miettinyt. Se näyttää minusta vaikealta selvästi käsittää, ja varma on,
että siinä piileekin suuri mysteerio, jota voi tutkia, voi päästä yhä
lähemmäksi, yhä suuremmalla ja syvemmällä ihmettelyllä katsella, --
mutta ei koskaan käsityksellä saavuttaa.
Mistä se tulee, että _yhtenä_ hetkenä voi elää suhteessa Jumalaan,
tuntea niinkuin olisi elävässä yhteydessä kaikkivaltiaan hengen kanssa,
ja erittäinkin tuntea, että tämä henki on tietoisuuteen sulautunut, on
niinkuin oma ajatus ja oma vaikutin itse, -- tuntea siis sinä hetkenä,
että epähienot ajatukset ja huono menettely ovat niinhyvin kuin
mahdottomat, -- ja taas toisena hetkenä, aivan kuin kadottaen osan
koostansa, olla vajonneena aistilliseen mielentilaan, haluta sen
pysymistä ja jatkumista.
Kun edellinen, henkinen mielentila on vallitsemassa, tuntuu aistillisen
maailman viehätys melkein käsittämättömältä. Koko se maailma on ihan
olematon, on unohduksissa, on ulkopuolella varsinaista minuutta, joka
on kotosin iankaikkisuudesta.
Mutta ihan samaten voipi sanoa, että ollessa aistillisuuden
mielentilassa henkinen mielentila on olematon, unohtunut. Ja jos se
muistuukin, se tuntuu niin vähäpätöiseltä, ettei siitä ole enää mitään
jäljellä. Näyttää, ettei voi olla mitään elämää, ei mitään viehätystä
siellä päin.
Tämä seikka se nyt on, joka herättää ihmisessä ajatuksen: "minä en voi
omin voimin taistella aistillisuutta vastaan." Hän tarkoittaa sanoa:
"minä en voi päästä aistillisuuden mielentilasta silloin kuin se
minussa kerran vallitsee." Hän sanoo vielä: "joskus minä voitan
kiusauksen ihan helposti, ihan kuin itsestään; ja silloin tunnen
selvästi, ettei asiassa ole ollut vähintäkään tekemistä Jumalalla, eikä
edes minun omillakaan voimilla, sillä olen vaan yksinkertaisesti
sattuman kautta tullut pois aistillisuuden mielentilasta, siten että
joku huusi minua, tai minä itsestäni vaivuin toisiin ajatuksiin, niin
että entiset unohtuivat; -- mutta joskus taas, ja erittäin jos minä
ajattelisin väkisin irtautua voimakkaasta aistillisesta mielentilasta,
on se minulle mahdoton."
Syntyy kysymys: eikö ihminen voi mielin määrin herättää itsessään mitä
mielialoja hän tahtoo, ja niin siirtyä yhdestä mielialasta toiseen?
Näemme, että, useimmiten ainakin, mielentilat riippuvat ulkonaisista
seikoista. Tähtitaivas voi synnyttää ylevän mielentilan, kun satun
kulkemaan ulkona silloin kuin tähtitaivas on näkyvissä; aistillinen
puku tai käytös voi synnyttää minussa ihan yhtäkkiä aistillisen
mielentilan ja syy ei ole nytkään minun: minä kuljin kadulla, enkä
voinut olla näkemättä sitä, mikä aistillisuuden herätti.
