I. Taipaleelle-lähtijät.
II. Vieraalla pohjalla.
III. Pesää rakentamassa.
IV. Yhteinen taival.
V. Mainingeissa.
Anna-Stiina Aaltosella oli pieni kauppaliike parisen kilometriä
Keilon kirkolta. Tavara oli taatusti hyvää, hinnat kohtuullisia, eikä
liikkeellä ollut kilpailijoita lähempänä kuin muutaman peninkulman
päässä olevassa kaupungissa. Kaupassa kävi siitä syystä paljon ostajia,
semminkin kun monen -- etenkin isäntämiehen -- mielestä muutenkin oli
mukavata käydä kuulemassa, oliko Anna-Stiinalla tietoja suurenmaailman
tapahtumista tai oliko ehkä muuta kuuntelemisen arvoista kerrottavaa.
Anna-Stiinahan aina tiesi enemmän kuin muut.
Anna-Stiina oli pienestä pitäen ollut erikoisuus. Kun hän pienenä
pahasena peuhasi yhdessä veljiensä kanssa koskaan jäämättä heistä
missään suhteessa jäljelle, katsoivat vanhemmat häneen nuhtelevasti ja
tavan takaa hän sai kuullakseen: -- Mitäpä tuollaisesta tyttölapsesta!
Ihanhan hän on kuin poika! -- Paras, kun olisikin kakslahkeinen --
sanoi isä kerran. Anna-Stiina pukeutuikin sen johdosta seuraavana
päivänä häntä iässä lähinnä olevan veljen vaatteisiin ja meni mäkeen.
Mutta siitä hän sai selkäänsä.
Häntä toruttiin ja hänestä tehtiin enimmäkseen pilaa siihen päivään
asti, jolloin hän kinkereillä kaiken kansan kuullen rovastilta
sai kauniit ja suuret kiitokset sekä ulko- että sisäluvustaan.
Seitsenvuotias hän silloin vasta oli, ja enimmät tietonsa hän oli
hankkinut kenenkään sitä tietämättä tai siihen käskemättä. Äiti
oli vain neuvonut alulle kirjaimien tuntemisessa -- kun ei Keilon
kappeliseurakunnassa siihen maailmanaikaan vielä ollut kansa-, paremmin
kuin kiertokouluakaan. "Ihan voisi lukea vaikka papiksi, jos olisi
poika", oli rovasti sanonut. Ja ne sanat nostivat Anna-Stiinan arvoa
sekä kotona että kylällä.
Rippikoulussa hän oli yhtä etevä kuin kinkereilläkin. Kun eivät muut
osanneet, kysyttiin Anna-Stiinalta, ja hän osasi. Mutta omat tapansa
oli hänellä siihenkin aikaan. Harvoin hän jutteli toisten kanssa.
Heidän puheensa eivät huvittaneet häntä. Hän kulki mieluummin yksin,
luki läksyjään ja ajatteli tai -- jos oli saanut käteensä jotakin
painettua -- tutki sitä. Hänellä oli pienistä asti ollut sellainen
tapa, että kun hän vain sai käteensä jotakin painomusteella tuhrittua
-- tulipa se käärepaperina jostakin kaupungin puodista tai mistä
hyvänsä -- luki hän sen niin tarkkaan, että tiesi kaiken mitä siinä
sanottiin.
Harvoin hän muuten sai huolehtia näistä "kotiopinnoistaan". Pienempänä
täytyi auttaa äitiä, ja kun voimia varttui, rupesivat sekä isä että
veljet käyttämään häntä apuna miestenkin töissä. Hän oli sellainen
reima, aikaansaava ihminen jo rippikouluiässään.
Mielellään hän muuten tekikin työtä -- varsinkin raskasta. Kun hän
tytöksi syntyneenä ei kuitenkaan voinut opinuralle lähteä, niin teki
mieli tehdä sellaista, josta tunsi sen työksi.
Siihenastisen elämänsä kovin hetki tuli Anna-Stiinalle eteen hänen
ripillelaskemisensa jälkeisenä sunnuntaina.
