"NISKOITTELEVA JOUKKIO".
Kuten ennenkin ahersivat raumalaiset arkisissa askareissaan. Tekivät
kauppoja puodeissaan, kyntivät peltojaan, niittivät niittyjään ja
käyttivät karjaansa laitumella, kävivät väliin nuotalla Lajonlahdella
ja heittivät verkkojaan saarten salmiin, tekivät kaupparetkiään
Keminsuulle ja markkinain aikana Tornioonkin ja muihin Pohjanlahden
satamiin, välittäen sieltä tavarain vaihtoa Turkuun ja Tukholmaan, jopa
salavihkaan saksalaisiinkin kaupunkeihin.
Kuten ennenkin.
Ja kuitenkin oli heidän toimillaan ja koko arkisella elämällään
niin erilainen leima. Oli melkein äkäistä täsmällisyyttä ja samalla
ikäänkuin jaloa ylevyyttä heidän kaupanteossaan yksinkertaisten
maalaisten kanssa. Hartiavoimin ajoi kyntömies auransa tuttuun
ruokamultaan, ja melkein tuimasti hiipoi niittomies heinää
viikatteellaan. Kaikkien tointen yllä väikkyi tunto, että oltiin
vieraita lähtiämiä tutuilla tanhuilla ja rakkailla kotipihoilla. Mutta
se herätti mieliin sitä hellemmän ja kiinteämmän rakkauden näihin
tanhuviin, ja niihin pureuduttiin, niinkuin hukkuva tarraa kiinni
lautaan, josta meren aallot häntä irti kiskovat. Tuima oli ilme ja
ankara ainakin kaikkien eturivin porvarien kasvoilla.
Mutta tähän synkkyyteen ilmestyi ikäänkuin ilon ja lohdutuksen
kirkastus, kun saapui sanoma, että ulvilaiset olivat tehneet tenän
hekin puolestaan. Kukaan tuskin ajatteli, että se millään tavoin tukisi
raumalaisia heidän aiheessaan pysyä paikoillaan, mutta sittenkin se
tieto heitti valoisan toivon kajon siihen ahdistuksen tunteeseen,
mikä ajattelevia raumalaisia pyrki painamaan heidän hiljaisessa
taistelussaan kotiseutunsa puolesta.
Kesä kului kulumistaan odotuksen jännityksessä, mitä oli tuleva.
Muutama kuukausi meni kuulumatta asiasta mitään. Sitten kävi Matz
vouti, tietenkin ylempäin käskystä, tiedustelemassa, olivatko he
vieläkään oppineet ymmärtämään omaa parastaan. Hän sai vastaukseksi,
että raumalaiset tahtoivat pysyä kotikylässään. Uhkaillen lähti Matz
vouti tiehensä.
Kului taasen kuukausi, ja kesä alkoi kallistua syksyyn. Raumalaiset
korjasivat viljan pelloiltaan ja alkoivat puida uutisviljaa leivikseen
ja toivoivat ainakin siksi kesäksi pääsevänsä rauhaan.
Mutta ei. Syyskuussa saapui taasen kuninkaan laiva, ja laivalla saapui
Henrik laamanni, tällä kertaa yksikseen.
Kuninkaan laivaan oli Jussoilan Juntti päässyt vakinaiseksi laivuriksi,
niin oli voimakas ja reima mies miellyttänyt herroja edellisellä
matkalla, jolloin oli heitä Ulvilaan luotsannut. Ja se tapaus kiinnitti
niin raumalaisten mieltä, että Henrik laamannin saapuminen oli vähällä
jäädä varjoon. Ja olevinaan olikin kovanyrkkinen mies, hänen ennen
liian repäisevä käytöksensä oli saanut paljon hillitymmän uljuuden
leiman.
Mutta Henrik laamanni kutsui heti kylänmiehet raatihuoneelle. Kuninkaan
käskystä sanoi hän vielä lisävarmuudeksi tulleensa neuvottelemaan
uuteen kaupunkiin muuttoa koskevasta asiasta. Asukkaita sinne oli joka
tapauksessa saatava, mutta saattoi tulla ensiksikin kysymykseen, että
muuttaisivat ainoastaan joko ulvilaiset tai raumalaiset, ja toinen
kaupunki saisi jäädä paikoilleen. Hän oli jo käynyt Ulvilassa, mutta he
eivät suostuneet mielisuosiolla muuttamaan.
— Emme mekään! huusivat useat porvarit.
— Meillä on suurempikin oikeus olla paikoillamme, kun olemme kerran
tonttimme omiksemme ostaneet, virkkoi Henrik vanhus.
Se vastaus näytti saavan Henrik laamanninkin hyväksymisen.
— Arvasin, että vastaatte siihen tapaan, lausui hän. Mietti sitten
hetken, ennenkun jatkoi:
— Mutta on vielä toinenkin ehdotus. Sellainen, että ainoastaan muutamat
parhaat porvarit molemmista kaupungeista muuttaisivat.
— Mitkä parhaat? kuului sorinaa porvarisjoukosta, ja kaikki vilkuivat
naureskellen toisiinsa, ketkä heistä olivat parhaat.
— Tietysti varakkaimmat! vastasi Henrik laamanni.
Silloinkos alkoi sataa huutoja:
— Miksei mieluummin köyhimmät?
— Heillähän ei ole paljoa muutettavaa!
