ADELHEID (Oldendorfia vastaan). Rakas professori, ei ole hyvä, että
Te nyt juuri tulette. Me olemme kovin suuttuneita ja tyytymättömiä
maailmalle, mutta aivan erityisesti Teihin.
OLDENDORF. Minä pelkäsin sitä, mutta minun täytyy häntä puhutella.
IDA (vasemmasta ovesta häntä vastaan). Edvard! minä tiesin, että Te
tulisitte.
OLDENDORF. Minun rakas Idani! (Syleilee häntä).
IDA (hänen kaulassaan). Ja mitä meistä nyt tulee?
ÖVERSTI (joka tulee sisään keskiovesta, pakoittaen itseään
rauhalliseksi). Siitä sinun ei tarvitse olla tietämätön, tyttäreni!
— Teitä, herra professori, pyydän unhoittamaan, että tässä talossa
kerran olette nauttineet ystävyyttä; sinulta vaadin minä, että et
ajattele sitä aikaa, jolloin tämä herra sinulle puhui tunteistaan. —
(Kiivaammin). — Hiljaa, talossani ainakaan en kärsi mitään hyökkäystä
keneltäkään sanomalehtimieheltä. Unhoita hänet, tahi unhoita, että olet
minun tyttäreni. Sisään! (Vie Idan keveästi pois vasemmalle, asettuu
oven eteen.) Tällä vartiopaikalla, hyvä herra toimittaja ja edusmies,
lapseni sydämmen edessä ette ole minua syrjäyttävä. (Poistuu vasemmalle.)
ADELHEID (syrjään). Oi, voi, se on häijyä!
OLDENDORF (ennenkuin översti on kääntynyt mennäkseen, päättävästi).
Herra översti, on epäjaloa kieltää minulta nyt keskustelu! (Menee
ovelle.)
ADELHEID (astuu nopeasti hänen eteensä). Pidättykää, ei edemmäksi! Hän
on mielentilassa, jossa joka sana tulisi synnyttämään onnettomuutta! —
Mutta älkää menkö niin luotamme, herra professori, lahjoittakaa minulle
vielä muutama silmänräpäys.
OLDENDORF. Minun täytyy tässä asemassa rukoilla Teidän laupeuttanne.
Kauvan olen tällaista pelännyt, mutta tunnen nyt kuitenkin tukalaksi
pysyä tyynellä mielellä.
ADELHEID. Te tunnette ystävänne ja tiedätte, että hänen pikainen
luonteensa saattaa hänet tekoihin, joita hän taas kiiruhtaa korjaamaan.
OLDENDORF. Tuota ei enää voi kutsua pikaisuudeksi. Meidän molempain
välillä on juopa, — juopa, joka minusta tuntuu parantumattomalta.
ADELHEID. Parantumattomaltako, herra professori? Jos Teidän tunteenne
Idaa kohtaan ovat sellaiset kuin minä otaksun, niin ei parantuminen ole
vaikeata. Ettekö nyt, juuri nyt vielä voisi myöntyä isän toivoon? Eikö
se nainen, jota rakastatte, ansaitse sitä, että Te edes kerran uhraatte
kunnianhimoiset pyyteenne?
OLDENDORF. Hyvä neiti, minä en ole turhamainen, en pidä kykyäni
juuri erinomaisena, ja mikäli itseäni tunnen, ei minkäänlaista
kunnianhimoista halua kätkeydy sieluni syvyydessä. On mahdollista, että
kuten nyt Te, samoin myöhempi aika pitää sangen vähäpätöisenä meidän
politikoitsemistamme, meidän puoluekiistojamme ja mitä niihin kuuluu.
On mahdollista, että kaikki meidän puuhamme jäävät tuloksettomiksi;
on mahdollista, että se kaikki hyvä, jota me haluamme, saavutettuna
muuttuu vastakohdaksi, niin, on sangen todenmukaista, että minun oma
osani taistelussa on usein oleva tuskallista, ikävää ja ylipäiten
kaikkea muuta kuin niin nimitettyä kiitollista tointa: mutta kaikki se
ei saa pidättää minua uhraamasta elämääni taisteluihin ja pyrintöihin
sen ajan, johon kuulun; sillä kaikesta huolimatta tämä taistelu on
korkeinta ja jalointa, mitä nykyaika on tuottanut. Ei joka aika suo
poikiensa saavuttaa tuloksia, jotka ovat tärkeitä kaikkiin aikoihin
nähden, ja minä sanon toistamiseen, ei jokainen vuosisata ole omansa
tekemään ihmisiä, jotka siinä elävät, hyvinvoiviksi ja onnellisiksi.
ADELHEID. Minä ajattelen kaikkien aikojen olevan omiansa siihen, ja
vain yksityiset ihmiset tahtovat tulla kelvollisiksi ja onnellisiksi.