Kirkonkylän laidassa, lähellä Anna-Stiinan kotia, oli avara
nurmikenttä, jota kylän nuoriso käytti leikki- ja tanssipaikkanaan.
Ripille päästyään piti jokaisen tulla sinne kuin vahvistaakseen, että
hän nyt oli aikuisten joukkoon laskettava. Ja sekä isä, äiti että
veljet vaativat Anna-Stiinaakin lähtemään. Saisihan tyttö joskus olla
niin kuin muutkin.
Ja Anna-Stiina totteli. Mutta omat tapansa piti hän tanssikentälläkin.
Paras tanssittaja poikien joukossa, Hiekkarannan Heikki, joka tunsi
sekä oman arvonsa että tanssihaluisten tyttölasten ikävöivät katseet,
suuntasi kuin piloillaan kulkunsa ensimmäiseksi Anna-Stiinaa kohti. Ja
tämä -- suu melkein halveksivassa hymyssä -- selitti, että saihan tuota
yrittää, veljet olivat koettaneet opettaa, mutta eipähän hän silti
osannut. -- Ja kun tanssi oli tanssittu, pyyhkäisi Anna-Stiina hikistä
naamaansa selittäen, ettei hän ymmärtänyt minkätähden tänne piti tulla
hyppimään kuin vasikat laitumella.
Hiekkarannan Heikki, joka oli tottunut kiitollisempaan mielialaan,
vetäytyi harmistuneena syrjään. Mutta tanssittajia ei Anna-Stiinalta
koko iltana puuttunut.
Tekipä hän kuitenkin sinäkin iltana tekosen, jota unohdettiin yhtä
vähän kuin hänen kinkerillälukuaan.
Poikien joukossa oli muuan hintelä, kumaraselkäinen poika, josta toiset
ehtimiseen tekivät pilaa. Viulu-Ville oli nimittäin jättänyt viulunsa
kotiin ja selittänyt tulleensa mukaan tanssiakseen. Mutta hänen
synnynnäinen ujoutensako sen vaikutti vai mikä, tanssitanhualla häntä
ei näkynyt.
Anna-Stiina katseli Villeä syrjästä ja ymmärsi mielestään hyvin, minkä
tähden hänellä ei ollut viulua matkassaan. Ville oli kyläräätälin --
eli "Peli-Jussin", kuten häntä myöskin hänen soittotaitonsa vuoksi
nimitettiin -- ainoa poika. Ville oli isältään saanut säveleitä sekä
sisimpäänsä että sormiinsa paljon runsaamman osan kuin isä, ja siitä
syystä häntä jo kauan oli käytetty mieluisena pelimannina varsinkin
nuorten kokoontumistilaisuuksissa. Mutta tanssipaikoilla Ville kärsi
häntä ympäröivästä melusta ja rähinästä, jotka häiritsivät hänen
herkkää korvaansa ja vieläkin herkempää sieluansa. Sentähden hän
monesti "unohti viulun kotiin" tullessaan tilaisuuksiin. Hänellä
oli sitäpaitsi toinen painavampikin syy tällaiseen menettelyyn.
Isä oli suuri juoppo ja oli antanut himonsa perinnöksi heikolle
kumaraselkäiselle pojalleen. Kun Ville soitti, niin kiitolliset
tanssijat hyvällä tai pahalla juottivat hänelle mukaan varattua
ilolientä, josta oli seurauksena, että ujo nuorukainen unohti
ujoutensa, rupesi ensin kovaääniseksi ja suureksi suustaan -- mikä
hänen kohdaltaan teki auttamattoman naurettavan vaikutuksen -- ja
lopuksi vesissä silmin puheli toisille sydämensä kaikkein sisimmät
ajatukset, joista hän muuten visusti vaikeni. Tätä hän jäljestäpäin
häpesi ihan kuollakseen, ja senjälkeen hän kauan pysytteli poissa,
toisten ilopaikoista, vaikka hänen surumielisyyteen taipuva
luonnonlaatunsa muuten nälkäisesti himoitsi kaikkea iloista.
