikäs ja myrskyinen! Harmi ja murhe
aivojani ahdistavat, että pääni on haleta. Mitenkä on Idan laita?
ADELHEID. Paremmin. Hän on nukkunut aamuyöstä. Nyt on hän kyllä
suruissaan, mutta rauhallinen.
ÖVERSTI. Juuri se on minusta tuskallista. Kun hän edes huutaisi ja
vähän repisi tukkaansa. Se olisi kamalaa, mutta luonnollista. Mutta
tämä hymyileminen ja poispäin kääntyminen ja tämä salaisten kyyneleiden
kuivaaminen, se vie minulta mielen. Se on minun lapsestani luonnotonta.
ADELHEID. Ehkä tuntee hän isänsä hyvän sydämmen paremmin, kuin hän
itse, ehkä hän toivoo vielä!
ÖVERSTI. Mitä? Sovintoako hänen kanssaan? Sen perästä, mitä on
tapahtunut, on sovinto Oldendorfin ja minun välillä mahdoton.
ADELHEID. Minä soitan. (Korb pois). — Auttakaa minua vähäpätöisessä
asiassa, minun pitää puhutella erästä nuorta miestä, joka näyttää
olevan avun tarpeessa, ja tahtoisin mielelläni, että Te jäisitte
läheisyyteen — saanko antaa tuon oven jäädä auki? (Viittaa oveen
vasemmalla).
ÖVERSTI. Se on kai suoraa kieltä puhuen, että minun pitää mennä sinne
sisälle?
ADELHEID. Minä pyydän, ainoastaan viideksi minuutiksi.
ÖVERSTI. Olkoon menneeksi, jos minun vain ei tarvitse kuunnella.
ADELHEID. Sitä minä en vaadi, mutta kuunteleva olette kyllä, jos
keskustelu kiinnittää huomiotanne puoleensa.
ÖVERSTI (nauraen). Sitten menen. (Pois vasempaan, Adelheid soittaa.
Schmock saapuu, Korb näyttäytyy ja heti taas poistuu.)
SCHMOCK (kumartaen). Toivotan hyvää huomenta. — Oletteko Te se neiti,
jonka kirjuri kävi minun luonani?
ADELHEID. Olen. Te olette lausunut toivovanne saada puhutella minua
itseäni.
SCHMOCK. Miksi pitäisi kirjurin tietää, jos minulla Teille on jotain
sanottavaa? — Tässä on Sendenin kirjoittama paperiliuska, jonka olen
löytänyt Coriolanin paperikorista. Katsokaa, tekisikö översti sillä
mitään. Mihin voisin minä sen johdosta ryhtyä? Minä en voi tehdä sillä
mitään.
ADELHEID (silmäillen paperia, lukien itsekseen). Tässä lähetän
Teille nuo epäonnistuneet stilistiset työt j.n.e. — Varomatonta ja
hyvin tavallista! (Panee paperin pöydälle. Kovaa.) Joka tapauksessa
nämä merkityksettömät liput ovat minun paperikorissani paremmassa
säilössä, kuin jossain muualla. Ja mikä aiheuttaa Teitä, hyvä herra,
lahjoittamaan minulle luottamustanne?
SCHMOCK. Bellmaus on minulle sanonut, että Te olette kelvollinen
henkilö, joka sopivalla tavalla ilmoittaisi överstille, että hänen
tulisi varoa Sendeniä ja minun toimittajaani. Ja översti on sävyisä
mies, hän antoi minulle hiljan lasin hienoa viiniä ja leivoksia lohen
kanssa suurukseksi.
ÖVERSTI (ovella näkyvissä, sääliväisesti käsiään ristien). Oi hyvä
Jumala!
SCHMOCK. Miksi sallisin näiden ihmisten pettää häntä?
ADELHEID. Jos suurus ei ollut teille vastenmielinen, niin me tahdomme
pitää huolta toisesta.
SCHMOCK. Oi, minä pyydän, älkää nähkö vaivaa minun tähteni.
ADELHEID. Voimmeko teitä muulla tavalla vähän auttaa?
SCHMOCK. Millä te minua auttaisitte? (Tarkastaen kenkiään ja
vaatteitaan). Minulla on nyt kaikki kunnossa. Onnettomuuteni on vain
se, että olen huonossa toimessa. Minun täytyy katsoa, että pääsen pois
kirjallisista töistä.
ADELHEID (säälivästi). Taitaa olla oikein vaikeata tulla toimeen
kirjallisella alalla?
SCHMOCK. Miten milloinkin. — Minun toimittajani on oikullinen mies.
