Kuningas lausui:
— Olemme lopullisesti päättäneet, että uusi kaupunki on perustettava
Vantaanjoen suulle, Helsinginkosken rannalle, koska siellä jo
vanhastaan on rahvas viettänyt markkinoita ja se sijaitsee aivan
vastapäätä Rääveliä. Hollantilaiset, jos siellä saavat tavaransa
vaihdetuksi meidän valtakuntamme tuotteihin, tulevat sinne varmaankin
mieluummin kuin Rääveliin, ja niin saamme heidät käännytetyksi pois
tuosta kirotusta kaupungista. Sinne saisivat hämäläiset ja suomalaiset
alamaisemme tuoda tavaransa, sinne varmaan purjehtisivat Länsi- ja
Itä-Pohjan pirkkalaiset, sinne venäläisetkin hollantilaisia kohtaamaan
suurilla markkinoilla, jotka olemme määränneet siellä pidettäviksi.
Olemme jo lähettäneet viestinviejän Rääveliin kutsumaan sieltä
hollantilaisia Helsingin markkinoille, ja voutimme Erik Spore myyköön
heille ja suomalaisille alamaisillemme ruununviljaa uusista aitoistamme.
Ritari Henrik Klaunpoika Horn, Etelä-Suomen laamanni, Kankaisten ja
Haapaniemen herra, oli kuunnellut kuninkaansa puhetta kunnioittava ilme
kasvoillaan. Mutta nyt pyöreän täyteläät kasvot hieman venähtivät, ja
hän rohkeni huomauttaa:
— Aitat taitavat olla siellä vielä hirsikasoina ja Helsinginkoskella
tuskin lie vielä ruununviljaan jyväistäkään.
— Mitä!? kivahti kuningas. — Ja palvelijani Jöns kirjuri on siellä
ollut jo kohta kaksi vuotta rakennushommissa!
— Sallikaa minun huomauttaa, että aitat oli ensin määrä rakentaa
Santahaminaan, ja rakennustyöt olivat jo viime kesänä pitkälle
ehtineet. Vasta nyt viime kevättalvella saatiin määräys ryhtyä
rakentamaan Helsinginkoskelle. Heti siellä ryhdyttiin rakennustöihin,
mutta kun ne alotettiin oudolle paikalle lumen aikaan, tulivat aitat
pohjatuksi niin lähelle rantaa, että tulvavesi huuhteli alimpia
hirsikertoja. Täytyi vielä kerran muuttaa ylemmäs, ja se on vienyt
aikaa.
— Sinne on toimitettava uusi mies rakennustöitä valvomaan! huudahti
kuningas.
— Teidän majesteettinne voinee sen uskoa parhaiten Porvoonläänin
voudin huostaan. Hänen ehdotuksestaanhan kaupunkihanke on siirretty
Santahaminasta Helsinginkoskelle.
— Hyvä, virkkoi kuningas. Hän saa määräykseni. Ja kaikessa tapauksessa
toimittakoon niin, että kesällä hyvin tulevat menestymään suunnitellut
suuret markkinat, joille vieraat kauppamiehet on jo kutsuttu.
Kuningas teki muutamia lennokkaita harppauksia yli lattian. Sitten
istuutui hän jälleen, loi katseen ylös katonrajaan, ikäänkuin näkisi
siellä itse Paapelin kaupungin koko ihanuudessaan, ja lausui:
— Mutta että kaupunki heti saisi täysipätöisen ja huomattavan alun, ja
koska te mietinnössänne olette osoittanut, että Suomelle aivan hyvin
riittää kolme kauppakaupunkia, olemme päättäneet käskeä ne alamaisemme,
jotka tähän asti ovat asuneet Rauman, Ulvilan, Tammisaaren ja Porvoon
pienissä kauppaloissa, lähtemään ja muuttamaan perustettavaan uuteen
kaupunkiin, heidän omaksi ja koko valtakunnan hyödyksi. Teidät ja Niilo
Boijen valtuutamme neuvottelemaan heidän kanssaan ja ilmoittamaan,
että ne, jotka muuttavat uutta kaupunkia rakentamaan ja siellä asumaan
ja elämään, saavat nauttia samoja etuja ja oikeuksia kuin alamaisemme
muissakin kaupungeissa, mutta ne, jotka eivät tahdo muuttaa, saavat
kärsiä rangaistuksen niskoittelustaan.
Henrik ritari kumarsi, ja audienssi oli lopussa. Saatuaan kuninkaan
allekirjoittaman valtakirjan astui hän vielä samana päivänä laivaan,
joka käänsi kokkansa itäisiä kotirantoja kohden.
Kotimaassa oli hänellä kaksi suurta kartanoa, Kankainen Maskun
pitäjässä ja Haapaniemi Kiskon kappelissa. Haapaniemi oli hänen paras
tulolähteensä, mutta siellä ei hän ollut näyttäytynyt moniin herran
vuosiin. Hän pelkäsi talonpoikia, jotka olisivat heti rientäneet
tekemään valituksiaan kartanonvoudin kiskonnasta, ja kemiöläisiä
kalastajia, joita melkein joka päivä oli kartanossa tuomassa
vapaakyydillä silakoita, jotka vouti heiltä laittomasti riisti.