Olisi kuitenkin ihan väärin sanoa, että ulkonainen maailma yksin
toimittaa meille mielialoja ja ottaa niitä meiltä. Kyllä ihminenkin
omasta puolestaan voi itsessään herättää melkein mitä mielialoja
tahtoo. Hän voi ruveta ajattelemaan kuinka tahtoo, tai voi ottaa
käteensä sen kirjan minkä tahtoo; toisin sanoen: hänellä on aina
tarjona keinoja saada itseensä se mielentila, jota hän haluaa. Ja niin
tietää myöskin aistillisessa mielentilassa oleva aivan hyvin ei
ainoastaan että hän voi, jos tahtoo, ottaa käteensä kirjan, jonka
lukeminen varmuudella muuttaisi hänen mielentilansa, vaan myöskin, että
jos hän menisi hetkeksikin kävelemään, niin aistillisuus jo siitä
haihtuisi. Jos hän siis vähänkin itse _tahtoisi_ päästä aistillisesta
mielentilasta, niin ei todellakaan olisi mitään vaikeuksia. Ei voi
syyttää ihmisluontoa, että siinä kerran vallalle päässyt mielentila
liian sitkeästi pysyy samana. Sillä pieninkin tahdon osanotto voi
yhdessä silmänräpäyksessä muuttaa yhden mielentilan toiseksi. -- --
Te sanotte: siinäpä se juuri onkin, minä en voi edeltäpäin päättää,
että tulen _tahtomaan_ vapautua aistillisesta mielentilasta; kaikki
minun päätökseni raukeavat tyhjiin juuri siksi, että minä
aistillisuuden mielentilassa en tahdo sitä, mitä olin vapauden hetkenä
päättänyt tahtoa.
Täytyy siis kysyä: kuinka voi saada aikaan sen, että kiusauksen
hetkellä _tahtoisi_ vapautua aistillisesta mielialasta -- niillä
yllämainituilla helpoilla keinoilla, jotka ovat aina tarjona.
Tahdolla on joku sisällinen vaikutin; -- sitä sanotaan tieteessä
motiiviksi. Jos tahto muuttuu, niin tapahtuu se siitä syystä, että tämä
vaikutin eli motiivi muuttuu, Tehdessänne päätöstä te nyt _tahdotte_
vapautua paheesta, ja teidän vaikuttimenne on, että se on välttämätöntä
teidän elämällenne ja menestyksellenne. Mutta sitten kiusauksen
hetkellä te, vaikka voisitte, ette tahdo vapautua. Täytyy siis otaksua,
että vaikuttimenne on muuttunut tai kadonnut, niin ettei se jaksa saada
teitä tahtomaan vapautumista aistillisesta mielentilasta.
Eikö ole niin, että jos kiusauksen hetkellä teille sanottaisiin:
kadotat kätesi, silmäsi, jos nyt lankeat, niin pysyminen lankeamatta
olisi taattu ilman mitään sisällistä taistelua. Langeta voi ainoastaan,
kun ei varo mitään tämmöisiä seurauksia. Tehdessänne päätöstä te
piditte kieltäytymistä kyllä monesta syystä välttämättömänä,
vaan nuo syyt nähtävästi eivät pitäneet paikkaansa kiusauksen
hetkellä. Aistillisen mielialan vallitessa te ikäänkuin ette enää
löytäneet semmoista syytä, joka olisi osottanut voittamisen ihan
välttämättömäksi; ja ensimäinen mielessä liikahtanut ajatus, ettei se
otekaan ihan välttämätöntä, vei teiltä kaiken tahdon voiman. Sillä
voimaa voittamaan viettiä kiusauksen hetkellä antaa ainoastaan selvä
tunto siitä, että voittaminen on välttämätön.
Te olette huomanneet mahdottomaksi säilyttää kiusauksen hetkellä
nykyisiä syitänne, jotka kieltäisivät teiltä vietin tyydyttämisen, ja
sen tähden sanotte taistelua turhaksi.