Äkkiarvaamatta seisoi Anna-Stiina Villen edessä pyytäen Villeä
tanssiin. Ympärillä syntyi naurunkikatusta, mutta Anna-Stiina ei
välittänyt siitä. -- Lähdetään vain! -- kehoitti hän rohkaisevasti. --
En minäkään tätä kehuttavasti osaa.
Ja Ville meni. Hän tanssi sen, vieläpä toisen ja kolmannenkin kerran
Anna-Stiinan kanssa. Hänen kumaraan painunut selkänsä ojentautui
suoraksi, hänen surumielisiin silmiinsä nousi kaunis loiste ja poskilla
paloi helakka puna. -- Keuhkotautisen punakkuutta, -- kuuli Anna-Stiina
jonkun syrjästä sanovan. Ja hän tiesi, ketä sanat tarkoittivat. Mutta
hän näki senkin, että Ville tänä iltana näytti tyytyväisemmältä kuin
koskaan ennen.
Kotona pantiin Anna-Stiina sitten tilille käytöksestään. Jos hän olisi
ollut tavallinen tyttö, ei "teräväksi" mainittu, eikä niin verevän
pulska kuin miksi nyt oli vääntynyt, ei hänelle hänen tekoaan olisi
annettu anteeksi, siitä olivat veljet yksimieliset. Mutta kun hänen
mainesanansa olivat sellaiset kuin olivat, niin hänkin sai olla
"sellainen kuin oli".
Ja Anna-Stiina olikin -- siitä lähtien niinkuin siihenkin asti.
Työtä hän teki kuin maamies ainakin, ja lomahetkinään hän harjoitti
kirjoitusta, laskentoa tai jotakin muuta. Nuorten ilopaikoissa häntä
ei näkynyt, ei liioin kylänraitilla tai tuvissa, missä naiset kahvin
ääressä selvittelivät omia ja naapurien asioita. Anna-Stiinalla ei
ollut aikaa sellaiseen.
Mutta aina kun Anna-Stiina sattumoin tapasi Villen, oli hänellä
kaikenlaista juteltavaa. Kaiken, minkä hän itse oli lukenut, hän
lainasi luettavaksi Villellekin, ja jos hän sattui kuulemaan jostakin,
joka oli lähtenyt maailmalle ja siellä menestynyt -- paremmin kuin
kotona -- niin se kerrottiin erityisen tarkkaan. -- Lähtisit sinäkin
onneasi koettelemaan! -- ehdotti Anna-Stiina kerran. -- Voisit tulla
vielä vaikka miksi, kun soitat niin kauniisti. Maailman näkeminen on
hauskaa. Eikä työ täällä kotipuolessa sovi sinulle ... soittaminen
paremmin kuin ompeleminenkaan.
Ville lensi polttavan punaiseksi. Keuhkotauti ja ryyppytaito olivat
hänen perintöosansa, joiden kehittymiselle hänen nykyinen ympäristönsä
oli hyvinkin suotuisa.
-- Minnekäpä minä! En minä muuallakaan tulisi sen paremmin toimeen.
-- Rovastilla on tuttavia monessa paikassa ja eri toimissa. Jospa minä
kysyisin häneltä? Hän antaa mielellään tietoja. Ja kun pääsee hyvien
ihmisten joukkoon, auttavat he kyllä alkuun.
Villen katse painui ja posket olivat yhä polttavan punaiset.
Anna-Stiina näki hänen sielunsa suuren alakuloisuuden. -- Ville --
hän sanoi, -- sinä tiedät, että minä en pidä ihmisistä. Ne ovat
turhanpäiväisiä ja suuria suustaan. Mutta sinä suret omaa huonouttasi,
ja sellainen ihminen on hyvä. Tulehan nyt meille, -- jatkoi hän
naurussasuin. -- Minä panin kahvin tulelle juuri ennenkuin, läksin.
