Sydäntalvi oli ollut kovaa. Pyryt ja pakkaset vuorottelivat. Kun lunta
oli tulla ryöppyyttänyt aikansa, kitisti pakkanen kinokset kokoon, ja
uusi lumentulo, uudet tuiskut alkoivat. Metsän puut seisoivat kuin
taakkansa alle painuneet kulkijamet ja missä vain seinänvierusta tai
aita oli yrittänyt estettä lumelle, sinne tuisku vasta olikin kasannut
korkeimmat kinoksensa.
Männikön Liisan mökki oli kuin lumeen haudattu. Ainoastaan matala ovi
ja vieläkin matalampien, moniruutuisten ikkunoiden ylimmät ruudut
olivat lumesta vapaina. Ikkunoita varjostavan lumen takia oli tuvassa
keskipäivälläkin puolihämärä. Tänään oli lisäksi taivas pilvessä ja
lyhyt helmikuunpäivä päättymäisillään.
Männikön Liisa istui uuninkupeella olevalla rahilla rukkiaan
hyrryytellen. Mutta poljenta hidastui hidastumistaan, kunnes se
viimein kokonaan lakkasi. Liisa-muori nosti rukkinsa syrjään, vetäisi
verkalleen villakopan esille rahin alta ja rupesi tekemään lepeitä.
Pyöräyttäessään pehmeän lepereen toisensa jälkeen koppaan vilkaisi hän
silloin tällöin kuin salavihkaa huoneen perällä olevaan vuoteeseen
josta aika ajoin kuului hiljaista, tukahutettua voihketta.
Pitkä, äänekäs vaikerrus pakotti muorin viimein nousemaan. Hän läheni
vuodetta.
-- Jo taitaa tosi tulla? -- Muori korjasi lattialle valumassa olevaa
peitteenriekaletta.
Kalpea, läpikuultavaksi laihtunut nainen vuoteessa ei vastannut mitään.
Muori ei edes ollut selvillä siitä, oliko sairas kuullut hänen sanojaan
vai muutenko vain halutti olla vaiti. Liisa-muori jäi siitä syystä
hetkeksi arvelevasti tuijottamaan eteensä. Hän ei näyttänyt tietävän,
mitä nyt tehdä.
-- Anteeksi, kun näin valittelen, -- kuului viimein arasti vuoteesta.
-- Eipähän siinä mikä auta. -- Muori huokasi ja siirsi kaljatuopin
pöydältä vuoteen vieressä olevalle tuolille. Sitten hän hiljaa
huojutellen ruumistaan edestakaisin jäi seisomaan vuoteen jalkopäähän:
aivan kuin odotellen, eikö sairas jatkaisi puhetta.
Sairaan käsi kohosi pyyhkimään hikeä otsalta -- Kyllä minä tähän
kuolen, sanoi hän hiljaa.
-- Niinhän ne kaikki uskovat, kun se ensi kerran eteen tulee. Ja kun
sitten vielä joutui tuollaiseen kurjaan tilaan, ettei päänpehmikettä
lapselle, -- ei -- --
-- Älkää puhuko, älkää puhuko! -- Läpikuultaviksi! laihtuneet kädet
ojentuivat torjuvasti muoria kohti.
Mutta muori ei hellittänyt. -- Ainahan puhuminen vähän helpottaa, --
selvitteli hän levollisesti samalla kuin asettui vieressä olevalle
tuolille valmiina kuulemaan, jos jotain kuultavaksi annettaisiin.
Eikäpä tuossa liikaa olisikaan, jos annettaisiin, kun hän, muori, oli
avannut ovensa tällaiselle ventovieraalle ja kurjassa tilassa olevalle
kulkijalle.
-- Ei minulla ole mitään ihmisille uskottavaa. Kaikki tietävät tekoni.
-- Mutta lapsenkin tähden, -- pitkitti muori itsepintaisesti.
-- Minä olen kirjoittanut. Siinä on selvä osoite ja merkkejä
riittävästi. -- Pidättehän vain huolta lapsesta siksi kun tulevat
hakemaan. Rahaakin -- --
Lause katkesi valitukseen.
Liisa-muori huojuttelihe vielä hetken edestakaisin tuolillaan, teki
sitten päätöksensä ja nousi. Otettuaan olkikuvon pankolta levitti
hän sen lattialle, asetti vanhan nuttunsa päänaluseksi, kietaisi
huivisiekaleen ympärilleen ja paneutui pitkäkseen. Yön unesta ei
arvattavasti tulisi mitään. Se oli siitä syystä otettava etukäteen.
Vuoteessa makaava seurasi katseillaan muorin levollista askartelua.
Ja kun hetken kuluttua äänekkäät kuorsaukset ilmoittivat mummon
nukahtaneeksi, ei se näyttänyt sairasta hämmästyttävän. Hän vain
huokasi omituisen pitkään -- osaksi kuin helpotuksesta, mutta raskaasti
samalla -- haikean raskaasti. Rauhaan pääseminen muorin tutkisteluista
helpotti, mutta samalla tuntui raskaalta kun ei ollut ketään -- ei
ketään koko maailmassa --.
Kyyneleet kihosivat äkkiä silmiin suurina ja polttavina.
Kuinka lyhyt olikaan askel onnen huipuilta alas kammottaviin kuiluihin!
Puolisentoista vuotta sitten he vasta olivat tutustuneet ja nyt -- --
Hän painoi silmänsä umpeen kuin päästäkseen rauhaan, Mutta ajatus ja
muisto toisensa jälkeen tunki väkipakolla esiin. Niinkuin voimakas
hyökylaine, joka rannalta tempaa huolettomana leikkivän lapsen, oli
voimakas, ennenaavistamaton tunne riistänyt hänet valtoihinsa. Hän
oli kuin lumottu. Ei mikään pystynyt häneen. Eivät sanat, eivät
varoitukset, eivät lukemattomat ennen nähdyt esimerkit. Hän uskoi
omaa kohtaansa kokonaan toisten kokemuksista poikkeavaksi. _Toisia_
oli ilkeämielisesti petetty. _Hän_ oli saanut osakseen rakkautta,
jonka suuruudelle ei löytynyt sanoja ja jonka voima vasta oli hänelle
kirkastanut elämän sisällön ja arvon. _Toiset_ olivat joutuneet
tunnottomien ihmisten leluiksi. _Häntä_ kannatti tuo suuri, kaikkensa
antava, mutta myöskin kaikkea vaativa rakkaus. Ja se _oli_ häntä
vastakin kannattava -- läpi kaiken. Siitä hän silloin oli vakuutettu.