(Nousten ylös.) Te, herra professori, ette tahdo tehdä mitään elämänne
vähäpätöistä kotionnea varten, Te pakoitatte ystäviänne huolehtimaan
puolestanne.
OLDENDORF. Olkaa edes Te niin vähän vihoissanne kuin mahdollista, ja
puhukaa minun puolestani Idalle.
ADELHEID. Minä olen koettava naisälylläni Teitä hyödyttää, herra
valtiomies. (Oldendorf poistuu.)
ADELHEID (yksin). Siinä siis on yksi kansamme jaloja, korkeasti
sivistyneitä ja vapaita henkilöitä! Erittäin kelvollista ja erinomaisen
järkevää! hän kiipeää myös puhtaasta velvollisuuden tunnosta tuleen!
Mutta saavuttaaksensa jotakin, maailman, onnen, tai edes puolison, sen
hyväksi hän ei ole mitään tehnyt.
KARL (ilmoittaen). Herra tohtori Bolz!
ADELHEID. Ah! Hän ainakaan ei tule olemaan sellainen
velvollisuussankari! — Missä on herra översti?
KARL. Armollisen neidin huoneessa.
ADELHEID. Tuokaa herra tänne sisään. (Karl pois.) — Minä tunnen
jonkinlaista levottomuutta, nähdessäni taas Teidät, herra Bolz, minä
tahdon rohkaista mieleni, etten sitä Teille näyttäisi.
BOLZ (saapuu). Ihan juuri hylkäsitte raukan sielun, joka turhaan
Teidän filosofiastanne etsi itsellensä lohdutusta; minä myös tulen
onnettomana, sillä olen eilen herättänyt Teissä mielipahaa, ja ilman
Teidän läsnäoloanne, joka lievitti tapauksen vallattomuutta, olisi
herra von Senden varmaankin, seuraelämään soveltuvan kohteliaisuuden
mukaisesti, tehnyt minulle vielä pahemmat kepposet. Minä kiitän
Teitä huomautuksesta, minkä minulle annoitte; minä pidän sen kuin
todistuksena siitä, että Te ette tahdo evätä minulta ystävällistä
osanottoanne.
ADELHEID (syrjään). Sangen kohteliasta, sangen valtioviisasta! — On
sangen ystävällistä, että niin hyvin selitätte kummallisen käytökseni.
— Mutta suokaa anteeksi vielä julkea tungetteluni. Eihän toki tuo
tapaus herra von Sendenin kanssa ole antanut syytä uuteen sellaiseen?
BOLZ (syrjään). Aina tuo Senden! — Teidän mieltymyksenne häneen
pakoittaa minua estämään enempiä seurauksia. Uskon voivani tehdä niin.
ADELHEID. Kiitän Teitä. Ja nyt sallikaa sanoani, että Te olette
vaarallinen diplomaatti. Te olette tässä talossa saaneet aikaan
täydellisen tappion. — Tänä surullisena päivänä on minulle vaan yksi
seikka tuonut hupia, tuo yksityinen ääni, joka tahtoi tehdä Teidät
edusmieheksi.
BOLZ. Se oli kunnioitettavan viinikauppiaan hupsu oikku.
ADELHEID. Te olette ottaneet nähdäksenne niin paljon vaivaa saadaksenne
ystävänne valituksi. Minkä tähden ette ole työskennelleet itsenne
hyväksi? Se nuori herra, jonka ennen tunsin, oli korkealle pyrkivä
sielu, ei mikään näyttänyt saavuttamattomalta hänen suurelle
kunnianhimollensa. Oletteko muuttuneet toisellaiseksi, vai palaako tuli
vielä?
BOLZ (nauraen). Olen tullut sanomalehtimieheksi, armollinen neiti.
ADELHEID. Niin on ystävänne myös.
BOLZ. Vain muun ohessa, mutta minä kuulun ammattikuntaan. Ja siihen
kuuluvilla saattaa olla kunnianhimona kirjoittaa leikkisästi tai
sisältörikkaasti; mikä siitä yli menee, ei ole meitä varten.
ADELHEID. Eikö teitä varten?
BOLZ. Siihen me olemme liian pintapuolisia, liian rauhattomia ja
hajamielisiä.
ADELHEID. Onko se totta, Konrad?
BOLZ. Täyttä totta. Miksi pitäisi minun tekeytyä Teille toiseksi kuin
olen? Me sanomalehtikirjailijat ravitsemme henkeämme päivän uutisilla,
meidän täytyy pikkupalanen maistaa kaikista keitoksista, joita saatana
ihmisiä varten on pannut kiehumaan, sentähden täytyy heidän meille jo
vähän antaa anteeksi. Jokapäiväiset harmittelut erehdysten ja kehnouden
vuoksi, ja ijankaikkiset pienet suuttumukset kaikista mahdollisista
syistä vallitsevat ihmisissä. Alussa puristellaan nyrkkiä, myöhemmin
totutaan laskemaan pilkkaa siitä. Eikö ole aivan luonnollistakin, että
se, joka alati työskentelee kutakin päivää varten, elää kunkin päivän
mukana?
