Seuraavana päivänä, vaikka olikin sunnuntai, piti Pietari Kovapään
aamulla anivarahin lähteä Pakilan tytärten kanssa purjehtimaan
Keminsuuta kohden. Mutta ilmestyi vieläkin este, joka viivytti hänen
lähtöään.
Isä Mathias oli näet hänkin saanut tiedon Pietarin retkistä Mirjan
kanssa. Hän katsoi pojan herättäneen niin suurta pahennusta
seurakunnassa, että kutsui hänet puheilleen. Ja Pietari osoitti niin
vähän katuvansa pillojaan, että isä Mathias määräsi hänet kirkonmenojen
ajaksi seisomaan rauta kaulassa kirkon porstuassa.
Aamulla ennen kirkonmenojen alkamista vietiin hänet kirkon pääkäytävän
eteiseen. Hänen oli riisuttava vaatteensa eteisen nurkkaan. Kirkon
ovenpielessä oleva kaularauta sovitettiin hänen kaulaansa ja ruuvattiin
kiinni.
Siinä seisoi Pietari allasilmin seurakuntalaisten mennessä kirkkoon.
Mutta raumalaiset pitivät hänestä siksi paljon, etteivät ainakaan häntä
pilkanneet. Kirkonmenojen aikana sai hän seista rauhassa yksikseen.
Mutta siinä seistessään ja mietiskellessään maailman viheliäisyyttä
kuuli hän yhtäkkiä rinnallaan säälittelevän äänen:
— Pietu!
Pietari vilkaisi sivulleen, ja siinä seisoi Hilappa.
— Mitä siinä töllistelet!
— Älä ole vihainen. Kuules, minä päästän sinut pois.
Pietarin mieli herahti niin lämpimäksi, vaikka siinä muuten pyrkikin
vilustamaan. Oli toki yksi, joka oli hänelle ystävällinen. Mutta hän
murahti:
— Koetahan! Silloin pääset pian itse tähän.
— Mitäs minä siitä!
— Et saa tehdä hullutuksia minun tähteni!
— Eivät ne uskalla panna minua rauta kaulaan. Eikähän kukaan näekään.
— Mene kirkkoon!
— En mene, ennenkun päästän sinut. Mistä se aukenee?
Hän meni tähystelemään rautavannetta, mutta ei päässyt oikein selville,
mistä se oli avattava. Pietari ei malttanut olla häntä auttamatta.
— Ruuvista sieltä juuresta.
Hilappa kiersi ruuvin auki ja aikoi tarttua päästämään rautaa pois.
—Älä koske enempää, kielsi Pietari. Mene kirkkoon!
Pietari tiesi pääsevänsä lähtemään milloin tahtoi. Mutta hän ei oikein
tiennyt, lähtisikö vai ei. Hänkin kunnioitti siksi pyhää kirkkoa ja isä
Mathiasta, että tuntui arveluttavalta lähteä omin lupinsa.
Mutta syyspäivä oli kylmähkö, ja häntä alkoi värisyttää yhä kovemmin.
Nurkassa näyttivät hänen vaatteensa niin houkuttelevilta.
Hän kieräytti vihdoin raudan pois ja riensi pukeutumaan. Eikä häntä
sitten enää haluttanut mennä rauta kaulaan. Hän meni kirkon portaille,
katseli siitä Karjankedon yli kaupunkia kohden ja mietti mihin lähtisi.
Häväistys tuntui hänestä niin suurelta ja katkeralta, että kirveli
mieltä, kun ajattelikaan näyttäytyä ihmisille. Ei, se oli huuhdottava
pois, ja samalla oli otettava lähtöryyppy!
Hän meni Sonni-Toron kapakkaan.
Siellä istui hän niin kauan, että kapakka alkoi täyttyä kirkkoväestä.
Eivät he häntä halveksineet, kuten hän oli pelännyt heidän tapansa
mukaan tekevän. Kun hän oli vapautunut syytteestä, tunnettiin häntä
kohtaan myötätuntoa viattoman vankeutensa tähden. Ja kun häntä kirkosta
palatessa ei oltu enää nähtykään rauta kaulassa, ihmeteltiin suuresti,
miten hän oli päässyt pois. Tietenkään ei hän ilmaissut auttajaansa,
ja hänen pääsyään pidettiin sentähden melkein ihmetyönä. Siitä
juteltiin kuin päivän merkillisimmästä tapauksesta, tosin ilakoiden,
mutta samalla melkein ihailun vivahduksella, omituisella ilkkuvalla
ihastuksella. Se ei tuntunut suinkaan mairittelevalta, mutta ei ylen
masentavaltakaan.
