INGMARINPOJAT

I

Oli kesäaamu, ja nuori mies kulki auran jäljessä kesantoa kyntäen.

Päivä paistaa helotti, ruohossa tuntui aamukaste, ja ilman raikkaus oli

sanoin kuvaamaton. Hevoset aamuaurinko teki raisuiksi, ja kuin leikiten

ne kiskoivat auraa. Niiden käynti oli paljon rivakampaa kuin muulloin,

mies sai vähän väliä ottaa juoksuaskelen, ettei jäisi jälkeen.

Auran kääntämä maa loisti tuoreutta ja voimaa, ja kyntömiehen mielessä

väikkyi ilo siitä, että pian tuohon pääsi ruista kylvämään. Hän huomasi

miettivänsä näin: "Miksi minua toisinaan painavat niin raskaat huolet

ja elämä tuntuu vaikealta? Mitä muuta tarvitsee kuin auringonpaistetta

ja kaunista ilmaa ollakseen yhtä huoleton kuin Jumalan lapset

taivaassa?"

Se oli pitkä, leveä laakso, ja siinä oli sarakkeen muotoisina tilkkuina

keltaisia ja keltaisen vihreitä laihoja, niitettyjä apilapeltoja,

kukkivia perunamaita ja pieniä, sinikukkaisia pellavasarkoja, joiden

yllä leijaili suunnaton joukko valkoisia perhoja. Ja tämän kaiken sitoi

eheäksi kokonaisuudeksi laakson keskeltä kohoava jykevä, iäkäs

maalaistalo, jossa oli kihermä harmaita ulkosuojia ja niiden keskellä

kookas, punaiseksi maalattu asuinrakennus. Sen päätyseinän suojassa

seisoi pari korkeata, omin valloin kasvanutta päärynäpuuta, porttia

vartioi kaksi nuorta koivua, suuria halkopinoja oli vihreällä

pihamaalla ja tarhassa muhkeita olkiaumoja. Se näytti yhtä kauniilta

siinä tasaisten peltojen keskellä kuin iso purjelaiva, joka korkeine

mastoineen ylenee aavan meren pinnasta.

"Ja kuinka hyvä onkaan sinun talosi!" jatkuivat kyntömiehen ajatukset.

"Siinä on monta vankkatekoista huonetta, on kaunis karja ja rivakoita

hevosia, ja palvelusväki on uskollista kuin kulta. Ei koko

kihlakunnassa ole sinua rikkaampaa, eikä sinulla koskaan ole

köyhyydestä pelkoa.

"Mutta enhän minä köyhyyttä pelkääkään", hän jatkoi kuin oman

ajatuksensa vastaukseksi. "Eikä mieltäni painaisi mikään muukaan, kun

vain olisin yhtä miesten mies kuin olivat isäni ja isoisäni.

"Suotta minä sentään aloin tätä ajatella", hän sanoi, "sillä äsken olin

niin hyvällä tuulella. Mutta mietinpä nyt sen loppuun asti. Isä oli

aikanaan kaikkien naapurien esikuva; kun hän alkoi heinäntekonsa,

alkoivat hekin, ja samana päivänä kuin meillä Ingmarilassa alettiin

kesannon kyntö, painoivat koko laakson talot auransa ketoon. Mutta nyt

minä olen tässä kyntänyt jo pari tuntia, eikä missään ole alettu edes

auranvannasta teroittaa.

"Luulen hallinneeni taloa yhtä hyvin kuin kuka tahansa muu Ingmar

Ingmarinpoika", hän tuumi. "Heinäkaupoissa minä olen hyötynyt enemmän

kuin isä, ja minun teettämäni pellonojat eivät kasva ruohoa niinkuin

hänen. Ja toden sanoakseni minä en tärvele metsääkään kaskea

kaatamalla, niinkuin hän.

"Usein kyllä mieli tahtoo painua apeaksi", oli mies puhelevinaan, "ei

aina tunnu yhtä kevyeltä kuin tänään. Isän ja isoisän aikana sanottiin,

että Ingmarien suku on niin vanhaa, että he tietävät, millaiseksi Luoja

maailmansa aikoi, ja silloin heitä vallan pyytämällä pyydettiin olemaan

pitäjän valtiaina. He asettivat papit ja lukkarit, he määräsivät

milloin joki oli perattava ja mihin laitettava koulu. Mutta minulta ei

kysy neuvoa kukaan, minulla ei ole mitään sananvaltaa.

