ÖVERSTI (itsekseen, edessä). No, nuori herra professori? Minun
kirjoitustapani ei ollut Teidän mieleenne! Olkoon niin, — myönnän
Teidät paremmaksi sanomalehtimieheksi, mutta tässä, missä tosi
on kysymyksessä, pitää hänen sentään huomata olevansa huonompi!
— (Äänettömyys.) Kenties pitää minun tänä iltana puhua muutamia
sanoja. Rykmenttini edessä oli minulla toki se maine, että osasin
aina sattuvasti puhua, mutta näissä manöövereissä, jotka tehdään
siviilinutussa, tunnen itseni epävarmaksi. Miettikäämme! Se on
oivallista, että puheessani mainitsen Oldendorfistakin, luonnollisesti
tunnustuksella ja arvonannolla. Todellakin, niin pitää minun tehdä. Hän
on rehellinen, oiva mies ja etevä oppinut. Ja hän saattaa olla sangen
miellyttävä, jos ei oteta huomioon hänen valtiollisia mielipiteitään.
Me olemme viettäneet yhdessä onnellisia iltoja. Ja kun niin yhdessä
istuimme aivan teepöydän ääressä ja tuo kunnon nuorimies alkoi
haastella kertomuksiaan, niin kiintyi Idan katse häneen ja hänen
silmänsä loistivat tyytyväisyydestä, ja, niin luulen, omat silmäni
myös. Ne olivat upeita iltoja ne! Miksi niitä ei ole enää? Noh, ne
tulevat takaisin. Hän on tyynesti kärsivä tappionsa, kuten tapansa on,
hänen hyvä, sävyisä tapansa. Hänessä ei ole mitään arkuutta! Hän on
kuitenkin pohjaltaan oiva mies, ja Ida sekä minä olisimme onnelliset
hänen kanssaan. — Ja sentähden herrat vaalimiehet. — Mutta peijakas!
Tätä kaikkea en toki voi vaalimiehille sanoa. — Minä olen sanova —
SENDEN (kiihoittuneena sisään astuen). Häpeällistä, törkeätä! Kaikki on
menetetty!