ÖVERSTI. "On syytä epäillä, onko kirjoittajan typeryys leikillistä,
vaiko surkuteltavaa, joka tapauksessa hänen ei sovi julkisesti
esiintyä" — (heittäen lehden syrjään.) Oh, se ei ole mitään! Se on
hävytöntä! (Ida ja Oldendorf saapuvat puutarhasta.)
SENDEN. Nyt puhkeaa rajuilma!
ÖVERSTI. Herra professori, Teidän sanomalehtenne edistyy. Huonojen
perusteiden lisäksi tulee nyt vielä jotakin muuta, hävyttömyyttä.
IDA (pelästyen). Isä!
OLDENDORF (esiin astuen). Herra översti, mikä oikeuttaa Teitä
solvaaviin sanoihinne?
ÖVERSTI (ojentaen lehteä). Katsokaa tätä! Tällaista on Teidän
sanomalehdessänne. Teidän sanomalehdessänne, Oldendorf!
OLDENDORF. Kirjoituksen sisällys ei ole aivan niin rauhallista laatua
kuin minä olisin toivonut —
ÖVERSTI (keskeyttäen). Ei aivan niin rauhallista laatua! Todellakaan
eikö?
OLDENDORF. Itse asiassa hyökkäys on oikea.
ÖVERSTI. Herra, uskallatteko sitä minulle sanoa?
IDA. Isä!
OLDENDORF. Herra översti, minä en ymmärrä Teitä, ja pyydän Teitä
ottamaan huomioon, että puhumme todistajain aikana.
ÖVERSTI. Älkää puhuko mitään huomioon ottamisesta. Teidän olisi sopinut
ottaa huomioon, ettette olisi loukannut sitä miestä, jonka ystävyyttä
muuten pidätte niin suuressa arvossa.
OLDENDORF. Ennen kaikkea olkaa hyvä ja sanokaa minulle suoraan, missä
yhteydessä Te olette hyökätyn Coriolanin kirjoituksen kanssa.
ÖVERSTI. Aivan satunnaisessa yhteydessä, joka Teidän mielestänne, on
liian vähäpätöinen huomioon otettavaksi. Se on minun kirjoittamani!
IDA. Oi Jumala!
OLDENDORF (kiivaasti). Teidänkö? Teidän kirjoituksiako tämän herran
lehdessä?
IDA (itkien). Oldendorf!
OLDENDORF (rauhallisemmin). Union ei ole hyökännyt Teidän kimppuunne,
vaan tuntemattoman, joka meille ei ollut mikään muu kuin tämän herran
puoluelainen. Kun ette olisi salanneet minulta, että olette Coriolanin
kirjeenvaihtaja, olisitte säästäneet meiltä kummaltakin tämän
tuskallisen tapauksen.
ÖVERSTI. Teidän pitää kärsiä, vaikken Teitä vastakaan tee tekojeni
uskotuksi. Ystävyydestänne olette tässä antaneet minulle painetun
todistuksen, ja sellaisen, ettei tee mieleni lisää.
OLDENDORF (ottaen hattunsa). Ja minä saatan Teille antaa vain
sen selityksen, että syvästi surkuttelen tapausta, mutta tunnen
itseni kaikesta syystä vapaaksi. Toivon, herra översti, Teidänkin
tyynnyttyänne olevan samaa mieltä. Voikaa hyvin, neiti. Minä sulkeudun
suosioonne. (Poistuu keskiovelle asti.)
IDA (itkien). Isä, älä päästä häntä niin meiltä.
ÖVERSTI. Se on parempi, kuin että hän jäisi.
ADELHEID (somassa matkapuvussa sisään astuen törmää Oldendorfiin
ovessa). Ei niin pian, herra professori!
OLDENDORF (suutelee hänen kättään, poistuu).
IDA ja ÖVERSTI (yhdessä). Adelheid! (juoksee hänen syliinsä.) Adelheid!
ja juuri nyt!
ADELHEID (syleillen Idaa, sitten ojentaen överstille kätensä). Antakaa
maalaistytöllenne kättä. Täti lähettää terveisiä ja Rosenaun tila
jättää nöyrät jäähyväiset ruskeassa syyspuvussaan. Pellot ovat tyhjät
ja puutarhassa kuivat lehdet tuulessa tanssivat. — Ah, herra von Senden!
ÖVERSTI (esitellen). Herra toimittaja Blumenberg!
SENDEN. Olemme ihastuksissamme saadessamme tervehtiä innokasta
tilanhaltijatartamme kaupungissa.
ADELHEID. Ja me olisimme ilostuneet, jos olisimme saaneet joskus
kohdata naapuriamme maalla.
ÖVERSTI. Hänellä on täällä paljon tekemistä, hän on suuri
politikoitsija ja työskentelee innokkaasti hyvän asian puolesta.
ADELHEID. Niin, niin, me luimme hänen puuhistaan sanomalehdessä. — Minä
matkustin eilen Teidän maittenne poikitse, Teidän perunankorjuunne ei
vielä ole lopussa, isännöitsijänne ei vielä ole saanut työtä loppuun.
SENDEN. Rosenaulaisilla on etuoikeus olla kahdeksan päivää ennen muita
valmiina.
ADELHEID. Sentähden me emme muusta tiedäkään kuin taloudestamme.
(Ystävällisesti.) Naapurit lähettävät terveisiä.
SENDEN. Kiitos. Me jätämme Teidät nyt ystävillenne, joilla on seuraanne
lähempi oikeus, mutta sallittehan minun tänään vielä puhutella Teitä,
uutisia meidän seudulta kyselläkseni.