"Omituista sentään, kuinka huolet ovat helppoja kestää näin aamuisin;

nytkin tuo kaikki minua melkein naurattaa. Ja kuitenkin minä pelkään,

että syksyllä käy pahemmin kuin koskaan ennen. Jos teen sen, mitä nyt

aion, ei rovasti eikä tuomari vastedes tule kirkkomäellä lyömään kättä

kanssani, niinkuin he tähän asti vielä ovat tehneet. Ei minua valita

edes köyhäinhoitohallitukseen, ja saan aivan heittää mielestäni toivon,

että minusta tehtäisiin kirkonisäntä."

Mietiskely ei milloinkaan suju niin helposti kuin tuolla lailla

astellessa yhtä auran kyntämää vakoa toisen jälkeen. On yksin, ei muuta

ajankuluksi katseltavaa kuin varikset, jotka kävelevät kynnöksellä

nokkimassa matoja. Miehestä tuntuivat ajatukset syntyvän niin vaivatta,

kuin jos joku olisi kuiskaillut niitä hänen korvaansa. Ja hän iloitsi

ja elpyi siitä, sillä hyvin harvoin hän tunsi päänsä niin selväksi ja

sukkelaksi. Huolet alkoivat näyttää turhilta, hän lohduttautui sillä,

että eihän kukaan vaadikaan häntä syöksymään onnettomuuteen.

Jospa isä olisi elossa, voisi pyytää hänen neuvoaan nyt, niinkuin aina

ennenkin tukalissa tiloissa. Hän kävi tuskaiseksi, melkein kuin lapsi,

kun ei ole isä likellä, jolta saisi kysyä.

"Kun vain osaisin hänen luokseen", hän sanoi ja myhähti jo sitä

ajatellessaan, "niin varmaan lähtisin. Mitähän ihmettä Suur-Ingmar

sanoisikaan, kun minä kerran ilman aikojani kävelisin hänen luokseen.

Tuntuu kuin hänen pitäisi asua suuressa kartanossa, missä on laajat

pellot ja niityt ja isot rakennukset ja lukuisa ruskea karja ilman

yhtään mustaa tai kirjavaa, niinkuin hän täällä maan päällä halusi. Kun

minä sitten astun väentupaan..."

Kyntömies seisahtui yht'äkkiä keskelle peltoa, ojensihe pystyyn ja

naurahti. Hän iloitsi sanomattomasti noista mielikuvista, ne juoksivat

kuin kilpasilla hänen kanssaan, niin että hän tuskin tiesi, seisoiko

enää maassa. Oli kuin hän siinä tuokiossa olisi kohonnut isänsä luo

taivaaseen.

"Kun minä sitten astun väentupaan", hän jatkoi, "istuu siellä lavitsat

täynnä talonpoikaisukkoja, kaikilla harmaanpunertava tukka ja valkoiset

kulmakarvat ja hieman riippuva alahuuli, ja kaikki niin isän näköisiä

kuin marja on toisensa näköinen. Kun tupa on noin täynnä väkeä,

kainostuttaa minua vähäisen ja minä seisahdun ovensuuhun. Mutta kun isä

minut näkee, lausuu hän paikaltaan pöydän päästä: -- 'Terve tultuasi,

Pikku-Ingmar Ingmarinpoika!' Ja sitten isä tulee luokseni. --

'Tahtoisin puhua kanssanne pari sanaa, isä', minä sanon, 'mutta tässä

on sellainen joukko vieraita läsnä.' -- 'Ei se mitään, ne ovat kaikki

omaa heimoa', isä sanoo, 'nämä ovat joka mies asuneet Ingmarilassa,

vanhin heistä jo pakanuuden aikaan.' -- 'Niinkö; mutta minä tahtoisin

kuitenkin puhua asiani kahden kesken.'