— Lastautuvat vain vaikka kuninkaan laivaan!
— Mikäs tässä, kyllähän me saatamme lähteä, huusi joku huonemies, ja
toiset vastasivat hyväksyvällä naurunsorinalla.
Henrik laamanni antoi heidän kotvan iloitella ja virkkoi sitten:
— Totta kai ymmärrätte, etteivät varattomat pystyisi uuden kaupungin
kauppaa saamaan alullekaan, saatikka sitten niin korkealle kannalle,
että se kääntäisi koko Suomenlahden merikaupan uusille urille.
— Eivät saisi edes kattoa päänsä päälle! huudahti Uolevi Kukko.
— Juuri siksi, jatkoi Henrik laamanni, on kuningas pitänyt
mahdollisena, että ainoastaan molempien kaupunkien etevimmät porvarit
muuttaisivat. Mitä te siitä vakavasti ajateltuanne sanotte?
Useimmat kääntyivät synkin kasvoin Henrik pormestariin.
— Ajattelen, että muuttamisesta koituu suurin vääryys juuri
talokkaille, sillä eivät he voi ottaa talojaan mukaansa, vastasi hän.
— Hyvät miehet! puhui laamanni. Kuningas on jo määrännyt, että saatte
tontit ilmaiseksi, ja talonpoikain on käsketty uittaa rakennushirsiä
paikalle. Siellä on suret metsät Vantaan yläjuoksujen varsilla, eivätkä
hirret tule juuri muuta kuin uittopaikan maksamaan.
— Vuosia siihen sentään aina menee, ennenkun talo on kaikkine suojineen
laitettu ja lisäksi sulatettu pellot ja niityt metsään, virkkoi Sipro
Soini.
— Siellä on ollut ennen hyvinvoipa kylä peltoineen, niittyineen. Sen
sulatetut maat saavat uuden kaupungin asujamet viljelläkseen.
— Mihinkäs niiden entiset viljelijät joutuvat? tuli Henrik vanhus
kysyneeksi.
— Kuningas antaa heille korvaukseksi maata muualta, jolleivät tahdo
porvareiksi ruveta.
Surkealta tuntui Henrik vanhuksesta ajatella isäntiä, joiden täytyi
lähteä kodeistaan kenties korpeen.
— Loitos, tuumi hän, se uuden kaupungin hanke näkyy itse kunkin
uhkaavan heittää kodeistaan ja entisistä etumaistaan. Meillä
puolestamme on paras tulolähteemme kaupasta Pohjan perien pirkkalaisten
kanssa, ja meidän yhteytemme heidän kanssaan tulisi katkaistuksi.
— Miksi? huudahti Henrik laamanni. Tarkoitushan on, että sinne
saapuisivat kaikki Pohjanlahden rantalaiset aina Lappia myöten tekemään
kauppoja hollantilaisten ja venäläisten kanssa!
— Matka lie sieltä Kainuunperille ainakin kahta, kolmea vertaa pitempi?
— Mutta sen korvaa monin kerroin parempi myyntitilaisuus. Ja kun
laittaisitte, vaikkapa useammat porvarit yhdessä, niin suuria laivoja,
että uskaltaisitte kaukomerille, saisitte sieltä vapaasti purjehtia
ulkomaidenkin satamiin, aina Hollantia, Englantia, Ranskaa ja
Portugalia myöten. Saisitte viedä ulkomaille sellaisiakin tavaroita,
joiden vienti muilta kaupungeilta on kielletty eikä teidän toistaiseksi
tarvitsisi maksaa veroa ropoakaan. Kyllä ne edut ajanoloon monin
kerroin korvaisivat muuttokustit ja uusien talojen rakentamisen.
— Mutta ne eivät vastaa kotejamme, näitä rakkaita rantoja ja
kotitanhuvia, joihin sydämemme ovat kiinni kasvaneet!
Tämä huudahdus pääsi Henrik vanhuksen suusta aivan sydämen vaistosta.
Ja se sattui sydämiin. Kaikista silmistä näkyi, että nyt oli sanottu
sana, joka vastasi jokaisen mielialaa sillä hetkellä.
Hyväksi aikaa se pani miettimään Henrik laamanninkin. Vihdoin hän
virkkoi:
— Ette siis tahdo suostua siihenkään, että ainoastaan muutamat
etevimmät teistä muuttaisivat?
— Emme! Emme! kuului huutoja.
— Minun tehtäväkseni siis jää antaa kuninkaalle sen suuntainen
lausunto. Mutta silloin varmaan kuningas tulee pitämään kiinni
käskystään ja määräyksestään, että teidän on muutettava kaikkien.
Kokous on päättynyt.
Porvarit hajaantuivat koteihinsa. Ja nämä välittävät ehdotukset ja
keskustelu niiden johdosta oli vain saanut uhkaavan vaaran entistään
elävämmäksi heidän mielissään ja siten pannut yhä raskaamman painon
heidän sydämilleen.
Henrik Pakila tämän painon tunsi raskaimpana. Kaupungin pormestarina ja
yleensä tunnustettuna ensimäiseksi johtomieheksi yhteisissä tärkeissä
asioissa oli hän joutunut tämänkin järkyttävän kysymyksen etunenään.