-- Sinä sitä osaat! -- Ville hymähti, vaikkakin surunvoittoisesti.
-- Niin, sellaistakin kuin keittää kahvia! -- Anna-Stiina heläytti
iloisen naurun. -- Tiedätkö, minä olen ajatellut, että tahtoisin ruveta
sitä myymäänkin. Meidän pitäisi saada puoti tänne meidän kulmalle, niin
ei tulisi miehille niin usein asiata kaupunkiin. Ja jos minä vain saan
itselleni hankituksi niin paljon tietoja ja sitten apua rahakkailta,
niin minä laitan kaupan ja sinä tulet sinne myymään, kunhan nyt ensin
käyt maailmalla oppimassa sinäkin.
Villen selkä suoristautui äkkiä ja katse kohosi. -- -- Niin, jos minä
vain pääsen alkamaan kuin uudestaan, niin sinua, Anna-Stiina, minä
siitä kiitän.
-- Älähän nyt vielä kiitä! Mennään ensin kahvia juomaan! -- Anna-Stiina
nauroi. Mutta hänen sisimpäänsä jäi siitä kuin suuri ilo.
Suosituskirjat taskussa läksi Ville jonkun ajan kuluttua. Ja pian
läksivät Anna-Stiinan veljetkin; Amerikka vei heidät. Kuolema korjasi
isän ja äidin. Keskimmäinen sisarista joutui naimisiin Etelä-Suomeen,
ja siten Anna-Stiina ollessaan kolmenkymmenen maissa jäi yksin
selvittämään kotitalon asioita. Hän teki silloin rohkean päätöksen:
lunasti toisilta heille tulevan osan -- lukuunottamatta nuorinta
sisarta, joka kävi rippikoulua ja jäi Anna-Stiinan horteisiin. Saatuaan
kaikki omiin käsiinsä hän möi osan ja piti vain sen verran, että
naisvoimalla kykeni viljelemään pikkutilaansa, ja rupesi sitten toden
teolla hankkimaan itselleen kauppaliikettä.
Naisen yritykseksi oli sellainen siihen aikaan kuulumatonta. Mutta
Anna-Stiinahan aina tekikin ennenkuulumattomia.
Miehet etenkin olivat aluksi asiata kovin vastustavalla kannalla. Ja
naiset samoin. He puhuivat "mitä olivat miehiltään kotona oppineet".
Mutta pitäjän kelvollisimmat isäntämiehet auttoivat Anna-Stiinaa, ja
vaimot huomasivat pian, että tuosta uudesta hankkeesta koitui heille
monenlaista etua. Sai kahvia, sokeria, riisiryyniä ja rusinoita
ostetuksi silloinkin, kun ei ukko sattunut rahanantotuulelle, vaikka
saada olisi pitänyt. Ja paras kaikista oli, että miehiltä moni
kaupunginmatka jäi tuon puodin tähden tekemättä ja samalla monet ryypyt
ryyppäämättä. Sillä miesväki sielläpäin ei oikeastaan ryypiskellyt
muuta kuin kaupunkimatkoillaan.
Anna-Stiinan kiivaimpia vastustajia oli Hiekkarannan Heikki. Hän oli
jo oman varakkaan talon isäntänä ja oli nuorena leskeksi jäätyään
kosinut Anna-Stiinaa. Sentähden häntä nyt harmitti nähdessään mihin
se naisihminen kykeni. Kerran siihen aikaan, kun Anna-Stiinan homma
oli alussaan ja Hiekkarannan isäntä ajoi ohi, tämä rattaanpohjalta
kiskaisi esille särkyneen kärryjen etusuojuksen, viskasi yli aidan
Anna-Stiinalle ja huusi, että siinä oli puotiin vähän lisäromua.
Mutta toisena sunnuntaina Anna-Stiina kirkonmäellä meni isäntää
kattelemaan ja kiittämään. Suojus oli nyt valkoiseksi maalattu
nimikilpi, joka isokirjaimisine: "KAUPPAPUOTI" osoitti ohikulkeville,
minne oli poikettava.