Mutta kaikista enimmän varoi hän, ettei mitenkään näyttäytyisi
osalliselta kartanonvoutinsa kauppahommiin. Se ei ainoastaan
harjoittanut luvatonta maakauppaa kaikenlaisin tavaroin, vaan
laventeli myös herransa vapaatiluksia ostelemalla ja liittämällä
niihin talonpoikien verotiloja. Toiset talonpojat, jotka saivat maksaa
näille vapaatiluksiksi muutetuille verotiloille ennen sälytetyt
verot, nurisivat kovasti yhä raskaamman verotaakkana alla, eikä
Henrik laamanni tahtonut näyttää tietäneensä asiasta mitään, jos joku
tosiaankin uskaltaisi ja onnistuisi saamaan valituksensa kuninkaan
korviin. Ja sentähden ei hän uskaltanut käydä koko kantatilalleen.
Ei hän tällä kertaa mennyt asuinkartanoonsa Kankaisiinkaan. Hän
purjehti suoraan Tammisaareen, käski parin päivän perästä kutsua
koolle nuoren kaupungin raadin, joka oli valittu ensi kerran vasta
puolenkymmentä vuotta sitten, ja lähti sitten kuninkaan kyydillä
Gennäsin kartanoon Pohjan pitäjään, lankonsa Niilo Boijen luo.
Tämä, jolla ei ollut laamannin arvovaltaa säilytettävänään, piti omassa
ankarassa persoonassaan kuria omistamissaan Gennäsin ja Dalkarbyn
kartanoissa ja niihin liittämillään tiluksilla, joita hän oli riistänyt
kirkolta, luostarilta ja talonpojilta ilman muuta oikeutta kuin että
asui samassa pitäjässä. Omien ja ryöstettyjen tilusten lisäksi oli
hänellä läänityksenä koko Pohjan pitäjäs, josta hän kantoi ruununverot
itselleen. Puolisonsa Brita Hornin, joka oli Henrik Hornin veljentytär,
mutta sentään pari vuotta vanhempi tätä, perintönä oli hän vielä saanut
haltuunsa useita maatiloja Perniön, Tenholan ja Kemiön pitäjissä.
Henrik ritari vieraili yönseudun Gennäsissä sukulaisissaan, ja
sillaikaa laativat he matkasuunnitelmansa, missä järjestyksessä
lähtisivät kuninkaalta saamaansa tehtävää toteuttamaan.
Ensiksi ajoivat he Tammisaareen. Tämän kaupungin oli vasta
parisenkymmentä vuotta sitten perustanut ritari Erik Fleming vainaja,
aikansa mahtavin ylimys. Pienen kauppakylän asujamet, jotka varsinaiset
porvarisoikeutensa olivat saaneet vasta viitisen vuotta sitten ja
joiden oli ylen vaikea kilpailla kaupankäynnissä ja merenkulussa
ympäristön talonpoikain, pappien ja aatelisherrojen kanssa, eivät
lainkaan tehneet tenää, kun kuulivat, että kuningas päästi heidät
autuaan Erik ritarin kaupungista paremmille laitumille.
Tammisaaresta purjehtivat langokset Porvooseen ja menivät ensiksi
Porvoon kuninkaankartanoon lääninvouti Erik Sporen luo. Hänen oli määrä
hänenkin muuttaa perustettavaan uuteen kaupunkiin, jonka läheisyyteen
aiottiin rakentaa myös kuninkaan kartano. Ja hän otti pitääkseen huolen
siitä, että kaupungin asujamet muuttaisivat hänen mukanaan.
Ja upea parivaljakko, kuninkaan uskotut miehet, astui jälleen laivaan
ja lasketti pitkin satasaarisia rantoja Raumanmerta kohden.
Tien varsilla lemusivat petäjät pihkalle, koivujen lehdet olivat
vehmaimmillaan, ja halmeet heilimöivät. Ja tietä myöten ajoi Matz van
Klewen Raumalle.
Hän ajoi suoraa päätä Pakilaan. Hän oli saanut viestin, että kaupunkiin
oli saapuva kuninkaan herroja vieraiksi, ja hän tuli tekemään
valmistuksia.
Kun Pakilan vierastupa oli Martti herran asuntona, päätettiin molemmat
herrat majoittaa Sonkkilaan. Jussoilan Juntti pantiin Karinlahden
rannalle tähystelemään, milloin herrat saapuivat. Molemmat pormestarit
pysyttelivät kotosalla, ja Matz vouti itse odotteli Sonni-Toron kapakan
perähuoneessa.
Jussoilan Juntti juoksutti hänelle sanan illan suussa, että herrat
tulivat. Hän lähetti Juntin viemään sanaa Henrik pormestarille ja
Jöns älynmittarillekin, ja Sonkkilan ikkunaan kolkutti hän itse ohi
mennessään miekkansa kahvalla. Ja niin olivat satamassa herroja
vastassa Matz vouti, molemmat pormestarit ja Jöns älynmittari ja
muutamia muitakin kyläläisiä, jotka olivat saaneet herrojen tulosta
vihiä.