Ja kun hän jo nuoruudestaan alkaen oli ollut kaikissa kylän yhteisissä
riennoissa mukana ja pitkänä ikänään vähitellen joutunut niiden
keskipisteeseen, oli hän ajatuksin ja tuntein niihin niin elähtynyt,
että pysyminen kotikylässä oli hänelle ehdoton elinkysymys, siitä
siirtyminen olisi ollut samaa kuin reväistä sydän irti rinnastaan.
Mutta juuri tämä hänen persoonallinen elinvakaumuksensa saattoi
hänet tavallaan epäilemään asiaansa koko laajuudessaan. Hän näki
että varattomille huonemiehille asia oli jotensakin yhdentekevä;
avomielisimmät heistä saattoivat ujostelematta sanoa, että oliko sillä
mitä väliä, vaikka muuttikin, jos siellä ei ollut ainakaan kurjempaa
kuin täällä. Heille oli asia kaikkea muuta kuin polttava elinasia!
Eikä ainoastaan heille. Henrik vanhus pani ajanoloon merkille, etteivät
monet eturivin porvaritkaan pitäneet muuttoa niin mahdottomana.
He eivät vain menneet ajatuksiaan sanomaan, sillä tämä vastarinta
oli heille muodostunut jonkullaiseksi kunnianasiaksi. Kun kerran
oli asetuttu vastahakaan, olisi ollut häpeällistä taipua! Jollei
joidenkuiden selkärankaa lie tukenut etupäässä se, että kaupungin
parhaimmisto oli ottanut vastarinnan omaksi asiakseen, ja he tahtoivat
lukeutua parhaimmistoon!
Juuri näitä, joille turha kunnia oli päävaikutin vastarinnassaan, juuri
niitä ajatellessaan Henrik vanhus, jolle kotipaikan puolustaminen oli
sydämen tarve, tunsi huolekasta epäröimistä mielessään. Johtavana
miehenä tunsi hän olevansa suuresti vastuunalainen toistenkin
kohtalosta, jos heille niskoittelunsa johdosta mitä tapahtuisi tai— jos
heillä sittenkin olisi parempi uudessa kaupungissa. Tämä vastuuntunto
ja siihen liittyvä epätietoisuus, jääminenkö vai muuttaminen
kylänväelle kokonaisuudessaan olisi parempi, se alkoi yhä raskaammin ja
huolettavammin painaa hänen mieltään.
Hän kantoi kauan mielessään tuumaa, että olisi — toisten kylänmiesten
tähden — kerran käytävä katsomassa uuden kaupungin paikkaa ja ottamassa
selkoa kauppamahdollisuuksista siellä. Kerran hän mainitsi siitä
pojalleenkin, nuorelle Henrikille, ja häntä oudostutti suuresti se
ihmeellinen tuike, joka silloin ilmestyi nuoren Henrikin silmiin. Mutta
sitten hän ajatteli, että ainahan nuoret tahtoivat tuntea maailmaa, ja
lopulta häntä melkein ilahutti se ajatus, että kenties poika halusi
ottaa asiasta selkoa samasta syystä kuin hän itsekin.
Lopulta päätti hän lankonsa Simo Sonkin kanssa, että he lähtisivät
yhteisellä laivallaan kaupparetkelle Rääveliin ja paluumatkallaan
kenties pistäytyisivät Vantaan suullakin uutta kaupunginpaikkaa
katsomassa. Kun hän tästäkin päätöksestä mainitsi pojalleen, pyysi tämä
innokkaasti päästä mukaan. Ja niin jätettiin koti puotineen naisväen
hoitoon, ja eräänä syysaamuna lähtivät molemmat pormestarit ja nuori
Henrik purjehtimaan Rääveliä kohden.
Kauppatuttavaltaan Detmar Hamerilta kuuli Henrik vanhus Räävelissä,
että monia sikäläisiä porvareita juuri niinä päivinä purjehti
Helsinginkoskelle Vantaan suulle. Siellä oli näinä päivinä Eusebiuksen
messumarkkinat, joita Paattisten luostarin munkkien, kosken
kalastuspaikan muinaisten omistajain toimesta oli alettu pitää.
Seutulaiset kokoontuivat tukulta näille markkinoille, sisämaan
pitäjien miehet maalaistuotteineen ja rannikkopitäjäin laivurit
saksantavaroineen. Räävelin porvarit laskettivat muulloin minkä
minnekin Uudenmaan rannikoille kaupoilleen, mutta näinä markkinapäivinä
oli heilläkin tapana saapua Vantaan suulle.
Detmar porvari oli lähettänyt jo laivurinsa näille markkinoille, mutta
miten siitä tuumittiin, päätti hän nyt lähteä raumalaisten laivalla
itsekin jälkeen. Ja niin laskettivat he poikki Suomenlahden ja
lähestyivät rannikkoa pienten saarien välitse.
Rääveliläinen tunsi täällä paikat yhtä hyvin kuin kotirannoillaankin.
Sillä muutaman peninkulman päässä Vantaan suulta oli korkeahko
niemeke, johon virolaisilla, vaikka luvattomasti, oli tapana purjehtia
suomalaisia kauppatuttaviaan kohtaamaan. Tälle niemelle, joka oli
saanut Vironniemen nimekseenkin, myös Herman porvari tavallisesti
purjehti kaupantekoon.