Kun hän lopulta lähti Pakilaan, oli Marketalla ja Hilapalla siellä
jo kaikki valmiina lähtöä varten. Kiiremmiten puolista haukattuaan
astuivat he suolahaahteen. Haahti hinattiin alas virran suulle, ja
purjeet kohotettiin.
Keula suunnattiin kohden Pohjan periä, suviyön auringon tarumaata,
kauppamiesten aarreaittaa, jossa laveat metsämaat olivat täynnä
Tapion riistaa, vuolaat virrat ja kohisevat kosket polskivat lohta ja
muuta kalaa ja merenselillä hylkeet kisailivat. Siellä Kainuunmeren
perimmässä pohjukassa oli kaksi kauppakylää, Tornio ja Kemi,
joissa pirkkalaiset isännöivät ja joihin saapui kauppeja kaikilta
ilmansuunnilta. Sinne ajoivat poroillaan lappalaiset pulkissaan ja
ahkioissaan; sinne samosivat vienalaiset ja Laatokan karjalaiset pitkin
järviä ja jokia ja yli kannasten; sinne hiihtelivät norjalaiset yli
tunturien suksillaan ja saapuivat Suomen ja Ruotsin rannikkolaiset
haahdillaan. Paljon oli kansaa siellä suurten markkinain aikana, ja
monet kerrat kesässä muutenkin lasketti sinne rantakaupungin haahti
tapaamaan kauppatuttuaan.
Helppo oli Pietarin laskettaa hiljaisella lounaistuulella pitkin
Raumanmeren rannikkoa. Järkähtämättä, hievahtamatta seisoi hän
peräsimessä. Marketta oli omissa puuhissaan, eikä näyttänyt hänestä
välittävän mitään. Hilappa taasen seisoi alinomaa Pietarin rinnalla,
tähysteli uteliain silmin outoja rantoja ja teki alinomaa kysymyksiään.
Ja paljon oli Pietarilla hänelle kertomista entisiltä matkoiltaan ja
Kainuunperän ihmeistä.
Niin laskettivat he päivät ja yöpyivät saaren tyynessä mallossa.
Ja hyvin suosi heitä Ilmatarkin aina Merenkurkkuun saakka. Ei
itse Kurkussakaan, johon lounaistuulet tavallisesti kokosivat
ärjyvät hyökyaallot Raumanmeren syvänteiltä ja Kainuunmeren tyrskyt
pohjatuulellakin usein paiskasivat onnettoman haahden salakavalia
kareja vasten, ei edes siinäkään myrsky pahoin ahdistellut, mentiin
vain vinhaa vauhtia kohden Pohjolaa.
Mutta toista tuli keskellä Kainuunmerta. Nousi yhtäkkiä myrsky,
heitteli haahtea kuin kaarnalastua ja oli mastot katkoa, ja räntää
sataa rätki, niin että tuskin keulaa haahden perästä näki. Ei auttanut
muu, täytyi laskettaa kohden rannikkoa. Onneksi he joutuivat juuri
Hailuodon suojaan, ja kun siitä ei ollut pitkältä Oulunkylään ja
iltakin alkoi olla käsissä, päätti Pietari laskettaa sinne.
Oulunkylä oli sievoinen kauppakylä Oulunjoen suulla. Sen ensimäiset
asujamet olivat olleet karjalaisia lapinkävijöitä, kalastajia ja
metsästäjiä. Olivat he jo käyneet kauppaakin, mutta varsinaiseksi
markkinapaikaksi oli kylä kohonnut vasta sen jälkeen, kun Hämeen
pirkkalaiset tänne asti urkenivat. Vielä nytkin näki kyläkihermässä
rinnan karjalaisia asumuksia, joissa ihmisten ja karjan suojukset
olivat seinä seinää vasten ja pihana kylän raitti, ja hämäläisten
taloja, joissa navetan eroitti pirtistä nurmipeitteinen pihamaa, mutta
pirttiä käytettiin myös riihenä. Kylän edustalla, Merikosken putouksen
alla, oli pienellä saarella muita suurempi puutupa. Se oli rakennutettu
talonpojilla kuninkaan päivätöinä asumukseksi sotamiehille, jotka tänne
oli komennettu kuninkaan lapinvoudin varaksi ja talonpoikain turvaksi
karjalaisten ryöstöretkiä vastaan. Oulunlinnaksi tätä tupaa oli
juhlallisesti alettu nimittää.