Ihmetellen katselivat hiljaisen kylän asujamet suuria herroja. Henrik
laamannin pyöreän täyteisillä kasvoilla oli niin ylävä leima, ettei
hänen saattanut uskoa koskaan alentuvan joutaviin pikkumaisuuksiin.
Niilo Boijen melkein etukumara otsa taasen oli aivan kuin kivettynyt
tuiman ankariin ryppyihin. Mutta enimmän töllistelemistä tietysti oli
heidän puvuissaan, suippokärkisistä, mataloista hengistä, kapeista
kaatioista, ainoastaan lonkkaa peittävistä pussimaisista housuntyngistä
ja vyötäröön ulottuvasta, edestäpäin suippohelmasta takista olkapäillä
liehuviin siipilämpsiin, pörröttävään sepelikaulukseen ja poimulakkiin
saakka. Kaikki oli tummaväristä, mutta kulta- ja hopeapaartein
koristeltua; ainoastaan sepelikaulus oli valkoinen.
Rinnatusten astuivat kuninkaan herrat laituriin, ja kumarrellen otti
Matz vouti porvarien kera heidät vastaan. Niin alkoivat he astua
Sonkkilaan, molemmat herrat edellä ja Matz vouti liehitellen heidän
rinnallaan, molemmat pormestarit ja Jöns älynmittari jälestä.
Sonkkilan vierastuvassa juotiin tervehdysoluet, ja sitten alkoivat
herrat ylevällä alentuvaisuudella puhella porvarien kanssa heidän
elinasioistaan. Ymmärtäväiseen tapaansa käyttivät molemmat pormestarit
hyväkseen tilaisuutta tuoda herroille julki, miten huonoa heidän
kaupankäyntinsä oli ja miten vaikea heidän yleensä oli elää "köyhässä
pikku kylässään".
Sellaiset sanantavat olivat niin tavallisia kuninkaalle ja herroille
tehdyissä valituksissa, ettei niitä yleensä otettu mihinkään lukuun.
Mutta tällä kertaa herrat kävivät kiinni juuri niihin. Henrik laamanni
alkoi ylevällä osanotolla selittää, että kuningas oli armollisesti
ajatellut pienten kaupunkien vaikeaa kilpailua suurempien kanssa ja
tahtonut heille valmistaa edullisemmat olosuhteet. Hän oli suunnitellut
perustettavaksi Suomenlahden rannalle suuren kaupungin, johon pienten
kaupunkien asujamet saivat muuttaa ja jossa heille myönnettäisiin
vapaat kauppaoikeudet kotona, lupa purjehtia ulkomaille ja monia muita
erivapauksia ja etuja.
Henrik vanhus kuunteli sitä ensin kuin satua. Mutta kuta kauemmin
Henrik laamanni puhui ja kuta selvemmin hänen puheestaan kävi ilmi,
että herrat olivat juuri sen asian vuoksi liikkeellä, sitä syvempiin
kurttuihin hänen otsansa kävi. Puhe eduista, jotka heille olivat
tarjolla, helisi vain sisällöttömänä soittona hänen ylitseen eikä
kiinnittänyt hänen ajatuksiaan. Hänen mieleensä kuvastuivat vain
tutut kadut ja talot, koko tuttu kotikylä ympäröivine peltoineen ja
niittyineen, nummineen, rantoineen ja saarineen. Hän ajatteli omaa
taloaan virran rannalla luostarin vastapäätä ja itseään ja perhettään
ja koko kylänväkeä ja hänestä tuntui mahdottomalta ajatellakaan heitä
kaikkia irroitettuina juuriltaan ja vietynä johonkin pois, mihin
hyvänsä. Saatikka sitten johonkin metsäiselle rannalle tai kaljuille
kallioille, kuten tuntui olevan heidän vastaiseksi kotipaikakseen
aiottu!
Kuta kauemmin Henrik laamanni puhui, sitä hämärämmiksi kävivät
Henrik Pakilan mielessä kaikki kauppaedut ja liikenäkökohdat ja sitä
kirkkaampana ja rakkaampana kuvastui tuttu kotikylä hänen mielessään.
Hänen tunteensa yltyi sellaiseen liikkeeseen, että jos Henrik laamanni
olisi yhtäkkiä kysynyt mitä hän ajatteli asiasta, olisi hän saattanut
vastata mitä tahansa. Mutta ei häneltä mitään kysyttykään, heille
selitettiin vain armollisesti, mitä siunausrikkaita päätöksiä heidän
hyväkseen oli tehty. Lopuksi kehoitettiin huomiseksi kutsumaan
kylänmiehet koolle raatihuoneelle, jossa kuninkaan tahto kaikille
virallisesti ilmoitettaisiin ja lähemmin selitettäisiin. Vanha
kylänlapsi lähetettiin sanoja levittämään, ja herrat jäivät Sonkkilaan
viettämään iltaansa nautiskellen mukanaan tuomiaan eväitä.