Tukahduttava tunne ahdisti häntä äkkiä. Oli kuin kova luiseva käsi
olisi iskeytynyt hänen kurkkuunsa siinä samassa katkaistakseen elämän.
Käsi oli epätoivon. Sen ote oli hänelle tuttu.
Sairas peitti kasvot käsillään ja parahti.
Hyvä Jumala, kun näitä tuskia oli niin monenlaisia! Hulluuteen tämä
vei. Minuutitkin tuntuivat mittaamattoman pitkiltä tällaisessa
helvetillisessä poltteessa. Ja kun ruumiin tuska vähän helpotti,
silloin poltti sielua sitä pahemmin.
Hän ei voinut eikä tahtonutkaan tehdä itseään syyttömäksi. Vaikkakin
hän oli nuori -- ei vielä kahtakaan kymmentä; -- oli hän jo täysikäinen
ihminen. Hänen olisi pitänyt tietää minkä teki, ja sittenkin nousi
syytös toista kohtaan nyt polttavan katkerana sisimmästä.
_Hänellä_ oli ollut ikää kaksin verroin. _Hän_ tiesi kaiken aikaa mitä
tarkoitti, mutta olipa hänellä silti ollut tuntoa teeskennellä.
Tai ehkä siinä ei ollutkaan teeskentelyä. Naimisestahan ei ollut
puhettakaan, ennenkuin hän itse otti sen puheeksi silloin kun kaikki
särkyi. Toinen oli vain antanut tulisen tunteen kuin hehkuaaltona
tarttua elämänhaluiseen, nuoreen tyttölapseen. Hän oli vain
vakuuttanut, ettei hän koskaan ennen ollut nähnyt toista näin suloista,
ei koskaan rakastanut näin. Ja ne sanat ne olivat olleet hunajaa ja
mettä nuorelle mielelle. Ne olivat iloa ja ihailua ikävöivälle kuin
humaltava viini.
Hän vaikeroi ääneensä ja painoi kädet toisiinsa niin, että rystyset
rusahtivat. Mutta kohta kun vaiva vähän helpotti, täytyi taas ajatella.
Sinä leutona maaliskuun iltana, jolloin hän tapasi Katrin itkemässä
porttikäytävän pimennossa, oli pelko ensi kertaa riipaissut hänen
rintaansa. Siihen asti hän oli luottanut, luottanut ehdottomasti.
Mutta Katrin lohduton tuska ihan kuin tarttui häneenkin. Emäntä oli
ajanut Katrin pois palveluspaikasta ja oli puhunut kovia sanoja
kevytkenkäisistä tyttöletukoista, jotka polkevat ihmisarvonsa likaan
kuin minkähän arvottoman vaateriekaleen. Arvo! Se oli kuin uusi ja
ennen kuulematon sana Katrille. Että hänelläkin oli arvoa, siitä ei
ennen kukaan ollut puhunut, ei emäntä eivätkä liioin ne, jotka olivat
antaneet potkun tai torasanan huutolaislapselle. Mutta nyt se sanottiin
täynnä armotonta halveksumista.
Siinä Katrin vavistessa itkussaan oli se ajatus äkkiä kuin salama
leimahtanut hänen omassa sisimmässään, että jos hän itsekin kerran noin
pimennossa itkee särkynyttä onneansa, jos hänkin pettyy?
Mutta samana iltana hän taas oli ajelulla kaupungin ulkopuolella, ja
lähenevän kevään kiehtova, salaperäinen hämy viihdytti hänen pelkonsa
suloiseen unhotukseen.
Sairas huitoi käsiään tuskaisesti kuin huitoakseen itsesyytökset
etäälle luotaan. Hän ei tahtonut muistella, ei ajatella. Häntä ei
puolustanut sekään, mikä oli Katrilla puolustuksena. Katri oli pienestä
asti ollut tuuliajolla, mutta hänellä oli ollut hyvä koti ja hyvät
vanhemmat. Tilaa olisi ollut kotona hänellekin. Mutta hänellä oli
pienestä pitäen ollut sellainen vastustamaton halu kaiken kauniin ja
hienon perään. Eikä sitä kukaan kotona ymmärtänyt. Anna-Stiina kaikkein
vähiten. Sitä moitittiin vain herraskaisuudeksi. Sentähden rupesi mieli
tekemään Helsinkiin. Ja siellä sitten -- --
-- Oi -- vooi -- vooi --!
Ja kuinka ne vieläkin kiusasivat nuo syvät, säihkyvät silmät ja nuo
huulet, jotka suutelivat niin että koko maailma unohtui!
Koko sielunsa voiman hän oli pannut siihen rakkauteen, jonka ne hänessä
herättivät ja nyt, nyt teki mieli -- kirota tuota kaikkea.
Vaikka olihan hänessä itsessäänkin ollut noita kuumia tunteita ja tuota
kummaa, kahlehtivaa voimaa, johon kaikki pelokkaat, vastustelevat
ajatukset upposivat kuin meren syvyyteen.
Hän kirkaisi taas ja kädet iskeytyivät kouristuksen tapaisessa tuskassa
kiinni vuoteen laitaan.
Jos nyt edes olisi voinut puhua jollekulle -- semmoiselle, joka ei
olisi udellut eikä tuominnut, vaan joka olisi armahtanut ja auttanut
tässä kauheassa kamppailussa! Pian hänen oli astuttava tilille.