Tuskin oli Pakilan haahti ehtinyt maihin, kun muuan huovi tuli
kysymään mitä siinä oli lastina. Pietari luuli sen tulevan satamarahaa
vaatimaan. Mutta kuultuaan, että lastina oli suoloja, pyysi huovi niitä
hieman ostaa, toivoen näin rannasta saavansa huokeammalla kuin Oulun
pirkkalaisten puodeista.
— Ettekös saa muonan ruunulta? kysyi Pietari.
— Kyllä kai! murisi sotamies. Vouti tosin kantaa veroja elatukseksemme
kaikista Pohjan pitäjistä, rahaa ja muonaa. Mutta meille hän antaa vain
naulan lihaa ateriaksi kymmenelle miehelle; ruokavarat lähettää hän
rakkaan aviosiippansa myytäväksi Tukholmaan ja rahat pistää taskuunsa,
niin että tuskin saamme asunnon vuokraa.
— Asunnon? Teillähän on linna tuolla saaressa!
— Sen on Juen Wargh, arvon voutimme, myynyt kahdeksasta markasta
pirkkalaisten terva-aitaksi. Saamme etsiä kukin majapaikan mistä
satumme saamaan. Itselleen on Juen herra kyllä talonpojilla
rakennuttanut upean asunnon tuonne kylän päähän. Sinne hän houkuttelee
ja ryöstää talonpoikain tyttäriä, siellä heitä rääkkää, juo ja mässää.
Mutta kun me sotamiehet kerran ostimme oluttynnyrin, otti hän sen
meiltä pois, ja sitten myi hän meille olutta omasta tynnyristämme ja
otti äyrin kannusta. Sellainen susi Juen Wargh on, mutta valitapas jos
uskallat!
Hilappa oli seissut Pietarin rinnalla ja kuunnellut. Hän alkoi
kuiskuttaa Pietarille, että huovi rukalle annettaisiin suolaa
ilmaiseksi. Siitä oli kysyttävä Marketalta, mutta ei hän pannut
vastaan. Huovi sai suolaa kuin saikin.
Tuli siihen pirkkalaisiakin kyselemään. Menivät tiehensä, kun kuulivat,
että haahti oli matkalla Kemiin. Mutta kohta tuli muuan karjalainen
kauppi, vilkas liuhuparta, ja pyysi päästä haahdessa mukana Kainuhun
perille.
— Kuka olette ja mistä? kysyi Pietari.
— Ka, Käkisalmesta ollaan, suuren Nevajärven rantamilta. Nousia
Venäläiseksi rahvas nimeää.
— Miten sieltä asti olette tullut, kun ei ole omaa haahtakaan?
— Ka, haapiolla vain.
— Ympärikö merivesiä?
— Ei, suoraan maavesiä. Ensin Käkisalmesta neljä peninkulmaa Nevajärveä
pohjoiseen, sieltä yli nummen Pyhäjärveen. Soudetaan pitkin Pyhäjärvet
ja Orihvedet, noustaan niemen poikki ja haapio kosken vartta pitkin
kannetaan. Noustaan pitkin Pielisjokea, suuri Pielinen soudetaan. Monet
peninkulmat sieltä maitse samotaan Nuasjärveen, lasketaan jokiloita
Vuohengin koskeen.
Ämmän ohi miehin haapiot alas hinataan ja ollaan Oulunjärvellä. Kun on
se soudettu ohi suurten kylien, niin huhhei, tänne Merikoskelle kosket
lasketaan. Kolme meitä oli urosta matkalla, vaikka toiset tänne kylähän
jäivät kauppoja tekemään.
-— Ja onko paljonkin kauppatavaraa mukana?
— Ka, ei paljon. Saamisia menen Kainuhun periltä perimään.
Sai hän luvan tulla mukaan. Nouti reppunsa ja jäi haahdelle yöksi, että
aamulla päivän ensi koitossa oltaisiin valmiit lähtemään.
Iltaa istuessa Hilappa katseli ihmeissään vilkasta, puheliasta Nousia
Venäläistä ja hänen hallavan ruskeaa liuhupartaansa. Ei malttanut siinä
olla ihmettelemättä:
— Kuinka kummaa, että venäjänkieltä suomalainenkin niin hyvin ymmärtää!