Järkytetyin mielin lähti Henrik vanhus kotiaan. Kadulla tapasi hän
pari porvaria ja kertoi heille värisevin leuoin, millä asioilla
kuninkaan herrat olivat matkalla. Ja pian kokoontui Pakilan tupaan
joukko mahtavampia porvareita, Balkin veljekset Jussi ja Lassi, Uolevi
Kukko, Sipro Soini, Erik Tyrvä, Henrik Nurkka ja muita. Olivatpa
Päsämäen Heikki ja Sukan Simokin mukana. Martti pappi oli saapuvilla
Henrik pormestarin erityisestä pyynnöstä, ja myöhemmin saapui myös
toinen pormestari, Simo Sonkki, jätettyään herrat kotiinsa vaimoväen
hoidettaviksi.
Pormestarit kertoivat asiasta niin paljon kuin tiesivät ja taisivat,
ja toiset porvarit kuuntelivat hämmästyksestä mykistyneinä ja jäivät
sitten istumaan aivan kuin puulla päähän lyötyinä.
Päsä-Heikki vihdoin keksi avata suunsa:
— Minä en ainakaan lähde!
— Enkä minä, piipitti Sukan Simo.
— Muutan Päsämäelle ja näytän herroille pitkää nenää.
— Ja minä... yritti Sukan Simo säestää, mutta vaikeni, kun ei osannut
sanoa mihin muuttaisi.
— Naulamäelle, avitti häntä Jussi Balkki ykskantaan.
Se nostatti naurun, ja siihen suli suurin hölmistys. Kaikkien kasvot
kävivät sentään pian vakaviksi. Mutta kaikki istuivat neuvottomina,
tietämättä mitä tehdä, mitä sanoa.
Henrik pormestari siitä ensiksi toipui tolkulleen. Hän kääntyi Martti
herran puoleen ja kysyi häneltä mitä asiasta oli ajateltava. Ja laki
pappiin kääntyivät kaikkien muidenkin katseet, niinkuin ainoaan
pelastavaan oljenkorteen.
Martti pappi katseli heitä kaikkia ja näki, että neuvoton epätoivo
kuvastui heidän kasvoillaan. He omistivat kaikki kaupungissa omat
talot ja useimmat peltoja ja niittyjäkin sen lähistöllä ja ajattelivat
nähtävästi vain sitä, millä keinoin saisivat rauhassa asua talojaan ja
viljellä peltojaan ja niittyjään.
— Laki, lausui Martti herra, suojelee jokaisen kansalaisen omaisuuden
kaikkinaista väkivaltaa vastaan, ja mahdoton on siirtää paikoiltaan
ainakaan niitä porvareita, joilla on täällä kiinteimistöä, tuottamatta
tuhoa heidän omaisuudelleen. Teillä kaikilla läsnäolijoilla on
tietääkseni omat talot, monilla muitakin tiluksia, ja ymmärtääkseni
teille laki sentähden turvaa kotipaikka-oikeutenne.
— Ja meillä on omat tontit myös, yhteiset koko kylälle, huudahti Simo
Sonkki.
— Niin, tontit myös! huusivat kaikki yhteen suuhun.
— Siitä on meillä mustaa valkoisella, lisäsi Simo Sonkki.
Jotkut menivät kuiskuttamaan Henrik Pakilalle, eikö olisi paras mennä
hakemaan nähtäväksi kuninkaan vakuutuskirja, joka puolenkymmentä
vuotta sitten oli saatu kuninkaan herroilta. Henrik vanhus lähti ja
toi juhlallisesti paperin Martti papin käteen, pyhästi varoen sen
alareunassa riippuvaa kuninkaan omaa sinettiä.
Martti pappi otti sen ja tähysteli kauan koukeroisia, toisistaan
erilleen piirreltyjä kirjaimia. Ja porvarit, jotka istuivat hänen
rinnallaan, kallistuivat kaulat ojossa häneen päin, ja toiset
kokoontuivat yhteen kihermään hänen eteensä. Kaikki odottivat
jännityksellä, oliko kuninkaan kirjelmä, johon he olivat niin
lujasti luottaneet, tosiaankin sellainen, että se saattoi pelastaa
tällaisestakin oudosta pulmasta.
Vihdoin alkoi Martti pappi puhua katsoen paperiin. Niin harvakseen
käänsi hän sen sisältöä, että porvareista näytti kuin hän kiskomalla
kiskoisi siitä irti totiset todet.