Pienemmät saaret sivuutettuaan lähestyivät he manteretta ja näkivät
siinä mantereen mallossa vasemmalla kohoavan suurehkon, metsäisen
kalliosaaren. Rääveliläinen kertoi, että Kustaa kuninkaan uusi kaupunki
oli ensin aiottu perustaa tälle saarelle, Santahaminaan, ja alettu
siihen jo rakentaa ruunun viljapuotejakin. Mutta sitten se olikin
päätetty siirtää peninkulman pohjoisempaan, Vantaan suulle, pitkän
lahden pohjukkaan.
He laskivat ohi Santahaminan ja ohi muutamain pienempäin saarien
pitkään, monikielekkeiseen lahteen. Kohta näkyi oikealta Vironniemi,
ja rääveliläinen tiesi kertoa, että uuden kaupungin sijoittamista oli
ajateltu siihenkin, mutta Vantaan lohikoski, vanha markkinapaikka
ja kosken yli kulkevan maantienkin läheisyys oli vetänyt yhä
pohjoisempaan. Vironniemen ohi päästyä tulivat he kapeihin salmiin,
jotka olivat niin kariset ja matalat, että oudon olisi ollut mahdoton
osata läpi, jollei Erik Spore olisi syyskesällä lähettänyt miehiä
väylää viittomaan. He olivat häthätää merkinneet matalikot ja karit
kumpeleilla ja syvämatalikot uiviin tervatynnyreihin pistetyillä
viitoilla. Niiden opastamina pääsi kuin pääsikin Korkeasaaren,
Mustikkamaan ja Palosaaren päitse leveämmälle lahdenperukalle.
Lähestyttiin vihdoin Vantaan suuta, ja kohisten otti koski raumalaiset
vakoilijat vastaan. Ja kosken alasuvantoon oli matalalle rannalle
laitettu pukkien ja hepojen varaan koko pitkiä laitureita, joissa
makasi melkoinen liuta haaksia.
Siinä isänsä ja Simo Sonkin kanssa tähystellessään, mihin he pääsisivät
maihin, keksi nuori Henrik eräässä laiturissa porvoolaisen Laurens
Mikkelinpojan tutun haahden. Kummasti sykähdytti sen näkeminen nuorta
mieltä, ja jännitetyin katsein hän tähysteli, eikö siellä näkyisi
nuorta Elinaa. Ei näkynyt häntä. Mutta Laurens porvari oli itse
haahdellaan, ja häneltä saivat raumalaiset luvan laskea haahtensa
samaan laituriin hänen haahtensa kylkeen.
— Oletko sinäkin tullut uuden kaupungin paikkaa katsomaan? kysäisi
Henrik vanhus heti tervehdittyään.
— Me olemme jo tänne muuttaneet.
— Muuttaneet?
— Niin, tuonne Kellovuoren rinteelle rakennutan asuntoa parhaallaan.
— Ja kauppa taitaa käydä hyvin?
— Ei sitä ole vielä ennen näitä markkinoita yritettykään. Kesällä —
kertoi Laurens porvari vilkkaasti puheen päähän päästyään — oli täällä
kyllä määrä pitää suuret markkinat. Mutta eipä täällä näkynyt maalaisia
eikä laivureita, ei odotettuja hollantilaisia eikä venäläisiä.
Maalaiset olivat kiireimmissä kesätöissään ja tuskin koko markkinoista
tiesivätkään. Laivurit taasen menivät kauppatuttujaan tapaamaan mikä
minkin niemen maltoon tai lahden poukamaan. Kuningas kuului käskeneen
myydä myös ruunun veroviljaa markkinoilla, mutta viljapuoteja vasta
rakennetaan tuonne kosken korvalle. Ei ollut myytävää eikä ostajiakaan!
Vasta nyt messumarkkinoilla näen täällä ensi kerran vierasta väkeä.
Laurens porvarin pakinoidessa oli alettu nousta "kaupunkia"
katselemaan. Rannalla kosken alajuoksun varrella oli siinä
vesi-itkoista metsämaata, johon oli hakattu aukeamia ja laitettu
niihin pieniä kolmiseinäisiä majoja, kuten tavallisesti kalasaunat
rannalle kyhättiin. Uuden kaupungin porvarit asuivat niissä, ja niiden
viereen kohosivat parastaikaa vakinaisempain asuntojen salvokset.
Koskessa vähän ylempänä oli saari, jonka poikki kulki valtatie
Turusta Viipuriin, ja saaren kohdalla kosken länsirannalla kohosi
monikielekkeinen kalliokenkämä. Tänne, lähelle valtatietä, olivat
ensimäiset muuttajat asettuneet, ja siellä olivat monet salvokset
jo vesikatossa. Porvoolaiset olivat tuoneet mukanaan raatihuoneensa
vaskikellon ja kohottaneet sen korkeimmalle kallionhuipulle
puutelineistä riippumaan, ja siitä oli kallio saanut Kellovuoren
nimekseen.
Siinä Kellovuoren liepeellä oli koko kookas hirsitupa, johon Laurens
porvari pyysi vieraansa astumaan sisään. Seinät, laipiot ja lattiat
olivat siinä jo valmiit, mutta uunia vasta muurattiin nurkkaan.
Keskelle lattiaa oli laitettu väliaikainen tulisija, ja sen ääressä
seisoi nuori tyttö hämmentäen pataa, joka riippui haahlasta tulella.
Elina!