— Ei olla venäläisiä, karjalaisia ollaan.
— Mutta eikös teillä ole venään usko, venään valta? puuttui Pietari
puheeseen.
— Ka, usko lie, Moskovan Iivana lie tsaari. Mutta oli aika, jolloin
Karjalan rahvahalla oli omat ruhtinaat.
Suurin silmin kuunteli Hilappa näitä outoja asioita. Ja Nousia
Venäläinen kertoi karjalaisten suuren sukutarinan.
— Vapaa oli ennen Karjalan rahvas, heillä oli kaksi suurta valtaa ja
omat ruhtinaat, rahaisa oli rahvas, ylen äijä kirjokultia ja hopeita.
Kaksi oli karjalaista valtaa, Perman valta ja Vienan, ja koko Pohjan
perät olivat heidän ruhtinaidensa vallan alla. Tuhannen vuotta sitten
ulottui Vienan ruhtinaiden valta aina Ruijan rannoille ja tänne
yltympäri Kainuhun meren. Kaikkialla täällä virtojen suilla kauppaa
käytiin, kaikkialla lappalaisilta veroa kannettiin aina Hanhikiveä
myöten Pyhäjärven suulla. Ja vielä sittenkin, kun Moskovan ruhtinas
alkoi kaikkia muita ruhtinaita vastaan sotia käydä ja vähitellen pani
allensa Perman ja Vienan ruhtinaatkin, vielä sittenkin täällä seitsemän
kymen Karjalassa kainulaiset, Vienan siirtolaiset vapaina kauppoja
kävivät ja veroittivat lappalaisiaan. Mutta lopulta alkoivat Nevajärven
permalaiset venäläisten voittajainsa lipun alla tännekin sotiretkiä
tehdä, toisaalta ajautuivat Hämeen ja Ruotsin pirkkalaiset pitkin
Kainuhun meren rantoja aina Pohjan perille, tulivatpa norjalaisetkin
suksillaan yli tunturien. Sadat vuodet täällä verisiä sotia käytiin,
mutta sortuivat vihdoin tyyten Perman ja Vienan vallat, allekynsin
jäivät karjalaiset täällä Kainuhun meren rannoillakin, ja pirkkalaiset
täällä nyt ylintä isännyyttä pitävät. Mutta karjalaisten muinaisesta
suuruudesta kertovat kirjokullat ja hopeat, summattomat aarteet,
joita vielä maasta löydetään Nevajärven ja Vienanmeren rannoilta
ja pilkkahinnasta Moskovan pajareille myydään. Iivana julma siellä
isännöi pajareineen, täällä Kyösti kuningas pirkkalaisineen. Kahden eri
valtikan alla elää nyt Karjalan kuulu heimo.
— Mutta rauha on jo kauan vallinnut täällä seitsemän kymen
riitamaillakin, virkkoi Pietari.
— Rauha on vallinnut pitkän miesiän. Mutta riidoin ovat, sanotaan,
Ruotsin kuningas ja Moskovan tsaari. Annahan sodan syttyä, niin vielä
Vienan ja Nevajärven karjalaiset tänne samoavat tapparat tanassa ja
omaksensa taasen ottavat seitsemän kymen Karjalan.
Sen tunsivat raumalaiset nuoret melkein uhkaukseksi itseäänkin vastaan,
ja siihen se pakina päättyi. Käytiin yölevolle.
Aamulla oli mainio sää ja tuuli. Haahti jätti Oulunsuun lumiräntäiset
rannat ja jo seuraavana päivänä lähestyttiin Kemin suuta. Ihmein
katselivat matkalaiset, kun täällä oli rannat kauttaaltaan paksun
lumen peitossa, vaikka Oulunsuulla räntäsade oli maata tuskin saanut
valkeaksi. Paksun lumen peitossa olivat kylän katotkin, monien pienten
hökkelien ja suhdattoman suuren ja upean kartanon, jota kohden haahti
laski.