Anna-Stiinan kauppapuodissa huolehdittiin monesta muustakin asiasta
kuin tavaran myynnistä. Paikkakunnalle oli näihin aikoihin jo
perustettu kansakoulu. Ja sen tiesi joka-ikinen lapsi, ettei tarvinnut
Anna-Stiinalta toivoa ei niin pienen pientäkään rusinaa tai karamellia,
jos oli laiskoteltu tai muuten käyttäydytty huonosti koulussa.
Narraamisella ei liioin päässyt selviytymään, sillä Anna-Stiinalla
oli ihmeellinen kyky vainuta milloin joku poikkesi totuudesta. Niin
harvapuheinen ja niin hidas kylässäkävijä kuin Anna-Stiina olikin,
kyllä hän lasten oloista ja käytöksestä oli selvillä, sen he tiesivät.
Eikä Anna-Stiina kasvattanut ainoastaan lapsia. Hänellä oli erikoinen
tapansa sanoa ajatuksensa aikuisillekin siten, että se tehosi.
Kun hänen puodissaan syljeskeltiin kai kiroiltiin, tuli hän kuin
ohimennen kertoneeksi muutamista naapuripitäjän miehistä, jotka vasta
olivat käyneet ostoksilla. Oli pitänyt heille ihan hintaa alentaa
siitä ilosta, että sai olla tekemisissä käytökseltään niin höylien
miesten kanssa, jotka eivät kiroilleet eivätkä syljeksineet. Ja jos
ei naapuripitäjän miehistä sattunut olemaan apua, keksi Anna-Stiina
jotakin muuta.
Isäntämiehetkään eivät jääneet osattomiksi Anna-Stiinan opastuksesta,
jos he vain sen tarpeessa olivat. Salokankaan rikas isäntä ei koskaan
unohtanut sitä läksyä, minkä hän kerran sai, kun istui Anna-Stiinan
puodintakaisessa kamarissa asioita selvittelemässä. Hän sylkeä
roiskautti keinutuolistaan pitkän kaaren uunin eteen, Anna-Stiina ei
ollut huomaavinaan mitään, mutta myöhemmin hän hätäisesti nousi, haki
rievun, pyyhki omin käsin ja aivan isännän silmäin edessä pois syljen
ja pyysi tuhat kertaa anteeksi, että hänen lattiallaan oli tällainen
siivo. Täällä kävi kansaa niin monenlaista.
Isäntä ei sen koommin sylkenyt, ei puodissa eikä puotikamarissa --
vähitellen ei muuallakaan. Hän oli saanut opetuksen, joka muistui
mieleen samassa kun sylkeä tirahti kielelle.
Miehelästä ja naimisiinmenosta puhuivat ihmiset ensi aikoina monesti
Anna-Stiinalle, mutta kukin sai vastauksen, joka teki ensi yrittelyn
viimeiseksikin.
Muuan rikkaissa naimisissa oleva nuori isäntä, tahtoen kiusoitella
vanhempaansa, joka näytti "meinailevan" Anna-Stiinaa, otti asian
puheeksi molempien isäntien ollessa yht'aikaa puodissa.
-- Paljon täällä yritätte ja saattekin aikaan, -- yritteli isäntä
lipeäkielisesti. -- Mutta mitenkäs sen naimisiinmenon?
Anna-Stiina katkaisi pitkällä ja tutkivalla katseella sanan isännältä.
-- Yhden miehen minä olen tuntenut, -- hän sanoi harvakseen ja
painokkaasti, -- joka ei uskonut suuria eikä liikoja itsestään. Ja
sillä miehellä oli kaunis sielu. Mutta se olikin liian kaunis tähän
maailmaan.
Isännästä tuntui siltä kuin jokin alasnieltävä äkkiä olisi asettunut
poikkiteloin kurkunpäähän. Hän nieleksi nieleksimistään, eikä se
tahtonut painua. -- Yhden, yhden ainoan, joka ei uskonut liian suuria
itsestään, ja jolla oli kaunis sielu.