Hänet nähdessään nuoren Henrikin mielessä monivuotiset unelmat ja
kaihot kihosivat suloiseksi kyynelsumuksi silmiin. Ja ilostui Elinakin
tuntiessaan tulijat. Silmät alkoivat loistaa kirkkaasta riemusta,
ja ykskaks liepsahti hän ottamaan vastaan vieraitaan. Pyyhkäisi
esilinallaan lämmintä kättään ja ojensi sen vieraille, pyyhkäisi pitkää
jakkaraakin ja pyysi vieraat istumaan. Iloinen oli ja hilpeä ja niin
sulavasti liikkui, että tämä tupa, jossa oli kaikki keskentekoista ja
lattia täynnä muurauskiviä, näytti nuoresta Henrikistä kodikkaimmalta
ja viehättävimmältä sopelta maailmassa.
Ainoastaan katsein keskustelivat nuoret, Henrik vanhojen porvarien
vieressä istuessaan ja Elina askareissaan liikkuessaan. Mutta Henrik
vanhus ja Laurens porvari puhelivat uuden kaupungin asioista, eikä
ollut entisellä Porvoon kaupilla ainoatakaan sanaa sen ylistykseksi
sanottavaa. Vouti Erik Spore oli porvoolaisia yhtä mittaa kivistellyt
muuttamaan, ja kun siitä ei mihinkään päässyt, oli vihdoin lähdetty.
Saipahan, kun ensimäisten joukossa joutui, valita mieleisensä
asuintontin, ja pääsisi sitten ajoissa jälleen kaupankäyntiin, kun oli
saanut katon päänsä päälle. Mutta arveluttavaa oli rakentaminenkin.
Eivät olleet herrat vielä laatineet edes varmaa asemakaavaa
kaupungille. Pari katulinjaa oli vain kepitetty ja niiden väliin taloja
laitettiin melkein sikinsokin. Lisäksi kuului olevan aie rakentaa
joensuuhun kuninkaankartano, kenties suuri linnakin. Senkään paikka ei
vielä oltu määrätty, eikä ollut ollenkaan varmaa, keiden taloja sen
tieltä kenties määrättäisiin siirtämään syrjään.
Kysellessä ja jutellessa, katsellessa karua seutua ja mataloita
liejurantoja kului päivä illoilleen, ja raumalaiset yöpyivät laituriin
haahteensa. Mutta vielä toisten mentyä levolle jäi nuori Henrik
laivankannelle istumaan ja unelmoimaan.
Kirkas oli kuutamoilta, kaunis ja kirkas. Hopealle välkähteli
"Kaupunginselkä" Vantaan suulla, ja hopealle hohtivat rannat. Ja
hopealle hohtivat unelmat, joita nuori Henrik uneksi haahdenkannella
Laurens porvarin laiturissa.
Mutta tämä ranta, jossa kaikki oli rakenteella ja maan peittivät
lastukasat ja hirsiröykkiöt, tämä ranta veti häntä puoleensa niin
lumoisalla viehätyksellä, että hän vielä muiden mentyä nukkumaan nousi
maihin.
Hän nousi kosken alajuoksun rantamaa ylöspäin hirsikasojen välitse,
joita talonpojat päivätöinään olivat siihen uittaneet ruunun
viljapuotien rakennustarpeiksi ja myös myydäkseen porvareille.
Alajuoksun ohi kuljettuaan saapui hän putoukselle, joka kolmen sylen
korkuisena pauhasi ja ryöppysi alas kalliokynnykseltään. Ihmeellinen
mieliala valtasi siinä Rauman hiljaisten rantojen pojan. Kirkas kuutamo
kiehtoi haavehileillään, ja kosken kohina aivan lumosi haaveherkän
mielen, niin että teki melkein mieli heittäytyä huppelehtamaan kosken
pyörteihin.
Mutta toinen sisäisempi, lämpimämpi salalumo veti häntä koskelta
kohoamaan ylös Kellovuoren rinnettä. Hitaasti, tähystellen ja
kuulostellen nousi hän porvoolaisen Laurens porvarin tuvan ohi ja
saapui ylimmälle kallionhuipulle raadinkellon luo.
Siellä keksi hän toisenkin ihmisolennon illan kuutamossa. Sylkyttävin
sydämin lähestyi nuori Henrik häntä, ja sellaisesta iloisesta
yllätyksestä, joka toteuttaa sydämen salaisimmat toiveet, huudahtivat
molemmat nuoret kohdatessaan toisensa.
— Oletko sinä täällä talonpaikkaa katselemassa? kysäisi Elina
vallattomasti.
— Teidän kotikunnaitanne vain katselen.
— Eikös täällä olekin nyt aivan ihanaa! Eikö tämä ole oikea lumosopukka?
-— On, myönsi nuori Henrik, ja hänen juuri niin sanoessaan tuli hän
katsoneeksi Elinan silmiin, ja hänen äänensä värähti lämpimästi.
— Miksette tekin sieltä Raumalta ole jo kiirehtineet muuttamaan? Muut
ehtivät valita kaikki parhaat tonttipaikat.
— Raumalaiset eivät ole aikoneet muuttaakaan.
— Kuinka ette aikoisi? Onhan kuningas käskenyt!
— Meistä kuningas tekee siinä väärin, ainakin raumalaisiin nähden,
sanoi Henrik vakavasti.
— Sitä minä en ymmärrä, virkkoi Elina kummastellen.
— Eikä täällä näytä niin hääviä olevan.