— Niin, virkahteli lakipappi, tässä kuningas juhlallisesti vakuuttaa
ottavansa uskolliset alamaisensa, pormestarin ja raadin ja kaikki
Rauman asujamet kuninkaalliseen huomaansa ja suojaansa, eritoten
suojataksensa, rauhoittaaksensa ja puolustaaksensa teitä, teidän
vaimojanne, lapsianne, palvelusväkeänne, talojanne ja kaikkea mitä te
omistatte irtainta ja kiinteää, kaikelta väkivallalta ja vääryydeltä
ja oikeutetuissa asioissanne auttaaksensa teitä oikeuteenne. Sitten
ilmoittaa hän suoneensa ja myöntäneensä ja tällä oikeuskirjalla
vahvistavansa, että saatte edelleen Rauman kaupungissa asua ja omistaa
kaupunkinne muuten samoilla oikeuksilla kuin tähänkin saakka, mutta
entisiä kuninkaan tontteja, joilla asutte, saatte nauttia ikuisena
omaisuutenanne, koska olette kuninkaan ja ruunun mielisuosioksi
ja sopimuksen mukaan maksaneet tonteistanne yhteisesti kaksisataa
unkarilaista kultarahaa, jonka summan kuningas on teille kuitannut
omasta ja jälkeentulevain perillistensä puolesta ja kaikkien
valtakunnan tulevain kuningasten ja hallitsijain puolesta.
Seurasi hetken juhlallinen äänettömyys. Sen aikana tuli nuori Henrik
tupaan, suljettuaan puodin yöksi. Kysellen ja ounastellen katseli hän
vanhempiin porvareihin, jotka olivat vaipuneet niin oudon vakaviin
mietteihin.
— Niin, katkaisi lakipappi jälleen äänettömyyden. Yleisen lain
turvaaman omistusoikeuden pyhyyden lisäksi kuningas tässä vielä
erikseen vakuuttaa teille oikeutenne niin taloihin ja muuhun
omaisuuteen kuin itse maaperäänkin, jolla talonne seisovat.
— Tontit ovat meidän _ikuista_ omaisuuttamme! huudahti Simo Sonkki.
— Ei vain tämän, vaan kaikkien tulevainkin kuningasten aikana, selitti
Erik Tyrvä.
— On sula vääryys koettaakaan saada meitä niiltä siirtymään! huudahti
Uolevi Kukko.
— Ja ajaa meidät kodeistamme kylmään metsääni lisäsi vanha Henrik
Nurkka, joka eli perheineen hiljaista ja kunnioitettua elämäänsä
Naulamäen kulmalla hänkin.
Huudahduksia olisi saattanut sadella kuinka kauan tahansa, jollei
Henrik vanhus olisi niitä keskeyttänyt.
— Mitä meidän on tehtävä? kysyi hän vakavasti.
— Niin, mitä? kajahti neuvotonna vastaan niin sanoin kuin ilmein.
— Mitäs muuta kun paiskataan paperit kuninkaan herroille vasten naamaa
ja sanotaan, että menkööt muille markkinoille! remautti Päsä-Heikki
suupieltään murtaen.
— Niin, selvät ovat paperit, säesti Sukan Simo.
Ajatus itse oli hyvä muistakin, mutta Päsä-Heikin sanat sen melkein
pilasivat.
— Parasta lie, tuumi Martti herra vihdoin, toisiaankin näyttää paperit
herroille ja vedota niihin.
— Olen niistä maininnut jo itselleen kuninkaalle, tuumi Henrik
vanhus alakuloisesti. — Hän sanoi, että oikeuskirja vapauttaa meidät
ainoastaan tonttiveroista, jotka olemme kertamaksulla suorittaneet.
— Sepäs merkillistä! huudahti Martti pappi. Sittenhän sanat eivät
yleensä merkitse mitään, eivät kuninkaan eivätkä muiden!
— No, mutta jos, lähti Sukan Simo kerrankin omin päin uikuttamaan
pimeästä nurkastaan, -— jos kuningas sanoo nyt toiset sanat, ja jos
kuninkaan herrat pakoittavat meidät muuttamaan...
— Niin kuningas itse vakuuttaa tässä kirjeessä suojelevansa teitä
kaikkinaiselta väkivallalta ja vääryydeltä, keskeytti Martti pappi.
— Kuinka voi kuningas itse olla itseään kuningasta vastaan, itse
itseään vastaan! uikutti Sukan Simo niin surkeasti, että toisten täytyi
jälleen kesken kaiken purskahtaa nauruun.
Nauru kismitti niin Sukan Simoa, että hän melkein kiivaasti lisäsi:
— Ja minkä voimme esivallan miekkaa vastaan?
Siihen ei kukaan tiennyt mitään keinoa. Ja Henrik vanhus puki yleisen
neuvottomuuden sanoiksi:
— Niin, tämä on pulmallinen asia.
Neuvotonna istuessaan porvarit tuontuostakin loivat katseensa
lakipappiin. Hän piti sen kehoituksena, mietti tarkoin ja virkkoi
vihdoin.
— Minusta, jollette nimittäin tahdo lähteä kodeistanne ja
asuinsijoiltanne, näyttää parhaalta keinolta, että levollisina ja
järkähtämättöminä pysytte paikoillanne ja vetoatte oikeuskirjaanne
niin usein kuin oikeuttanne tahdotaan järkyttää. Sillä oikeus on
puolellanne, ja jos väkivaltaan vastaanne ryhdytään, ei syy ole
teidän.. Ja uskon muuten lujasti, että ikuinen oikeus on aina perivä
voiton ennemmin tai myöhemmin.