Isäntä nieleksi sitä palaa monesti nähdessään Anna-Stiinan. Anna-Stiina
oli sellainen, että kaikki mielellään olivat hänen suosiossaan. Ehkä
siitäkin syystä, että se niin harvalle onnistui.
Monta Anna-Stiina sai kasvatetuksi, yhtä ei vain, -- sitä nuorinta
sisartaan. Eihän tyttö ollut mikään pahantapainen, mutta hän oli
kaikessa toisenlainen kuin Anna-Stiina. Hän ei ottanut viihtyäkseen
maalaisoloissa. Helsinkiin piti vain päästä.
Anna-Stiina koetti viihdyttää, että meno edes jäisi siksi kun sisarelle
karttuisi vähän ikää. Ja pariksi vuodeksi meno lykkäytyikin. Mutta
seitsemäntoista vanhana hän läksi. Silloin ei mikään enää häntä
pidättänyt. Silloin hän sai toverinkin -- erään naapuripitäjän tytön,
jolla entuudestaan oli palveluspaikka maitomyymälässä Helsingissä.
Tämä lupasi toimittaa toverilleen samanlaisen paikan. Ja hyvinhän asia
tuntuikin alussa menestyvän. Maitopuodista sisar pääsi kukkakauppaan.
Ja se merkitsi tietysti arvossa ylenemistä. Ainakin oli työ hienompaa
laatuaan. Ja tyttö olikin ikänsä ollut kaiken nätin ja herraskaisen
perään.
Sisar ja Ville ne olivat Anna-Stiinan sisimmässä kahtena aristavana
kohtana ja sen aremmiksi ne kävivät, jota enemmän tietojen saanti
rupesi harvenemaan. Villeltä olikin harvoin tullut tietoja, vielä
harvemmin hyviä. Maailmalla oli heikolla monta langettajaa, nostajia
harvassa. Ja kun hän joskus pääsi kuin uudelle lupaavalle polulle, aina
jokin onnettomuus -- jollei muu niin tauti -- katkaisi toiveet.
Kerran tuli sitten rovastilta sana, joka kutsui Anna-Stiinaa pappilaan.
Anna-Stiina pukeutui heti kirkkovaatteisiinsa ja läksi. Hän meni kuin
hautajaisiin. Hän tunsi sen. Ja niin se sitten olikin. Ville oli
kuollut. Siitä oli tullut tieto kansliaan. Keuhkokuumeeseen, sanottiin
ilmoituksessa. Mutta ei mainittu, olikohan raukka taas juopotellut ja
niillä retkillään ehkä vilustunut vai oliko kenties pysynyt raittiina
ja ollut pääsemässä paremman elämän alkuun, kun sortui perittyyn
rintatautiinsa.
-- Ei rovasti tiedä mitään näistä hänen viime ajoistaan? -- kysäisi
viimein Anna-Stiina matalalla äänellä.
-- En mitään muuta kuin mitä tässä paperissa sanotaan. Te näitte itse.
Mutta kyllä minä koetan tiedustella ja voin ehkä toiste antaa lähempiä
tietoja. Te olette aina ollut niin hyvä hänelle.
-- Hän oli itse hyvä. Hän eli sielussaan niin kaunista elämää, vaikka
hän ulkonaisesti olikin raukka. Eikö rovasti luule Jumalan ymmärtävän
sellaisenkin elämää?
-- Jumala katsoo sydämeen.
-- Ja hän suri aina kovin sitä omaa huonouttaan eikä jaksanut uskoa
itsestään mitään hyvää.
-- Nöyrille Jumala antaa armon. -- Rovasti nousi ja meni ikkunan
luokse. Siihen hän jäi pitkäksi aikaa. Ja hän ajatteli elämää, joka
oli ihmeellistä ja yllättävää, ruman rumaa monesti, mutta toisinaan
kaunistakin. Ja hän kysyi itseltään, miksi tämä jäyhäluontoinen nainen
herkän-hienosti ymmärsi toisten hyleksimää raukkaa.