Hän tunsi sen. Ja tili kammotti. Helvetin tuskia hän jo kauan oli
karsinut sielussaan. Helvetin tuskia hän nyt tunsi koko olemuksessaan.
Hän ei jaksaisi kestää niitä pitemmälle -- -- iankaikkisuudesta
iankaikkisuuteen. Ei, ei!
-- Auta -- auta!
Hiki valui virtana sairaan otsalta. Ruumiin tuskat yltyivät, mutta
ajatukset eivät silti vielä helpottaneet.
-- Hyvä Jumala, jos lapsi on tyttö ja hän vielä joutuu tällaisille
jäljille! Se ajatus puhkaisi viimein kyynelten tyrehtyneen sulun.
Hillitön itku vapisutti sairasta ja pani vuoteenkin nytkähdyksittäin
tärähtelemään.
Viimein ruumiin tuskat kuitenkin kävivät ylivoimaisiksi. Ne katkaisivat
ajatuksilta niiden raatelevan odan. Ja kun Liisa-muori valitusten
herättämänä viimein, nousi katsomaan, oliko apu jo tarpeen, ei
hän sairaalta enää kuullut muuta kuin epätoivoisia, katkonaisia
huudahduksia: Armahda, -- armahda! -- Korjaa lapseni! Auta ja korjaa!
Aamuyöstä tyhjensi Liisa-muori raskaasti huokaisten lepeet rahin alla
olevasta kopasta, teki tilan koppaan ja laski siihen vasta kapaloimansa
lapsen.
Kun hän oli saanut sen tehdyksi, kuuli hän heikon äänen vuoteesta
kutsuvan. Muori meni lähemmäksi, sillä hän oli käynyt huonokuuloiseksi.
-- Antakaa minun nähdä lapsi!
-- Niin nätti tytöntyllykkä, katsokaas vain, kehaisi muori mennessään
lasta ottamaan. -- Kyllä tämä tulee aikoihin elämässä. Jo sen näkee
ensi eleistä.
-- Kenenkä näköinen? -- Äiti kurotti väsyneesti kättään kopan laitaa
kohti, koetti nostaa päätään ja näki lapsensa. Mutta samassa hän kävi
valkeaksi kuin palttina, ja pää hervahti takaisin vuoteelle.
Siunaillen kiidätti muori lapsen takaisin koppaan ruveten sitten
virvoittelemaan tiedottomaksi mennyttä äitiä.
Vanhat kädet vapisivat ja leukapielet loksahtelivat kuin vilussa
toisiinsa. Liisa-muorista tuntui kaamealta näin öiseen aikaan
olla yksin kahden tällaisen avuttoman eläjän kanssa. Pappikin oli
peninkulmien takana eikä edes nimismiehen rouvakaan tainnut olla kotona.
Aamu oli purevan kylmä. Sekä mökkien että talojen ikkunaruudut olivat
vahvassa jäässä, ja missä eivät vastavarustukset talvelle olleet
parhaita, oli jäinen huurre päässyt hiipimään huoneen nurkkienkin
sisäpuolelle.
Nimismiehellä lämmitteli palvelija huoneita. Saatuaan tulen syttymään
vieras- ja ruokailuhuoneessa hän haki keittiöstä uuden halko-sylyksen
ja meni makuuhuoneeseen, jossa Martti nukkui. Hän nykäisi oven voimalla
auki, pudotti kolistellen halkosylyksen uunin eteen ja rupesi latomaan
puita pesään. Sitten hän vihaisesti vetäisi pellit auki, kiskaisi
kappaleen tuohta valkeapintaisen koivun kyljestä ja raapaisi tulta. --
Martti hoi, sanoi hän sitten kuin herätellen.
-- Hyvää huomenta, tuli samassa vuoteesta vastaukseksi. -- Onko
ulkona kova pakkanen? -- Kysymyksessä väreilevä aikaihmisen huoli oli
omituisessa ristiriidassa niiden herkkien pikkupojan kasvojen kanssa,
jotka kohosivat peitteen reunalle katselemaan vuoteen ulkopuolella
olevaa maailmaa.
-- Rouvalla on hyvät turkit. Hanna jatkoi levollisesti tulen
virittämistä.
-- Sinä vastasit siihen mitä ajattelin, tuli selittävän pikkuvanhasti
Martin vuoteesta. -- Äitikin tekee sillä lailla. Mutta äiti on äiti.
-- Kello käy yhdeksättä, muistutti Hanna välittämättä ensinkään Martin
ajatusjuoksusta. Hän karisti rikat esiliinastaan lattialle, vilkaisi
vielä kerran muistuttavasti Marttiin ja meni sitten askareilleen
keittiöön.
Martti jäi yhä vuoteeseen. Tällainen tilallaan viruminen ei ollut hänen
tapojaan. Äiti ei pitänyt sellaisesta. Mutta Hanna oli sittenkin tyhmä,
kun ei ymmärtänyt, että tämä päivä oli toisenlainen kuin kaikki muut
ja sai olla sellainen jo aamusta alkaen. Odotus kävisi vielä pitkäksi,
vaikka koettikin vähän lyhennellä päivää näin alkupäästä.
Martti vetäisi peitteen korviin asti ja siirsihe samalla sen verran
syrjään, että näki valkean, joka nyt iloisesti loimuten valaisi
puolipimeää huonetta.
Nuo takassa tanssivat tulikielekkeet olivat niin kauniit! Ja oli niin
suloista painua tähän vuoteen lämpimään pehmeyteen, kun kaikesta tunsi,
että ulkopuolella oli kirpeän kylmää.
Joskus juhla-aamuin oli äidillä tapana antaa hänen nauttia tällä
tavoin. Ja nythän oli juhla jos koskaan, kun äiti oli tulossa kotiin!
Olikohan talvi muuten koskaan ollut niin pitkä, niin pimeä ja niin
kova kuin tänä vuonna äidin ollessa viikko määriä iso-isän tauti- ja
kuolinvuoteen ääressä. Jos koetti olla ulkona -- niinkuin Martti näihin
aikoihin enimmäkseen oli tahtonutkin -- olivat nenä, korvat ja posket
ainaisessa paleltumisen vaarassa. Ja sisällä oli peloittavan yksinäistä.