Epäilemättä olette joskus ajatelleet vielä toista keinoa pahetta
vastaan. "Jos koettaisin pitää ajatuksiani aina puhtaina, olette
ajatelleet, niin ehkä en kiusaukseen asti tulisikaan, ja vapautuisin
sitä tietä." Mutta tämä on teistä näyttänyt vaikealta. Te ette ole
huomanneet juuri mitään yhteyttä varsinaisten elämän tarkoitustenne --
ja ajatuksen puhtauden välillä. Kun aistilliset ajatukset ovat
vallinneet, ei ole teillä ollut tuntoa siitä, että se voisi olla
vahingoksi teille, teidän tarkoituksillenne, eikä missään tapauksessa
ole tuntunut välttämättömälle näiden tarkoitusten vuoksi karkoittaa
semmoisia ajatuksia. Sillä, kuten sanottu, te ette voi nähdä
pyrintöjenne olevan missään yhteydessä ajatusten puhtauden kanssa.
Näin ollen kaksi asiaa olisi teille tarpeen paheen voittamiseksi, ja ne
teiltä puuttuu: Ensiksi, varma halu pyrkiä ajatusten puhtauteen, ettei
kiusaus tulisi; ja sitten, jos kiusaus tulee, tunto että voittaminen on
välttämätön.
Sanon nyt suoraan, miksi ajattelen, ettette voi löytää tuota
välttämättömyyden syytä.
Teidän elämänkäsityksenne on liian ahdas.
Ihminen voi elämää katsella kahdella tapaa. Joko hän tuntee elämänsä
siksi ajanjaksoksi, joka kuluu alkaen hänen ruumiillisesta
syntymisestänsä hänen ruumiilliseen kuolemaansa. Taikka tuntee hän
elämänsä riippumattomaksi tästä lyhyestä ajanjaksosta, käsittää
olevansa ajassa ainoastaan jotakin erityistä tehtävää varten ja pitää
itseänsä muuten iankaikkisuuden, ajattomuuden eli hengen lapsena. Nämät
kaksi katsantotapaa ilmaisevat eri uskoja. Sillä uskohan ei ole mitään
muuta kuin se, mitä ihminen uskoo elämän olevan. Jos joskus tuleekin
ajatelleeksi iankaikkisuutta ja "mitä tulee tämän elämän jälkeen", --
jos vaikka on vakuutettu siitä, että "löytyy elämä tuolla puolen
haudan",-- niin ei se vielä läheskään merkitse, että uskoo
iankaikkisuuteen. Sillä iankaikkisuuteen uskoo vasta silloin kuin
uskoo, että iankaikkisuus määrää minun tehtäväni nykyisessä elämässä.
Voipi ajatella iankaikkisuutta, voipi saarnata siitä ja kuitenkin
teossa näyttää pitävänsä tehtävänään personallisten tarkoitusten
saavuttamista tässä ajallisessa elämässä, eli siis ei uskovansa
iankaikkisuuteen. Jos on vallalla toinen näistä uskoista, niin se
synnyttää erilaista toimintaa ihmisen puolelta, kuin jos hänessä on
vallalla toinen. Uskoessa elämän alun ja lopun olevan näkyvissä ihminen
tietysti rupee itsellensä puuhaamaan tätä hänen personallista oloaan
niin tyydyttäväksi, mukavaksi ja turvatuksi kuin mahdollista.
Personallista elämää tarkoittavat silloin sekä hänen tulevaisuuden
haaveensa että jokapäiväiset tehtävänsä. Mutta käsittäessä elämää
ikuisuuden kannalta ihminen hakee ennen kaikkea _tehtävää_
ikuisuudelta, eikä rupea tätä lyhyttä elämänjaksoa varten rakentamaan
jotakin erikoista itselleen eikä täkäläiselle tulevaisuudelleen.
Edellinen on maailman usko. Kaikista aikamme kristillisistä
korulauselmista huolimatta, kuulee perussävelenä niissä opetuksissa,
joilla ihmisiä kasvatetaan, että ihmisen tehtävä on säästää itselleen
varoja, turvata tulevaisuuttaan, koota rikkautta, täytyy siis
kilpailla, täytyy pyrkiä eteenpäin virka-uralla ja niin edespäin.