-- Nähkääs, rovasti, -- puhelee Anna-Stiina paikaltaan harvaan ja
painokkaasti, -- ihminen on sellainen, että hän tahtoo nähdä itsensä
hyvään kykenevänä. Sellainen olen minä, sellaisia ovat muut. Mutta
_hän_ ei sitä tahtonut. Hän ei koskaan puolustanut itseään, vaikka
olisikin voinut tuoda monta asiaa oman heikkoutensa kaunistukseksi.
Hän näki vain sen kauniin, jota hänen sielunsa rakasti ja jonka mukaan
hänkin olisi tahtonut elää. Ja hän näki itsensä aina kaukana siitä.
Lähtiessään täältä hän sanoi, että jos hänestä tulee mies, on se minun
ansiotani. Paljoon minä olenkin pystynyt. Mutta tässä olin voimaton ...
vaikka olisin antanut henkeni.
-- Oman voimattomuutensa tuntoon tuleminen on tarpeellinen jokaiselle.
Anna-Stiina sävähti punaiseksi. Katse tummistui ja tuimeni. -- Luuleeko
rovasti, että Jumala niinkuin minun tähteni ... että se raukka, joka
muutenkin oli saanut kärsiä niin paljon...
-- En, en minä, -- kiiruhtaa rovasti selittämään. -- Eihän kukaan
meistä vielä tiedäkään, minkälainen hänen elämänsä loppu oli. Minä vain
tarkoitin, että juuri kun on toisen onni tai onnettomuus, toisen sielu
ja elämä kysymyksessä, saamme oikein tuntea, kuinka voimattomia me
olemme, ja että se on terveellistä opittavaa, vaikka onkin raskasta.
Anna-Stiina ei siihen vastannut mitään. Hän vain nousi, katsoi hetken
pitkään ja tutkivasti rovastiin, ojensi sitten kättä, kiitti kirjeistä
ja kaikesta avusta, kääntyi äkkiä poispäin ja meni.
Oli lämmin keskikesän ilta. Taivaalle kasaantuneet ukkospilvet olivat
hajaantuneet, ja aurinko paistoi uudelleen, ei kuitenkaan pistävän
polttavana kuten aikaisemmin, vaan painuvan päivän lauhuudella.
Helteen väsyttämä hevonen juosta hölkkäsi hiljalleen tietä pitkin, ja
Anna-Stiina antoi sen juosta niinkuin se itse tahtoi. Hänen ajatuksensa
kiertelivät kaukana. Ne kertasivat hänen raskaassa työssä vietetyn
nuoruutensa ja ne yksinäiset, kovat vaellusvuodet, joita Ville oli
viettänyt kotipuolesta lähdettyään.
Olisikohan ollut parempi, jos hän ei olisi lähtenyt? Hyvää Anna-Stiina
kuitenkin tarkoitti kun tahtoi lähtemään. Pahasta seurasta hän tahtoi
toimittaa sellaiseen, josta olisi apua. Kotipuolessa ei silloin ollut
mahdollisuuksia. Itse hän silloin oli köyhän pienen talon tytär. Ei
ollut hänellä tällaista riippumatonta asemaa kuin nyt. Ja vaikka olisi
ollutkin, olisikohan hän tahtonut, että Ville olisi jäänyt ja päässyt
isännäksi? Ja tokkohan Ville itse koskaan olisi siihen taipunut.
Eiköhän hän olisi tahtonut ensin itse tulla siihen uskoon, että.
hänestä vielä voi tulla ihminen. Sitten vasta se apu ulkoapäin olisi
ollut iloksi.
Ja olikohan se ylpeyttä tai muuta sellaista, että hän omastakin
puolestaan olisi toivonut, että se, jonka hän isännäksi olisi
ottanut, muidenkin silmissä olisi ollut sellainen, josta olisi ollut
tunnustaminen, että hän on sen arvoinen, hän on sielultaan kauniimpi
ja parempi muita, ja se sielun kauneus se on hänessä voittanut senkin,
mikä oli heikkoa.