ADELHEID (rauhattomana). Sepä on surkeata!
BOLZ. Päin vastoin. Se on sangen hauskaa. Me hyörimme kuin mehiläiset,
lennämme hengessä kautta maailman, imemme hunajaa, missä sitä löydämme,
ja pistämme, missä joku ei meitä miellytä. — Sellainen elämä ei juuri
ole omansa kehittämään suuria sankareita, mutta sen täytyykin kasvattaa
sellaisia veitikoita kuin me olemme.
ADELHEID (syrjään). Nyt alkaa hänkin, ja hän on vielä pahempi kuin
äskeinen.
BOLZ. Me siitä syystä emme tahdo tulla tunteellisiksi! Minä kirjoitan
reippaasti ja suoralla tavalla, niin kauvan kuin käy päinsä. Kun se
ei enää käy, astuvat toiset sijaani ja tekevät saman. Kun Konrad
Bolz, vehnäjyvä, on jauhettu rikki suuressa myllyssä, putoaa kivelle
toisia jyviä, kunnes jauhot ovat valmiit, joista ehkä tulevaisuudessa
leivotaan oivaa leipää monen hyväksi.
ADELHEID. Ei! Ei! Se on haaveilua, sellainen altistuminen väärin.
BOLZ. Sellaista altistumista on kaikissa kutsumuksissa. Se ei ole
Teidän osanne! Teidän osaksenne on tuleva toinen onni, ja Te olette
sen löytävä. — (Tunteellisesti.) Adelheid, minä olen nuorukaisena
Teille kirjoittanut helliä värsyjä ja uinaillut hupsuissa unelmissa,
minä olen Teitä pitänyt sangen rakkaana, ja haavoja, joita minuun
meidän eroittamisemme iski, kiristelee toisinaan vielä. (Adelheid
tekee estävän liikkeen.) Älkää peljästykö, en aio Teitä loukata. —
Minä olen kauvan kapinoinut kohtaloani vastaan ja minulla on ollut
hetkiä, jolloin minusta on tuntunut sangen hyljätyltä. Mutta nyt, kun
Te seisotte edessäni täydessä loistossa, niin ihanana, niin hurmaavana,
kun tunteeni Teihin nähden ovat lämpimämmät kuin koskaan, nyt täytyy
minun kuitenkin sanoa: Teidän isänne kohteli tosin minua raa'asti,
mutta eroittaessaan meidät, estäessään Teidän, rikkaan, vaatimuksiin
tottuneen, rajoitetussa piirissä kasvaneen perijättären, lahjoittamasta
elämäänsä huimalle pojalle, joka aina oli osoittanut enemmän
ylimielisyyttä kuin voimaa, siinä oli hän kuitenkin sangen järkevä ja
teki aivan oikein.
ADELHEID (kiihtyneenä temmaten hänen kätensä). Minä kiitän Teitä,
Konrad, minä kiitän Teitä siitä, että Te niin puhutte kuolleesta
isästäni. Niin, Te olette hyvä, Teillä on sydän; olen sangen onnellinen
sentähden, että olette sen osoittaneet.
BOLZ. Se on vain pieni taskusydän yksityistarvetta varten, sen
näkyviintulo tapahtui vasten tahtoani.
ADELHEID. Ja nyt kylliksi meistä itsestämme. Tässä talossa tarvitaan
apuamme. Te olette voittaneet, olette täydellisesti meitä vastaan
ajaneet läpi tahtoanne, minä alistun ja tunnustan Teidät mestarikseni.
Mutta nyt olkaa armollinen ja ruvetkaa liittolaisekseni. Tässä miesten
taistelussa on raa'asti raadeltu tytön sydän, jota minä rakastan. Minä
tahtoisin saada sen hyväksi, ja toivon Teitä avukseni.
BOLZ. Käskekää minua!
ADELHEID. Översti täytyy saada tyydytetyksi. Keksikää jotakin, joka on
omansa parantamaan hänen kipeätä itsetuntoansa.
BOLZ. Minä olen sitä ajatellut ja vähän valmistanut, valitettavasti
en voi tehdä muuta kuin saada hänet tajuamaan, että hänen vihansa
Oldendorfia kohtaan on lapsuutta. Lempeän mielen, mikä vie sovintoon,
voitte Te yksin herättää hänessä.
ADELHEID. Niinpä täytyy meidän naisten koetella onneamme.
BOLZ. Minä riennän sillä välin tekemään sen vähän, minkä voin.