— Ei vielä, mutta antaahan kaiken ehtiä kuntoon! Teillekin olisi
tuossa niin hauska rinne aivan tupamme vieressä. Tuohon katulinjan
viereen voisi laittaa tuvat, kamarit ja puodin, tuonne takapihalle
saunan, navetan ja riihen. Kuinka iloinen olisin, jos tulisitte siihen
naapuriksi!
— Olisitko! ilostui Henrik.
— Muuten ikävöin täällä, virkkoi Elina alakuloisesti.
— Tulisitko meille, jos tänne muuttaisimme? virkkoi Henrik leikkisään
sävyyn.
— Oi, kyllä! Kävisin joka päivä.
— Etkö tulisi oikein olemaan?
— Mitenkäs minä olemaan toisten kotiin...
— Tulisit emännäksi!
Se sai Elinan hämilleen. Mutta pian hän siitä selvisi.
— Miksen tulisi, jos huolitaan!
— No, kättä päälle sitten! riemastui vakava nuorukainen reimaan kisaan.
— Yksistään sen lupauksen tähden olen valmis tulemaan tänne vaikka
karkaamalla, jollen muuten pääse.
Nauraen kättä lyötyään jäivät he siihen kotvaksi seisomaan käsi
kädessä. Mutta siinä seistessä kävi nuori Henrik niin alakuloisen
vakavaksi ja puhui hiljaa:
— Olen ajatellut sinua alinomaa, siitä pitäen kun näimme Turussa
toisemme kolme vuotta sitten. Minua on vain vaivannut sen mustalaisakan
ennustus.
— Sekö, että vesimatkan takaa löydät omasi?
— Niin, ja sinne jään.
— Kenties hän tarkoitti juuri... ai, kuules, sehän voi tosiaankin
tietää, että tulet tänne muuttamaan...
— Ja saan sinut!
— Veitikka! huudahti Elina ja läpsäsi toista käsiselälle.
Nuori Henrik ei päässyt yhtä hilpeään mielialaan.
— Kuules, Elina, alotti hän alakuloisesti, — etkö sinä voisi yhtä hyvin
tulla Raumallekin —?
— Mitäs minä siellä...
— Sitten vasta sielläkin oikein viihtyisin ja olisin onnellinen.
Se oli liian kaihoista hilpeästä Elinasta. Hänen täytyi mielialaa
hieman keventää.
— Kyllä tulen vaikka mihin — jos saat kiinni!
Hän läksi keveästi juoksemaan yli kallionkärkien raadinkelloa kohden.
Sen korkean telineen jalkojen ympäri ja lomitse puikkelehti hän sinne
tänne. Eikä nuoren Henrikin auttanut muuta kuin juosta jälestä.
Mutta siinä puikkelehtiessaan tuli Elina jaloistaan kiertyneeksi
riippuvaan kellonnuoraan. Ja kaatui nauraen.
Henrik _sai_ hänet kiinni, sylin kävi, kiinni kiertyi ja nosti
voittosaaliinsa ilmaan.
Ja raadin kello, se soi riemusoittoa lempivälle pojalle, joka oli
kiistassa juossut ja hyvän palkan ennättänyt!
Mutta Elina hätääntyi.
— Herra isä! Nyt kello soi! Minkä hälytyksen luulevat vielä sen
olevankaan, ja pian juoksee tänne koko kylän väki!
— Voittoani todistamaan!
— Ei, ei se niin käy! hätiköi Elina.
— Mitäs nyt sitten?
— Juoskaamme piiloon!
He juoksivat lähimpään varjoisaan kallionloukkoon. Henrik ehti sinne
ensin ja veti Elinan syliinsä turvatakseen hänet kaikkinaisilta
vaaroilta.
Henkeään pidätellen he kuuntelivat. Kellovuorelle kuului tosiaankin
nousevan muutamia miehiä joistakin lähimajoista. Katselivat ja
ihmettelivät, kun ei hälyttäjää näkynyt, ja menivät vihdoin pois
sadatellen koiranleukaa, joka oli heitä turhalla hälytyksellä narrannut.
Mutta molemmat nuoret nousivat kallionloukosta ja istuivat
vuorenkärjelle kuutamossa kuiskimaan. Siinä kertoi nuori Henrik
monivuotiset lemmenikävänsä, siinä Elinakin sydämensä salaiset kaihot.
Siinä he lujan lemmenliiton solmisivat, mutta muu jäi ajan ja tulevain
tapausten varaan.
Aamulla lähti raumalainen alus laskettamaan kotirantoja kohden. Henrik
vanhus oli päässyt varmaan vakaumukseen, ettei muuttaminen olisi
raumalaisille miksikään eduksi ja onneksi. Kotirantojen puolustaminen
oli tärkeä muistakin kuin tunnesyistä, oli niin kallis asia, että sen
puolesta kannatti joukolla seista, voittaa tai kaatua.
Mutta nuori Henrik seisoi haahden kannella ja katseli palavin katsein
Vantaan rantaan, josta haaksi vitkaan loittoni. Ja rantakoivujen ylitse
alkoi joltakin Kellovuoren kenkämältä vilkkua valkoinen liina, joka
riemuisasti sykähdytti sydäntä. Sydäntä sykähdytti ja värisytti, ja
kohta kostutti silmät.
Isä näki sen ja katsoi kovin kummissaan poikaansa.
— Onko sieltä niin sääli lähteä, virkkoi hän melkein nuhdellen.