Se oli Oravala, Hannu Oravaisen kauppatalo. Pietari lasketti Pakilan
haahden suureen hirsilaituriin, jossa oli tilaa ainakin kymmenkunnalle
alukselle. Nousia Venäläinen kiitti kyydistä ja luikki reppuineen
tiehensä, mihin lie mennytkin kainoja kainulaisia, vähäväkisiä
liiketuttujaan velkomaan. Marketta ja Hilappa astuivat laituriin ja
alkoivat nousta rinnettä Hannu Oravaisen taloon. Pietari jäi haahdelle,
ja siinä seistessään oli hänellä hyvää aikaa katsella suurta summatonta
varastoaittaa, joka oli aivan laiturin vieressä. Pietari tiesi, että
se oli täynnään suolattua lohta, saunassa savustettua ja kesäpäivässä
kuivattua siikaa ja haukea, poronnahkoja ja kalliita kärpän ja näädän
ja majavan turkiksia ja laivurien tuomaa saksantavaraa. Hiukan
ylempänä rantarinteellä oli päärakennus, niin suuri ja muhkea, että
Pietari oli sen veroista nähnyt vain Tukholmassa ja Turussa; mutta
lasi-ikkunat, joita koko Keminsuulla tuskin oli kenenkään toisen
tuvassa, olivat niin suuret, ettei Pietari ollut varma, oliko sellaisia
nähnyt piispanturussakaan. Näki vainen talosta jo päältäpäin,
ettei siinä kituroiden eletty. Kulta- ja hopea-aarteita Oravaisilla
kerrottiinkin olevan kätkettyinä lähimetsät täyteen. Ja hyvä oli kätkeä
ja käyttää, kun monien miespolvien aikana olivat kaikilta köyhemmiltä
pirkkalaissuvuilta ostaneet verolappalaiset, niin että melkein koko
Keminlapissa toiset pirkkalaiset olivat vain Oravaisten renkejä
lapinveron korjuussa.
Vaikkei ollut mikään markkina-aika, kihisi talon piha täytenään miehiä,
jotka parhaallaan valjastivat poroja ahkioiden eteen. Ja näkyi siellä
jokunen lappalainenkin liikuskelevan, mikä tullen Oravaisen puotiin,
mikä lähtien porollaan ajamaan.
Väenvilinän keskitse menivät Marketta ja Hilappa Oravaisen taloon.
Hannu Oravainen oli niin kiinni muissa asioissa, ettei heti joutanut
Marketan kanssa kauppoihin. Oravaisen emäntä vei sentähden tytöt
vierashuoneeseen odottamaan. Ja sielläkös vasta Hilapan silmää
kysyttiin, niin loistelias upeus verhosi kaiken alkuperäisen jyrkeyden.
Suuri oli tupa, niin suuri, ettei Hilappa ollut sellaista nähnyt
unissaankaan. Uloslämpiävä oli takka, niin etteivät mustuneet pyöreät
seinähirret eikä laipiolaudat. Etelän ja lännen puolisilla seinillä
juoksivat leveät honkapenkit, ja niiden välisessä peränurkassa, ovelta
vasemmalle, oli vähintään puolensylen levyinen honkapöytä, jonka jalat
olivat omista oksistaan, ja pöydän edessä oli samallainen lavitsa.
Muina istuimina oli suuria, onttoja hongantyviä, joiden yläreunaan
oli tehty kyynärän korkuinen lovi, jätetty tausta selkänojaksi ja
pistetty pönttöön kansi istuimeksi. Uteliaana katseli Hilappa näitä
honkatuoleja, sillä hän oli kuullut isältään, että niissä oli pohjakin
ja että tienoolaiset tarinoivat niiden olevan kultaa ja hopeaa
täytenään.
Mutta mitkä ihmiskäsien taidonnäytteet peittivätkään nämä suoraan
ikimetsistä noudetut huonekalut! Pönttötuolien selustoille oli
heitetty kirjokukkaiset peitteet ja istuimilla oli silkkipäällyksiset,
korukirjaillut tyynyt. Parin sylen pituiset silkkityynyt oli nauhoin
sidottu myös penkeille ja lavitsalle pöydän ympärillä, ja pitkin seiniä
oli penkit muualta verhottu pitkillä penkkiverhoilla. Pöydällä oli
korukutoinen silkkiliina ja seinillä korukuvaiset verhot. Lattiamatot
sitä vastoin olivat metsänantimia hekin, lattia oli näet kauttaaltaan
peitetty hirven ja karhun taljoilla.
Emäntä laitatti heti vierailleen suunavausta. Ja silkkaa hopeaa
olivat pöytäkalut kauttaaltaan, kuvakirjailtua hopeaa lusikoista ja
lautasista maljoihin ja kannuihin saakka. Aivan arastutti raumalaisia
porvaristyttöjä niistä syödä.