Joko siellä ei ollut muita kuin keittiössä askarteleva Hanna, tai
istui isä työhuoneessaan -- mikä oli vieläkin pahempaa. Sillä silloin
täytyi kulkea ainaisessa pelossa, että jos erehdyksessä tulee tehneeksi
jotain, josta isä suuttuu. Tai jos tulee niin ikävä äitiä, että rupeaa
itkettämään, ja isä sen näkee -- --
Kun olisikin sellainen itku ollut kuitattavissa ainoastaan isän
antamalla selkäsaunalla! Mutta kun äiti siitä, kuten muustakin saisi
kuulla, että tuollainen raukka tuo poika on, ihan kuin sinäkin! Ja kun
äidin kasvoihin silloin nousisi suuri, hätääntynyt tuska siitä, ettei
Martti jaksa olla reipas, ei opi mieheksi.
Mutta mitäpä näistä tänään! Ja mitä talven pakkasistakaan! Nyt isä oli
virkamatkoilla, ja äiti oli tulossa kotiin!
Martti lennätti äkkiä peitteen päältään, karkasi pystyyn ja rupesi
pesukannusta kaatamallaan vedellä valelemaan hentoja jäseniään.
Huoneessa oli niin kylmä, että henki näkyi huuruna ja vesi tuntui ihan
polttavan. Iho nousi kananlihalle joka paikasta ja se tuntui hirmuisen
pahalta. Mutta Martti puri hammasta ja koetti joutua. Äiti olisi ollut
hyvillään, jos olisi hänet nyt nähnyt. Äitihän aina koetti reipastuttaa
ja karaista, vaikkei isä sitä uskonut.
Saatuaan vähän vaatetta päälleen painui Martti kyykkysilleen ja rupesi
hyppäämään jänistä ympäri huoneen. Se lämmitti. Ja samalla tuntui siltä
kuin odotuksen ilo mieltäkeventävällä tavalla olisi purkautunut tähän
hyppyyn.
Martin vielä hypätessä raotti Hanna ovea kutsuen aamiaiselle. Eikä
Martilta mennyt pitkää aikaa ruokailuun, nyt jos ei muutenkaan. Hän
oli muistanut, että tallipässi oli ruokittava ja valjaat pantava
hyvään kuntoon, että Eira pääsisi ajelemaan, jos tahtoi. Äiti oli
kirjoittanut, että Martin tästä puoleen aina piti koettaa pitää hyvää
huolta Eirasta, joka oli kolme vuotta Marttia nuorempi.
Martin sydäntä sykähytti taas omituisella tavalla hänen ajatellessaan,
että nyt äiti istuu reessä ja ajelee kotiinpäin. Ja vieressä istuu
pieni vieras tyttö, joka tästäpuoleen tulee olemaan ihan kuin Martin
sisar. Vaikka eihän hän ole sisar, eikä tätikään, vaan jotain
ihmeellistä siltä väliltä -- sen tädin tyttö, jonka kanssa iso-isä
meni naimisiin.
Poika olisi tietysti tavallaan paremmin sopinut toveriksi. Mutta
vaikka Martin ei oikein tehnyt mieli myöntää sitä edes itselleenkään,
oli hän oikeastaan iloinen siitä, että odotettu oli tyttö. Hän ei
pitänyt pojista. Ne olivat tavallisesti kova-äänisiä, rakastivat
rajuja, räyhääviä leikkejä ja haukkuivat "mamsseliksi" sitä, joka
oli toisenlainen tavoiltaan. Isäkin olisi ehkä vain entistä useammin
päässyt sanomaan, että tuollainen sinä olet, toisenlainen kuin muut.
Tytöt olivat hiljaisempia. Ja jos ei tahtonut olla heidän kanssaan,
jättivät he rauhaan. Tämä Eira varsinkin kun oli nuorempi, ei kai
tekisi haittaa. Hän nukkuisi jo kun Martti menisi maata. Ja äiti tulisi
kuten ainakin istumaan Martin vuoteen laidalle, ja siinä he hiljaa
puhelisivat toisilleen kaikesta mitä päivä ja eletty elämä oli mieleen
tuonut.
Omituinen hiukaiseva nälän tunne väräytti Martin sisintä. Nuo joka ilta
uudistuvat puheluhetket, jolloin äiti istui hänen vuoteensa laidalla
käsi hänen kädessään, olivat olleet Martin elämän juhlahetkiä, hetkiä,
joista lähti voimaa ja sisältöä koko muuhun elämään. Eikä hän koskaan
ennen ollut jäänyt näitä vaille ennenkuin nyt tänä talvena, jolloin
äidin oli ollut lähdettävä iso-isän luokse. Ja nyt, nyt tämän pitkän,
haikean eron jälkeen oli äiti tulossa!
Martti paiskasi tallinoven kiinni ja lähti täyttä, karkua pihan poikki.
Hanna oli sanonut äidin tulevan noin puolenpäivän aikaan, ja nyt
saattoi kello jo olla vaikka miten paljon.
Mutta kellopa ei ollut vielä yhtätoistakaan.
Vitkalleen ripustaessaan takkiansa etehisen naulaan kuuli Martti
valkean räiskyvän isän huoneessa. Hanna oli nähtävästi tehnyt sinne
tulta vasta nyt myöhemmällä. Valkea loimusi siis nyt paraimmillaan.
Martti epäröi hetken. Hän ei yleensä mielellään mennyt isän
huoneeseen. Siinä oli samaa kolkkoutta, jota isässäkin. Sydän nousi
ihan kurkkuun, kun isä vain katsoi. Ja jos silloin piti vastata, kävi
puhe änkyttäväksi -- josta isä tavallisesti suuttui. Mutta nyt oli
isä matkoilla. Ja iloisesti loimuavan, sitten vähitellen hiipuvan ja
riittyvän valkean katseleminen oli Martin parasta huvia.