Nuori Henrik loi isäänsä hellän varovan, anovan katseen. Mutta isän se
katse sai vain sitä kiinteämmin asiaa miettimään.
Hän piti tarkoin silmällä poikaansa. Ei se enää niin pelkkänä silmänä
tuijottanut loittonevaan rantaan, mutta vilkaisi sinne vähänväliä
salavihkaan. Ja sitten mietiskeli ja tuijotteli laivankanteen, aivan
kuin näkisi siinä taivaan ihanuudet.
Isältä pääsi lopulta hymähdys.
— Oletko puhunut tytölle? kysyi hän.
Nuori Henrik loi häneen katseen, joka ilmaisi kaiken.
— Olisi noita tyttöjä lähempänäkin, tuumi isä siihen. Huitukoista vain
on kala vasta se, joka kaukaa tuodaan! Eikä kunnon tyttö hevillä lähde
kauas vierailun.
— Ei hänkään...
— Rukkasetko antoi? kysyi isä ihmeissään.
— Toivoi meidänkin muuttavan Vantaan suulle.
— Vai niin päin! virkkoi isä melkein vihaisesti. — Ja sinä kai lupasit
mennä kotivävyksi korpeen?
Poika loi isäänsä pitkän katseen. Mutta se katse ei ollut ilmeeltään
niin selvä ja varma, että olisi isää tyydyttänyt.
— Et kai sentään mitään luvannut?
— En, vastasi poika.
Enempää siitä ei puhuttu. Eivätkä isä ja poika puhuneet suurin
muutakaan koko pitkällä kotimatkalla. —
Muutamia päiviä heidän saavuttuaan kotiin tapahtui Pakilassa
juhlallinen tapaus. Martti pappi tuli kaikki lain muodot täyttäen
sanomaan morsiamen isälle, että tahtoi viettää häät joulun jälkipyhinä.
Lain mukaan oli se näet sanottava vähintään kuutta viikkoa ennen.
Samalla oli selvitettävä toinenkin kysymys. Martti pappi ei olisi
mielellään mennyt nuorikkonsa kera asumaan kolkkoon luostariin, eivätkä
seurakuntalaiset mielellään uutta pappilaa rakentaneet. Kuka tiesi,
keiden pappi siinä tuli asumaan, ja kuka tiesi, jos he vielä saisivat
pian rakentaa toisen pappilan johonkin muuanne.
Mutta Henrik vanhus otti sydämenasiakseen oman kodikkaan sopukan
hankkimisen nuorelle parille. Ja hänen vaikutusvaltansa sai aikaan,
että pappila päätettiin rakentaa ilman suurempia riitoja, vaikka
kylänmiehet vähän nokkailivat, varsinkin takanapäin.
Pappilan rakentaminen vei koko talven, ja häät voitiin vasta helluntain
pyhinä viettää. Häävieraita kävi kutsumassa kaksi miestä ja kaksi
vaimoa, miehet kutsuivat miehiä, vaimot vaimoväkeä. Ja tarkoin oli
valinta tehtävä, jos mieli kutsua häihin edes arvokkaimmat porvarit
perheineen, sillä laki ei sallinut porvarishäihin kutsua kolmeakymmentä
vierasta enempää. Häävaatteita laitettiin morsiamelle molemmat kaksi
lain sallimaa vaatekertaa. Ruokaa sitä vastoin laitettiin ja olutta
pantiin niin paljon, että se olisi riittänyt koko viikoksi, vaikka
lakipappi olikin määrännyt, että tarkoin lakia noudattaen hänen häänsä
saivat kestää ainoastaan kaksi päivää ja niissä saatiin syödä vain yksi
ateria kumpanakin. Luonnollisesti Martti pappi noudatti säädöksiä,
jotka koskivat porvarillisia häitä — sillä papin häistä ei vanhettunut
laki puhunut mitään.
Vihkipapiksi noudettiin itse Mikael maisteri, joka vanhan Martti
Skytten nimessä nykyään hoiti piispanvirkaa. Vihkimys tapahtui
kirkossa. Sen jälkeen syötiin ensimäisen hääpäivän laillinen hääateria
Pakilassa ja sen jälkeen iloiteltiin, kunnes morsiuspari yhdeksän
aikaan illalla vietiin vuoteelle uuteen pappilaan, veisaten Agricolan
virttä:
Tule, Luoja, Pyhä Henki,
uskollisen valista,
armelias ne rinnat täytä,
jotkas olet luonunna!
Tähän asti oli kaikki käynyt tarkoin lain mukaan. Mutta seuraavana
aamuna lakipappi nukkui niin pitkään, että jotkut koiranleuat ehtivät
tehdä hänelle pahan tepposen. Vanhan tavan mukaan lähti kolmen aikaan
liikkeelle joukkue, joka kävi herättämässä ihmiset jokaisessa talossa,
mistä jokunenkaan oli ollut mukana eilisellä hääaterialla. Joukkueen
edellä kulki makausrahojen kerääjä, hänen jälessään pelimanni ja
kolmantena rummuttaja. Kokoojalla oli pitkä seiväs, jonka toisessa
päässä oli lehmänkello, toisessa saapas, pelimannilla huilu ja
rummuttajalla kattilarämä kaulassaan. Kun päästiin makaavan häävieraan
luo, alkoi herätys. Kokooja soitti lehmänkelloaan, pelimanni puhalsi
huiluaan ja rummuttaja rämisteli kattilaansa. Kun nukkuva oli herännyt,
ojensi kokooja hänelle saappaan ja herätetty pani siihen rahat,
jotka jo illalla oli varannut tyynynsä alle. Kaikki häävieraat siten
herätettiin, ja rahoja karttui sievonen summa, sillä varakkaimmat
porvarit pistivät saappaaseen kirkkaita riksejäkin. Mutta kun ne
vietiin Martti papille, sai kokooja vain nuhteet. Ja Martti pappi
luovutti rahat seurakunnan köyhille.