Semmoiset puheet osoittavat, että Kristuksen oppi elämän tarkoituksesta
on nykyisessä yhteiskunnassamme ainoastaan ulkonainen kuori ja että
tämän yhteiskunnan uskonto on oikeastaan yhä vielä pakanuuden kannalla
(= elämän tarkoitus on personallinen menestyminen). Kaikkina aikoina,
mutta erittäinkin meidän aikanamme tapahtuu ihmisissä ylimeno
pakanuudesta todelliseen Kristuksen oppiin. Ihmiset kyllästyvät
ajallisiin pyrintöihinsä ja haparoivat yhä innokkaammin semmoisia
tarkoituksia kohden, jotka tekisivät heistä ajattoman hengen välittömiä
palvelijoita. He eivät itse tiedä haparoivansa, ja he selittävät
tilansa vaan toivottomaksi kyllästymiseksi kaikkeen. Kaksi eri uskoa ei
sovi yhtaikaa samaan sydämmeen, ja jos ne sinne yhtaikaa pyrkivät, niin
ne siellä muodostavat hivuttavan taistelun vallasta.
Ja nyt tuntuu minusta, kun ajattelen teitä lukevana kurssikirjojanne,
kun kuvailen teidän ajatuksianne, teidän tulevaisuuden aikeitanne, --
minusta tuntuu, että te juuri olette tässä tilassa.
Erityiset seikat oikeuttavat siihen otaksumiseen, että maailman usko ei
ole vielä horjahtunut teissä. Te haluatte päästä paheestanne, mutta
mistä syystä? Eikö vaan siksi, että pelkäätte sen tekevän haittaa
teidän ruumiilliselle terveydellenne ja personallisille tulevaisuuden
aikeillenne, erittäinkin niin ettette luule voivanne esiintyä maailman
edessä semmoisena kuin tahtoisitte? Eikö teille ole ollut pääasia, että
pääsisitte vaan inhoittavasta pahan _muodosta_, että voisitte päästä
vaan _teosta_, ei siis likaisista ajatuksista, vaan siitä, mihin ne
ovat teitä vieneet.
Mutta, uskokaa minua, juuri tämä teidän elämänkäsityksenne se on, joka
ei jaksa antaa teille voimaa pahetta vastustamaan. Se se on, joka ei
tee teille _välttämättömäksi ajatuste puhtauden_, ei voi yhdistää
pyrintöä ajatusten puhtauteen yhteen teidän elämäntarkoituksienne
kanssa. Ja juuri tähän teidän elämänkäsitykseenne on teidän omakin
luottamuksenne niin vähäinen, että kiusauksen hetkellä ilman mitään
vaivaa voitte hylätä kaikki ne syyt, jotka olisivat pitäneet
päätöksenne mukaan estää teitä itse teosta, ja ajattelette, ettei
voittaminen olekaan niin välttämätöntä.
Vasta toinen elämänkäsitys, käsitys, että te olette iankaikkisuuden
lapsi, elävän Jumalan poika, voi tehdä teille ajatusten puhtauden
elämän päämääräksi, ja antaa teille kiusauksen hetkellä selvän tunnon
siitä, että voittaminen on välttämätön. Ei kukaan voi saavuttaa
ajatusten puhtautta, jos hän siihen pyrkii vaan siksi, että se on
hänelle tarpeen joitakin hänen omia tarkoituksiansa varten. Semmoinen
elämäntarkoitus sitävastoin, joka on ikuisuuden antama, yhdistää
ajatusten puhtauden niin itseensä, ettei sitä erillään voi
ajatellakaan: pyrkiminen Jumalaa rakastamaan ei muuten voi tapahtuakaan
kuin yhteydessä ajatusten puhtauden kanssa. Voi yhtaikaa pyrkiä
personallisiin tarkoituksiin ja elää likasissa ajatuksissa, mutta
yhtaikaa ei voi elää likasissa ajatuksissa ja pyrkiä tarkoituksiin,
jotka perustuvat hengen palvelemiseen. -- Samasta syystä on rukouskin
ponneton, jos Jumalan lähestyminen on käsitetty ainoastaan jonakin
apukeinona personallisiin tarkoituksiin pääsemiseksi. Elämä Jumalassa
ei ole eläminen yhdelle ja rukoileminen toiselle, vaan se elämä on
itsenäinen, kaikki muu on sitä varten. Eikä se siis voi olla
sivutarkoituksena, jotta vaan omat varsinaiset tarkoitukset paremmin
onnistuisivat. Niinkuin teidän on täytynyt kasvaa ulos siitä
kehityskaudesta, jolloin vanhempainne käskyt määräsivät tekojanne, niin
teidän nyt täytyy kasvaa ulos siitä kehityskaudesta, jolloin
päätöksillä ja valoilla koetatte saada itseänne kieltäytymään pahasta,
-- kasvaa siihen elämään, jossa tekojanne määrää ymmärrys teidän
elämänne tarkoituksesta, jota ette enää voi olla näkemättä.