Heidän syötyään tuli vihdoin isäntä, paksu ja roteva, leveänaama ja
mahtava mies. Marketta meni hänen kanssaan kaupoista sopimaan. Mutta
Hilapasta tuntui täällä niin ahdistavalta, että hän pujahti ulos
mennäkseen rannalle Pietarin luo.
Pihalla pisti hänen silmiinsä porolauma venhemäisine ahkioineen. Hei,
olisipa niillä ollut lysti viilettää! Mutta ei hän sentään rohennut
pyytää vierailta miehiltä. Juoksi haahdelle Pietarilta kyselemään.
— Mihin he noin joukolla lähtevät?
— Veronajoon.
— Veron? Minä luulin, että ne ovat Oravaisen poroja ja miehiä.
Kuninkaanko ne sitten ovatkin?
— Ei kuningas täällä veroja kanna. Pirkkalaisilla on kullakin omat
lappalaisensa, joilta kiskovat veroa. Mutta Oravaisten ovat nykyään
melkein kaikki lappalaiset Keminlapissa, vähitellen ovat ostaneet
ne toisilta pirkkalaisilta ja kainulaisilta. Torniossa on toinen
yhtä mahtava lapinruhtinas Olavi Amundinpoika, jollei mahtavampikin,
vaikka on vielä nuori. Se siellä Ruotsin puolella, Kaakamajoen takana
lapinverot ajattaa. Kuninkaalle he antavat vain tihunnit.
Ihmeissään katseli Hilappa suurta porolaumaa, joka parastaikaa lähti
viilettämään nuorta hankea pitkänä jonona.
Mutta samassa häntä säikähdytti purje, joka vilahti ohi ja aivan
kosketti heidän haahtaan. Siinä aivan laiturin edustalla oli jo kotvan
risteilyt sorea, kirjokokkainen purjepursi, jonka purjeissa olivat
kultakirjaimet: O. A. Nyt laski pursi aivan haahden vieritse ja nuori
purjehtija katsoi Hilappaan niin kummasti ja pitkään. Se teki kauniin
kierroksen ulapalla, laski sitten kohti uudestaan ja päästi haahta
lähetessään purjeet höllälleen.
— Tule tyttö, purjehtimaan! huusi nuori, upea pursimies.
— Mihinpä minä... virkkoi Hilappa ymmällä, vaikka mieli teki.
— Tässä lähellä vain kaareillaan.
Ykskaks, Pietarin juuri yrittäessä pidättämään, hypähti tyttönen
purteen, ja ykskaks purjeet pullistuivat jälleen.
— Voi, minkä nyt teit! huusi Pietari.
Ja vasta nyt, kun oli jo myöhäistä, Hilappakin hätääntyi
ajattelemattomuuttaan.
Pursi ei enää kaareillut, vaan lähti suoraan Torniota kohden
viilettämään. Pietari tuskin enää kuuli Hilapan yhä loittonevia
hätähuutoja, niin kiire hänellä oli juoksemaan rinnettä taloon.
Hän tölmähti päistikkaa huoneeseen, jossa Hannu Oravainen hieroi
Marketan kanssa kauppoja.
— Ruotsin pirkkalainen vei Hilapan! huusi hän.
— Jesmaar, sisareni! huudahti tasainen Marketta.
— Kuka Ruotsin pirkkalainen? kysyi Oravainen.
— Sepä torniolainen, Olavi Amundinpoika!
-— Ai, Armassaaren Olaviko! huudahti mahtava isäntä vähän
vilkastuneena. — Oliko se täällä taas vaanimassa, milloin meiltä
lähdetään lapinajoon! Se on hänen tapaistaan! Ja sitten lähettää
miehensä rajalle rettelöimään! Se tunkeutuu minun lappalaisianikin
veroittamaan, ja omiaan nylkee niin, että monet heistä ovat kotaansa
nyykistyneet nälkään. Monta kertaa olen lähettänyt hänen lappalaistensa
luo miehiäni viemään mille poron, mille verkon, mille kirveen tai padan
ja pelastanut poloiset surman suusta. Vanhan tavan mukaan pitäisi
siten eloon autettujen olla kolme vuotta minun lappalaisiani. Mutta
sota tulee Armassaaren veroisännän kanssa, jos menee hänen alueilleen
veroittamaan lappalaisia, jotka on surman suusta pelastanut.
Hän oli kääntynyt selityksineen tasaisen Marketan puoleen,
ilmeisesti edellyttäen, että tämä ymmärtäväinen tyttö käsitti, millä
kiittämättömyydellä ja vääryydellä hänen jalomielisyyttään palkittiin.