"Isä käänteleikse sitten vähäisen ja miettii, mentäisiinkö oikein

peräkamariin, mutta kun vieras ei ole sen parempi kuin minä, menee hän

keittiöön. Siellä hän istahtaa uuninpankolle ja minä hakkuutukille. --

'Teillähän on täällä oiva talo, isä', minä sanon. -- 'Onhan se', isä

sanoo. 'Kuinkas kotona Ingmarilassa jaksetaan?' -- 'Hyvin', minä sanon,

'viimekin vuonna saatiin kaksitoista taaleria heinäkippunnasta'

[kippunta = 20 leiviskää]. -- 'Onko se mahdollista?' isä sanoo. 'Ethän

vain ole tullut tänne hullutuksia uskottelemaan, Pikku-Ingmar?'

"'Mutta minun itseni laita on huonosti', jatkan minä. 'Alati kuulen

kehuttavan, kuinka viisas te, isä, olitte, mutta minusta ei välitä

kukaan.' -- 'Eivätkö ole valinneet sinua kunnallislautakuntaan?' kysyy

nyt isäukko. -- 'Ei koulu- eikä kirkkoneuvostoon, saati sitten

lautakuntaan.' -- 'Mitä pahaa sinä sitten olet tehnyt, Pikku-Ingmar?'

-- 'Enpähän mitään, mutta sanovat että sen, jolle annetaan

hoidettavaksi muiden ihmisten asioita, pitää ensin osata järjestää

omansa.'

"Sitten isä-ukko varmaan painaa silmänsä lattiaan ja miettii itsekseen.

-- 'Sinun pitää mennä naimisiin ja etsiä itsellesi hyvä vaimo', hän

sanoo kotvasen kuluttua. -- 'Mutta juuri sitäpä minä en voi, isä', minä

vastaan. 'Ei koko pitäjässä ole niin köyhää talollista, joka antaisi

minulle tyttärensä.' -- 'Kerro nyt järjestään, miten tämän kaiken laita

oikein on', isä sanoo, ja hänen äänessään on leppeämpi sointu.

"'Niin, nähkääs isä, kun neljä vuotta sitten talo jäi minun haltuuni,

kosin minä Bergskogin Briittaa.' -- 'Odotas', sanoo isä, 'ovatko

bergskogilaiset sukua meille?' Hän näyttää vieraantuneen näistä meidän

oloistamme. -- 'Ei, mutta ne ovat muuten varakasta väkeä, ja

muistattehan, isä, että Briitan isä on valtiopäivämies.' -- 'Niin niin,

niinpä kyllä, mutta sinun olisi pitänyt naida omasta suvusta, jotta

olisit saanut vaimon, joka tuntee suvun tavat.' -- 'Totta puhut, isä,

sen minä kyllä sainkin kokea.'

"Istumme nyt isä ja minä hetken ääneti, mutta sitten isä alkaa: --

'Tyttö oli kai kauniin näköinen?' -- 'Oli kyllä', sanon minä, 'hänellä

oli musta tukka ja siniset silmät ja raikkaanpunaiset posket. Mutta

muutenkin hän oli kelpo ihminen, ja äiti oli mielissään siitä, että

minä hänet ottaisin. Kaikki olisi kyllä ollut hyvin, mutta, nähkääs,

hän ei olisi huolinut minusta.' -- 'Onhan jotenkin ykskaikkista, mitä

sellainen tytönletukka tahtoo.' -- 'Vanhemmat hänet taisivatkin

pakottaa suostumaan.' -- 'Mistä tiedät, että häntä pakotettiin?

Iloissaan hänen olisi pitänyt olla päästessään niin rikkaaseen taloon

kuin sinun, Pikku-Ingmar Ingmarinpoika.'

"'E-ei, iloissaan hän ei ollut, mutta meidät kuitenkin kuulutettiin ja

hääpäivä määrättiin, ja Briitta muutti Ingmarilaan jo ennen häitä äidin

avuksi, sillä äiti-muori alkaa jo käydä vanhaksi ja huonovoimaiseksi.'

-- 'Ei minusta tuossa kaikessa ole mitään pahaa, Pikku-Ingmar', sanoo

isä ikäänkuin rohkaistakseen minua.