ADELHEID. Voikaa hyvin, herra toimittaja. Älkääkä ajatelko yksinomaan
suuren maailman hyörinää, vaan toisinaan myös yksinäistä ystävätärtä,
joka mahdottomassa itsekkäisyydessä etsii onnea omalla työllään.
BOLZ. Te olette aina löytäneet onnenne muiden onnen huolehtimisessa.
Kenessä on sellainen itsekkäisyys, sen ei ole vaikea olla onnellinen.
(Bolz poistuu.)
ADELHEID (yksin). Hän rakastaa minua vielä! Hän on hienotunteinen,
ylevämielinen mies! — Mutta hän myös on nöyrä, he ovat kaikki kipeitä,
nuo miehet. Heillä ei ole lainkaan rohkeutta! Pelkkien tietojen ja
itsensä ajattelemisen tähden ovat he kadottaneet kaiken luottamuksen
itseensä. Tämä Konrad! miksi hän ei sano minulle: Adelheid, minä tahdon
sinut omakseni? Onhan hän muuten kylläksi ujostelematon! Hän lausui
mietteitä omasta kohtalostaan sekä minun kohtalostani! Kaikki oli
sangen kaunista, mutta se ei kumminkaan ole muuta kuin tyhmää puhetta.
— Siellä maalla ovat nuoret miehet aivan toista väkeä. He eivät
kanna suurta viisauden taakkaa mukanaan ja heillä on mielijohteita
ja ennakkoluuloja enemmän kuin voi sietääkään; mutta he vihaavat ja
rakastavat kuitenkin kelpolailla ja itsepäisesti, arastelematta,
eivätkä milloinkaan unohda oman hyvinvointinsa huolehtimista. He ovat
parempia siinä suhteessa, minä ylistän maaseutua, raitista ilmaa
ja vainioitani. — (Äänettömyys; päättäväisyydellä.) Union pitäisi
myytämän! Konradin pitää tulla luokseni maalle, että hän vapautuisi
haaveistaan! (Istuu ja kirjoittaa; soittaa. Karl saapuu.) Tämä kirje
oikeusneuvos Schwartzille, minä pyydän häntä tulemaan luokseni tärkeän
asian johdosta. (Karl pois.)
IDA (sivuovesta vasemmalla). Rauhatonna minä kuljen ympäri! Anna minun
täällä itkeä kyllikseni! (Itkee Adelheidin kaulassa.)
ADELHEID (tunteellisesti). Lapsi raukka! Pahat miehet ovat tylysti
kanssasi menetelleet. Sure, rakkaani, mutta älä ole niin äänetön ja
nöyrä.
IDA. Minulla on vain yksi ajatus, minä olen hänet menettänyt, ijäksi
menettänyt!
ADELHEID. Sinä olet kelpo tyttö. Mutta ole levollinen! Sinä et ole
häntä niinkään menettänyt! Päinvastoin, me tahdomme tehdä niin,
että sinä saat hänet paljoa parempana takaisin. Hehkuvin poskin ja
loistavin silmin on hän jälleen saapuva eteesi, tuo jalo mies, valittu
puolijumalasi, ja hän on myös pyytävä sinulta anteeksi sitä, että on
sinulle surua tuottanut.
IDA (katsoen häneen). Mitä sanot sinä?
ADELHEID. Kuule, yöllä olen lukenut tähdistä, että sinä olet oleva
hänen. Suuri tähti lensi taivaalta ja siihen oli lukuselvillä
kirjaimilla kirjoitettu: "Ilman vastaansanomista hänen pitää saada
hänet!" — Sen toteutuminen on ainoastaan yhteen ehtoon sidottu.
IDA. Mihin ehtoon? Sano minulle se.
ADELHEID. Minä olen sinulle hiljattain kertonut eräästä neidistä ja
eräästä tuntemattomasta herrasta. Tiedätkö mitä?
IDA. Minä olen lakkaamatta ajatellut sitä.
ADELHEID. Hyvä. Samana päivänä, jona tuo neito taas löytää ritarinsa,
tulee myös sinun välisi professoriin hyväksi. Ei ennemmin, ei
myöhemmin, niin on kirjoitettuna.
IDA. Minä uskon sinua niin mielelläni. Ja milloin se päivä on tuleva?
ADELHEID. Niin, aartehiseni, sitä en tiedä aivan tarkalleen. Mutta
salaisuutena meidän tyttöjen kesken sanoen, koska olemme yksin, tuo
mainittu neito on sydämmestään kyllästynyt pitkään toivomiseen ja
odotukseen, ja minä pelkään, että hän tekee epätoivoisen askeleen.
IDA (syleillen häntä). Laita vain, ettei se kauvan viivy.
ADELHEID (pidättäen häntä). Hiljaa, ettei meitä kukaan mies kuule!
(Korb saapuu.) Mitä uutisia tuotte, vanha ystävä?