Hän pyyhkii pois liian paljon ja maksaa liian vähän. Pitäkää ennen
kaikkea huolta kirjoitustavastanne, sanoo hän, hyvä kirjoitustapa
on pääasia. Kirjoittakaa asiallisesti, Schmock, sanoo hän,
kirjoittakaa syvällisesti, nykyään vaaditaan sanomalehdellä, että
se on syvämietteinen. Hyvä, minä kirjoitan syvämietteisesti, minä
pidän huolta loogillisesta ulkomuodosta. Mutta kun vien hänelle
työni, heittää hän sen luotaan ja ärjäsee: Mitä tämä on? Tämä on
liian raskastajuista, tämä on turhantarkkaa, sanoo hän. Teidän pitää
kirjoittaa nerokkaasti, kaunopuheinen tulee Teidän olla, Schmock,
nyt on muodissa, että kaiken pitää olla mieluista lukijoille. — Mitä
teen minä? Minä kirjoitan taas nerokkaasti, panen paljon korulauseita
kirjoitukseen; ja kun vien sen hänelle, ottaa hän värikynän ja pyyhkii
pois kaiken tavallisen ja antaa ainoastaan korulauseiden jäädä.
ÖVERSTI. Onko sellainen mahdollista?
SCHMOCK. Kuinka voin tulla toimeen sellaisella menettelyllä? Mitenkä
voin hänelle kirjoittaa komeita korulauseita viidellä pfennigillä
riviltä? Sellaisessa minä en voi tulla aikoihin. Ja senvuoksi haluan
päästä koko toimesta. Kun voisin ansaita ainoastaan kaksikymmentäviisi
tai kolmekymmentä dollaria, en eläissäni enää tahtoisi kirjoittaa
sanomalehteen, minä alottaisin silloin oman toimen, joka minut voisi
elättää.
ADELHEID. Odottakaa muutamia silmänräpäyksiä! (Etsii rahakukkarostaan).
ÖVERSTI (nopeasti rientäen esiin). Jättäkää se minulle, hyvä
Adelheid. Nuori mies tahtoo luopua sanomalehtimiehen toimesta, se
on minun mieleistäni! Tässä, tässä on rahaa, kuten toivotte, jos
Te minulle lupaatte, ettette tästä päivästä alkaen tartu kynään
sanomalehtikirjoitusta varten. Tässä ottakaa!
SCHMOCK. Käypä kahdenkymmenen viiden taalerin pankinsetelikö? Kunniani
kautta, minä menen vielä tänään serkkuni luo, joka on hyvinvoiva
kauppias. Tahtooko herra översti velkakirjan, vai pitääkö minun
kirjoittaa vekseli, joka lankeaa pitkän ajan kuluttua?
ÖVERSTI. Päästäkää minut kuulemasta vekselistä puhuttavan!
SCHMOCK. Sitte minä kirjoitan oikean velkakirjan. Minusta on parempi,
että se on vain velkakirja.
ÖVERSTI (kärsimättömästi). En tahdo velkakirjaannekaan — herra, menkää
Jumalan nimeen.
SCHMOCK. Ja miten on koron laita? Jos saan pitää sen viittä prosenttia
vastaan niin olisi minulle mieluista.
ADELHEID. Herra översti lahjoittaa teille rahat.
SCHMOCK. Lahjoittaako hän minulle rahat? Se on ihmeellistä! — Kuulkaa
herra översti, jos minä en mitään tee rahalla, niin se jää lahjaksi;
jos sillä hyödytän itseäni, niin tuon sen Teille takaisin. Minä toivon,
että sillä itseäni hyödytän.
ÖVERSTI. Pitäkää se aivan mielenne mukaan.
SCHMOCK. Se on sangen hyvä niin, herra översti. Minä kiitän Teitä ja
tulkoon se Teille palkituksi. Sanon teille jäähyväiset, hyvä herrasväki.
ADELHEID. Älkäämme unhoittako suurusta. (Soittaa, Korb tulee). Hyvä
Korb! (Puhuu hiljaa hänen kanssaan).
SCHMOCK. Kiitän, antakaa sen sentään olla! (Schmock ja Korb poistuvat).
ÖVERSTI. Ja nyt, hyvä neiti, selittäkää minulle koko tämä keskustelu,
se koskee minua kylläkin läheltä.
ADELHEID. Senden on lausunut sopimattomia ajatuksia asemastaan Teidän
luonanne ja Teidän talossanne. Tämä nuori mies on vähän siitä kuullut
ja saanut haltuunsa Sendenin paperin, jossa on muutamia sopimattomia
lauseita. Minä katsoin hyväksi hankkia paperin pois hänen käsistään.
ÖVERSTI. Minä pyydän teiltä niitä kirjeitä, Adelheid.
ADELHEID (rukoilevasti). Mitä varten, herra översti?
ÖVERSTI. Minä en suutu, tyttöseni.
ADELHEID. Ei kannatakaan. Ja kuitenkin pyydän, ettette tahdo niitä. —
Te tiedätte nyt kylliksi, sillä Te tiedätte, ettei hän seurueineen ole
niin suuren luottamuksen arvoinen, kuin Te viime aikoina olette hänelle
osoittanut.