"'Mutta sinä vuonna eivät pellot tahtoneet kasvaa mitään, perunoista

tuli kato ja lehmät sairastelivat, niin että äiti ja minä pidimme

parhaana lykätä häät toiseen vuoteen. Minusta nähkääs ei vihkimisellä

ollut niin kovaa kiirettä, kun jo kuulutuksissa oltiin, mutta se taisi

olla tapana vain vanhan kansan aikaan.' -- 'Olisit ottanut jonkun

meidän suvustamme, niin hän kyllä olisi malttanut odottaa', isä sanoo.

-- 'Minä kyllä näin', minä vastaan, 'ettei Briitta siitä lykkäyksestä

pitänyt, mutta niinkuin sanoin, minusta meillä ei ollut muuta neuvoa.

Hautajaisetkin olivat olleet keväällä, eikä olisi tahdottu ottaa rahoja

pois pankista.' -- 'Niin, oikeinhan se sitten oli että odotit', isä

sanoo. -- 'Mutta minä yhä pelkäsin, että ehkä Briitta pahastuu, jos saa

pitää ristiäiset ennen häitä.' -- 'Ennen kaikkea on tietenkin

katsottava, että on varaa.'

"'Mutta Briitta kävi päivä päivältä hiljaisemmaksi ja kummallisemmaksi,

ja minä usein ihmettelin, mikä häneen oli mennyt. Luultiin, että

hänellä oli ikävä omaisiaan, sillä hän oli aina ollut kotirakas ja

pitänyt vanhemmistaan. Kyllä hän siitä tasaantuu, minä ajattelin,

kunhan perehtyy taloon. Vielä hän tulee pitämäänkin olostaan

Ingmarilassa. Minä maltoin mieltäni jonkin aikaa, mutta sitten kysyin

äidiltä, miten Briitta oli käynyt niin kalpeaksi ja oudon näköiseksi.

Äiti selitti, että hän oli raskaana, mutta että hän kyllä tulee

ennalleen, kun se on ohi. Minä kyllä itsekseni aavistin, että Briitta

pahoitteli sitä häiden lykkäystä, mutta en tullut siitä kysyneeksi.

Olitte aina sanonut, isä, muistattehan, että sinä vuonna, jona minä

viettäisin hääni, oli huoneetkin maalattava. Ja siihen talon

maalaamiseen eivät varat sinä vuonna mitenkään riittäneet. Kun päästään

ensi vuoteen, niin kaikki kyllä käy hyvin, ajattelin.'"

Kyntömies käveli, ja hänen huulensa liikkuivat. Hän oli niin

ajatuksissaan, että oli aivan selvästi näkevinään edessään isänsä

kasvot. Parasta on selittää isälle kaikki juurta jaksain, hän ajatteli,

jotta hän voi antaa hyvän neuvon.

"'Niin meni talvi, ja minä mietin usein, että jos Briitta yhä vain

pitkittää tuota murehtimistaan, olisin mieluummin tahtonut luopua

hänestä tykkänään ja lähettää hänet kotiinsa Bergskogiin, mutta nyt se

oli jo myöhäistä sekin. Kunnes sitten eräänä toukokuun iltana

huomattiin hänen lähteneen kotoa sanomatta kenellekään mitään. Etsimme

häntä oikein etsimällä koko yön, ja aamulla hänet muuan palvelustyttö

löysi.'

"Tähän päästyäni minä olen hetken ääneti, sillä minun on vaikea jatkaa,

ja sitten isä kysyy: -- 'Eihän toki, Herran tähden, hengetönnä?' --

'Ei, ei hän', minä sanon, ja isä kuulee miten ääneni värisee. -- 'Oliko

lapsi syntynyt?' kysyy isä. -- 'Oli', minä vastaan, 'ja hän oli

kuristanut sen. Se makasi kuoliaana hänen vieressään.' -- 'Mutta eihän

hän sitten ollut täydessä järjessään, koko ihminen.' -- 'Kyllä hän

oli', sanon minä. 'Hän teki sen tekonsa kostaakseen minulle siitä, että

olin hänelle väkisin työntäytynyt. Ei hän sitä sentään olisi tehnyt,

jos olisimme olleet naimisissa, mutta nyt hän sanoi ajatelleensa, että

kun minä en tahdo lasta kunniallisesti omistaa, en minä sitä saakaan.'