Hän avasi varovasti isän huoneen oven, meni suoraa päätä uunissa
loimuavaa valkeata kohti ja jätti oven takanaan, selkosen selälleen.
Huone tuli kuin valoisammaksi ja turvallisemmaksi sillä tavoin. Isän
ollessa kotona oli ovi aina suljettuna.
Martti vetäisi tuolin läheisestä huoneen nurkasta, asetti sen pienen
matkan päähän uunista, kapusi tuolille, painoi käsivarret polvien
varaan ja jäi siihen tuijottamaan eteensä.
Hän näki reen, joka liukui eteenpäin tietä pitkin. Reki liukui. Jalas
natisi. Hevosen kaviot kopsahtelivat. Ja äiti tuli.
Hän heräsi ajatuksistaan, kun pihalta kuului tiukujen helinää.
-- Pois, pois, paleltumasta, hätisteli äiti, kun Martti lakittomin päin
ryntäsi suoraan pihalle. Äiti itse oli aivan kuin suuri vaatemytty. Ja
toista samanlaista, mutta pienempää myttyä hän kaivoi esille nahkasista
sitten työntäen sen edellään sisään ovesta. Mutta samassa kun äiti oli
astunut ovesta sisään, tunsi hän Martin häneen naulautuneen katseen,
hellitti otteen kuljettamastaan mytystä ja avasi sylinsä. -- Oma rakas,
rakas poikani!
Viikkokausien näännyttävä ikävä nousi äkillisenä itkunhaluna Martille
kurkkuun. Mutta äidin silmissä hän samassa näki lujan vaatimuksen:
Martti, ole mies! -- Itku painettiin alas ja koko raskas menneisyys
upotettiin äidin avattuun syliin.
Viimein äiti kuitenkin muisti Eiran, irroitti kätensä Martin kaulasta
ja alkoi aukoa Eiran päällysvaatteita. Sitten hän pani Eiran käden
Martin käteen ja sanoi, että heidän tästä puoleen aina piti olla hyvät
ystävät.
Istuttiin ruokasalissa sinne katetun kahvipöydän ääressä, ja
jälleennäkemisen ilo oli viriämässä korkeimmilleen, kun Hanna
odottamatta avasi keittiön oven ja työnsi sieltä pakkasesta aivan
punakkanaamaisen naisen tulemaan. Samassa kun nainen näki äidin,
tulla humppuutti hän suoraa päätä pöydän ääreen ja rupesi siinä
hätäisesti toimittamaan asiaansa. Männikön-Liisan mökiltä hän tuli.
Hän oli tullut sinne aamuhämärissä ja tavannut Liisan hätääntyneenä
vieraan, kuolemaisillaan olevan naisen ja pienen vastasyntyneen lapsen
kanssa. Pappiakaan ei voinut saada sinne. Sentähden oli Kaisa ottanut
lähteäkseen tänne tiedustelemaan, eikö nimismiehen rouva ollut kotona
ja eikö hän ottaisi tullakseen kuolematatekevän luokse.
Martti näki äidin kasvoista tämän käyvän alakuloiseksi. Äidistäkin oli
tietysti ikävä taas lähteä pois kotoa. Mutta hän ei epäröinyt. Hän
antoi määräyksensä Hannalle, käski Marttia kiltisti pitämään seuraa
Eiralle ja istui muutaman minuutin kuluttua uudelleen reessä.
Martti nieli nielemistään, kun näki reen katoavan näkyvistä. Mutta
muistaen äidin pyyntöä hän koetti parastaan huvittaakseen Eiraa.
Käytiin tutustumassa tallipässiin. Katsottiin mäet ulkona ja
leikkipaikat sisällä. Otettiin kuva- ja kertomuskirjat esille. Mutta
kun päivällinen oli syöty ja koko huviohjelma läpikäyty, eikä äitiä
vieläkään kuulunut, lannistui molempien lasten mieli. Eira rupesi itkeä
tuhertamaan. Hän tahtoi kotiin, omaan kotiin isä-ukin luo. -- Isä-ukki
oli hyvä. Hän antoi piparikakkuja laatikosta. Ja hän leikkasi paperista
lehmiä, lampaita ja harakoita, jotka söivät oikeita mustikoita pienistä
paperikupposista.
-- Minä en osaa laittaa sellaista, tunnusti Martti taitamattomuutensa
tuntevan nöyryys äänessään.
Eiran itku yltyi siitä yhä. Hän tahtoi "ukin" luo.
-- Ukki on taivaassa. Äiti kirjoitti minulle, yritti Martti arasti.
Silloin Eira lakkasi itkemästä. Hänen huulensa vain vavahtivat ja
kasvot ilmaisivat liikuttavaa pyrkimystä itsensähillitsemiseen.
Sitten hän painoi päänsä vieressä olevalle sohvatyynylle ja jäi
siihen liikahtamatta makaamaan ajatuksen väsyneenä pysähtyessä siihen
käsittämättömään tosiasiaan, että ukki kylmänä ja kankeana oli maannut
mustassa arkussa, vaikka toiset sanoivat hänen olevan "taivaassa".
Martti hiipi hiljaa ikkunan luokse. Ulkona oli jo pilkkoisen pimeä,
mutta hän tuijotti pimeyteen itsepintaisesti kuin kaipaavilla
katseillaan jouduttaakseen äidin kotiintuloa.
Viimein helähtikin äidin tiuku pihalta. Mutta kun Martti oven
avautuessa tahtoi juosta suoraan äidin syliin, nostikin äiti
varottavasti kättään. Hänellä oli käsivarsillaan vaatekäärö, jonka hän
hellävaroen kantoi suoraan omaan vuoteeseensa.
-- Äiti, äiti jääkö tuo meille, uteli Martti äidin aukoessa suojahuivia
lapsen ympäriltä.
-- Vähäksi aikaa ehkä, sanoi siihen äiti. Ja Martista näytti siltä kuin
äiti olisi tahtonut itkeä.
-- Minkätähden vähäksi, tiedusteli Martti hänkin kohta painuen
mieleltään alakuloiseksi.