Anna-Stiina pysäytti hevosen liiterin eteen, riisui siinä ja
vei rantaan, jossa hän sen juotti ja uitti. Kun hevonen viimein
tyytyväisenä rupesi nyhtämään heinää rantapenkereestä, painui
Anna-Stiina läheiselle mättäälle ja jäi siihen kädet helmaan vaipuneina
tuijottamaan eteensä. Hän oli vieläkin hautaamassa nuoruuttaan. Ja
hän kertasi eletyn elämänsä niinkuin ihminen sen kertaa taipaleen
taittuessa tai suurina tilintekohetkinä.
Tämä kotoinen mäenrinne, jolle nyt illan aurinko lauhasti paistoi, se
se vasta oli ollut hänelle sekä kasvattajana että kumppanina. Täällä
hän vallattomana vekarana oli laskenut lapsuutensa iloisimmat mäet.
Tässä hän oli oppinut työntekoonkin sekä vetäessään vesikelkkaa mäkeä
ylös että kesällä raahatessaan raskasta vesiämpäriä rannalla olevasta
lähteestä tupaan. Tällä rantapenkereellä oli Villekin muutaman kerran
viuluaan soitellut, vaikka muuten ujoutensa ja toisten ihmistenkin
tähden harvoin oli tullut käymään. Ja tähän pieneen, tyyneen poukamaan
hän oli laskenut veneensä sinä valkeana toukokuun iltana, jolloin oli
tullut hyvästille.
Jos ei tätä mäkeä olisi ollut, olisikohan kotitalokaan nyt
hyväkuntoisena hänen hallittavanaan? Tämä mäki, sehän häntä
pidättämällä oli pidättänyt. Se oli pakottanut tuntemaan, että tänne
on jäätävä, täällä ovat hänen elämänsä juuret. Ja siihen oli järkikin
sitten antanut vahvistuksensa että niin tässä on tehtävä.
Anna-Stiinan täytyi yht'äkkiä ajatella sisartaan. Kuinka toisin tämä
oli tuntenut. Hän ikävöi aina vain kaunista. Ei sanonut löytävänsä
sitä täältä mistään. Ja olivathan huoneet matalat, eikä niissä ollut
minkäänlaisia erinomaisia koristuksia, mutta juuri tämä mäki se
oli kuitenkin sekä kesät että talvet sellainen, että tokkopa itse
Helsingissäkään oli sen kauniimpaa.
Eihän Anna-Stiina koskaan erityisesti itselleen tätä selvitellyt. Tämä
kaikki oli kuin liian läheistä katseltavaksi. Sen tunsi vain, että niin
se on ja että tämä on osa omaa elämää ja tässä on oltava niin kauan
kuin elämää jatkuu.
Hän katseli hetken ympärilleen, ja tuntui siltä kuin hän nyt olisi
viskannut viimeisen lapiollisen multaa siihen hautaan, jota hän oli
luomassa umpeen.
Rakkaus oli ehkä jotakin sellaista, josta harva ihminen kokonaan
säästyi. Anna-Stiinankin täytyi saada siitä osansa. Mutta kun se oli
ohi, oli se ohi. Eikä silloin enää ollut vaaraa.
Hän puolestaan tiesi ainakin, että nyt oli hänen kohdaltaan valmista.
Nyt on jäljellä vain työ ja velvollisuuksien täyttäminen.
Mutta työ, joka aina oli ollut hänen ilonsa, tuntui tällä hetkellä
oudon raskaalta siksi, ettei enää ollut häntä, jonka suuriin
surumielisiin silmiin sisältyi kaikki, mikä oli ollut Anna-Stiinan
elämän runona ja kauneutena.
Nyt täytyi vain huolehtia sisaresta ja niistä velvollisuuksista, joita
elämä eteen toi.
I