Isän painaa murhe aivan äänettömäksi. -- 'Olisitko sinä mielelläsi

pitänyt lapsen, Pikku-Ingmar?' hän lopulta kysyy. -- 'Olisin', vastaan

minä. -- 'Sääli sinua, joka jouduit kehnon naisen pariin.'

"'Hän kai istuu linnassa nyt?' sanoo isä. -- 'Niin, hänet tuomittiin

kolmeksi vuodeksi.' -- 'Ja senkö takia sinulle ei kukaan anna

tytärtään?' -- 'Niinpä kai, mutta en minä ole ketään kysynytkään.' --

'Ja senkö vuoksi sinulle ei ole annettu kunnassakaan sananvaltaa?' --

'Ollaan sitä mieltä, ettei Briitan olisi tarvinnut käydä niin huonosti.

Jos minä olisin ollut yhtä viisas kuin te, sanotaan, niin minä olisin

neuvottelemalla saanut häneltä selvän siitä, mitä hän pahoitteli.' --

'Ei ole, ei ole helppo miehen ottaa selvää sisukkaasta naisesta.' --

'Ei niin isä', minä sanon, 'ei Briitta ollut sisukas, mutta ylpeä hän

oli.' -- 'No, se on melkein sitä samaa', vastaa isä.

"Kun nyt huomaan, että isä alkaa kallistua puolelleni, sanon: -- 'Monen

mielestä minun olisi pitänyt peittää koko asia ja selittää, että lapsi

oli kuollut syntyessään.' -- 'Miksei hänen sitten olisi pitänyt kärsiä

rangaistustaan?' sanoo isä. -- 'Sanotaan, että jos tuo olisi tapahtunut

teidän aikaanne, olisitte te kyllä saanut sen palvelustytön, joka hänet

löysi, pitämään suunsa kiinni, niin että kaikki olisi pysynyt salassa.'

-- 'Ja olisitko sinä sitten nainut hänet?' -- 'En, siinä tapauksessa

minun ei olisi sitä tarvinnut. Olisin parin viikon kuluttua lähettänyt

hänet kotiinsa ja saanut kuulutuksen peruutetuksi sillä syyllä, ettei

hän viihtynyt.' -- 'Voi olla niin, mutta eihän voi vaatia, että sinä,

nuori mies, voisit menetellä yhtä viisaasti kuin vanha.'

"'Koko pitäjä on sitä mieltä, että minä menettelin huonosti Briittaa

kohtaan.' -- 'Itse kai hän teki vielä huonommin saattaessaan häpeää

kunniallisille ihmisille.' -- 'Niin, mutta minähän hänelle työntäysin.'

-- 'Siitä hän olisi päinvastoin saanut olla iloissaan', sanoo isä.

"'Eikö hän teidän mielestänne joutunut linnaan minun tähteni?' --

'Minusta hän teki itse minkä teki.' -- Silloin minä nousen paikaltani

ja sanon hitaasti: 'Teidän mielestänne, isä, minun sitten ei tarvitse

tehdä mitään hänen hyväkseen, kun hän nyt syksyllä pääsee vapaalle

jalalle?' -- 'Ja mitäs sinä tekisit, naisitko hänet?' -- 'Niin kai

minun pitäisi tehdä.' -- Isä vilkaisee minuun kulmainsa alta ja kysyy:

-- 'Pidätkös hänestä?' -- 'En, rakkauden hän lopetti minusta

tykkänään.' Isän silmäluomet painuvat puoliumpeen, ja hän alkaa

mietiskellä sanomatta sanaakaan.

"'Nähkääs, isä, siitä minä en mihinkään pääse, että onnettomuus on

minun syyni', minä sanon. Isäukko istuu paikallaan ääntä päästämättä.

-- 'Kun käräjillä hänet viimeksi näin, oli hän niin lauhtunut, että

itki aivan itkemistään sitä, ettei hänellä enää ollut lasta. -- Minusta

hän ei sanonut yhtään pahaa sanaa, vaan otti kaikki omaksi syykseen.