-- Ei kai isä mielellään ottaisi monta uutta lasta yht'aikaa. -- Äiti
koetti hymyillä, mutta Martti kuuli hänen raskaasti huokaavan.
Samassa tuli Hanna, ja äiti rupesi näyttelemään hänelle lasta. --
Tällainen kaunis, pieni tyttö, sanoi äiti hellästi vetäisten pienen
myssyn syrjään, niin että silkinkiiltävä, musta tukka tuli näkyviin. --
Ja tällainen on lähetettävä ulos maailmaan. -- Äidin äänessä oli kuin
itkua.
Äiti haki sitten sohvannurkkaan nukkuneen Eiran syliinsä, riisui hänet
varovasti ja vei hänelle varattuun vuoteeseen. Sitten tuli hän Martin
luokse. Ja juhlaa se tietysti oli, kun äiti taas kerran illan tullen
oli poikansa luona. Mutta sittenkin tuntui Martista kuin tämä suuri
juhlapäivä -- ihmeellisin hänen tähänastisessa elämässään -- jollain
omituisella tavalla olisi mennyt pilalle tuon käärön tähden, joka
nyt makasi tuossa äidin vuoteessa. Se se oli riistänyt äidin pois
hänen luotaan suurimmaksi osaksi päivästä ja se teki äidin vieläkin
alakuloiseksi huolimatta illan merkityksestä.
Äidin käsi omassaan Marttikin viimein nukkui. Mutta halu nähdä äitiä
herätti hänet vielä kerran.
Silloin äiti jo oli jättänyt hänen vuoteensa ja seisoi kumartuneena sen
pienen, nukkuvan käärön puoleen. Äidin silmät olivat kyynelissä.
Tämä muisto jäi Martille päivän viimeiseksi.
Anna-Stiina Aaltonen seisoi puotinsa takaisessa kamarissa otsansa
hiessä silittäen vaaleanpunaista juhlapukua. Oikeastaan harmitti koko
homma häntä -- ei kuitenkaan itse työ, vaan se, että hän oli tekemässä
sitä huolimatta selvästä käsityksestään, että se oli turhaa. Tummempi
sinertävänpunainen kyläilypuku olisi hyvinkin kelvannut Sonjalle
huomispäivän joulukemuissa. Mutta tyttö oli saanut päähänsä, että hänen
piti olla vaaleissa -- tietysti ollakseen kaikkia muita hienompi -- ja
pitipäs Anna-Stiinan silloin vain myöntyä.
Hän laski silitysraudan syrjään ja rupesi korjaamaan irti ratkoutunutta
koristenauhaa.
Jos hän vain olisi ollut sama kuin ennen, ei hän totta totisesti nyt
olisi seisonut tässä silittämässä. Mutta hän oli Sonjan suhteen käynyt
merkillisen avuttomaksi. Hän souti ja huopasi, moitti itseään milloin
leväperäisyydestä milloin liian suuresta ankaruudesta. Jos vieras olisi
kasvattanut tyttöä, ei hänellä olisi ollut tällaista ristiriitaa. Mutta
Anna-Stiinan täytyi aina ajatella sisarta. Häntä olisi ehkä pitänyt
kohdella toisin. Ehkä hän silloin olisi suostunut jäämään kotiin ja
säästynyt kurjille jäljille joutumasta.
Sisaren muisto oli pannut Anna-Stiinan hänelle harvinaisella
hellyydellä huolehtimaan siitä pienestä kapalolapsesta, jonka hän
sisaren kuoleman jälkeen haki siitä pikkukaupungista, jonne muuan
nimismiehenrouva oli lapsen toimittanut. Eikä se huolehtiminen raskasta
ollutkaan. Päinvastoin. Ainoa mikä silloin harmitti, olivat ihmisten
utelevat tiedustelut. Mutta hän osasi antaa heille nokalle niin, että
he pian lakkasivat utelemasta. Hänestä se lapsen tähden oli parasta. Ja
kun tytöllä vielä -- äidin pyynnöstä -- oli sellainen vieraskielinen
nimi, niin eivät siitä, enemmän kuin ulkomuodostakaan voineet päätellä
mitään.
Anna-Stiina nousi, laski työnsä syrjään, meni vanhanaikuiselle
sifonierilleen, jossa hän säilytti arvopaperinsa, tilikirjat ja muut
sellaiset. Pienestä piilolaatikosta hän otti esille kellastuneen
kirjeen, kääri sen hitaasti auki ja rupesi sitä lukemaan. Hän osasi
sen hyvästikin ulkoa, mutta oli sittenkin kuin avuksi katsella tätä
vapisevalla kädellä kirjoitettua ja kyyneleillä kostutettua kirjettä.
Se antoi uutta voimaa aina kun tehtävä tuntui ylivoimaiselta ja kun se
ajatus tunki mieleen, että nyt ei enää kannata yrittää, nyt saa kaikki
jäädä sikseen.
Sonjan ollessa pieni oli Anna-Stiina enimmäkseen ollut pehmeä hänelle
-- sisaren tähden. Mutta kun tyttö ensi kertaa tavattiin valheesta,
sai hän selkäänsä niin että muisti. Ja samoin sinä iltana, jolloin
hän viskautui vieraan syliin ja rupesi tätä suutelemaan. Se ilta oli
vieläkin Anna-Stiinan mielessä selvänä kuin eilinen päivä. Hän istui
silloin tässä samassa puotikamarissa, jossa nytkin. Tuolilla lähellä
ovea istui muuan kauppamatkustaja jo kääriytyneenä turkkiinsa, mutta
vielä ennen lähtöään selvitellen muutamia asioita. Sonja oli jo aikoja
nukkunut huoneen toisessa päässä olevassa vuoteessa.