ADELHEID (kumartaa).
SENDEN. Voikaa hyvin, herra översti, (Idalle) sulkeudun armoonne,
neiti. (Poistuu Blumenbergin kera.)
IDA (syleillen Adelheidia). Sinä olet täällä! Kaikki on nyt tuleva
hyväksi!
ADELHEID. Minkä pitää tulla hyväksi? Onko jokin huonosti? Tuolla
takanani, joku meni nopeammin ohitseni kuin tapansa tavallisesti on —
ja täällä näen itkettyneet silmät sekä rypistyneen otsan. (Suutelee
Idaa silmille.) He eivät saa pilata sinun sieviä silmiäsi. — Ja Te,
arvoisa ystäväni, näyttäkää minulle ystävälliset kasvot.
ÖVERSTI. Te jäätte talven yli luoksemme, se on pitkästä ajasta
ensimmäinen, minkä lahjoitatte meille; me tahdomme koettaa ansaita sitä
suosionosoitusta.
ADELHEID (vakavasti). Ensimmäisen kerran isäni kuoleman jälkeen
tunnen taas halua liikkua maailmalla. Sitäpaitsi minulla on toimia
täällä. Niinkuin tiedätte, minä tänä kesänä tulin täysi-ikäiseksi,
ja asianajajamme, oikeusneuvos Schwartz, vaatii minun läsnäoloani. —
Kuule Ida, väki purkaa tavaroita, mene katsomaan perään! (syrjään) ja
pidä kosteata huivia silmiesi päällä, nähdään että olet itkenyt. (Ida
poistuu oikealle, Adelheid nopeasti astuen överstin luo.) Mitä on Idan
ja professorin välillä?
ÖVERSTI. Siinä olisi paljon puhuttavaa! Minä en halua nyt pilata
iloani. Meidän miesten väli ei ole oikein hyvä, mielipiteet ovat
eroavaisia.
ADELHEID. Eivätkö mielipiteet ennen myös olleet eroavaisia? ja
kuitenkin Teidän ja Oldendorfin väli oli niin hyvä.
ÖVERSTI. Ne eivät toki niin kovin eronneet.
ADELHEID. Ja kumpi teistä on muuttunut?
ÖVERSTI. Hm! tietenkin hän! Hänen huono ympäristönsä houkuttelee
häntä liijaksi; niitä on muutamia miehiä, jotka työskentelevät hänen
sanomalehdessään, ennen muita muuan Bolz.
ADELHEID. (syrjään). Mitä pitää minun kuulla.
ÖVERSTI. Mutta Te kyllä itse tunnette hänet, hänhän on kotoisin teidän
paikkakunnalta.
ADELHEID. Hän on Rosenaun lapsia.
ÖVERSTI. Minä muistan. Jo Teidän autuaan isänne, kelpo kenraalin oli
mahdoton häntä sietää.
ADELHEID. Hän ainakin toisinaan niin sanoi.
ÖVERSTI. Sittemmin tuosta Bolzista on tullut tavaton ihminen. Hän
kuuluu säännöttömästi elävän, ja hänen tapansa ovat minusta liian
vapaat. Hän on Oldendorfin paha enkeli.
ADELHEID. Se olisi kauheata! Ei, sitä minä en usko!
ÖVERSTI. Mitä Te ette usko, Adelheid!
ADELHEID. (nauraen). Minä en usko pahoja enkeleitä. — Mitä Teidän
ja Oldendorfin välillä on pahaa, se voi taas tulla hyväksi. Tänään
vihollinen, huomenna ystävä, niin on politiikassa; mutta Idan tunteet
eivät ole niin vaihtelevaisia. — Herra översti, minä olen ottanut
mukaan upean puvunmallin, uutta pukua olen pitävä tänä talvena
morsiusneitinä.
ÖVERSTI. Siinä ei ole mitään ajattelemista! Niin en anna itseäni
vangita, tyttö. Minä leikin sotaa vihollismaassa. Miksi viette muita
alttarille ja Teidän itsenne täytyy nähdä, että koko naapuristo
pilkaten kutsuu Teitä orjantappuraruusuksi ja neitsyeelliseksi
tilanomistajattareksi.
ADELHEID. (nauraen). Niin, sen he tekevät.
ÖVERSTI. Koko seudun rikkain perijätär! Kokonaisen kosijaparven
ympäröimä ja niin sulkeutunut jokaisen tunteita kohtaan; sitä ei voi
kukaan ymmärtää!
ADELHEID. Hyvä översti, jos meidän nuoret herramme olisivat niin
rakastettavia, kuin jotkut vanhat — oi, mutta niin he eivät ole.
ÖVERSTI. Te ette pujahda minulta. Me pidätämme Teidät kaupungissa,
kunnes meidän nuorista miehistämme on löytynyt joku, jonka pidätte
kyllin arvokkaana astumaan komentonne alaiseksi; sillä kenen
puolisoksenne valinnettekin, hänen on lopulta käyvä, kuten minun, hänen
on lopulta aina pakko tehdä Teidän tahtonne mukaan.
ADELHEID (nopeasti). Tahdotteko minun tahtoni mukaan tehdä Idan ja
professorin kanssa? — Nytpä sain Teidät kiinni.
ÖVERSTI. Tahdotteko tehdä minulle mielihyvän ja tänä talvena luonani
pitää puolisovaalinne? — Niinkö? Nyt otan Teidät vangiksi.