Kysymys voiko ihminen omin voimin vapautua voimakkaasta vietistä tulee
siis lähimaille ratkaistuksi näin:
Ihminen, joka elää omia personallisia tarkoituksiansa varten, on siinä
tilassa, että vietin voittaminen on hänelle mahdoton. Mutta kun hänelle
aina on mahdollista ruveta elämään toisia tarkoituksia varten, niin
hänelle sen mukana on tie vapautumiseenkin auki. Vaikka siis ei ole
teidän voimissanne edeltäpäin määrätä, mitä tulette tahtomaan
aistillisuuden mielentilassa, niin on aina teidän voimassanne hetkenä,
jolloin olette vapaa kiusauksesta, koko tuosta asiasta aivan
riippumatta, perustaa itsellenne henkinen elämä. Syy, miksi kiusauksen
hetkenä ette _tahdo_ vapautua kiusauksesta on tietysti se, ettei teitä
sillä hetkellä viehätä mikään muu.
Ja se on nyt tämä "välttämätön", jota ei ole ja jonka teidän täytyy
itse itsellenne luoda. Ei ole semmoista uhkaa kuin käden tai silmän
kadottaminen. Jos semmoista olisi, niin te varmaan pitäisitte
välttämättömänä kieltäytyä. Sentähden teidän täytyy luoda itsellenne se
kallis, se ikävöitty, se ylevä, joka menisi teiltä hukkaan sillä että
laukeatte. -- Varmaan on teille itsellennekin usein välähtänyt tämä
ajatus ja olette kysyneet itseltänne kuinka saisin itselleni jotakin
semmoista, joka kiusauksenkin hetkellä viehättäisi minua siinä
määrässä, että voisin sen nimessä jättää aistillisen mielialan. Uusi
henkinen elämä, joka synnyttyään on vähenemättä kasvava teissä, muuttuu
teille vähitellen vastaviehätykseksi aistillisen viehätyksen rinnalla,
ja te vihdoin voitte suorittaa tuon vaikean siirtymisen yhdestä
mielialasta toiseen. Kun tämä uusi henkinen elämä on yrityksissä
täyttää meissä elävän hengen tahto, siis teoissa, eli kiintymisessä
ikuisuudelta saatuun tehtävään, niin kuuluu sen luonteesen, että
ihminen rupeaa sitä rakastamaan, aivan niinkuin jokainen työmies
kiintyy siihen työhön, jota hän tekee, -- niinkuin äiti rakastaa
lastansa, jonka hän on vaivalla ja tuskalla saanut synnytetyksi. Sen
mukaan kuin yhä enemmän rakastatte uutta elämää, sen mukaan tulette
vapautumaan aistillisuudesta. Ja vaikka tulisittekin uudestaan ja yhä
uudestaan antautumaan taistelussa, niin te, ollen tällä pohjalla, ette
enää joudu epätoivoon, niinkuin ennen päätöstenne rauetessa, vaan te
tulette ajattelemaan: koska en nytkään voittanut, se osoittaa, etten
vielä ole kylläksi rakastanut elämän henkeä.