Monet itkivät, ja vähällä piti, etteivät tuomarinkin silmät kostuneet.

Eikä hän hänelle tuominnutkaan kuin kolme vuotta.'

"Mutta isältä ei kuulu sanaakaan.

"'Vaikeaksi hänelle käy nyt syksystä lähtien elämä kotonaan. Ei hänelle

tule monta ilonpäivää Bergskogissa. Vanhempien mielestä hän on

tuottanut heille häpeätä, eikä ole sanottu, etteivätkö he siitä häntä

nuhtelekin. Saa istua kotona päivät päästään, tuskin on lähtemistä

kirkkoonkaan. Raskaaksi sellainen elämä käy kaikin puolin.'

"Mutta isä ei vastaa.

"'Paha tosin minunkin on hänen kanssaan naimisiin mennä', minä sanon.

'Ei ole hauskaa niinkin isoon taloon kuin meidän ottaa emäntää, jota

rengit ja piiat ylenkatsovat. Äiti ei liioin siitä pitäisi. Enkä luule,

että sen koommin voisimme kutsua herrasväkeä vieraisille, enempää

häihin kuin hautajaisiinkaan!'

"Isä on yhä vain vaiti.

"'Käräjillä minä häntä auttaakseni tulin sanoneeksi tuomarille, että

syy oli minun, kun minä olin hänet vasten tahtoaan ottanut. Sanoin

vielä pitäväni häntä niin viattomana, että heti paikalla kun vain hänen

mielensä minua kohtaan muuttuisi, veisin hänet vihille. Sen sanoin sitä

varten, että hän saisi helpomman tuomion. Mutta vaikka hän sen jälkeen

on kirjoittanut minulle kaksi kirjettä, ei niistä ollenkaan näy, että

hän olisi muuttanut mieltään. Ymmärrättehän siis, isä, ettei se sana

minua sido menemään naimisiin hänen kanssaan.'

"Ja isä istuu vain ajatuksissaan ja on ihan vaiti.

"'Tiedän kyllä, että minä nyt puhun ihmismielen mukaan ja että me

Ingmarit aina olemme tahtoneet pyrkiä tekemään niinkuin Jumala tahtoo.

Mutta toisinaan tulee mieleen ajatus, että kenties Jumala ei salli

sellaista murhaajan korottamista.'

"Ja isä on yhä vain ääneti.

"'Olettehan kokenut, isä', sanon minä, 'kuinka vaikeata on olla, kun

antaa toisen kärsiä koettamatta auttaa. Varmaankin tulevat kaikki

pitäjäläiset sanomaan minulle, että teen väärin, mutta näinä vuosina on

elämäni ollut niin raskasta, etten voi olla tekemättä jotakin hänen

hyväkseen, kun hän pääsee linnasta.'

"Isä ei liikahdakaan.

"Silloin melkein nousee itku kurkkuuni, ja minä sanon: 'Niin, isä, olen

vielä nuori ja menetän paljon, jos hänet otan. Ennen jo sanottiin minun

menetelleen hullusti, mitä sitten tästä sanottaneenkaan.'

"Mutta isää minä en saa virkkamaan sanaakaan.

"'Olen minä ajatellut sitäkin, että ihmeellistä on, kuinka me Ingmarit

olemme pysyneet tilallamme monta sataa vuotta, kun kaikki muut tilat

ovat vaihtaneet omistajaa. Ja siihen minusta näyttää syynä olevan se,

että Ingmarit aina ovat koettaneet käydä Jumalan teitä. Meidän

Ingmarien ei tarvitse pelätä ihmisiä, kun vain pysymme Jumalan teillä.'

"Silloin isäukko nostaa silmänsä ja sanoo: 'Ei ole helppo kysymykseesi

vastata, Ingmar. Parasta on ehkä käydä kysymässä toisten

Ingmarinpoikain mieltä.' Sitten hän lähteekin väentupaan, ja minä jään

istumaan. Ja kotvan minä saankin istua ja odottaa, eikä isää vain

kuulu. Istuttuani sillä lailla monta tuntia minä kyllästyn

odottamiseen ja lähden isän luo. 'Malta nyt istua siellä hieman aikaa,

Pikku-Ingmar', sanoo isä, 'tämä on vaikea kysymys.' Ja minä näen,

kuinka kaikki vanhukset istuvat ja mietiskelevät, silmät ummessa. Ja

minä odotan odottamistani, ja sitä kai minä odotan vielä nytkin."

