Pian olivat Oravaisen miehet Pakilan laivasta suolalastin purkaneet.
Sijaan saatiin keveä lasti poronnahkoja ja muutamia ketun, näädän ja
kärpän turkiksia. Olipa muutama nippu kapahaukiakin.
Nousia Venäläinenkin joutui mukaan, ja niin lähdettiin muutaman päivän
perästä laskeettamaan eteläisiä ilmoja kohden. Nousia tuli Pietarin ja
Hilapan luo seisomaan ja alkoi jälleen vilkkaasti pakista.
— Pahempia ovat nämä nykyiset lapinveron ajajat kuin ennen kainulaiset
olivat. He tulivat kuin tuttuihin verolappalaisensa luo kukin ja
ystävinä jutellen verosta sopivat. Mutta nyt on pari pirkkalaista
kohonnut oikeiksi lapinruhtinaiksi, eivät itse käy lappalaisiaan
päinperin katsomassakaan. Ei heidän silloin sääliksi käy heinäkenkää,
sitä parempi vain, jos heidän verohurttansa ottavat lappalaisilta
kaiken.
— Kuulutaan heitä vastaan jo kuninkaallekin valitetun, varsinkin Olavi
pirkkalaista, immenryöstöistä ja muista, keskeytti Pietari. — Eikö
vain kuningas pian ottane pois itselleen koko veronkannon. Viimeisiä
aikojaan taitavat elämöidä.
— Ei taida olla parempi veroittaja kuningaskaan. Mutta jos karjalaiset
jälleen — ——
Nousia jatkoi juttua, haahti matkaa. Oulunkylään saavuttiin illan
pimetessä, ja sinne Nousia jäi.
Raumalaiset saapuivat parin päivän perästä kotiinsa. Henrik vanhus oli
silloin vielä Danzigin matkallaan, mutta saapui hänkin lankonsa kera
muutaman päivän perästä.
Pietari teki vielä isäntänsä kanssa muutama matkan Tukholmaan, ja
sitten laitettiin laiva talviteloilleen.
Ryhdyttiin talvitöihin. Ensin puitiin riihiä, niin että kuului
alituinen jyske kaupunkilaisten pitkästä riihirivistä nummen rinteellä,
kaupungista kaakkoiseen. Sitten vedätettiin karjalle heiniä niityiltä,
joista monet olivat aika loitolla, ja tehtiin talvitöitä pellolla.
Väliin koettiin kalanpyydyksiä ja vedettiin jään alta nuottaakin
Lajon lahdella ja saarien salmissa, ja pitkinä puhteina miehet
laittoivat astioita, naiset kehräsivät ja kutoivat pitsejä ja kankaita.
Sillä täällä kotona ei suurin välitetty kuninkaan säännöksistä,
jotka rajoittivat kullekin kauppamiehelle vain yhden kaupanhaaran,
käsityöläisille oman ammattinsa ja maalaisille karjanhoidon ja
maanviljelyksen. Rauman pienissä oloissa olisivat ani harvat näin omaan
ammattiinsa rajoittuen voineet elää. Useimmat sentähden harjoittivat
melkein kaikkia ammatteja yhtä rintaa, ja kauppiaatkin kotitarpeiden
valmistuksen ohella ansaitsivat puhdetöillään monet markat ja riksit.
Hilappa kävi koulua. Ja kun hän pitkinä puhteina luki läksyjään,
kuunteli Pietari sitä sytevin sydämin ja katseli tuontuostaankin tyttöä
hehkuvin silmin. Ja kerran illalla puhdetyönsä päätettyään otti Pietari
Turusta tuomansa "Abckirian" ja alkoi avuttomana sitä selailla. Silloin
Hilappa kiepsahti hänen rinnalleen ja alkoi neuvoa. Siinä tutustuttiin
isoon A-han, joka oli kuin pärepihti pystyällään, ja pieneen a-han,
joka oli kuin sian kaulahanko, siinä b-hen, joka oli oivallinen
ahvenonki, ja c-hen, joka muistutti polvikoukkua, jollaisella haukia
pyydystettiin. Niin käytiin kautta aakkosien, ja parin kerran perästä
Pietari niistä enimmät tunsi. Sitten alettiin niistä tavata sanoja,
ja niin jatkoivat he yhteistyötään puhteiden jatkoksi ja pyhinä
päivälläkin.
Nuori Henrik hoiti vanhan isänsä puotia ja oli siten varsinkin
talviseen aikaan tärkein henkilö talossa. Moni tyttö pistäytyi puotiin
vain hänen tähtensä, monet heistä loivat häneen helliä katseita ja
pyysivät kylän nuorten yhteisiin kisoihin. Mutta harvoin häntä niissä
nähtiin. Viimeisen Turun-matkansa jälkeen oli hän käynyt entistäänkin
totisemmaksi ja suljetummaksi. Ja kun kyläntytöt loivat häneen helliä
katseitaan, näytti heistä kuin hänellä olisi verhot silmillään.
Mutta hetkinä, jolloin puodissa ei ollut ostajia, vaipui hän kaihoisiin
unelmiin. Hän muisteli kaukorannan neitoa, jonka kuva yksin uneksiessa
kävi hänen mielessään yhä autereisemmaksi ja päiväpaisteisemmaksi.
Mutta muistellessaan ei hän voinut olla ajattelematta elävänä
haudatun mustalaisakan ennustusta, että hän oli pitkän vesimatkan
takaa omansa löytävä ja sinne jääpä. Tämä ennustus tuli aina hänen
mieleensä mielitietyn kuvan yhteydessä, aivan kuin tummana taustana
päiväpaisteiselle kuvalle. Ja niin unelmoidessaan saattoi tyyni ja
vakava nuorukainen väliin tuntea ikäänkuin jotakin vienonhiljaista ja
pyhää liitelisi hänen ympärillään, väliin taas saattoi syvä liikutus
värisyttää hänen sydäntään.
Ja kaikkien arkisten askareiden yllä väikkyi raumalaisten mielessä
kuninkaan uhkaus, että heidät milloin tahansa saatettiin käskeä
lähtemään kotipohjiltaan tuntemattomille teille. Siitä ei paljoa
puhuttu, mainittiinhan vain, että niin ja niin tehdään, "jos ennallaan
eletään". Mutta siitäkin jokainen tiesi, mitä tarkoitettiin, ja tämä
alituinen uhka painoi kaupunkilaisten aherrukseen sellaisen leiman,
niinkuin he eivät tietäisi mikä päivä on viimeinen.