Häiden jälkeen alkoi nuori papinmuori hääriä uudessa pappilassa ja
lakipappi papillisten tehtäviensä ohella suomenteli lakejaan. Ja
onnellisia he olivat nuoressa rakkaudessaan.
Ja raumalaiset ahersivat arkiaskareissaan ja alkoivat luulla, ettei
heitä enää tultaisi kotisijoiltaan ahdistelemaankaan. Pelko haihtui ja
hälveni yhä tuntumattomammaksi heidän kesäisissä kiireissään.
Mutta juhannuksen aikoina saapui jälleen Henrik laamanni, tällä
kertaa Matz vouti mukanaan. Kylänmiehet kutsuttiin raatihuoneelle,
ja raatihuoneen rappusilta luki Henrik laamanni heille kuninkaan
käskykirjeen.
Virallisen ankaralla äänellä hän sen luki ja ankarat olivat sanatkin.
Kuninkaan käskykirja kuului näin:
"Me Kustaa j.n.e. teemme tiettäväksi, että koska olemme kuulleet joukon
alamaisiamme, jotka ovat asuneet Rauman ja Ulvilan kaupungeissa,
olevan vastahakoisia muuttamaan Helsinkiin, vaikka olemme heitä sinne
usein käskeneet, koko Suomenmaan ja heidän itsensä hyödyksi ja avuksi,
olemme sentähden käskeneet luottamusmiestämme ja palvelijaamme Henrik
Klaunpoikaa, Etelä-Suomen laamannia, vielä kerran _kaikkia_ mainittujen
kaupunkien asukkaita meidän puolestamme vakavasti käskemään ja
kehoittamaan, että heidän on enempää vitkastelematta ja aikailematta
muutettava Helsinkiin, ja jos ken näiden kaupunkien asujamista ei
käskyämme noudata, on mainitun Henrik Klaunpojan häntä ankarasti
rangaistava, niinkuin sitä, joka oikean esivaltansa käskyjä ja
määräyksiä halveksii. Tahdomme myös täten käskeä voutejamme Suomessa,
että heidän on mainittua Henrik Klaunpoikaa autettava rankaisemaan
sitä niskoittelevaa joukkiota, joka ei käskymme mukaan itseään ojenna
eikä tahdo lähteä ja muuttaa mainittuun Helsinkiin. Tätä itsekukin
noudattakoon."
Käskykirjeen luettua seurasi äänettömyys, jonka aikana Henrik laamanni
katseli vakavasti kokoontuneiden porvarien kasvoja. Sitten hän vielä
muutamin sanoin teroitti, että tämä kuninkaan käsky oli nyt lopullinen
ja ehdoton ja oli sitä kokonaisuudessaan viivyttelemättä noudatettava.
Muuton valvonnan jätti hän vouti Matz van Klewenin huoleksi.
Matz vouti jätti raumalaisille pari päivää, joina he saivat miettiä,
millä tavoin halusivat muuton järjestää.
Ja herrat poistuivat. Henrik laamanni purjehti Turkuun ja Matz vouti
ajoi Köyliönsaarelle.
Sinä iltana oli vielä raumalaisilla tuima ja myrskyinen kokous.
Muutamien puheessa oli sellainen sävy kuin karhun äänessä, kun nuoli
on ammuttu sen sydämeen. Enimpäin huomio sentään kohdistui siihen,
että täytyikö heidän muuttaa juuri nyt ja jättää vilja korjaamatta
pelloilleen. Mutta kaikkien puheet kävivät siihen suuntaan, ettei vielä
tälläkään käskyllä muuteta kävi miten tahansa. Lopuksi päätettiin, että
Matz voudille hänen saavuttuaan esitettäisiin, että he ainakin saisivat
ennen muuttoa korjata heinät niityiltään ja viljat pelloiltaan. Se
tyydytti useimpain porvarien viimeisiä toiveita, mutta muutamat näkivät
siinä raukkamaista alistumista vääryyteen ja väkivaltaan.
Kun Matz vouti kahden päivän kuluttua saapui, anoivat porvarit, että
he saisivat viipyä siksi kunnes viljat olisivat korjatut. Ja kun Matz
voudilla tällaisen tapauksen varalta ei ollut mitään ohjeita, ajoi hän
pois.
Eikä asiasta sitten kuulunut sen enempää pariin kuukauteen. Kuningas
oli kai suostunut lykkäykseen.
Mutta syyskuussa alkoi sitten sataa käsky- ja uhkauskirjeitä toinen
toisensa jälkeen. Henrik laamannia ei enää näkynyt, vaan kirjeet toi
Matz vouti ja kävi vähänväliä tiedustelemassa, aikoivatko raumalaiset
muuttaa.
Viimeinen kirje uhkasi raumalaisia hengen ja tavaran menetyksellä,
jolleivät kuninkaan käskyä totelleet.