ÖVERSTI (tuskissaan). Hui, hui! — Minulla on vanhoilla päivilläni
onnettomuutta tuttavistani.
ADELHEID. Jos Te Oldendorfin asetatte näiden joukkoon täällä (hän
viittaa kirjeisiin), niin teette väärin.
ÖVERSTI. Sitä en tee, tyttöseni. Sendeniin en ole ollut kovin
kiintynyt, ja senvuoksi ei minuun paljoa koske, jos hän minut jättää.
ADELHEID (lempeästi). Ja koska olette kiintynyt muihin, senvuoksi
olitte Te eilen niin —
ÖVERSTI. Sanokaa vaan, tapojen saarnaaja — niin kova ja raju.
ADELHEID. Vielä enemmän, Teidän menettelynne oli väärä.
ÖVERSTI. Minä olen tänä yönä sanonut itselleni samaa astuttuani Idan
huoneeseen ja kuullessani raukan itkevän. Minä olin loukattu, vihainen
mies ja olin väärässä menettelyni puolesta, mutta itse asiassa minulla
oli oikein. Olkoon hän edustaja, hän ehkä on siihen sopivampi, kuin
minä: että hän on sanomalehtimies, se on meidän eromme syy.
ADELHEID. Mutta hän tekee vain, mitä Tekin teitte.
ÖVERSTI. Älkää muistuttako minulle sitä hupsuutta! Jos hän vävynäni
arvostelisikin maailman menoa toisin kuin minä, voisin kyllä häntä
kärsiä. Mutta kun hän joka päivä julkisesti huutaa maailmalle tunteita
ja mielipiteitä, jotka ovat minulle vastaisia, ja minun täytyisi sitä
lukea, ja saisin kaikilta kuulla, kuinka vävyni sen tähden on joutunut
ystävieni ja vanhojen toverieni pilkattavaksi ja moitittavaksi, ja
minun täytyisi se kaikki sulattaa, katsokaas, sitä minä en voi!
ADELHEID. Ja entä Ida? Sentähden että Te ette voi sitä kärsiä, Ida
tulee onnettomaksi.
ÖVERSTI. Lapsi raukkani! Hän on nyt ollut onneton koko ajan läpeensä.
Meidän miesten kesken vallinnut riitaisuus on ollut kelvotonta. On
parempi että se kerrassaan loppuu, vaikka suurella surullakin.
ADELHEID (vakavasti). Vielä minä en näe sen loppuneen. Näen sen sitte
vasta, kun Ida taas nauraa yhtä iloisesti kuin ennenkin.
ÖVERSTI (kiihtyneenä kävellen ympäri, tiuskaten). Sitten annan lapseni
hänelle ja asetun yksikseni johonkin nurkkaan! — Minä ajattelin
vanhuudestani toisin, mutta varjele Jumala, ettei rakastettu tyttöni
minun tähteni tule onnettomaksi! Hän on taattu ja peräti luotettava,
hän pitää häntä hyvänä. — Minä vetäydyn jälleen pieneen kaupunkiin,
josta tänne tulin.
ADELHEID (tarttuu hänen käteensä). Arvoisa ystäväni, ei, sitä Teidän
ei pidä tehdä. Ei Oldendorf eikä Ida tahdo olla kiitollisuuden velassa
sellaisesta uhrauksesta. — Jos nyt Senden ja hänen ystävänsä vievät
sanomalehden professorin käsistä, mitenkä sitten?
ÖVERSTI (iloisesti). Sitten hän ei olisi sanomalehtimies enää! —
(Rauhattomasti). Minä en halua kuulla sanaakaan siitä aikeesta,
sellainen viekas myyräntyö ei miellytä minua.
ADELHEID. Ei minuakaan. — (Sydämmellisesti), Te olette minulle usein
osoittanut luottamusta, josta olen ollut onnellinen ja ylpeä. Te olette
myös sallineet minun tänään puhua vapaammin, kuin tytöt muutoin juuri
saavat. Ettekö vielä antaisi minulle erästä suurta suosionosoitusta?
ÖVERSTI (puristaen hänen kättänsä). Adelheid, me tiedämme,
minkälaisissa väleissä olemme. Puhukaa.
ADELHEID. Olkaa tänään hetkinen minun uskollisena ritarinani. Luvatkaa
tulla mukaan, mihin teidät vienonkin.
ÖVERSTI. Mitä aikeita Teillä on, lapseni.
ADELHEID. Ei mitään sopimatonta, mikä Teille tai minulle olisi
arvotonta. Se ei kauvan ole oleva Teille salaisuutena.
ÖVERSTI. Jos niin täytyy olla, niin minä lupaan. Mutta enkö noin
likimain voi saada tietää, mitä minun pitää tehdä?
ADELHEID. Teidän on seurattava minua eräälle vierailulle ja samalla
muistettava, mitä nyt niin järkevästi olemme keskenämme haastelleet.