Hän käveli hymysuin auran jäljessä, joka nyt eteni vallan hiljaa, sillä

hevoset näyttivät haluavan levähtää. Päästyään pientaren laitaan hän

kiristi ohjia ja pysäytti hevoset. Hän oli nyt taas aivan vakava.

"On ihmeellistä, että kun kysyy toiselta neuvoa, silloin itse jo

kysyessään huomaa, mikä on oikein; silloin tuossa tuokiossa selviää,

mitä ennen ei keksinyt koko kolmessa vuodessa. Nyt käyköön niinkuin

Jumala tahtoo."

Hän tunsi, että hänen oli pakko se tehdä, ja samalla se tuntui niin

vaikealta, että hänen rohkeutensa aivan luhistui kokoon sitä

ajatellessa. "Jumala minua auttakoon", hän sanoi. -- --

Ingmar Ingmarinpoika ei sentään ollut yksin ulkona tänä varhaisena

aamuhetkenä. Peltojen välistä polkua pitkin käveli vanha äijä. Hänen

ammattinsa oli helppo huomata, sillä olalla riippui punamaalisuti ja

koko miehen puku lakista kengänkärkeen oli täynnä maalitahroja.

Kiertelevien punamaalarien tavoin hänkin käveli katselemassa, mikä talo

olisi maalaamaton tai mikä kaipaisi uutta maalaamista. Hän luuli

näkevänsä milloin yhden, milloin toisen, joka olisi sopinut, mutta paha

oli päättää, mikä niistä olisi paras. Vihdoin hän nousi pienelle

mäentöyräälle, mistä näkyi Ingmarila suurena ja uhkeana tasaisen

laakson pohjalla. "Mutta siinäpä talo!" hän huudahti ääneensä ja

pysähtyi iloissaan siihen paikkaan. "Asuinrakennusta ei ole maalattu

sataan vuoteen, sehän on vallan mustunut, ja ulkohuoneita ei ole

maalattu ilmoisna ikänä. Ja sitä rakennusten paljoutta", hän huudahti,

"tässä minulle riittää työtä syksyyn asti."

Käveltyään vähän matkaa hän huomasi pellolla kyntömiehen. Siinähän on

tämän puolen mies, joka tuntee paikkakunnan, ajatteli punamaalari,

häneltä minä saan tuosta talosta tiedot, joita tarvitsen. Hän poikkesi

tieltä kesannolle ja kysyi Ingmarilta, mikä tuon suuren talon nimi oli

ja luuliko hän, että se annettaisiin maalata.

Ingmar Ingmarinpoika säpsähti ja katsoi mieheen kuin aaveeseen. Herran

nimessä, sehän on talonpunaaja, hän ajatteli, ja tulee juuri nyt. Hän

aivan tyrmistyi eikä saanut sanaa suustaan.

Hänen mieleensä muistui ihan selvästi, että joka kerta, kun joku oli

sanonut hänen isälleen: "Teidän, Ingmar-isä, pitäisi maalauttaa suuri

talonne, se on jo niin ränstyneen näköinen", ukko oli vastannut, että

hän tekee sen sinä vuonna, jona Ingmar viettää häitään.

Punamaalari kysyi uudestaan ja vieläkin uudestaan, mutta Ingmar oli

vaiti, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt.

"Onko taivaassa nyt tehty asiastani päätös?" hän kysyi itseltään.

"Tuoko tämä nyt isän vastauksen, että minun on tänä vuonna mentävä

naimisiin."

Se ajatus koski häneen niin, että hän oitis otti miehen taloonsa

työhön.

Sitten hän astui auransa jäljessä hyvin liikuttuneena, melkein

onnellisena. "Saat nähdä, ettei sen tekeminen tästä lähtien tunnu niin

vaikealta, kun kerran olet selvillä siitä, että isä sitä tahtoo", hän

sanoi.