Puheko lie sen vaikuttanut vai mikä, mutta tyttö heräsi, makasi hetken
silmät selällään katsellen vieraaseen, kavahti sitten pystyyn, karkasi
suoraapäätä vierasta kohden, painautui turkkien sisään hänen syliinsä
ja suuteli, suuteli, suuteli. Anna-Stiina tuijotti kuin älyttömänä
lapseen. Vieras nousi hämillään ja teki äkkilähdön. Mutta tuskin hän
oli ehtinyt ovesta ulos, kun Anna-Stiina jo sai Sonjaa käsipuolesta
kiinni, lennätti hänet kuin lapasen takaisin vuoteeseen ja alkoi lyödä,
lyödä kuin vimmattu. Hänestä tuntui silloin siltä kuin lihallisuus
kerta kaikkiaan olisi ollut poishakattava tästä onnettomasta lapsesta.
Hän kuuli vieläkin oman läähättävän äänensä: sinä, sinä miesten kurja
suutelija!
Sinä yönä hän kuitenkin ensi kertaa ihan epätoivoisena kävi tilille
itsensä kanssa. Oliko hänessä kasvattajaa? Ja vielä tällaisen lapsen
kasvattajaa! Kuka oli koskaan häntä itseään kasvattanut? Niinhän hän
oli saanut yletä ominneuvoin kuin metsän puut. Itse oli saanut ottaa
oppia siitä mistä sitä sattui saamaan. Työ oli oikeastaan ollut hänen
ainoa kasvattajansa. Mutta kykenikö sitä sellaisena toista opettamaan
ja kasvattamaan? Ja kykenikö tällainen vanha visakanto, jolla ei
ollut vanhemman mieltä eikä vanhemman kieltä kasvattamaan toisen
vilkasluontoista lasta?
Anna-Stiina teki sinä yönä ensimmäisen päätöksensä kasvattajana.
Hän päätti olla lyömättä lasta. Oli tytöllä minkälaiset taipumukset
hyvänsä, eivät ne lyömällä lähteneet, jos eivät muuten.
Ja siinä päätöksessään Anna-Stiina oli pysynyt. Mutta siitä pitäen hän
kasvatuksessaan olikin milloin soutanut, milloin huovannut. Parastaan
hän joka tapauksessa oli koettanut. Hän ei siinä ollut säästänyt
varojaan enemmän kuin vaivojaankaan. Tietopuolisessakin suhteessa hän
tahtoi Sonjalle hankkia kaikkea sitä mitä hän itse kehitysvuosinaan
haikeasti oli kaivannut. Kun Sonja oli päättänyt kurssinsa
kansakoulussa, pantiin hänet lähikaupungin tyttökouluun. Ja Anna-Stiina
muutti itse hänen kanssaan kaupunkiin pitääkseen huolta sekä tytön
taloudesta että tytöstä itsestään. Irtiriistäytyminen kodista ja työstä
oli raskas uhraus. Mutta kun onnistui saamaan luotettavat ihmiset
huolehtimaan sekä liikkeestä että talosta, niin eihän siinä saanut
ajatella omia mielitekojaan. Ne kaksi, joista Anna-Stiina eläessään
lähinnä oli huolehtinut, olivat molemmat joutuneet karille. Anna-Stiina
ei tahtonut kolmannen onnettomuutta omalletunnolleen.
Ja pääsihän Anna-Stiina yhdessä Sonjan kanssa kotiin aina kesäksi ja
jouluksi!
Mutta nyt oli viimeinen joululupa käsissä. Sonja oli tyttökoulun
ylimmällä luokalla. Ja kun hän keväällä saisi koulunsa lopetetuksi,
ilmestyisi uusia pulmia hänen kasvatuksessaan. Hän tahtoisi tietysti
jatkaa opintojaan, maalailla, soittaa ja ties mitä. Hänellä oli
jonkunverran taipumuksia moneenkin eri suuntaan. Mutta kuinka silloin
enää kävisi mahdolliseksi häntä seurata ja valvoa? Ja mistä edes ottaa
varoja kaikkeen? Sonjalla oli erinomainen taito saada rahat hupenemaan
käsistään. Nyt kouluaikanakin oli niitä mennyt ihan huimaavasti milloin
mihinkin, koristuksiin, huveihin, arvattavasti usein makeisiinkin
samoin kuin muuhun turhuuteen.
Anna-Stiina oli joskus koettanut vetää ohjakset kireälle, mutta hänelle
viskattu sana "armollaeläjän" kovasta osasta sai hänet useimmiten
peräytymään.
Sonja oli huomannut tämän valttinsa tehoisuuden, eikä hän unohtanut
käyttää sitä.
Anna-Stiina laski kunnossa olevan puvun kädestään, ripusti sen Sonjan
vuoteen viereen ja rupesi sitten tarkastamaan tytön sukkavarastoa,
oliko se kunnossa. Hän oli tässä työssä, kun ulko-ovelta kuului
tarmokasta koputusta.
-- Iltaa, iltaa, toisteli oven avautuessa iloisen ystävällisesti
pitäjän nimismies. -- Totta kai sisälle lasketaan? -- Hän pyyhkäisi
huurteista partaansa samalla kun hymähti Anna-Stiinan hämmästykselle.
-- On vähän kiire, jatkoi hän sitten, -- ehkä saan tulla sisään näin
turkki päällä, vaikka tulenkin tärkeissä asioissa.
Hän painautui keinutuoliin, pyyhkäisi vielä kerran hymähtäen partaansa
ja kävi sitten asiaan. Se koski Anna-Stiinan kasvattia. Hän ei
ollutkaan enää mikään köyhä, toisten elätettävä, vaan rikas perijätär,
joka kykeni runsaasti palkitsemaan senkin kaiken, mitä Anna-Stiina oli
hänen hyväkseen uhrannut. Nimismiehelle oli tullut tieto siitä, että
tytön tuntematon isä oli kuollessaan jättänyt tyttärelleen koko melko
suuren omaisuutensa.