Nämä sanat nostattivat porvarien silmiin kirkastuksen kajon. He
huusivat niille pontevan hyväksymisensä, ja oikeuskirjan esittäminen
huomisessa kokouksessa jätettiin Henrik pormestarin tehtäväksi. Pakilan
porvarit ja Martti herra poistuivat, ja Pakilan väki jäi tupaan
omilleen. Martta muori alkoi laittaa illallista, Marketta ja Hilappa
tekivät käsitöitään. Nuori Henrik istuutui rahille pöydän eteen ja
silmäili isäänsä kyselevin katsein.
— En päässyt, virkkoi hän, oikein selville, mitä on tekeillä.
— Meidät aiotaan, puuskahti isä, muuttaa kodeistamme pois kylmään
metsään!
— Mihin?
— Johonkin Porvoon ja Tammisaaren välimaille, johon on määrätty
perustettavaksi uusi kaupunki.
Nuoren Henrikin kasvoille lehahti puna.
— Porvoon lähelle siis? kysäisi hän.
— Niin, jos sitä on olemassakaan.
— Kuinka niin?
— Heidän on määrä muuttaa heidänkin ja ovat kuulemma suostuvaisia.
Lähempänä ovatkin, eivät joudu kauas etumaistaan ja outoihin oloihin,
kuten me.
Nuori Henrik tuskin kuuli muuta kuin sen, että heidän oli määrä muuttaa
heidänkin. Ja Elina, kaukorannan hilpeä impi, oli muuttava mukana! Hän
näki sielussaan vain tämän tuhansien unelmien kirkastaman kuvan, ja
ruusuinen hohde levisi siitä koko uuteen kaupunkiin, mihin se sitten
mahdettiinkin perustaa.
Isä katseli oudoksuen hänen kasvojaan ja näki hänen silmiensä ikäänkuin
verhoutuvan ja niiden katseen uppoavan syvemmälle piiloon. Hänen
sielunsa näytti ikäänkuin lentävän kauas pois, ja hän istui siinä,
niinkuin ei tietäisi eikä välittäisi mitä hänen ympärillään tapahtui. —
Mutta poistuneiden porvarien joukosta erosi Päsä-Heikki heti portista
kadulle päästyään. Erosi kaikista muista, mutta Sukan Simosta ei
päässyt eroon. Tätä peloitti kovasti toisten porvarien aikomus
ruveta mistään huolimatta niskoittelemaan kuningasta vastaan, ja
hätäisin katsein oli hän vilkunut Päsä-Heikkiin, jolla oli havainnut
olevan jotakin erikoista mielessään. Se ei ollut ottanut osaa koko
loppukeskusteluun, oli vain yksikseen suipistanut huulensa ikäänkuin
äänettömään vihellykseen.
Sen täytyi merkitä jotakin. Ja hän hiipi nyt Päsä-Heikiltä puoleksi
kuiskaten kysymään:
— Auttavatkohan niiden aikeet?
— Tuskinpa vain, vastasi Päsä-Heikki suupieli riipallaan.
— Mitähän jos... alotti Sukan Simo, mutta katkaisi vilkuen ympärilleen.
Päsä-Heikki katsoi kysyvästi häneen.
— Jos olisi ilmoittaa herroille ajoissa heidän kapinastaan...
— En minä ainakaan, tokaisi Päsä-Heikki halveksivasti.
— Me saisimme kenties silloin jäädä...
Päsä-Heikki hymähti yli olkansa. Hänellä oli omat tuumansa.
— Tule mukaan, jos tahdot! sanoi hän kylmäkiskoisesti.
Hän meni puotiinsa ja otti sieltä tukun näädännahkoja. Ne kädessään
lähti hän astumaan Sonkkilaan.
Herrat olivat juuri päässeet oivalliselta illalliselta, jota vähänväliä
oli huuhdeltu Reinin viinillä. He olivat hyvällä tuulella ja ottivat
heti porvarit puheilleen. Ja sitäkin paremmalle tuulelle tuli Henrik
laamanni, kun Päsä-Heikki näytti hänelle näätiään. Suopean ylävästi
käski hän ne viedä laivalle.
— Sitä minä vielä, toimitti Päsä-Heikki pyöritellen lakkiaan, — että
jos tästä muutto tulee, niin minä saisin jäädä...
— Millä nojalla, kysäisi Henrik laamanni ikäänkuin loukkautuneena, —
millä nojalla voisin tehdä muutoksia ja poikkeuksia, kun on kuninkaan
selvä käsky pantava toimeen?
-— Onhan minulla talo ja oikea asuinpaikkani Päsämäellä, vaikka olen
täällä käynyt kauppojakin...
— Etkö siis ole porvari?
— Enhän minä oikeastaan. Ja kun minulla on siellä se talo, niin
mieluummin muuttaisin sinne...
