En koettanut tavata Violetia hänen saapuessaan. Siitä hetkestä, kun
hän oli kirjoittanut "myönnyn", ei mikään ollut minusta mieluisempaa
kuin armaani toivomusten täyttäminen, vaikka ne olisivatkin olleet
itsekkyyteni ja toivomusteni vastaisia. Luulen siten rakastaneeni tuota
harvinaista olentoa, luulen siten käyttäneeni tuota Jumalan lahjaa niin
ansiokkaasti kuin mahdollista. Arvelin, että minulle oli luvallista
mennä kuuden ajoissa aamulla höyrylaivalle, joka lakkaamatta välittää
liikettä Bingenin ja Rüdesheimin välillä, koska Violetin kirjeen
johdosta olin varma, ettei hän saapuisi niin aikaiseen. Jäin sinne koko
tunniksi nauttimaan syvästi, mutta rauhallisesti tulevasta hetkestä,
jolloin hän kulkisi ohi minun ollessani kaukana. Kuunnellen nopean
virran kuohunaa, joka vaahtosi ja välähteli venheiden pingottuneiden
köysien alla en voinut olla ajattelematta, että ehkäpä minunkin tuleva
onneni kulkisi nopeasti ohi. En voinut sietää sitä ajatusta, vaan
karkoitin sen kauhulla luotani.
Kulutin suurimman osan päivästä Niederwaldin metsiköissä, puhellen
kasveille ja varjoille, hakien sydän sykkien ja löytäenkin Eichstädt'in
metsien valkeita Waldmeister kukkia ja toistellen kuin juopunut,
yksinäisen vehreyden keskellä, sen päivän säkeitä:
Ja aattehissain kaukaa välkkyvän ma nään
nuo tornit, kukkulat ja pyhän Rheinin juoksun.
Tasan viideltä astuin sisälle Stehlen huvilaan. Palvelija vei minut
pieneen maan tasalla olevaan saliin, jonka ahtaat, kahdeksankulmaiset,
maalatut ikkunat päästivät hyvin vähän valoa sisään. Vähään aikaan en
auringonpaisteesta tulleena nähnyt mitään. Violetin ääni sanoi "hyvää
iltaa" ja huomasin hänen tulevan minua kohti käsi ojennettuna. Hän
osoitti toisella kädellään erästä lähestyvää varjoa. "Rouva Stehle",
sanoi hän. Pidätetty ilo tuntui väreilevän hänen äänessään, mutta
hän oli kuitenkin täydellisesti oman itsensä herra, ja käyttäytyi
tavallisella, luonnollisella suloudellaan. Rouva Stehle lausui hyvin
sydämellisesti minut tervetulleeksi, puristi lujasti kättäni ja esitti
minut eräille toisille mies- ja naispuolisille varjoille, lausuen
nimeni varmuudella, joka teki minut iloiseksi, ikäänkuin olisin
tuntenut siinä hiukan Violetin rakkautta, sillä hän oli kai hyvin usein
maininnut nimeni. Hän johti, tai mieluummin antoi keskustelun raueta
niin, että vieraat poistuivat toinen toisensa jälkeen. Kun viimeinen
astui ulos, löi sydämeni haljetakseen.
"Jos sallitte", sanoi rouva, "menen ilmoittamaan tulostanne miehelleni."
Jäätyäni yksin Violetin kanssa, menin kohta hänen luokseen. Hän nousi
seisaalleen, taivutti pääni alas ja syleillen minua painoi kasvonsa
rintaani. Emme kumpikaan voineet puhua. Olimme tuskin tietoisia
ulkomaailmasta ja tuskin tunsimme olevamme eri henkilöitä.
Hän sanoi ensin tuskin kuuluvasti kohottaen minuun kasvonsa ja utuiset
silmänsä, joiden katse häipyi äärettömään onneen:
"Rakastatko minua?"
Otin rakkaan pään käsieni väliin, vedin hänet luokseni vastaamatta ja
laskin huuleni hänen huulilleen. Silmäni pimenivät, oli kuin olisin
hengittänyt kaiken ilman, kaiken valon, kaiken elämän maailmassa.
Samassa kuulimme Stehle puolisoiden äänet ja ennätimme tuskin
erottautua. Minä en voinut vieläkään puhua. Onneksi Violetin ystävät
ymmärsivät sen ja puhuivat vain keskenään. Ensiksi en ollenkaan
käsittänyt mitä he sanoivat: minussa aaltoili yhä äskeisen hetken
hillitön ilo, mieleni oli liian täynnä siitä. Vähitellen käsitin, että
he kohtelivat minua kuin vanhaa tuttavaa, että he jo tiesivät hyvin
paljon minusta ja perheestäni. He eivät olleet kuulleet nimeäni ensi
kertaa Violetilta, vaan eräältä Kreuznachilaiselta rouvalta, jonka
kanssa olin ollut kirjevaihdossa. Kun rouva Stehle kertoi minulle
siitä, poistui Violet.
"Noin kuukausi sitten", sanoi nauraen herra Stehle, joka näytti olevan
noin neljänkymmenen ikäinen, "en varmasti olisi voinut kuvitellakaan,
että minulla näin pian olisi kihlattu tytär."
Näin alkoi keskustelu. Kiiteltyään minulle Violetia mitä parhaiten
ja puhuttuaan hänen isästään, joka oli ollut Stehlen perheen paras
ja läheisin ystävä, sanoivat herra ja rouva, että Violet oli antanut
heille tehtäväksi kertoa, mitä Nürnbergissä oli tapahtunut sen jälkeen:
kun hän oli palannut sinne Eichstädt'istä. Mutta Violet tuli takaisin
ennen kertomuksen alkua ja herra Stehleä nauratti oma kiirehtimisensä
paljon.