Nimismies oli vasta saanut asiansa puhutuksi, kun Sonja rallatellen
pyrähti sisään ovesta. Nimismies pyyhkäisi uudelleen partaansa --
hän teki sitä yleensä tuontuostakin -- hymähti ja nousi samalla
lähteäkseen. -- Paras, kun itse kerrotte hänelle kaikki, sanoi hän
Anna-Stiinalle nähtävästi hyvillään siitä, että sai tehtävän mukavasti
siirretyksi toiselle. Sitten hän ojensi Anna-Stiinalle kirjeen, jonka
muuan vainajan sukulainen tai läheinen tuttava oli lähettänyt samalla
kuin tieto testamentistakin tuli. Kirje oli osaksi Sonjallekin, josta
syystä se oikeastaan kuului tähän taloon.
Nimismies painoi lakin päähänsä, hyvästeli ja läksi. Samassa seisoi
Sonja jännityksestä vavisten tätinsä edessä. -- Täti, täti, mitä on
tapahtunut? Sanokaa pian!
Anna-Stiina pyyhkäisi otsaansa. Tehtävä ei hänestä ollut niinkään
helppo. Hän olisi tahtonut sanoa sen oikealla tavalla ja kauniisti.
-- Täti kerro, kerro pian, intti Sonja tavoitellen kirjettä käteensä.
-- Älähän hätäile! Istu ja ole hiljaa, niin saat kuulla!
Anna-Stiina pisti levollisesti kirjeen hameensa taskuun. Sitten hän
karisteli kurkkuaan. -- Sinullakin on ollut isä, hän alkoi, mutta
joutui hämilleen siitä, että oli alkanut näin sopimattomasti.
-- Isäsi on jättänyt sinulle omaisuutensa perinnöksi... Nimismies kävi
puhumassa, tuli sitten hätäisen kiireesti.
-- Hyvä, kulta, rakas täti! -- Anna-Stiina oli tukehtua Sonjan
syleilyyn. -- Enkö minä enää olekaan köyhä? Onko minulla rahaa
-- paljon rahaa -- vaatteisiin, makeisiin, tanssiaisiin,
ulkomaanmatkoihin? Voi hyvä, kulta täti! -- Sonja tanssi pitkin
huonetta.
Anna-Stiina ei puhunut mitään. Hänen ajatuksensa tuntuivat sekavilta ja
raskailta. Hän oli tottunut syrjästä tarkastamaan elämän monimutkaisia
tapahtumia. Nyt huimasi, kun aallokko oli temmannut hänetkin
pyörteeseen.
-- Missä se kirje on? Anna täti kun luen! -- Sonja rupesi kaivelemaan
tädin taskuja.
Mutta silloin Anna-Stiina voimalla riuhtaisi itsensä irti otteesta,
meni viereiseen huoneeseen, -- joka näin talvisin oli Sonjan
makuuhuone, ja työnsi oven säppiin. Sitten hän otti kirjeen esille,
asettui lähelle lamppua ja rupesi lukemaan.
Hän luki hitaasti ja moneen kertaan. Kirje oli ruotsinkielinen ja
se oli sisältönsäkin puolesta sellainen, että täytyi selvitellä
ajatuksiaan oikein ymmärtääkseen, mitä siinä sanottiin. Se oli
nimellisesti osoitettu nimismiehelle, mutta siinä oli välillä
puhuttelua, joka koski Sonjaa. Sen oli nähtävästi kirjoittanut joku
vilkasluontoinen naisihminen, joka oli pannut ajatuksensa paperille
ihan sellaisina kuin ne hänen mielessään olivat syntyneet. Kirjeessä
oli hienoja vieraskielisiä sanojakin ja sen sisältö tuntui oikeastaan
jonkunverran epämääräiseltä. Mutta sen Anna-Stiina kuitenkin tästä
käsitti, että joku hieno Helsingissä asuva rouva kutsui Sonjaa
vierailulle luokseen ja muutenkin tarjoili kotiaan Sonjalle kodiksi,
silloin ainakin kun se sattui olemaan asianomaiselle soveliasta.
Kun Anna-Stiina viimeinkin oli selvillä tästä kirjeen sisällöstä, avasi
hän oven ja kutsui Sonjaa. Tämä näki kirjeen tädin kädessä ja sieppasi
sen jo kynnykseltä itselleen.
-- Hyvänen aika täti, niin hienoa ja kaunista paperia! Ja katso,
minkälainen kuorikin! -- Sonja käänteli, katseli ja ihaili. Sitten hän
rupesi lukemaan.
-- Ja miten kauniisti hän kirjoittaa! -- Ihan rupeaa itkettämään! Ja
haistappa tätä paperiakin! Mikä hieno tuoksu! -- Ihan on kuin olisin
saanut äidin!
Sonja painui läheiselle tuolille ja hyrähti pieneen ilo itkuun.
Anna-Stiina katsoi häneen kuivin silmin. Hänen katseessaan oli jotain
raskasta. -- On jo myöhä, sanoi hän harvakseen. -- Taitaa olla paras
mennä nukkumaan.
-- Mutta täti, etkö sinä ole iloinen?
-- Olenhan minä. Tietysti. Mutta hyvää yötä nyt!
-- Niin, täti, minä olen saanut äidin, ja kyllä sinäkin saat jotain
hyvää -- ehkä ihan silkkileningin!
Sonja ei ollut varma siitä, kuuliko täti hänen suurenmoista lupaustaan.
Joka tapauksessa hän vielä lennätti tädin jälkeen iloisen: Ja ajattele
mitä tytöt koulussa sanovat! -- Sitten hän hitaasti rupesi riisuutumaan.
Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin hän sai unenpäästä kiinni. Ensin
hän oli kauan ihan valveillaan, sitten hän vaipui jonkunlaiseen unen
tapaiseen horrostilaan, mutta silloinkin kieppuivat ajatukset koko ajan
äskeisen suuren tapahtuman ympärillä. Hän näki itsensä milloin ylimpänä
ihailtavana komeissa juhlissa, milloin nuorena prinsessana, joka
loistavalla aluksella purjehti aukeata, kimaltelevaa ulappaa kohden.
Vasta aamuyöstä hän vaipui tavalliseen uneen, poski painettuna
hienopaperiselle, hyvältä tuoksuvalle kirjeelle.