— Mutta se vei Hilapan! keskeytti Pietari Kovapää vihdoin tuimasti.
— Tosiaan! Hänen tapojaan sekin. Talossaan Armassaarella on hänellä
nuoria tyttöjä kymmenin, aivan kuin Suliman sulttaanilla kerrotaan
olleen mukanaan, kun taanoisina vuosina tuli turkkilaisjoukkoineen
saksalaisia ahdistelemaan. Ryöstää se ryökäle sinne, kenen vain siksi
viehättäväksi katsoo.
— Mutta Hilappaa täytyy lähteä pelastamaan! tiuskaisi Pietari.
— Pelastamaan! Eivätkö mieheni jo liene ehtineet lähteä lapinajoon. Ota
ketä saat kylästä, sanoi hän äänellä, joka ilmaisi, ettei yksi tyttö
merkinnyt mitään veronajon rinnalla. Olihan vain melkein ilahuttavaa,
kun sai tällaisiakin tepposia laskea vihatun kilpailijansa tiliin...
— En tarvitse muuta kuin purjepurren! huusi Pietari.
— Siellä rannalla on, ota! Mutta paras on olla menemättäsi. Hänen
tytönryöstöistään on tehty valituksia itse kuninkaallekin, mutta eipäs
ole mahdettu "Armassaaren" kuninkaalle mitään. Hänellä on miesjoukko
melkein yhtä suuri kuin porolaumakin. Pääsi kaupalle sinne vain lähdet.
Ei kuullut enää Pietari pirkkalaiskuninkaan jaarituksia. Rannalle
juoksi, purjepurteen hyppäsi ja alkoi Armassaarta kohden viilettää.
Vähällä oli Hilappa mereen hypätä, kun outo mies veikin hänet pitkin
outoa rannikkoa purressaan, johon hän niin ajattelemattomasti oli
hypännyt. Hän itki, tiuskui ja telmi kuin pillastunut sälkö ja oli
vähällä nyrkit ojossa karata miehen kimppuun. Mutta mikään ei auttanut,
eteenpäin vain viiletti venonen ja vihdoin laskettiin oudon saaren
rantaan.
Siellä oli talo, jossa oli kymmeniä aittoja ja asuinrakennus niin
suuri, ettei Oravalakaan sille vertoja vetänyt. Siellä outo mies
nosti Hilapan maalle ja käsipuolesta talutti taloon. Sisällä oli,
jos mahdollista, kaikki vieläkin upeampaa kuin Oravalassa, ainakin
olivat huonekalutkin herraskaisempaa tekoa. Mutta ei Hilappa niitä nyt
välittänyt katsella.
Mies jätti Hilapan vanhan, inhoittavan ämmän huostaan ja riensi pois.
Sanoi menevänsä veronajajia lähettämään.
— Minä tahdon heti täältä pois! puuskahti Hilappa akalle.
— Hätäkös sinun täällä on, höpäkkö! Hyvin Olavi tyttösensä pitää.
Viinein juottaa, syöttää nisuleivin ja poronjuustoin. Saatpas nähdä!
Tai saat kuullakin. Tulkaas tänne, tytöt! virkkoi akka avaten oven
viereiseen huoneeseen.
Sieltä tölmähti ovelle parvi uteliaita, nauravia tytön virnakkeita.
— Tämä tässä pois tahtoo. Mutta sanokaapas, eikö teillä ole täällä
hyvä? kysyi akka.
Enimmät tytöistä nauroivat vain. Mutta oli Hilappa heidän takaansa
näkevittään surullisia ja sääliviäkin kasvoja.
— Hyvä täällä on, kehui akka. Saat heti koreat vaatteet. Pitäkää häntä
silmällä, tytöt, niin menen noutamaan.
Akka meni, ja tytöt tulivat joukolla kyselemään ja utelemaan.
Vihaisesti kääntyi Hilappa heihin selin ja riensi ikkunasta
tuijottamaan.
Siinä tuijotellessaan ja toisten udellessa havaitsi hän merenselältä
purjeen pilkahtavan näkyviin. Se läheni, läheni lähenemistään. Jo oli
Hilappa tuntevinaan tulijan Pietariksi.
— Mitä tähystät? riensivät tytöt utelemaan nähdessään hänen teroitetun
katseensa.