— No sillä nojalla. Mutta kaupankäyntiäsi et enää saa jatkaa.
— Eiköhän sitä nyt vähän sentään...
— Siihen asiaan ei minulla ole muuta sanottavaa, virkkoi laamanni
vilaisten Matz voutiin, ikäänkuin neuvoen olemaan mielinkielin hänen
kanssaan. — Mutta jos asut maalla, ei mikään estäne sinua sinne
jäämästä, lisäsi hän sillä ilmeellä, että asia oli selvä pitemmittä
puheitta.
Päsä-Heikki näki silloin parhaaksi lähteä. Mutta Sukan Simo jäi
seisomaan ovensuuhun pyöritellen lakkiaan ja liehitellen.
— Mitäs sinulla?
— Minä vain, armollinen herra ja esivalta, tulin kuiskaamaan, että...
— Puhu ääneen vaan!
— Että ne aikovat kapinoida esivaltaa vastaan...
— Ketkä ne?
— Pakilan pormestari niillä on suuna, vaikka lakipappi säkkinä...
— Kuka lakipappi?
— Tämäpä nuori isä Martti. Siltä se Pakilan pormestari kyseli lakia ja
huomenna aikovat tehdä tenän.
— Tenän!? Mitä uskallat puhua? tiuskaisi Niilo herra.
— Niin, lait ja paperit kourassaan!
— Mitä tarkoitat, mies? kysyi Henrik laamanni voiden tuskin pidättää
nauruaan.
— Niillä on muka kirjat kuninkaalta, ja he aikovat ne vetää esiin
kuningasta vastaan.
Herrat mongersivat kotvan keskenään ruotsiaan. Henrik laamanni ei
näyttänyt asiaa pitävän yhtä vakavana kuin hänen jalo lankonsa, mutta
kyseli sentään sitten tarkemmin, ja Sukan Simo kertoi Pakilassa
pidetystä kokouksesta. Hänen kertoessaan Niilo Boijen etukumara otsa
vetäytyi ylen tuimiin ryppyihin. Mutta Henrik laamannissa näytti asia
herättävän pikemmin uteliasta mielenkiintoa. Tyytyväinen hän sentään
oli Sukan Simon palvelushaluun ja taputteli oikein olallekin.
— Sitä minä vielä... että kun olen vain köyhä riepu, niin että
armollinen esivalta...
— Mitä tahdot?
— Ja kun minä vielä asunkin siellä Naulamäellä, melkein maalla,
köyhässä, kurjassa hökkelissä, niin jos armollinen esivalta...
— Enhän minä, miekkonen, voi ruveta sinulle uutta rakentamaan!
— Eihän toki, herra esivalta ja laamanni! En minä sitä... kun vaan saan
jäädä tänne paikoilleni. Ja jos muut lähtevät pois, niin jäähän tänne
taloja, jos vain armollinen herra esivalta...
Henrik laamanni nauroi koko kasvoillaan.
-— Menehän nyt, miekkonen! sanoi hän.
— Mutta eiköhän armollinen herra esivalta sentään... miten minä, köyhä
riepu, voisin siellä rakentaa pahaistakaan kattoa pääni päälle...
— Sovi Matz herran kanssa. Tästä saat kaksi markkaa palveluksestasi. Ja
nyt saat mennä.
Nauraen työnsi hän Simo rukan ovesta ulos, vaikka tämä koki yhä
toimittaa.
Aamulla kuuden ajoissa kokoontuivat kylänmiehet joukolla torille
raatihuoneen edustalle. Yönseutuun ei oltu paljoakaan nukuttu,
illallisessa neuvottelussa mukana olleet olivat puhelleet mikä minkin
kylänmiehen kanssa ja selittäneet asiaa. Vaikkei sellaista selittelyä
oikeastaan olisi tarvittu, jos kerran johtomiehet olivat yksimieliset.
Sillä enin osa kylänmiehistä oli aina raastuvan kokouksissa vaiti ja
antoi viisaampien päiden päättää.
Vakava, melkein uhmaava ilme oli kylänmiesten kasvoilla heidän siinä
seistessään. Ainoastaan jotkut huonemiehet naureskelivat keskenään
muista syrjemmällä ja tuumivat, että samahan se oli pyörittelihekö
toisten tuvannurkissa täällä vai muualla. Naureskelivat ja
tuumiskelivat huvikseen siinä odottaessaan... ollakseen sitten vaiti,
kun sai kuulla mahtavampain puhuvan...
Hyvät ajat saatiin odottaa. Mutta vihdoin herrat saapuivat.
Henrik laamanni, Niilo herra ja Matz vouti nousivat raatihuoneen
portaille ja porvarit kihertyivät ympärille. Äänettöminä odotettiin
mitä herroilla oli sanottavaa.