Paitsi tätä pelastavaa voimaa itse kiusauksen hetkellä, on uudella
elämällä vielä toinen ominaisuus, joka vapauttaa vanhasta pahasta. Se
on se, että tämä elämä ja sen viehätys alituisesti kasvaa ja laajenee,
ja sen mukana siis teille muodostuu yhä pysyvämpi ylevä, henkinen
mielentila, jonka aikana, kuten tiedätte, koko kiusaus on mahdoton.
Kasvaessaan se mielentila eli elämä työntää tieltään kaikki alhaisemmat
mielentilat, niin että te yhä harvemmin tulette kiusauksen
mielentilaan.
Sen sijaan, että olette tähän asti kulkeneet yleisen virran mukana ja
uskoneet, että teidän on tekeminen sitä, mitä maailman opin mukaan
ihmisen täällä on tekeminen, sen sijaan kuunnelkaa nyt teidän omaa,
maailman hylkäämää lapsenmieltänne. Myöntäkää itsellenne rohkeasti,
pelkäämättä, -- että jos tekisitte, mitä teidän lapsellinen järkenne
(Isän ääni) vaatii, niin te tarkoittaisitte ja tekisitte ihan toista
kuin mitä nykyjään tarkoitatte ja teette. Ajatelkaa, mitä teidän olisi
tekeminen, jos asettuisitte välittömälle rakkauden kannalle kaikkia
ihmisiä kohtaan (johon käskee kaikkien ihmisten ja teidän järkenne). Ja
huolimatta siitä, että teistä ehkä näyttää voimanne vähäpätöisiltä ja
harjaantumattomilta, tehkää se, mitä voitte. Vaikka se näyttäisi kuinka
pieneltä ja kömpelöltä tahansa, -- vaikka epäilisitte, että joku voisi
teille nauraa siitä, -- se on kuitenkin tarpeellisempaa kuin mikä
hyvänsä, mitä tähän asti olette tehneet maailman käsitysten ja
määräysten mukaan. Siinä piilee teidän ainoa elämän tehtävänne, johon
koko teidän luonteenne on ihan omansa, -- johon juuri teidän ominaiset
voimanne paraiten voivat tulla käytetyiksi.
Te lapsuudessanne aina olitte vakuutettu siitä, että olisitte voineet
luopua paheesta ainoastaan yhteydessä täydellisen parantumisen kanssa,
se on, yhtaikaa kaikilla muillakin aloilla parantuen. Miksi olette
vanhempana jättäneet tuon oman oikean käsityksenne ja koettaneet
kaikellaisten teorioiden avulla vapautua paheesta, mutta pysyä muuten
entisellänne, -- kunnes teissä nyt viimeiseksi on herännyt ajatus
turvautua prostitutsiooniin. Uskokaa, että olitte lapsena oikeassa. Ja
nyt kun voitte paremmin ymmärtää elämän suuren tarkoituksen, oman
lähetyksenne, nyt sitä nopeammin, rohkeammin ja varmemmin muuttukaa
kokonaan toiseksi. Uusi elämänymmärrys on tekevä teidät uudeksi.
Te ette ole vaan yksi noita syttyviä ja taas sammuvia molekyylejä
maailman kaikkisuudessa, teidän tarkoituksenne ei ole joku aika elää ja
sitten kuolla, vaan se henki, joka teissä on, te itse, olette
"lähetetty" maailmaan, ja lähettäjänne on teidän luonanne ja on antanut
teille kaikki, mitä tätä tarkoitusta varten tarvitsette. Semmoisena
maailma odottaa ja kaipaa teitä, sillä on "eloa paljon, mutta työväkeä
vähän."