— En mitään! vastasi Hilappa ja kääntyi pois ollen välinpitämätön
olevinaan. Mutta salavihkaan vilkaisi hän purtta silloin tällöin. Nyt
juuri läheni se pursilaituria. Ykskaks tölmähti Hilappa pihalle.
Koko tyttölauma karkasi jälestä, ja niin otallettiin peräkanaa kohden
rantalaituria. Mutta eivät lapinpashan lellikit pysyneet Rauman tytön
kinterillä. Ennen heitä hän laituriin joutui. Purteen hyppäsi. Ja pursi
loittoni vesille.
Oli akkakin rientänyt tyttölauman jälkeen. Mutta nähtyään, että
uusi tyttö pääsi pakoon, riensi hän isäntänsä luo. Se oli lautoin
lähettämässä miehiään mantereeseen porotarhalle, josta heidän oli
määrä lähteä lapinajoon. Niine miehineen, jotka vielä olivat saaressa,
juoksi hän nyt pursilaituriin. Mutta kun karkulaiset olivat jo loitolla
vesillä, käski hän vain yhden miehistään hypätä purjepurteen ja tuli
itse jälestä.
Hilappa ja Pietari laskettivat laitatuulta. Hätä ja hyvämieli kuvastui
Hilapan kasvoista, kun hän katseli rannalla hälisevää tyttöparvea.
Mutta sitten heitti hän ihailevan katseen Pietariin.
— Miten sinä uskalsit tulla?
— Tuota tyttöparveako olisin pelännyt?
— Oi, siellä oli... katsos!
Pietari vilkaisi jälelleen, näki miesten juoksevan rantaan ja parin
heistä hyppäävän venheeseen.
Hilappa tömisteli tulisessa malttamattomuudessa jalkojaan veneen
pohjaan.
— Riippuu nyt siitä, onko heillä nopeampi pursi kuin tämä, virkkoi
Pietari tuimasti.
— Emme ikinä antaudu elävänä, huusi Hilappa.
— Emme, vastasi Pietari.
Vinhasti kulki Oravalan pursi, jolla he laskettivat. Mutta vinhasti
lähti toinenkin jälkeen. Pietari ei enää vilkunut jälelleen, tuijotti
vain kokkaan, hoiti purjeita ja piti perää suoraan. Hilapan silmät
olivat naulatut jälestä tulevaan purteen.
— He taitavat lähetä, kuiskasi Hilappa tuskin kuuluvasti.
Pietari kyyristyi vain jännittyneeseen etukumaraan, ikäänkuin se
auttaisi.
— He lähenevät! huusi Hilappa hädissään.
— Kun ehdittäisiin vain Oravalan näkyviin, ehkäpä sieltä saisimme apua.
Molemmat purjepurret kiitivät kuin linnut yli aaltojen. Mutta
jälkimäinen kiiti nopeammin ja läheni, vitkaan, mutta varmasti.
Hilappa hädissään jo valmistautui hyppäämään mereen. Purren pohjalla
oli muutamia kiviä pohjalastina. Peläten, että ajajat voisivat saada
hänet vedestäkin, jos hän vasta viime hädässä heittäytyisi mereen,
sitoi hän yhden kivistä vyötärölleen ja piteli sitä sylissään.
Pääsisipähän sen avulla heti pohjaan!
— Voi, he tavoittavat! huusi hän.
— Malta vielä tuokio. Oravala näkyy!
He lähestyivät tosiaankin Keminsuuta vinhaa vauhtia. Pietari saattoi
jo eroittaa Pakilan haahden laiturissa. Hän oli näkevinään siellä
liikettäkin. Tosiaan! Haahdella oli miehiä purkamistyössä!
— Se kääntyy! huusi Hilappa riemuissan.
Olavi pirkkalainen käänsi tosiaankin yhtäkkiä purtensa ja alkoi
loitota. Olivat varmaan huomanneet hekin miehet Oravalan laiturissa.
Pietari ja Hilappa olivat pian laiturissa ja nousivat maihin. Ja
silloin Hilapan valtasi sellainen riemun puuska, että hän samalla
kertaa itkien ja nauraen syöksähti Pietarin kaulaan. Ja Pietarin silmät
loistivat ilosta, ja hän kieputti itkevää ja nauravaa tyttöä sylissään
aivan kuin karkelossa.
Kohta yhtyivät he Markettaan. Ilosta hykersi hänkin saadessaan takaisin
siskonsa. Heitti hän sulan, kiitollisen katseen Pietariinkin. Mutta ei
se katse puhunut sen enempää.