Henrik herra alotti muutamin juhlallisin sanoin mainiten siitä
isällisestä huolenpidosta, jolla armollinen kuningas valvoi kaikkien
alamaistensa parasta. Tällä samalla huolenpidolla hän oli muistanut
raumalaisiakin lapsiaan ja tahtoi tämän itämaan väestölle valmistaa
paremmat kauppamahdollisuudet. Sitten esitti hän kaikki ne valopuolet,
joita kuningas ja hänen neuvosherransa olivat uudesta kaupungista
miettineet kokoon, ja toivoi, että raumalaiset kiitollisuudella
noudattaisivat kuninkaan määräyksiä heidän itsensä ja koko maan
hyväksi. Lopuksi mainitsi hän, että asian käytännöllinen valvominen
oli jääpä vouti Matz van Klewenin huoleksi, mutta kysyi sentään, oliko
porvareilla mitä toivomuksia lausuttavina siihen nähden.
Seurasi hiiskahtamaton hiljaisuus, jota kesti hyvän kotvan. Vihdoin
lähestyi Henrik vanhus portaita hitain askelin. Henrik laamanni katseli
häntä tutkivasti, ikäänkuin jo edeltäpäin päästäkseen selville, mitä
hänellä mahtoi olla sanottavaa, ja Niilo herra uhkaavan tuimasti,
ikäänkuin varmana siitä, että mies joka tapauksessa ansaitsisi
rangaistuksen sanoistaan.
— Toisten porvarien kuten omastakin puolestani pyydän alamaisimmasti
ilmoittaa herramme ja kuninkaamme tietoon, että olemme tyytyväiset
entisiin oloihimme ja entiseen asuinsijaamme, emmekä halua muuttaa
mihinkään... alotti hän.
— Tästä, katkaisi Henrik laamanni ylävän tyynesti, — tästä ei voi olla
kysymystä, sillä siitä on juuri teille ilmoitettu kuninkaan tahto ja
määräys. Tarkoitin toiveitanne muuton erikoisseikkoihin kuin myös uuden
kaupungin erikoisiin etuihin ja oikeuksiin nähden, kuten esimerkiksi
Porvoon porvarit pyysivät armollista kuningastamme ankarasti kieltämään
Uudenmaan rannikkolaisten purjehduksen Rääveliin ja maakaupan, jota
sikäläiset talonpojat harjoittavat niin entisten kaupunkien kuin
uudenkin vahingoksi.
— Mutta johan yleinen laki turvaa jokaiselle kansalaiselle hänen omansa
ja erityisesti kotirauhan valansakon uhalla, alotti jälleen Henrik
vanhus.
— Tämä on selvää tottelemattomuutta ja kapinaa, jollaista kuningas ei
jätä rankaisematta, murahti Niilo herra Henrik laamannille niin ääneen,
että lähimmät porvaritkin se kuulivat.
Henrik laamanni teki hänelle kärsimättömän liikkeen ja tuijotti
uteliaasti paperiin, joka oli Henrik pormestarin kädessä. Se oli
varmaankin sama, josta eilisiltainen luikkari oli puhunut.
— Sitä paitsi, jatkoi Henrik vanhus, on kuningas tällä oikeuskirjalla
vakuuttanut meille ikuisen omistusoikeuden asuinsijoihimme, jotka
yhteisesti olemme kahdellasadalla unkarinkultaisella ostaneet.
Hän ojensi paperin laamannille, joka luki sen tarkoin. Sitten kääntyi
laamanni Niilo herran puoleen ja keskusteli neuvotonna hänen kanssaan.
Niilo herra vastaili hänen totisiin huomautuksiinsa melkein kiukkuisin
elein, mutta kummankaan sanoja eivät porvarit kuulleet. Erimielisiksi
he näkyivät lopulta jäävänkin, laamanni teki ilmeisesti päätöksensä
ja Niilo herra koki sitä yhä kiihkeästi kumota toisen pudistellessa
päätänsä.
— Tulen esittämään kuninkaalle toivomuksenne, joka oikeudellisesti
katsoen ansaitsee tarkkaa harkintaa, lausui laamanni porvareille. —
Mutta kehoitan teitä ajattelemaan omaa etuanne. Sillä epäilemättä
teille tulee paljon paremmat kauppamahdollisuudet uudessa kaupungissa,
jolla on niin edullinen asema ja täydet oikeudet kauppaan ulkomaiden
kanssa kaikilla niillä tavaroilla, joita yleensä on lupa viedä maasta.
Hän tuskin ehti lopettaa, kun Niilo herra, joka oli itse omin käsin
tottunut ohjastamaan ja kurittamaan alustalaisiaan, kivahti:
— Ja muistakaa ennen kaikkia, että niskoittelevia alamaisia on
rangaistus kohtaava! Hänen majesteettinsa on itse siitä muistuttanut
meille antamassaan valtakirjassa.
Herrat poistuivat. Muutaman tunnin kuluttua lähtivät he purjehtimaan
kohden Ulvilaa, viemään kuninkaan käskyä sinnekin. Lähtiessään
ottivat he Jussoilan Juntin luotsikseen läpi Raumanmeren sokkeloisen
rantasaariston.
Mutta raumalaiset porvarit ryhtyivät arkisiin askareihinsa kuten
ennenkin.