Rouva ehdotti, että mentäisiin puutarhaan, jota hän ja hänen miehensä
tahtoivat hiukan silmäillä pitkän poissaolonsa jälkeen. Pian olin
taas yksin Violetin kanssa ja hän vaipui äkkiä tuolille kärsivä ilme
silmissään. Säikähdin.
"Ei, ei," sanoi hän. "Olen liian onnellinen."
Istuuduin hänen viereensä. Katselimme toisiamme vaieten, ja minun
kasvoillani kuvastui varmaankin salainen huoli, koska Violet
ojensi minulle kätensä ja hänen jäykistynyt ilmeensä muuttui äkkiä
suloisimmaksi hymyilyksi.
"Pelkään kadottavani sinut", kuiskasi hän ja puristi kättäni voimalla,
jollaista en luullut hänellä olevan; äsköinen kärsivä ilme palasi
hetkeksi hänen kasvoilleen.
"Violet", kuiskasin. "Vaimoni!"
Hänen silmänsä himmentyivät, hänen suloinen äänensä sanoi pelokkaan
kiihkeästi:
"Ainaisestiko?"
"Ainaisesti, ainaisesti!" Vielä nytkin, kun kirjoitan tätä, vastaa
sydämeni samoin.
Emme puhelleet enää. Nautimme äänettöminä vihreästä, raittiista
tuoksusta, kirkkaasta, puhtaasta loisteesta ympärillämme, ja omasta
suloisesta onnestamme. Vasta kun hän näki Stehlein palaavan, sanoi
Violet minulle:
"Tulkaa huomenna kello yksitoista, tapaatte minut täällä."
"_Tulkaa?_" sanoin. "_Tapaatte?_"
"Tule", vastasi Violet hymyillen, "Tapaat minut, mutta vain näin
kahdenkesken. Kun on toisia seurassa, teitittelemme. Huomenna",
lisäsi hän hiljaa ja arasti. "Huomenna toivon saavani sinulta..."
Hän ei uskaltanut lopettaa lausettaan ja samassa tulivatkin Stehlet.
Jätin hyvästit ja herra Stehle saattoi minut kotiin.
Nyt saattoi hän viimein kertoa minulle Nürnbergin tapahtumista. Kun
miss Yves palasi Eichstädt'istä olivat sedät ottaneet hänet tavallista
kylmemmin vastaan. He olivat saaneet professori Toplerilta kirjeen,
jossa hän, tuntien, ettei voinut tehdä Violetia onnelliseksi, antoi
takaisin sanansa. Violetin seuralaiset, Luise von Dobra ja hänen
isänsä, olivat heti joutuneet ankaraan kuulusteluun, joka ei tapahtunut
myrskyttä, sillä Luise oli puolustanut innokkaasti ystäväänsä ja oli
puhunut minunkin puolestani. Sitten eivät Yves'it olleet puhuneet
mitään veljensä tyttärelle kuuteen päivään; hän ei tiennyt olivatko
he sinä aikana hankkineet uusia tietoja, kirjoittaneet Toplerille,
tai mitä kummia lienevätkään tehneet. Lopuksi olivat he eräänä aamuna
juhlallisessa muodossa antaneet Violetin tietää mielipahansa, eikä
hänen ollut onnistunut selittää heille olevansa aivan syytön, että hän
aina oli omasta puolestaan pysynyt uskollisena professori Toplerille
annetulle lupaukselleen, vaikka olikin heti alussa selvästi sanonut
hänelle, ettei rakastanut häntä. Sedät selittivät hänelle, että Yves'in
perhe oli jo liiaksi kärsinyt erään jäsenensä onnettoman avioliiton
vuoksi, katolinuskoisen ulkomaalaisen kanssa, ja siksi eivät he voisi
suostua siihen, että sama seikka uudistuisi. Kun Violet vastasi, ett'ei
hän todellakaan ollut päättänyt mennä naimisiin, koettivat sedät saada
hänet lupaamaan, ett'ei hän ainakaan ottaisi italialaista. Violetia
suututti sellainen ehdotus. Sedät pysyivät päätöksessään ja antoivat
hänelle viikon miettimisen aikaa, lisäten, että jos hän ei lupaisi,
ei hän saisi enää olla heidän kattonsa alla. Sallimus oli tahtonut,
että Stehlet tulivat sattumalta Nürnbergiin juuri silloin palatessaan
matkaltaan Sachsenista. Violet kärsi kauheasti. Hän tunsi toiselta
puolen, kuinka paljosta hänen oli oltava kiitollinen sukulaisilleen,
toiselta puolen oli hänen mahdotonta kärsiä senlaatuista pakotusta.
Stehlet asettuivat välittämään, mutta tuloksetta. Silloin päätti miss
Yves suostua heidän ehdotukseensa tulla heidän vieraakseen lyhemmäksi
aikaa, koska hän ei vielä tuntenut minun aikeitani avioliittoon nähden,
ja koska hänen ehkä täytyi lähteä Englantiin vanhan serkun luo joka oli
ollut hyväntahtoinen häntä kohtaan.
Herra Stehle arveli, että hän voisi jäädä Rüdesheimiin häihin saakka.
Sanoin hänelle, että omasta puolestani koetin jouduttaa sitä niin
paljon kuin mahdollista, ja että huomenna puhuisin siitä Violetille.